Rima

Totuuden julkaisutahti on laskenut yhdessä kirjoitusten laadun kanssa, mikä on hyvin huolestuttavaa. Katastrofia kuvaavat hyvin nämä puolen vuoden aikana saapuneet kommentit, jotka aforistisuudessaan kiteyttävät blogin surkean tilan:

  • Älä ota enää
  • Mistähän tämä tarina kertoo? Ei kyllä mitään selvää saa.
  • Foliohattu päähän?
  • Pitäisiköhän sinun joskus syödä muutakin kuin leipää.
  • Sinulla on siellä kivoja hoitajia, kun ne antaa sinun käyttää nettiä.
  • Oliks hyvä pulkkaretki?

Lisäys 2.4.2015: Täydennän luetteloa. Jos joku kommentoijista kokee nimettömän siteeraamisen oikeudettomaksi, voin pyynnöstä julkaista hänen meili- ja IP-osoitteensa.

Paikallisleipä

Kotiseutuleipäkokemuksessa itse leipäaines on välttämätön, muttei yksinään laisinkaan riittävä osatekijä. Äärimmäisen tärkeä on vierailu leipäpuodissa, kansanihmisten kohtaaminen, myyjän kanssa jutustelu ja leipien valinta. Leivän ja kahvin tuoksujen hengittäminen. Leipiä reppuun pakatessa hulmahtava tietoisuus alkavasta kuukausien poissaolosta.

Leipomo on siinä korttelissa, josta minä olen kotoisin.

Junien lähtöjä edeltävien puolituntisten aikana leipäpuodissa tihenee kohtaamisten mahdollisuus. Vuosien takaiset hulmahdukset, kuinka kaikki nyt onkin haaleampaa kuin viikon vanha ruisleipä.

Sitten äkkiä on kiire, kyyti odottaa sakkopaikalla.

Leipälyriikkaa

Pekka Heikkisen leipomon web-sivujen toteutuksesta olisi saman korttelin pojalla tarjota useampikin rakentava kommentti, mutta katsotaan sitä joskus toiste. Tällä kertaa tahdon kiinnittää lukijain huomion siihen, kuinka leipomo kertoo itsestään runomuodossa.

Katsokaa vaikka: teksti on ladottu kahdelle palstalle lyhyiksi kappaleiksi, siis säkeiksi ja säkeistöiksi. Teksti ei tietenkään mukaudu selainikkunaan – jos se niin tekisi, säerakenne menisi sekaisin.

Tarkastellaan esimerkkinä puu-uunileipäsivua (tässä on suora linkki, mutta lukija siitä huolimatta joutuu etusivulle ja klikkaamaan sieltä ruisleipäsivulle). Teksti ryhmittyy yleensä neljän säkeen mittaisiksi säkeistöiksi. On myös yksi kuuden ja yksi viiden rivin säkeistö, ja sivun loppuhuipennuksessa, herkullisen kahvileivän jälkeen, säkeistö lyhenee kahteen ja lopulta yhteen riviin.

Säkeen pituus on yleensä 5–10 tavua, kymmentavuinen säe on hyvin yleinen. On pari lyhyttä nelitavuista, ja runo Puu-uunileivän tarina jysähtää käyntiin järeällä kolmentoista tavun säkeellä. Kotimaisen kirjallisuuden perusopinnoistani on sen verran aikaa, etten tunnista runomittaa. Kuka osaisi auttaa? Miten näitä runoja lausuttaisiin?

En tiedä, onko runoja esitetty julkisesti lausuttuina tai lauluiksi sävellettyinä. Runoviikon tilaisuuksia ajatellen niiden viesti on ehkä hieman yksipuolinen. Mutta kenties Pekka Heikkinen voisi järjestää runojuhlien aikana oheistapahtuman, jossa runoja esitettäisiin myymälässä ja yleisö saisi samalla nauttia leivoskahveista. Tämä sopisi hyvin satavuotisjuhliin.

Virallinen leipä

Olen jo vuosia syönyt lähes päivittäin Samsaran ruisvuokaleipää. Minun ja monen toverinkin mielestä se on Helsingin seudulla saatavista ruisleivistä paras: maku on ryhdikäs ja persoonallinen, leipäaines ei ole hiivalla nostatettua höttöä ja leipä säilyy vaikka kuinka kauan – harvemmin tosin yhden leivän syöminen päiväkausia kestää.

Samsaran leipiä tosin saa vain täältä laita-Suomesta. Melkein kirjoitin ”valitettavasti”, mutta oikeastaan on parasta, että joka paikkakunnalla on oma leipä.

Näyttävät siellä leipomon pakkaamossa maalaiskunnan puolella kokeilleen viime aikoina erilaisia leipäpussin värityksiä. Tämä nykyinen on ainakin kolmas ellei neljäs minun leivänsyöntiurallani. Jossakin vaiheessa pusseihin tuli läpinäkyvä ikkunakelmu – ilmeisesti sen takia, että huonomminkin suomea lukevat tietävät heti, minkälainen leipä pussissa piilee. Sinänsä ihan hyvä pyrkimys.

Mutta tämä nykyinen jokusen kuukauden vanha pussimalli repeilee melkein aina ikkunansa saumoista. Sitten tulee leivänmuruja reppuun ja kaapin hyllylle, ja leipä kuivuukin nopeammin pussissaan.

Totuus on ennenkin puuttunut leipäkulttuuria uhkaaviin epäkohtiin, ja niinpä myös tällä kertaa lähetin leipomolle terveisiä:

Kas tässä vähän palautetta ruisvuokaleivän vakituiselta syöjältä:

Uudehdot ikkunalliset leipäpussit eivät tunnu olevan kovin kestäviä. Usein on ikkunakelmu irronnut reunastaan jo kaupassa. Sitten siitä valuu muruja ja leipä kuivuu nopeammin kuin tavallisesti. Minun mielestäni leipäpusseissa ei tarvitsisi olla ikkunoita ollenkaan.

Terveisin Matti Sunell, Itä-Helsinki

Alhaista!

Katsokaa nyt, mitä ne ovat menneet tekemään!

Kaupassa näytti ensin siltä, että etsimäni näkkileipä olisi loppunut. Sitten tajusin: Suomen virallisen näkkileivän, Ylhäisten leivän, paketti on muutettu, mukautettu latteaan ja persoonattomaan kulutusympäristöön. Poissa on vanhahtava heraldisuus, oranssi väri on jäljellä vain valokuvassa leivän päällä olevassa lohiviipaleessa (takapuolella lukee tietysti ”Tarjoiluehdotus”, ettei kukaan harhaudu luulemaan, että lohi sisältyy pakettiin). Ruotsin kieli on häivytetty tykkänään. Sininen väri on vaalennut, kirjasin on sentään lievästi vanhanaikainen. Punainen Vaasan tunnus on huomattavan iso. Nurkassa on huomautus: ”Tuttu Ylhäisten leipä uudessa pakkauksessa”. Epäilemättä merkintä tulee lähitulevaisuudessa poistumaan vähin äänin.

Alaotsikko ei enää ole ”hapan näkkileipä” vaan ”taikinajuureen leivottu näkkileipä”. Vanhan paketin mukaan kuitua on 19 %, uuden mukaan 17 %. Muutoin tuoteseloste ei ole muuttunut. Kumisevaa versiota en hyllyssä nähnyt.

Miksi valmistaja Vaasan Oy on päätynyt tähän tekoon?

Ylhäisten leivällä on ollut normaalin hyvälle leivälle kuuluvan suosion lisäksi kulttikannatusta: se on symboloinut yksinkertaista konstailemattomuutta, hyvässä mielessä perinteisiä arvoja, vakautta ja vapautta turhanpäiväisestä hömpöttelevyydestä. Leivän ystävät ovat antaneet anteeksi pyöreän reikäleipäversion vaivihkaisen häivyttämisen ja varmasti tottuvat tähänkin mullistukseen, leipähän ei itsessään ole muuttunut.

Vaasan olisi kannattanut hyödyntää vanhanaikaisuuden ja perinteisyyden mielikuvia. Uskon, että ne olisivat vedonneet leivänsyöjiin, jos ei naiivin vilpittömällä niin sitten leikillisellä tavalla. Se valitsi kuitenkin toisin. On ehkä ajateltu, että ostajat vieroksuvat liian persoonallista pakkausta. Nyt on kuitenkin vaarana hukkuminen kasvottomaan massaan, niin kuin jo tämänpäiväinen ostoksilla käyntini osoitti.

Viimeiset vanhat pakkaukset täytyy nyt säilyttää ja arkistoida. Kun lapsemme löytävät ne viidentoista vuoden kuluttua, he vaativat, varmaan saavatkin perinteisen pakkauksen takaisin.