Myrkkytunturi

Sumua vai jätehuuruja?

Keskikesän aurinko laskee luoteeseen,  ja jättimäinen täysikuu nousee eteläiselle taivaalle. Myrkkytunturin yllä väreilevä kosteus tiivistyy ja alkaa valua laaksoon kuin jokin valtava elävä olento. Keskiyön hetkellä edesmenneiden kerrostalojen ääriviivat piirtyvät hetkeksi sumuun, aivan aavistuksenomaisesti ja niin lyhyeksi aikaa, että kameran suojusta riisuessa näky ehtii kadota.

Itä-Helsingin Myllypuron kaatopaikan päälle rakennetuista ja sittemmin puretuista yhdestätoista kerrostalosta seitsemän mahtuu kokonaan tai osittain nykyisen myrkkytunturin huippukartion alueelle. Tämä on helppo havaita Helsinki ilmakuvina 1943–2012 -palvelussa: liikuttelemalla liukusäädintä saa eri aikakausien ilmakuvista sopivia päällekkäisvalotuksia. Ilmakuvista kirjoitin enemmän edellisessä jutussa.

Myrkkytunturin huippu on jokseenkin tarkasti entisten Alakiventie 6:n ja 8:n piha-alueiden keskellä. Korkea Alakiventie 8:n tornitalo oli kartion luoteisrinteessä.

Näköala länteen kuvitteelliselta viidennen kerroksen parvekkeelta
Näköala länteen viidennen kerroksen aaveparvekkeelta

Kaatopaikan myrkkymaat on suljettu tunturin huippukartion sisään, eristetty maanalaisin muurein ympäristöstä ja peitetty kalvoin, matoin ja maakerroksin. Melkein kymmenen vuotta aidattuna työmaana ollut alue on nyt neljättä vuotta vihreänä nummena. Kun sopivasta kulmasta katsoo, voi kuvitella olevansa Färsaarilla: lammaslauma laiduntaa ylhäällä rinteessä, alapuolella meri ja pieni kalastajakylä.

Kunnostus on siis kestänyt kauan, ja aika ajoin lehdet ovat kirjoittaneet työn pitkittymisestä ja kohonneista kustannuksista: Hesari, Hesari, Metro, Metro ja Helsingin Uutiset. Tunturille ja ympäristöön piti vielä rakentaa puisto, johon tulisi huvimajoja ja väriään vaihtavia ledvaloja, mutta kaupungin rahat ovat olleet vähissä ja mäki on saanut jäädä rauhaan.

Ja se on hyvä se. Ensinnäkin tunturi on talvisin vallan mahtava pulkkamäki. Huvimajat, valaisintolpat ja muut puistokalusteet tekisivät siitä hengenvaarallisen. Ja pimeällä mäki on tarpeeksi etäällä valosaasteesta, joten sieltä on hyvä ihailla täysikuuta, tähtiä ja revontulia.

Juhannusiltana tunturin aavemaisuus muuttuu lempeäksi salaperäisyydeksi.
Juhannusiltana tunturin aavemaisuus muuttuu lempeäksi salaperäisyydeksi.

Kesäisin tunturi on mainio päiväperhospaikka. Aikuisina talvehtineet suruvaipat ja nokkosperhoset näyttäytyvät huhtikuussa huipun aurinkoisilla rinteillä ja metsänreunassa. Tunturi on Vuosaarenalpin ohella seudun huomattavimpia avoimia mäkiä, joten keskikesällä meren yli saapuvat vaeltajat löytävät sen helposti. Huipun tuntumassa näkee silloin lepäileviä ohdakeperhosia. Juhannuksena tuoreet nokkosperhoset taituroivat soidinlentoaan huipun leppeässä tuulessa. Sini- ja kultasiivet ruokailevat kedon kukissa.

Heinäkuun päivinä lakikartion ympärillä sinkoilevat huikeaa vauhtia kiitävät ja kirkuvat mustat sirpit. Syötäviä hyönteisiä leijuu heinikon yllä kuin yöllä usvaa.

Nyt puistosuunnitelmasta on taas kuultu: Metron uutinen, yleisten töiden lautakunnan lausunto. Rakennusvirasto on aloittanut puiston maisemointisuunnittelun. Ilmeisesti yltiöpäisiä rakenteita ei aiota toteuttaa, vaan kysymys on lähinnä maaston muotoilusta. Asukkaille suunnitelmaa esitellään syksyllä ja töihin ryhdytään vuonna 2014. Nyt on oltava tarkkana, jotta alueen huoleton ja leppoisan vapaamielinen luonne säilyy. Ettei tehdä kurinalaista, golfkenttämäisesti parturoitua elotonta ruohomattoa eikä kaikkialle tunkevaa ulkovalaistusta.

Mutta onko tosiaan niin, että vain rahapula voi estää tolkuttomat värivalo- ja huvimajahankkeet? Eikö terveen järjen pitäisi? Sekö olisi myllypurolaisille reilu hyvitys ympäristökatastrofista, että he saisivat nousta kierrepolkua mäen huipulle, istahtaa huvimajaan ja ihastella valojen vilkkumista? Montako kertaa itse jaksaisit nautiskella moisesta ihanuudesta? Muualta tulijoita tänne olisi melko turha odottaa, yhden kerran uteliaita enintään.

Minä ehdotan, että mitään kiinteätä ei mäelle rakenneta, mutta kerran vuodessa, 13. marraskuuta myrkkyjen löytymisen vuosipäivänä, järjestetään hämmentävä multimediaspektaakkeli. Purettujen talojen ääriviivat piirretään ilmaan lasereilla, ja maasta nousee vaarattomilla aineilla hajustettuja höyryjä, jotka valaistaan psykedeelisin värein. Lukemattomista kaiuttimista soitetaan Itä-Helsingin äänistä koostettua ääni-installaatiota*, jonka tässä itse lupaudun tekemään. Kokkoja poltetaan jokaisessa pääilmansuunnassa. Kartion juurella järjestetään tuliesityksiä. Kojuissa myydään tulisia kasvisruokia ja makkaroita.

Superkuu, taikuus ja Itä-Helsinki
Superkuu, taikuus ja Itä-Helsinki

* Metron ujellusta, Itäväylän jyminää, pullojen kilinää ja poliisiauton sireenin ulvontaa. Tervapääskyn kirskuntaa, pulkan suhinaa, lehtien havinaa ja meren aaltojen kohinaa.

Donner Puhoksella

Itäväylä, pellot ja Puotinharju

Jörn Donnerin elokuvassa Hellyys (1972) seikkailtiin itähelsinkiläisessä Puotinharjun ostokeskuksessa Puhoksessa (punaiset valokirjaimet tosiaan sanovat ”Ostokeskus”). Ympäröivän pellon avara maisema hätkäytti.

Lähestytään ostolaa idästä
Lähestytään ostolaa idästä

Näille pelloille rakennettiin 1980-luvulla Itäkeskuksen ostohelvetti, jota sittemmin vielä pariin otteeseen laajennettiin. Kuvan etualan joutomaan puhkaisee nyt metroradan leikkaus.

Jos joku moittii 1960-luvun lähiörakentamista siitä, että tehtiin valtavia kerrostaloja keskelle peltoa kauas toisistaan, hän on väärässä. Ainakin Itä-Helsingin lähiöt Puotinharju, Myllypuro, Kontula ja Vuosaari rakennettiin metsiin ja kallioille. Ympäröivät männiköt pehmensivät valkeiden kolossien ääriviivoja, suurten talojen väliin jätettiin kallioita, metsää ja hengitysilmaa.

Vasta seuraavat vuosikymmenet toivat peltorakentamisen: ostohelvetti kaalipellolle, sen taakse viivasuoran kadun varteen yksitoikkoiset nelikerroksiset umpikorttelit.

Olen itse kuvannut Puotinharjua täällä, ja tietenkin Esoteerinen maantiede on tehnyt aiheesta hienon jutun. Ostolasta on kirjoittanut myös Ostarin helmi. Niinpä seuraavassa vain lyhykäisiä huomioita.

Puistopiha ja Suomen ensimmäiset ulkoliukuportaat
Puistopiha ja Suomen ensimmäiset ulkoliukuportaat

Ostola oli alun perin viuhkamainen. Keskuspihalla oli suihkulähde, liikkeet olivat kahdessa kerroksessa säteittäisten käytävien varrella.

Valoisa näköalakahvila
Valoisa näköalakahvila

Toisen kerroksen kahvilasta oli avarat näkymät pellolle ja puistopihalle.

Piha on täydennetty pyöreäksi, kahvilan paikalla Puotinkrouvi
Piha on täydennetty pyöreäksi, kahvilan paikalla Puotinkrouvi

Laajennuksessa piha suljettiin ympyräksi. Saumakohdassa näkyy pahaenteisen kahdeksankymmenlukulainen kaari. Kahvilan tilalla on Puotinkrouvi, joka taitaa olla ostolan nykyisistä liikkeistä pitkäikäisin. Näköalaikkunat on teipattu umpeen, yritteliäät vietnamilaiset myyvät 2,50 euron olutta päiväkaljalaisille.

Vastakuva edelliselle. Kolosseista on lyhyt matka ostolaan.
Vastakuva edelliselle. Kolosseista on lyhyt matka ostolaan.

Ostolan vanhan osan käytävistä on tullut erikoinen periferia aivan Itäkeskuksen ostohelvetin kylkeen. Valtaväestö harjoittaa kulutususkoaan kivenheiton päässä, näillä hämärillä kujilla sijaitsevat liikkeet, yhdistykset ja yhteisöt palvelevat lähinnä muualta muuttaneita.

Uskonto valtaa alaa lähiömetsältä
Uskonto valtaa alaa lähiömetsältä

Venäläisortodoksit rakennuttavat kirkkoa luterilaisen Matteuksenkirkon ja vanhassa ostolassa toimivan moskeijan väliin. Kuvan ulkopuolelle vasemmalle jää seudun ainoa sivistyslaitos, kirjasto.

Kolossit kalliolla, kukkulalla
Kolossit kalliolla, kukkulalla
Siipisulkien ja käpälien jälkiä hangella
Kolossin parvekkeelta voi seurata lähikalliolla jatkuvasti esitettävää luonnon näytelmää.
Mies seisoo ympärilleen katsellen ostolan ulkokäytävän päässä
Jotta otsikko yhtään vastaisi jutun sisältöä, tässä vielä Donner.

Lopuksi suosittelen jyrkästi Simo ja Eeva Ristan valokuvia näistä maisemista vuoden 1970 paikkeilta.

Kallioita ja kolosseja

Korkeat talot ja korkeat kalliot synnyttävät melkoisia korkeuseroja

Kuusikymmenluvulla rakennettiin isoja taloja harvakseltaan, väliin jätettiin metsiä ja kallioita. Nykyään tehdään pienempää ja tiheämpää. Joku väitti, että itähelsinkiläisen kolossilähiön asumistehokkuus on vain hieman omakotialuetta suurempi. Tiedä häntä, mutta jos kerrostalossa asuu, eikö ole samantekevää asuuko nelikerroksisessa vai kahdeksankerroksisessa talossa? Kerrostaloasumisen riemut ja riesat lienevät samat kummassakin tapauksessa. Kahdeksankerroksisten talojen väliin voi jättää kuitenkin kaksin verroin vapaata tilaa: ikkunasta voi katsella oravia ja käpytikkoja naapurin keittiöpuuhien sijaan. Ja jos sattuu saamaan huoneiston Kastelholmantien ylimmästä talosta männynlatvojen yläpuolelta, voi nähdä omasta keittiöstään koko Itä-Helsingin, ehkä Suomenlahteakin.

Vaihtoehtoinen näkymä Itäkeskuksen ostohelvettiin Olavinlinnantien kallioilta. Keskellä Itä-Helsingin kulttuurikeskus Stoa

Entisenä pikkupoikana osaan antaa arvon talojen väliin jääville laajoille seikkailualueille. Sain tosin viettää lapsuuteni pikkukaupungissa, jossa 60-lukulaisten kerrostalojen mittakaava on 1:3 Itä-Helsinkiin verrattuna. Mutta Itä-Helsinki on pinnanmuodoiltaan mahtavan kallioista: Puotinharjun kallioiden huipulla voi seisoa viereisen talon kuudennen kerroksen korkeudella!

Vapaata metsätaidetta Kajaaninlinnantien maastossa

Kiipeily-, mäenlasku-, maja- ja sota-aktiviteettien lisäksi kalliomaastot tarjoavat väestönsuojiin liittyvien betonirakennelmien muodossa mainioita alustoja nuorison omaehtoiseen taidekasvattautumiseen.

Leirinuotio luonnonkauniissa maisemassa. Huomaa alareunassa kemiallisen virkistäytymisen väline

Nuotioilta kalliolla on olennainen osa perjantaiyön viettoa. Makkaranpaiston lomassa rentoudutaan suun kautta ja muillakin tavoin nautittavin virkistysainein. Ja pakkausmateriaaleissa tapahtunut siirtymä ruskeasta lasista alumiiniin lisää entisestään kallioiden viihtyisyyttä ja turvallisuutta.

Ufot vierailivat täällä

Ja kun kotikalliolla seikkaileva nuori ihminen kohtaa metsikön reunassa vakuuttavat todisteet ufojen vierailusta, elämys on taatusti ikimuistoinen.