Otsikkokuva Mikaelinkirkon alttarista on ainoa valokuva, jonka otin tämänvuotisilta Kontulan sähkömusiikkipäiviltä (21.–23.4.2017). Itse esitystä en vaivautunut kuvaamaan, vaan keskityin kuuntelemiseen. Kuvaamisesta pitivät toiset kyllä huolen. Niinpä eräs videoitsija näytti löytävän kiinnostavaa kuvattavaa koko tunnin mittaisen esityksen ajan: esimerkiksi soittajat laitteidensa ääressä vasemmalta, oikealta, etuviistosta ja alaviistosta. Mikserin säätimien kääntelyä, kontrollerin tyynyjen tökkäyksiä, läppärin klikkauksia silloin tällöin. Ja hillittyä huojuntaa silloin, kun musiikissa oli selvä tasajakoinen syke.
Sähkömusiikin esittäminen ei ole järin visuaalista puuhaa, jos ei käytetä valaistusta tai kuvaprojektioita. Perinteisillä soittimilla soitettaessa yleisö havaitsee yhteyden kuulemansa ja näkemänsä välillä, mutta elektronisessa musiikissa on toisin: esiintyjät käyttävät huonosti yleisölle näkyviä laitteitaan hyvin pienin liikkein ja elein. Onkin esitetty perusteltuja epäilyjä, etteivät muusikot välttämättä tee mitään, mikä suoraan vaikuttaisi siihen mitä yleisö kuulee. Näpättyään musiikin käyntiin he saattavat esimerkiksi lukea tieturillaan sähköpostia tai pelata pasianssia.
Tällaisessa tyypillisessä asetelmassa, jossa esiintyjät seisovat työpöytänsä takana, heidän toimiaan pitäisikin kuvata takaa yläviistosta ja heijastaa elävä kuva yleisön nähtäväksi. Näin saataisiin todisteet, että esiintyjän toiminta todella vaikuttaa siihen, mitä kuullaan.
Kirkkokonsertin LCC-duon esiintymistapa edusti käsittääkseni elektronisen musiikin valtavirtaa: Tietokoneesta soitetaan ennalta kokoonpantuja raitoja, joita esitystilanteessa eri tavoin prosessoidaan ja miksataan. Mahdollisesti käynnistetään vapaavalintaisissa kohdissa erillisiä (myös ennalta valmistettuja) lyhyempiä äänitapahtumia, mikä mahdollistaa jollakin tavalla elävän draaman rakentamisen. Kaiken tämän sekaan voidaan jopa aivan elävästi soittaa jotakin, yleensä synteettisillä äänillä tasavireistä koskettimistoa käyttäen.
Tämäntapainen esitys on melko turvallinen sekä esiintyjälle että kuulijalle. Esiintyjältä ei vaadita suurta virtuositeettia, sillä äkillisiä käänteitä ei musiikissa ole ja kehityskaaret ovat hitaita. Kliseisimmillään esitys alkaa matalalla jyminällä tai suodatetulla kohinalla. Jyminästä nousee vähitellen yläsäveliä, joista musiikki saa harmonisia ja melodisia aineksia. Ehkä havaitaan vähitellen toistuva melodia-aihe, sitten jyminästä erkanee matalalla, noin 50 hertsin äänellä tuotettu bassorummun tehtävää hoitava syke.
Aivan näin tyypillinen ei LCC:n esitys ollut. Alku jopa hieman järkytti tätä kuulijaa: sykkeettömästä aloitusäänestä nousi raastavia hätähuutoja ja räjähdyksen tapaisia ääniä. Mutta teknosykkeeseen – ja melkoisen kovaääniseen – lopulta päädyttiin. Kova ääni ei ole klubiympäristössä välttämättä ongelma, mutta kirkkokonsertissa se vähän on. Yleisön joukossa on paljon muuta kuin sähkömusiikin vakioyleisöä: sunnuntaikävelijöitä, lapsia, vanhoja ihmisiä. Ei soisi heidän korviaan runneltavan ja siten vieroitettavan potentiaalisia elektronimusiikin ystäviä.
Minkä viestin antaa se, että esiintyjät lavalle käveltyään ja välineensä tarkastettuaan työntävät kuulosuojaimet korviinsa? Miksi he eivät tehneet sitä jo pukuhuoneessa? Varoitettiinko näin yleisöä siitä, että jytkettä on tulossa?
Kirkkokonsertin äänenpaineet eivät toki olleet lähelläkään klubi-iltamien jytinää. Sähköviikonlopun kehnoin musiikkikokemus oli Aapelin baarin lauantai-illan pääsymaksullinen konsertti. Siellä käsittääkseni esiintyivät tämän festarin isoimmat nimet. En seurannut esitystä aivan alusta lähtien ja minulle jäi epäselväksi, kuka milloinkin soitti (hyvin harvan esiintyjän nimi koko festarilla oli minulle ennalta tuttu). Mutta päättelin, että kovan teknoartistin tunnistaa niin lujaa rintakehätaajuuksilla jytisevästä pulssista, että musiikin muulla taajuussisällöllä ei juuri ole merkitystä – sitä kun ei oikein kuule.
Silloin, kun musiikkiesitys on ennalta valmistetun tallenteen soittamista, esiintyjä tavallaan esittää esittämistä, on tekevinään jotakin, ainakin heiluu sykkeen tahdissa ja vulgaareimmillaan nuorisolle suunnatuissa DJ-esityksissä hakkaa käsiään yhteen päänsä päällä yllyttäen yleisöä tekemään samoin. Tällainen tapahtuma onkin funktioltaan pelkästään sosiaalinen ja liikunnallinen. Poissa on elävään esitykseen kuuluva jännitys, riskinotto ja yllätysten mahdollisuus.
Kahden illan ja yhden iltapäivän mittainen tapahtuma levittäytyi helposti hallittavalle alueelle Kontulan ostolan baareihin. Esityspaikkoja oli kymmenkunta, joten kuulijan oli tehtävä valintoja. Ja koska useimmat nimet olivat minulle tuntemattomia, valinta tapahtui pistäytymällä sisään baariin ja kuuntelemalla hetkinen ovensuussa.
Aloitin kuuntelun akateemisista sähkömuusikoista, sillä heissä oli sentään jokunen tuttu. Parin erittäin tinkimättömän ja ainakin tällä kertaa hyvin pienen yleisön setin jälkeen oli jatkettava kierrosta.
Parhaat esitykset löytyivät Patajätkästä, hädin tuskin parinkymmenen neliömetrin olutbaarista. Yksi tai kaksi muusikkoa, pöytä täynnä laitteita, tulevan äänen luonne täysi arvoitus. Yllätykset olivat hyvin kiinnostavia. Täydessä huoneessa lähimmät kuulijat seisoivat aivan kiinni esintyjän kioskissa, mutta vahingoilta taidettiin välttyä. Tässä tunnelmaa Esa Ruohon ja Jukka Mikkolan esityksestä.
vÄäristymä taisi olla se, joka esiintyi selin yleisöön, niin että kuulijat näkivät laitteet ja saattoivat seurata muusikoiden toimintaa. He soittivat nuoteista, toisin sanoen kiehtovien, itse rakennettujen soittimien asetukset oli merkitty pitkiin listoihin, joiden mukaan soittajat kääntelivät säätimiä ja musiikki eli.
Jarmo Huhta soitti rohkeasti välillä hyvin hiljaa ja sai hälisevän baarin hiljenemään. Vaikuttavaa.
Tapahtuman idea on hieno ja toteutus oli onnistunut. Baarien kanta-asukkaat näyttivät suhtautuvan esityksiin ja metrolla saapuneeseen yleisöön ennakkoluulottomasti tai ainakin humoristisesti. Onko Itä-Helsingistä tulossa Suomen Itä-Berliini?