Lounastauko
Valtion vaaleansinisen Ford Transitin istuimilla ja metsätien penkalla syödään eväitä hiljaisina, omiin ajatuksiin vaipuneina.
Olin 1980-luvun alkupuolella pari kesää töissä Metsäntutkimuslaitoksella valtakunnan metsien inventoinnissa. Nelihenkiset ryhmät liikkuivat kukin omalla alueellaan kartoittamassa Suomen metsävaroja. Maastoon oli sijoitettu peruskarttaruudukon mukaisesti tasaisin välein lohkoja, jotka muodostuivat kahdesta kilometrin pituisesta linjasta, toinen etelästä pohjoiseen ja toinen lännestä itään. Ryhmä suunnisti linjoja pitkin ja mittasi puut linjalle määrätyin välimatkoin sijoitetuilta koealoilta.
Tässä ollaan jossakin Kainuussa, ehkä Kuhmossa tai Suomussalmella. On varmaankin mitattu yksi lohko ja iltapäiväksi ollaan menossa toiselle. Mutta nyt saa hetkisen levähtää, tyhjentää pään numeroista ja kompassisuunnista ja vain olla.
Metsäteitä pitkin pääsi yleensä lähelle kohteita, ja pitkiä kävelyitä tuli melko harvoin. Mutta joskus lohkot sattuivat jännittäviin paikkoihin. Kerran linja meni valtakunnanrajan yli. Naapurin puolelle ei tietenkään menty, mutta tilastollisen kattavuuden takia koealat mitattiin aina kun ne osuivat metsämaalle, oltiin sitten vaikka rajalinjan vieressä.
Viimeinen koeala oli kymmeniä metrejä rajan turvallisemmalla puolella. Mutta koska kartan mukaan rajalinja oli melkein vieressä, ehdotimme puut mitattuamme ryhmänjohtajalle, että kävisimme sitä vilkaisemassa.
—Menkää te, minä kirjoittelen nämä paperit valmiiksi. Mutta älkää sitten loikatko! Meillä on tänään vielä toinen lohko, ja siitä tulee ikävä viivytys jos minun pitää lähteä teitä viranomaisten kanssa ulkomailta lunastamaan.
Käveltiin vähän matkaa, ja äkkiä tiheä kuusikko katkesi. Siinä oli rajalinja: aivan puuton, eikä vesakkoakaan ollut päästetty kasvamaan puolta metriä korkeammaksi. Omassa reunassa linjaa seisoi parimetrinen sinivalkoinen tolppa ja samalla kohtaa vastapäätä punavihreä.
—Et uskalla käydä kiertämässä tuota tolppaa, paljonko vetoa?
—En uskallakaan. Vaikka ei täällä ketään ole, mutta en silti. Mitätön todennäköisyys, että tuohon nyt joku rajavartija sattuisi.
En tosiaankaan uskaltaisi. Vaikka ihan pian ei ehkä tulisi samanlaista tilaisuutta pistäytyä Neuvostoliitossa. Pari, kolme sekuntia tuonne, nopeasti kiepahtaen pyykin ympäri, saman verran takaisin. Viidessä sekunnissa pikakäynti ulkomailla!
Sydän rupesi hakkaamaan. Oltiin hiljaa, sitten rynnistin kohti punavihrää tolppaa.
—Ei saatana.
—Hullu!
Varvikko oli helppokulkuista, se vielä puuttuisi että nyt kompastuisin. Otin vasemmalla kädellä kiinni tolpasta ja pyöräytin itseäni paluusuuntaan. Oikeasta silmäkulmasta näin, kun ruskeapusakkainen mies tuli kuusen takaa ja yritti siepata ranteestani. Sain nykäistyksi käden irti. Paljon muuta en ehtinyt tajuta, ennen kuin olin törmätä kauhuissaan tuijottaviin kavereihini.
He yhtyivät spurttiini, juoksimme keuhkomme puhki. Kun koeala ja ryhmänjohtaja tulivat näkyviin, reiteni menivät veteliksi ja putosin polvilleni. Toisetkin pysähtyivät tasaamaan hengitystä, ennen kuin jatkoimme kävellen ja teennäisesti naurahdellen.
—No mitä siellä oli, näkyikö rajamiehiä?
—Ei näkynyt ketään. Matti kävi Neuvostoliitossa.
—Aivan. Niinpä niin.
Paluumatkalla rajavyöhykkeen reunalla huomasin maassa irrallaan lojuvan muovisen kyltin: ”Rajavyöhyke. Pääsy vain luvalla. Laki 17.5.1947”. Se näytti ilmiselvästi hyljätyltä, joten rohkenin poimia sen reppuuni.
Pidin kylttiä sittemmin vuosikausia opiskelijasoluhuoneeni ovessa ja myöhemmin bändin harjoituskämpän ovessa punavuorelaisessa pannuhuoneessa. Sinne se jäi, kun bändi jätti tuon viemäristudioksi kutsutun kellarin.
Tapasin harjoituskämpän vuokraisännän sattumalta joitakin kuukausia myöhemmin, ja hän sanoi ylpeänä, että siellä soittaa nyt HIM. Joku väitti vielä vuosia tuon ajan jälkeen, että HIMin rumpali olisi pitänyt rajavyöhykekylttiä pitkään oman kylpyhuoneensa ovessa.