Dornierit pörisevät

Lentokoneen lastia puretaan

3.5.2015

Herätys Namaste Lodgessa kello 5.37. Pakkausten viimeistely kuljetuskuntoon, laukut salin lattialle puoli seitsemäksi ja aamuteetä juomaan. Sitten kävellään lentoasemalle. Kantajani ja oppaani saattaa. Hän on lähdössä omaan kyläänsä alamäkeen Luklasta.

Lähtöselvityshalli on täynnä väkeä. Ihmisten ja laukkuröykkiöiden muodostamat jonot johtavat lentoyhtiöiden pienille tiskeille. Kantajani ihmettelee aikansa, panee minut sitten laukkuineni yhteen jonoista ja hyvästelee.

Kun pääsen tiskille asti, tietojani ei löydy mistään. Käy ilmi, että olen väärässä, Tara Airin jonossa. Minun lentoyhtiöni on Simrik. Onneksi paikalle tulee Namaste Lodgen mies, joka ohjaa minut oikealle luukulle. Kun pääsen sinne, tiski menee kiinni ja virkailijat katoavat.

Tyhjä lähtöselvityssali
Äsken vielä ihmisiä pullistellut halli on äkkiä typötyhjä.

Kiire lakkaa, sali tyhjenee ja tulee hiljaista. Mutta lentokoneet pörisevät ulkona ja niihin siirtyy matkustajia rakennuksen toisesta osasta. On vielä aikainen aamu ja hyvä sää, joten kyydittä jääminen ei ole ajankohtainen huoli.

Tunnin, parin päästä vilkastuu taas. Majatalon isäntä Kami tulee ja alkaa panna asioita järjestykseen. Zsolt tulee myös. Tavarat punnitaan Simrikin tiskillä, kärsitään tuhat rupiaa (10 euroa) ylipainomaksua. Sitten turvatarkastuksen kautta odotussaliin.

Kävelemme portaat alas huteran näköisen vanerikojun luokse, jossa ”turvatarkastajan” tuoli seisoo tyhjänä. Oven raosta pääsisi kävelemään odotussalin puolelle, mutta odottelemme kiltisti ”tarkastajaa”. Hän saapuu, kysyy jotakin muodon vuoksi ja vilkaisee reppujamme. Sitten siirrymme saliin odottelemaan.

Intian Mi-17-helikopteri Luklassa
Intian Mi-17 pörisi edestakaisin Luklan ja kylien välillä.

Intia on lähettänyt katastrofiapua ja kuljetuskalustoa auttamaan järistyksen hoidossa. Valtava helikopteri käy neljä kertaa hakemassa Luklaan lennätettyjä tarvikkeita viedäkseen niitä ympäristön kyliin.

Eriparikenkäinen kiipeilijä istuu odotussalissa.
Jäävyöry jätti kiipeilijälle vain parittomia kenkiä.

Puolilta päivin tulee vihdoin Simrikin Dornier, meidän lentomme. Koneesta puretaan ensin iso kasa tavaraa, ja sitten pääsemme kyytiin. Otan videon noususta, mutta nousuvideoita on jo riittämiin Youtubessa, joten en lisää sinne enää omaani.

Ankara nousu solaan, puiden latvoja hipoen väljemmille ilmoille  ja alamäkeen kohti pääkaupunkia. Vihreät kukkulat ovat pengerrettyjä viljelyksiä täynnä ja vain huipuilla on metsää. Jos nämä Himalajan esikukkulat ovat näin täysin asuttuja, eiköhän sitten ole koko maa. Kathmandua lähestyttäessä kiinnittävät huomiota lukuisat tiiliruukit. Järistyksen jälkeen täystyöllisyys lienee niille taattu.

Murarin miehet ovat kentällä vastassa, ja taas pitää maksaa satanen lahjuksia – ei sentään euroja. Vuorikuvaaja näkyy tulleen samalla lennolla.

Matkalla hotelliin en huomaa erityisempiä vaurioita kaupungissa. Saan huoneen 303 ja kävelen edestakaisin lattian asentoa tunnustellen: onko se vähän vino, vai kuvittelenko? Onko hotelli kunnossa, kestääkö se mahdolliset jälkijäristykset? Alemmat kerrokset ovat täynnä, ja täältä kolmannesta kestäisi ainakin puoli minuuttia juosta pihalle.

Ulkona tajuan, miksi emme ajaneet leveämpää tietä pihaan asti, vaan tulimme sivukujan kautta: isomman tien varrella oleva kerrostalo on sortunut.

Kävelen lentoyhtiön toimistolle ja saan aikaistettua lentoni seitsemänneksi päiväksi vain 50 euron maksua vastaan. Lentoyhtiön virkailija taitaa olla Nepalissa suuri herra. Ainakin mies näyttää haluavan käytöksellään ilmaista, että matkustajan on syytä osoittaa nöyryyttä.

Nautin kakkukahveista ja nettiyhteydestä Himalayan Javassa. Kävelen kaupungilla, väkeä on liikkeellä selvästi vähemmän kuin tullessa. Rum Doodle on tyhjä.

Kerjäläislapsi roikkuu jonkin matkaa perässä eikä osaa muuta kuin inttää. Luovutettuaan hän loikkii huolettoman näköisesti tiehensä. Kärsimysroolin saa näköjään silmänräpäyksessä päälle ja pois.

Illalla odotan sisäänpääsyä Fire and Iceen. Enpä olisi arvannut enää jonottavani ravintolaan: onko pitsannälkäni tosiaan näin kova, vai haluanko vain palauttaa mieleen viime matkani onnellisemmat illallistunnelmat?

Rakko varpaassa
Vasta hotellin suihkussa käydessäni huomaan lujan kävelyn tuottaman rakon. Häveliäisyyssyistä kuva tässä mustavalkoisena.

Lentokylään

Kukko ja kana mökin ikkunalla

2.5.2015

On tulossa lämmin päivä, huomaan, kun käyn majatalon ovesta ulos kantajani kanssa. Kierrämme hevosenkenkää kylän vastakkaiselle reunalle ja oikaisemme harjanteen yli päätielle.

Kantaja on ottanut alihankkijan, pienen sitkeän näköisen miehen, jolla on tikunohuet reidet ja jaloissaan vain ohuet tennarit. Tämä kokoaa korinsa päälle pari retkikuntalaukkua, niin että taakka on melkein miehen itsensä korkuinen. Oma kantajani, vaikka onkin isompi mies, jatkaa keveämmällä kantamuksella.

Namchen alimmaisten talojen luona kantamuksia vielä korjaillaan, kenties niihin tulee jotakin lisääkin. Odotellessani yritän puhutella erästä kukkoa ja kanaa, jotka oleskelevat pienen talon ikkunan edustalla.

Kantaja laskeutuu polkua
Kantajan ja kantamuksen massojen suhde lienee noin yksi yhteen.

Namchen alapuolella olevalla vartiokopilla tulomatkan temppuiluni on kostautua: koska silloin livahdin paikan ohi leimauttamatta lupapaperiani, vartijat ihmettelevät nyt leimatonta lappuani. Asiaa tuumaillaan hetkinen ja miehet selaavat ankarina omia paperinippujaan, mutta onneksi he lopulta päättävät luopua kovistelusta ja päästävät minut menemään.

Riippusillat ovat säilyneet ehjinä. Jyrkällä serpentiinipolulla Namchen alapuolella on kuitenkin käynnissä rakennustöitä, jotka aiheuttavat ruuhkaa ja odotusta silloin, kun jakkikaravaani sattuu kohdalle.

Kantajia naurattaa, kun he vapautuvat taakoistaan lyhyen tauon ajaksi. Tuollahan näyttää olevan yhdessä kantamuksessa kolme retkikuntalaukkua ja pari pienempää reppua lisänä.

Kantajat levähdystauolla
Eivät ole erityisen pieniä tai kevyen oloisia näidenkään kantajien taakat.

Tiellä liikkuu myös koiria hyvin määrätietoisen oloisina. Niillä lienee tärkeitä tehtäviä, ehkä ne valvovat liikenteen sujumista kukin omalla vastuualueellaan. Arvelen, että tämän koiran toimialue on Dudh Koshin ja Bhote Koshin rajaama Namchen puoleinen sektori.

Koira nouse polun kiviaskelmia
Koera liikenteenvalvontatehtävässään

Pidämme oppaani kanssa paljon taukoja ja odottelemme toista kantajaa. Jossain vaiheessa kadotamme kuitenkin yhteyden. Poikkeamme Phakdingin yläpuolella uuteen, vielä puoliksi rakenteilla olevaan majataloon syömään lounasta. Seuraamme liittyy toinen kantajaporukka, joka tyytyy pariin kaljoihin.

Majataloa pitää nuori perhe, pikkutyttö keikkuu ruokasalissa ja mummu askartelee jotakin pihalla. Talosta puuttuvat vielä yläkerran ikkunalasit. Näyttää vähän siltä, että järistys on rikkonut joitakin vasta muurattuja paikkoja.

Eräässä jyrkässä kohdassa polku on sortunut pitkältä matkalta jokeen. Tasapainottelemme hiekkatörmässä, kiskomme itsemme puunjuurista vetäen metsän puolelle ja kierrämme vauriopaikan. Miten pieni kantaja mahtaa tästä selviytyä?

Phakdingista Luklaan polku onkin sitten kokonaan kivetty, mutta loppumatka on nousua. Pysähtelemme pitkiksi toveiksi odottelemaan kantajaa, mutta sitten vain pari kilometriä ennen Luklaa selviääkin, että hän on jossain kohdin mennyt ohitsemme ja istuskelee puolestaan jonkin puodin edessä meitä odotellen.

Pouta ei kestä aivan Luklaan saakka. Raskaiden pisaroiden putoillessa meidät viittoillaan sisään erääseen tienvarren taloon. Täällähän on tuttuja! Vähitellen kuvio selkenee minullekin. Lobuche-vuoren ryhmää johtanut Thile pitää täällä Luklan reunalla pientä majataloa. Hän on tullut kovaa vauhtia Pangbochesta, jättänyt raskaan laukkunsa Namcheen kantajan huoleksi ja kiirehtinyt kotiinsa.

Saamme maitoteetä, sitten syömme perunoita. Perunat kuoritaan sormin ja kastetaan tuliseen kastikkeeseen. Kuumien ja rypyliäisten potaattien pyörittely sormissa ei ole helppoa enkä pysy ihan muiden syöntivauhdissa. Pieni tyttö pelaa piipittävää peliä ja poika ammuskelee vesipyssyllä.

Koko retken kävelyt on kohta kävelty, ja ehkä tietoisuus siitä tekee viimeisestä noususta tuskastuttavan raskaan. Mutta viimein päästään Luklaan. Oppaani poikkeaa pitkän pääkadun varren taloihin, joihin hän toimittelee lähetyksiä. Näen pienen kantajan viimeisen kerran enkä tule tietämään hänestä oikeastaan mitään.

Namaste Lodgen isäntä Kami etsii lentolippuani kansioistaan. Pitkän penkomisen jälkeen selviää, että pääsen aamun toiselle lennolle ja lähtövalmiina majatalossa pitää olla kello 6.30. Majatalon väkeä tulisi lentoasemalle hoitelemaan asioita.

Syön, tankkaan sitruunateetä. Uskallan ottaa Everest-oluen pitkän kävelyn päättymisen kunniaksi. Talossa on toimiva verkko, joten lähettelen viestejä maailmalle.

Zsolt on myös päässyt Luklaan asti. Hän on odotellut vielä toisenkin päivän helikopterikyytiä perusleirin kummulla, ja onhan se vihdoin tullut. Mutta ajassa hän ei ole voittanut mitään, menettänyt vain pari hienoa kävelypäivää. Mutta kun vakuutus kerran lupasi kopterikyydin, pitihän se sitten saada. Lähtisimme aamulla samalla lennolla.

Saan vanerikopin kadun puolelta, valomainoksen himmeästä loisteesta. Pitkästä aikaa on nukkumaan mennessä lämmin.

Riippusilta joen yli
Jorsalen kylän eteläpuolinen Dudh Koshin ylittävä silta, yksi noin kuudesta Luklan ja Namchen välisestä riippusillasta.

Kathmandu–Lukla–Phakding

Simrik Airin Dornier 228 Luklassa

9.4.2015

Koitti ensimmäisen varsinaisen retkipäivän aamu, kello löi 3.30. Neljältä kokoonnuttiin hotellin alakertaan pakattujen laukkujen kanssa. Nepalin puolelle lähtijät ruokasaliin, Tiibetiin menijät aulaan. Lentokentälle ajettiin pimeän kaupungin halki, valoisaa tuli sitten muutaman tunnin odottelun aikana. Ns. turvatarkastus, tavaroitten ja ihmisten punnintaa ja joka välissä odotusta. Koko joukko ei mahtunut samaan koneeseen, ja kansanretkeilijän oli odottaminen toista lentoa, joka pääsi matkaan lähempänä yhdeksää.

Simrik Airin Dornier 228 otti kyytiin viitisentoista matkustajaa ja lähti kohti Luklaa. Varikkoalueella seisoi surullisena ja lentoyhtiön tunnukset peitettyinä Turkin A330, joka maaliskuussa laskeutuessaan liukasteli ojaan ja tukki koko lentokentän moneksi päiväksi.

Dornier lensi puolisen tuntia ja ylitti Luklaa lähestyessään korkeimmat solat melko läheltä maanpintaa. Laskeutuminen vuoren rinteeseen ylämäkeen on tunnetusti jännittävä ja paljon kuvattu, joskus se on mennyt vähän pieleenkin. Tällä kertaa se meni aivan nappiin.

P1010301
Takapihan matkalaukkulajitelma

Laukut löysivät tiensä majatalon takapihalle, missä oli mahdollisuus toimittaa viime hetken lajittelua. Koetin noudattaa systeemiä, jossa yhteen laukkuun tulevat vasta perusleirissä tarvittavat vuorivarusteet, toiseen kävelyretken aikana tarvittavat ja reppuun vain kevyt päivävarustus.

Lounaan jälkeen retkeilijät saivat retkeilylupakirjansa ja kiipeilijät kopion retkikuntaluvasta. Ja ennen kuin päästiin kävelemään ulos pääkadun (ja kylän ainoan varsinaisen kadun) päässä olevasta portista, piti vielä pysähtyä tarkastuspisteelle. Siellä kyseltiin ja merkittiin muistiin niinkin olennaisia asioita kuin montako Canonia, Nikonia, Sonya, Lumixia, iPadia ja iPhonea kutakin retkeläisillä oli mukanaan.

Taivaallinen valonsäde kirkastaa stupan
Taivaallinen valonsäde kirkastaa stupan

Sitten päästiin asiaan – jalkojahan tänne oli tultu käyttämään. Polku oli oikeastaan kävelytie: tasaisesti kivetty, porrastettu ja tukevasti pengerretty. Koko alkumatka oli keskimäärin alamäkeä, sillä laskua Luklasta ensimmäiseen yöpymispaikkaan Phakdingin kylään on kolmisensataa metriä. Ei toki yhtä mittaa, välillä mennään ylös ja sitten taas alas.

Mistään eräretkeilystä ei ole täällä ole tietoakaan. Koko seutu on asuttua, polun varrella on koko ajan kyliä, laitumia ja viljelyksiä. Kansaa on liikkeellä massoittain niin kuin kansanretkellä kuuluukin: paikkakuntalaisia, retkeilijöitä ja ylempiin kyliin matkalla olevia tai niistä palaavia kantajia ja karavaaneja.

Arkikielessä puhutaan jakeista, mutta ainakin täällä alavuoristossa kantoeläin on yleensä dzopkio (tai zopkio), joka on jakin ja lehmän risteytys. Ajuri ohjailee karavaaniaan huudoilla ja vihellyksillä sekä myös kepillä tökkimällä ja pieniä kiviä tarkasti heittelemällä. Yleensä juhdat väistävät – jos väistävät – vastaantulijaa polun hankalammalle puolelle, ja huomattava osa retkeilijän päivittäisestä kävelyajasta kuluu karavaanien ohittamiseen ja väistämiseen.

Retkeilijöitä ja dzopkioita polulla
Retkeilijöitä ja dzopkioita polulla

Mutta ne kuljettavat kansanretkeilijäin tavarat vuorelle ja takaisin. Ainoat moottoriajoneuvot täällä ovat ilmassa liikkuvaa lajia.

Punaisena kukkiva puu
Punaisena kukkiva puu