Menestys ja menetys Mont Blancilla

Kolme retkeilijää vuorenhuipulla

Ymmärsin vuorille kiipeämisen välttämättömyyden 11-vuotiaana kesälomamatkalla Norjassa. Pääsin nousemaan pientä vuoritietä muutamia satoja metrejä ja käymään jäätikön reunalla. Elämys oli voimakas, mutta tilaisuutta aatteen täyteen toteuttamiseen en vielä saanut.

Asuinpaikkani ja ihmiset, joiden keskuudessa seuraavat vuoteni elin, eivät varsinaisesti kannustaneet korkeuksien tavoittelemiseen, mutta kerran oivallettu asia ei päässyt enää koskaan kokonaan unohtumaan. Opiskelin vuorista kaiken, mitä kirjasto pystyi tarjoamaan ja aloitin huippujen tavoittelun lukiolaisena Lapin tuntureilta.

Meni kuitenkin vielä monta vuotta, ennen kuin sisäistin ajatuksen, että kiipeilemisen voi Suomessakin opetella ja muutaman sopivan toverin löydettyään voi aivan itse lähteä oikeille vuorille, vaikkapa Alpeille. Kävin Alppikerhon kurssit, hankin perusvarusteet ja aloin harjoitella.

Ensimmäiselle alppimatkalle lähdin teekkareiden kanssa: löysin Teepakki-climb-postilistalta ihmisiä, joiden suunnitelmat kävivät yksiin omieni kanssa. Tavoitteeksi otettiin tietenkin Mont Blanc. Korkeimmastahan pitää aina aloittaa, sen jälkeen voi sitten yrittää vaikeampia.

Kahdella autolla ajettiin hillitöntä vauhtia läpi Ruotsin, Tanskan ja Saksan, yhtä soittoa kuskia vaihtaen. Ehkä kerran pysähdyttiin levähdyspaikalle ja maattiin muutama tunti horroksessa. Sveitsiinkään ei vielä pysähdytty, heitettiin vain yksi kaveri Italian puolelle Cerviniaan ja jatkettiin melkein saman tien Chamonixiin.

Vuorelle oli tarkoitus nousta reiluin keinoin eli kävellen laaksosta huipulle asti. Tavallisestihan kiipeilijät nousevat köysirataa tai junaa käyttäen metsien ja alppiniittyjen yli suoraan kallioiden ja jäätiköiden maailmaan, jotta pääsevät heti itse asiaan eli varsinaiseen vuorikiipeilyyn. Valitsemamme ankara tyyli merkitsi kolmea yöpymistä ja paljon eväitä ja varusteita. Retkikuntamme näyttikin täysine rinkkoineen enemmän Lapin vaeltajilta kuin alpinisteilta.

Neljä sitkeää yrittäjää pääsi kuin pääsikin käymään Alppien korkeimmalla huipulla. Paluun pitikin sitten sujua helposti päivässä.

Kävi kuitenkin niin hassusti, että retkikuntamme leppoisin kaveri Aapo yllättäen heitti henkensä Tête Roussen jäätiköllä. Meidän oli leiriydyttävä ja mietittävä, miten ikävästä ja kiusallisesta tilanteesta selvittäisiin.

Emme saisi mitenkään kannettua Aapoa ylimmälle juna-asemalle, sillä kapea polku kulki jyrkällä ja vaarallisella kallioharjanteella. Entä helikopteri? Meistä kellään ei tainnut olla kunnon vakuutusta, jolla helikopteripelastuksen tuhansien markkojen kustannukset maksettaisiin.

Päädyimme lopulta luovaan ja yllättävään ratkaisuun: jätetään Aapo tänne ja toivotaan, ettei kukaan huomaa mitään! Kaivoimme siis lumeen siistin kuopan, johon hautasimme Aapon. Hänen henkilökohtaiset tavaransa pudotimme jäätikön railoon. Lopuksi tasoittelimme paikat ja keräsimme tavarat.

Iltapäivä oli pitkällä ja useimmat kiipeilijät olivat jo ehtineet laskeutua laaksoon. Niinpä onnistuimme poistumaan paikalta todenäköisesti kenenkään huomaamatta. Ehdimme juuri sopivasti päivän viimeiseen alas matkaavaan vaunuun. Näin siis tulimme ihan loppuvaiheessa tinkineeksi alkuperäisestä ankaran tyylin vaatimuksesta.

Paluumatkalla autossa oli sitten hieman väljempää. Kukaan meistä ei tuntenut Aapon perhettä, joten emme yrittäneetkään ottaa keneenkään yhteyttä, eikä kumma kyllä meillekään kukaan soitellut ja ihmetellyt Aapon puuttumista. Olimme tästä itse asiassa hieman hämmästyneitä. Mutta säästyimmepä hankalalta selitysten keksimiseltä.

Tapahtumista on kulunut nyt kaksikymmentä vuotta, eikä kukaan ole tullut kyselemään Aaposta. Näyttää siis siltä, että kiusallisesta tilanteesta on lopullisesti selvitty, ja siksi uskallankin mainita sen tässä.

Lähes vaatteeton mies makaa selällään matalassa lumikuopassa.