Koleus

Hiihtelin reippaasti kohti etelää, päivämatkat pitenivät siinä kuin päivätkin. Helmikuussa olin Kainuun korkeudella ja lunta riitti. Mutta ennen kuin ehdin eteläisimpään Suomeen, tulivat vesisateet ja lämpöaalto. Nyt on hiihdot hiihdetty, ajattelin, mutta sitten muistin apulaiset. Viimeiset parisataa kilometriä lumikkopartio puikkelehti edelläni ja lumesi lumotun ladun halki metsien ja poikki peltojen suorinta tietä meren rantaan.

Loppumatkan Helsingin perälle kuljin revontulten loisteessa rannikkoa pitkin kuunnellen merenlahtien vonkuvia ja ritiseviä jääkansia. Lämmön hivotellessa kymmentä astetta pelkäsin matkan loppuvan räsähdykseen ja loiskahdukseen, mutta sitten kuu pimensi auringon ja jäinen itäinen viima kohmetti meren pinnan rantaviivan tuntumassa juuri ja juuri kantavaksi. Nostin sukset olalle tutussa ojanvarsilepikossa ja kävelin kotiin.

Tuuli kääntyi idästä etelään muttei juuri lämmennyt. Taivas muuttui sinisestä harmaaksi ja värit katosivat maisemasta.

Sain töitä räjäytystyömailta. Aamuisin louhin graniittia itäisen pääkaupungin metsiin ja kallioille leviävien uusien muodikkaiden puutalokylien tieltä. Iltapäivisin toimin katuosaston erikoisasiantuntijana räjäytellen väärin pysäköityjä autoja, jotta työkoneet pääsevät lakaisemaan pois lyhyen talven aikana kaduille levitetyn kivirouheen.

Jäätävää itätuulta ennen ehti virkavaltaisuuden kylmä puhuri kaataa unestaan juuri heräämässä olleen hirsihuvilan. Arjen virallisuudessa on niukasti tilaa määrittelemättömyydelle, hallitsemattomalle piirustuspöydiltä pakenevalle aktiivisuudelle. Raunioilla leijui viimasta huolimatta vihaa ja surua.

Lentävä levylautanen

Keväisin vietetään Helsingin perällä kiertävää kansanjuhlaa, kun jätehuollon keräysautot kulkevat riemusaatossa ympäri kaupunkiseutua. Väkijoukko kokoontuu hyvissä ajoin ennen ilmoitettua aikaa pysäköintikentälle, koulun tai ostolan pihaan odottelemaan kuorma-autokulkuetta.

Mukaan on otettu särkyneet kodinkoneet, grillit ja jalkalamput, patterit ja akut, myrkyt ja maalit, jotka ovat lojuneet talven varaston nurkassa. Kuinka tyydyttävää onkaan heittää mikroaaltouuni tai televisio roskalavalle ja nauttia räsähdyksestä ja teräksen kolinasta! Olo kevenee ja huojentuu. On taas tilaa hengittää.

(Toinen juttu on sitten se, että lauantaina mennään ostohelvettiin hakemaan uusi Kiinassa halvalla tuotettu televisio euroviisut ja jääkiekkokisat mielessä.)

Neuvokas tee se itse -henkilö voisi ripeällä toiminnalla kenties pelastaa jotakin korjauskelpoista tästä potlatchista. Olisikohan tästä vinyylisoittimesta saanut vielä kalua?

Rokki loppuu rämähtäen.
Rokki loppuu rämähtäen.

Tuhotut kilometrit

Ei ihmisen tarvitse masentua tai ahdistua marraskuun hämäryydessä. Kun vain onnistuu välttämään hätääntymisen ja huolen luomakunnan tilapäisestä edesmenosta, voi harmauden tuntea rauhoittavana, voi kokea jonkinlaista myönteistä alakuloa, regressiota egon palveluksessa. Vaaralliset eksistentiaalituskat kuulunevat pikemmin huhtikuun kalvaaseen ylivalotukseen.

Mutta kulkiessaan maahan tarttuneiden pilvien kosteassa usvassa liukkaalta kalliolta lehdettömän koivikon kautta mustan kynnöspellon reunaan, jättäessään tumman kuusikon suojaan talitiaiset, nuo tämän maiseman melkeinpä ainoat toiveikkuutta julistavat olennot, ihminen on kuitenkin haavoittuvainen. Jos hän hän silloin kokee lujan pettymyksen, jos joku oikein kunnolla jysäyttää vyön alle, voivat aatokset suistua synkille urille: onko mielekästä yrittää elää samalla planeetalla tuholaisten kanssa, vai olisiko luonnollinen poistuma sittenkin lohdullisempi valinta?

Noin vuosi sitten tutkin Herttoniemen edesmenneen satamaradan tilaa Itä-Helsingissä, Myllypuron, Viikin ja Herttoniemen yhtymäkohdassa. Metrovarikon yhdysrata oli purettu, uusi tienristeys oli rakenteilla. Historian huminaa tähän päivään tuova rautatien 12 kilometrin tolppa seisoi kallion juuressa, niin kuin oli seissyt jo vuosikymmeniä.

12 murhattu Itä-Helsingissä
12 murhattu Itä-Helsingissä

Tänä syksynä risteys on viimeistelty. Se merkitsee muun muassa: Historiallinen kilometripylväs on sahattu juuresta poikki ja viety pois. Paikka on steriloitu, yksitoikkoinen ruohomatto peittää tien reunoja. Kaiken huipuksi maisemaa hallitsemaan on pystytetty räikeä mainostaulu, joka loistaa valosaastettaan satojen metrien päähän.

Ympäristötaideteos kuvaa tuholaisen mielensisältöä.
Ympäristötaideteos kuvaa tuholaisen mielensisältöä.
Tehdäänkö Kuhmossa nykyään renkaita? Ei sittenkään, kotimaakuntaa ei tässä onneksi häpäistä.
Tehdäänkö Kuhmossa nykyään renkaita? Ei sittenkään, kotimaakuntaa ei tässä onneksi häpäistä.

Historiantajuttomuus, totalitaarinen ympäristöestetiikka, röyhkeä kaupallisuus. Eikö näitä kirottuja mikään pidätä?

Turvallisen matkan päässä seisova vihellysmerkki on sentään jäljellä.
Turvallisen matkan päässä seisova vihellysmerkki on sentään jäljellä.

Kadonnut rautatie

Teollisuusraiteen päätepuskin piileksii viidakossa. Muutama metri kiskoa, ratapölkkyjä ja kiinnityslevyjä lojuu vilkkaan liikenteen vieressä mutta hyvin kätkettynä Viilarintien penkereen juurella.

Herttoniemen satamarata on kadonnut vähä vähältä. Itse Herttoniemessä ja Roihupellossa siitä muistuttavat enää rautatiemäisesti kaartuvat katulinjat, muutama vanhan teollisuusrakennuksen lastauslaituri ja mainio tasainen pyörätie vanhalla ratapiha-alueella. Viilarintien varresta kiskot katosivat jokunen vuosi sitten, ja aivan äskettäin nostettiin maasta metron huoltoraide Viikintien ja tunnelin väliltä.

Roihupellon teollisuusalueella on ollut ainakin kyllästyslaitoksen ja vesilaitoksen raiteet. Olivatkohan nämä kyllästyslaitoksen raiteita? Kiskot eivät välttämättä ole alkuperäisellä paikallaan: sen verran runneltuja ne ovat, että niitä on varmaan puskettu sivuun viereisen varikkoalueen tieltä.

Maastoutunut rata
Maastoutunut rata

Tässä vielä oma aiempi satamaratatunnelmointini ja Seisakkeen historiallinen satamarata-artikkeli. Vaunut.orgissa on alueen ratapihakaavio vuodelta 1989.

IMG_051925.11.2013: Lisäsin linkin vaunut.orgissa olevaan ratapihakaavion kuvaan.

Myrkyllisiä muistoja

Toukokuun alun puhtaassa valossa tarkkailija hypähtää myrkkytunturilta lasinkirkkaaseen viileään ilmaan ja leijailee yli kadonneen päiväkodin tyhjän tontin ja optimismin vuosikymmenen modernin kerrostalolähiön.

Omat muistoni Myllypuron myrkkytaloista ovat hämmästyttävän vähäiset. Vakituinen työmatkapyöräilyni kulki pitkin kävelytietä, joka vei urheilukentän reunasta pitkin kuusikkoista rinnettä sille lyhyelle hiekkatielle, joka oli osa vanhaa Herttoniemestä Vartio- ja Mellunkylään johtavaa maantietä. Muistan, miten ensimmäinen kerrostalo tuli vaivihkaa näkyviin kuusimetsän takaa, alimman kerroksen huoneistoissa oli parvekkeen sijaan oma suojainen piha. Tässä on talon paikka 2013:

Alakiventie 4 B–C:n paikka
Alakiventie 4 B–C:n paikka

Sitten, kun katastrofi alkoi, muistanen peitetyt ikkunat ja asuttuja huoneistoja merkanneet värikkäät pyöreät harjat. Ensimmäinen purkuvaihe alkoi keväällä 2001, mutta siitä minulle ei ole jäänyt minkäänlaista muistoa. Pyörätien itäinen osa varmaankin suljettiin silloin. Jonkin aikaa pääsi ajamaan kiertotietä ja nousemaan takaisin rinteeseen suunnilleen Alakiventie 8:n talojen kohdalla, mutta sitten koko alue aidattiin vuosikausiksi.

Kieltomerkit ja porsaat ovat jääneet polun pieleen, vaikka reitti on taas auki
Kieltomerkit ja porsaat ovat jääneet polun pieleen, vaikka reitti on taas auki

Myrkkyhistoriasta olen kirjoittanut kahdessa edellisessä jutussa, joten tässä on vain lyhyt yhteenveto ja linkit lisätiedon lähteille.

Maantien varressa Myllypuron metsän hiekkaisessa rinteessä oli sorakuoppa, johon perustettiin Vartiokylän kaatopaikka 1954. Kaatopaikkaa käytettiin vuoteen 1962 asti, ja sinne tuotiin kaikkea mahdollista, myös kaasulaitoksen vaarallisia myrkkyjätteitä. Kun Myllypuron lähiön rakentaminen oli ovella, kaatopaikka suljettiin. Käytännössä roskat lakaistiin maton alle.

Esoteerinen maantiede on selvittänyt paikan historiaa ja nykypäivää, ja juttu sisältää myös aikalaismuistelman 1950-luvulta. Tässä toinen, Heimo Kuukkasen aikalaismuistelma, kaatopaikan myrkyistä enemmän kahdessa artikkelissa.

Kaatopaikan päälle rakennettiin vuosina 1976 ja 1977 kaksitoista kerrostaloa, asunnot noin viidellesadalle ihmiselle. Siis vain viisitoista vuotta sen jälkeen, kun haiseva kaatopaikka oli häthätää peitelty! Oliko se muka unohdettu? Vai paikka turvalliseksi todettu? Olisivatkohan seudun asukkaat osanneet kertoa jotakin, jos olisi haluttu kysyä?

Myrkyt ”löytyivät” loppuvuodesta 1998, kun maan painumisen takia rikkoutuneita putkia korjattaessa maasta paljastui haisevaa mönjää. Aineet tutkittiin ja alue todettiin asumiseen kelpaamattomaksi. Kaupungin vuokratalojen Alakiventie 4:n ja 6:n asukkaille etsittiin heti uudet asunnot, Alakiventie 8:n omistusasuntojen lunastamisesta kaupungille ryhdyttiin neuvottelemaan. Tästä syntyikin sitkas riita, johon voi tutustua Alakiventie 8:n omia sivuja lukemalla.

Alakiventie 6:n neljä kerrostaloa purettiin keväällä 2001. Kahdeksikon viimeiset asukkaat sinnittelivät syksyyn 2003, ja talot purettiin talvella ja keväällä 2004. Tällöin purettiin myös Alakiventie 4:n D-talo. Sitten alkoi pitkä puhdistusoperaatio, jonka aikana myrkyt eristettiin ja niiden päälle rakennettiin nykyinen tunturi. Albumit auki -sivustolla on runsaasti kuvia näistä vaiheista.

Rappio- ja mysteeriaiheista kiinnostunut valokuvaaja olisi löytänyt näinä aikoina paljon kuvattavaa Alakiventieltä. Itse ajauduin paikalle yhden ainoan kerran kesällä 2004.

Viimeiset myrkkytalot kesällä 2004
Viimeiset myrkkytalot kesällä 2004

Alakiventie 4:n kaksi taloa oli tarkoitus säästää, sillä alun perin ajateltiin, että niissä voisi kunnostuksen jälkeen vielä asua. Ne seisoivat paikallaan yli kolme vuotta sen jälkeen, kun muut talot oli purettu ja myrkkytunturia jo suurella vaivalla rakennettiin. Tarkempi tutkimus kuitenkin selvitti, että maapohjan kunnostus tulisi kalliimmaksi kuin uuden rakentaminen, joten talot päätettiin purkaa 2007.

Mutta kuten tämän jutun toisesta kuvasta näkyy, talot on vain purettu ja maa tasoitettu. Ei näytä siltä, että maita olisi vaihdettu, eikä myrkkytunturin penger ylety tänne asti. Onko tämä maa siis yhä myrkyllistä?

Kaikkiaan purettiin 11 kerrostaloa, kaksi matalaa siipirakennusta ja erillinen päiväkoti. Ainoana jäi pystyyn Alakiventie 4:n korkea A-talo, joka on saanut uuden numeron 8. Muut pahaenteiset osoitteet 4 ja 6 on nimittäin annettu uusille taloille, joita alettiin rakentaa myrkkyalueen itäpuolelle keväällä 2013.

Uudet Alakiventie 4 ja 6 tulevat tähän
Uudet Alakiventie 4 ja 6 tulevat tähän

Kuusimetsä kaatui ja vanhan kävelytien alku jäi työmaan alle.

Osmankäämit valtaavat päiväkodin tontin
Osmankäämit valtaavat päiväkodin tontin

Alakiventie 9:ään puretun päiväkodin tontille on muodostumassa mukava kosteikko. Siihen on kuitenkin kaavoitettu uusia asuintaloja.

Omia kuviani itälähiöistä Google-albumissa, mukana myös myrkkytunturin seutu. Tässä myös Krixun kuvia keväältä 2013.

Myrkkytunturi

Keskikesän aurinko laskee luoteeseen,  ja jättimäinen täysikuu nousee eteläiselle taivaalle. Myrkkytunturin yllä väreilevä kosteus tiivistyy ja alkaa valua laaksoon kuin jokin valtava elävä olento. Keskiyön hetkellä edesmenneiden kerrostalojen ääriviivat piirtyvät hetkeksi sumuun, aivan aavistuksenomaisesti ja niin lyhyeksi aikaa, että kameran suojusta riisuessa näky ehtii kadota.

Itä-Helsingin Myllypuron kaatopaikan päälle rakennetuista ja sittemmin puretuista yhdestätoista kerrostalosta seitsemän mahtuu kokonaan tai osittain nykyisen myrkkytunturin huippukartion alueelle. Tämä on helppo havaita Helsinki ilmakuvina 1943–2012 -palvelussa: liikuttelemalla liukusäädintä saa eri aikakausien ilmakuvista sopivia päällekkäisvalotuksia. Ilmakuvista kirjoitin enemmän edellisessä jutussa.

Myrkkytunturin huippu on jokseenkin tarkasti entisten Alakiventie 6:n ja 8:n piha-alueiden keskellä. Korkea Alakiventie 8:n tornitalo oli kartion luoteisrinteessä.

Näköala länteen kuvitteelliselta viidennen kerroksen parvekkeelta
Näköala länteen viidennen kerroksen aaveparvekkeelta

Kaatopaikan myrkkymaat on suljettu tunturin huippukartion sisään, eristetty maanalaisin muurein ympäristöstä ja peitetty kalvoin, matoin ja maakerroksin. Melkein kymmenen vuotta aidattuna työmaana ollut alue on nyt neljättä vuotta vihreänä nummena. Kun sopivasta kulmasta katsoo, voi kuvitella olevansa Färsaarilla: lammaslauma laiduntaa ylhäällä rinteessä, alapuolella meri ja pieni kalastajakylä.

Kunnostus on siis kestänyt kauan, ja aika ajoin lehdet ovat kirjoittaneet työn pitkittymisestä ja kohonneista kustannuksista: Hesari, Hesari, Metro, Metro ja Helsingin Uutiset. Tunturille ja ympäristöön piti vielä rakentaa puisto, johon tulisi huvimajoja ja väriään vaihtavia ledvaloja, mutta kaupungin rahat ovat olleet vähissä ja mäki on saanut jäädä rauhaan.

Ja se on hyvä se. Ensinnäkin tunturi on talvisin vallan mahtava pulkkamäki. Huvimajat, valaisintolpat ja muut puistokalusteet tekisivät siitä hengenvaarallisen. Ja pimeällä mäki on tarpeeksi etäällä valosaasteesta, joten sieltä on hyvä ihailla täysikuuta, tähtiä ja revontulia.

Juhannusiltana tunturin aavemaisuus muuttuu lempeäksi salaperäisyydeksi.
Juhannusiltana tunturin aavemaisuus muuttuu lempeäksi salaperäisyydeksi.

Kesäisin tunturi on mainio päiväperhospaikka. Aikuisina talvehtineet suruvaipat ja nokkosperhoset näyttäytyvät huhtikuussa huipun aurinkoisilla rinteillä ja metsänreunassa. Tunturi on Vuosaarenalpin ohella seudun huomattavimpia avoimia mäkiä, joten keskikesällä meren yli saapuvat vaeltajat löytävät sen helposti. Huipun tuntumassa näkee silloin lepäileviä ohdakeperhosia. Juhannuksena tuoreet nokkosperhoset taituroivat soidinlentoaan huipun leppeässä tuulessa. Sini- ja kultasiivet ruokailevat kedon kukissa.

Heinäkuun päivinä lakikartion ympärillä sinkoilevat huikeaa vauhtia kiitävät ja kirkuvat mustat sirpit. Syötäviä hyönteisiä leijuu heinikon yllä kuin yöllä usvaa.

Nyt puistosuunnitelmasta on taas kuultu: Metron uutinen, yleisten töiden lautakunnan lausunto. Rakennusvirasto on aloittanut puiston maisemointisuunnittelun. Ilmeisesti yltiöpäisiä rakenteita ei aiota toteuttaa, vaan kysymys on lähinnä maaston muotoilusta. Asukkaille suunnitelmaa esitellään syksyllä ja töihin ryhdytään vuonna 2014. Nyt on oltava tarkkana, jotta alueen huoleton ja leppoisan vapaamielinen luonne säilyy. Ettei tehdä kurinalaista, golfkenttämäisesti parturoitua elotonta ruohomattoa eikä kaikkialle tunkevaa ulkovalaistusta.

Mutta onko tosiaan niin, että vain rahapula voi estää tolkuttomat värivalo- ja huvimajahankkeet? Eikö terveen järjen pitäisi? Sekö olisi myllypurolaisille reilu hyvitys ympäristökatastrofista, että he saisivat nousta kierrepolkua mäen huipulle, istahtaa huvimajaan ja ihastella valojen vilkkumista? Montako kertaa itse jaksaisit nautiskella moisesta ihanuudesta? Muualta tulijoita tänne olisi melko turha odottaa, yhden kerran uteliaita enintään.

Minä ehdotan, että mitään kiinteätä ei mäelle rakenneta, mutta kerran vuodessa, 13. marraskuuta myrkkyjen löytymisen vuosipäivänä, järjestetään hämmentävä multimediaspektaakkeli. Purettujen talojen ääriviivat piirretään ilmaan lasereilla, ja maasta nousee vaarattomilla aineilla hajustettuja höyryjä, jotka valaistaan psykedeelisin värein. Lukemattomista kaiuttimista soitetaan Itä-Helsingin äänistä koostettua ääni-installaatiota*, jonka tässä itse lupaudun tekemään. Kokkoja poltetaan jokaisessa pääilmansuunnassa. Kartion juurella järjestetään tuliesityksiä. Kojuissa myydään tulisia kasvisruokia ja makkaroita.

Superkuu, taikuus ja Itä-Helsinki
Superkuu, taikuus ja Itä-Helsinki

* Metron ujellusta, Itäväylän jyminää, pullojen kilinää ja poliisiauton sireenin ulvontaa. Tervapääskyn kirskuntaa, pulkan suhinaa, lehtien havinaa ja meren aaltojen kohinaa.

Myrkyt ilmakuvina

Eteläinen Myllypuro vuosina 1964, 1976 ja 1988
Eteläinen Myllypuro vuosina 1964, 1976 ja 1988. Klikkaa kuvaa, niin aikatasot vaihtuvat itsestään.

Eläköön julkinen palvelu ja avoin data! Helsinki on äskettäin julkaissut vapaaseen käyttöön tarkat ilmakuvat vuosilta 1964, 1976 ja 1988. On äärimmäisen mielenkiintoista tarkastella nykyisen kaupunkirakenteen muodostumista, etenkin lähiöiden ja suurten liikenneväylien rakentumista. Nyt pääsemme tutkimaan Myllypuron kaatopaikan ja myrkkytalojen historiaa yläilmoista käsin.

Epäilemättä lehdistö ja taitavammat ohjelmoitsijat tulevat tekemään sellaisia päällekkäiskuvia, joissa hiirellä vetämällä voi katsella eri aikakerroksia. Itse askartelin kahdesta vierekkäisestä ilmakuvaruudusta kultakin vuodelta yllä näkyvän gif-animaation. Jos selaimesi ei automaattisesti näytä animaatioita, klikkaa kuva isommaksi, niin tasot alkavat vaihtua.

Kuvan keskellä on entinen Vartiokylän kaatopaikka, jota myös Myllypuron kaatopaikaksi sanottiin. Sen päälle rakennettiin 1970-luvulla surullisenkuuluisat myrkkytalot, jotka lopulta purettiin 2000-luvun alussa. Vasemmalla on Myllypuron lounaisosa ja vesitorni, keskeltä alas ja oikealle Gauffinin pellot eli nykyinen urheilupuisto ja oikeassa alareunassa Puotinharju.

Pienen Tietosanakirjan kartta vuodelta 1960
Pienen Tietosanakirjan kartta vuodelta 1960

Yllä on osa Pienen Tietosanakirjan Helsinki-karttaliitteestä. Kirja on painettu 1960, joten karttatiedot ovat 1950-luvulta. Kontulan, Myllypuron ja Puotinharjun alueet ovat metsää, Puotilan tulevat kadut sentään on jo hahmoteltu. Lounaasta Herttoniemen takaosista kohti koillista lähtee Karhunkaatajantie, se vie Myllypuron metsien halki kohti Mellunkylän vanhaa pientaloaluetta ja yhtyy Karjatanhuanpolkuun.

Tämän tien pohjoispuolelle keskelle metsää on piirretty hiekkakuoppa, johon 1954 perustettiin uusi Herttoniemen eli Vartiokylän kaatopaikka. Vanha kaatopaikka saman tien länsipäässä oli jouduttu sulkemaan alueen asukkaiden vaatimuksesta. Uusi kaatopaikka oli käytössä aina vuoteen 1962 eli melkein Myllypuron rakentamiseen asti. Kuten toukokuussa 1964 otetuista ilmakuvista näkyy, tuolloin jo maalla peitetty kaatopaikka-alue oli laajennut melkoisesti.

Toukokuu 1964
Toukokuu 1964

Vuonna 1964 peltoja viljellään vielä. Puotinharjun talot ovat upouusia, Yläkiventien kolosseja rakennetaan parhaillaan. Neulapadontiellä ja Myllypadontiellä rakennetaan myös, mutta koko lounainen kulma on kalliota ja metsää – ja tulee olemaankin 2000-luvulle saakka. Kaatopaikka-alueen keskellä lienee muutama parakki. Ratasmyllyntiestä ei ole tietoakaan. Kehätie ja Myllypuron liittymä ovat rakenteilla. Herttoniemestä Mellunkylään vievä tie johtaa kaatopaikan halki ja nykyisten Alakiventie 7:n ja 5:n tonttien poikki isojen teiden risteykseen.

Onko tässä kuvassa selitys siihen, miksi mystinen silta numero 7 rakennettiin metroradan yli juuri siihen, missä se nyt on? Sehän on juuri tämän vanhan tien linjalla. Metrorata ja valtava Kehä I:n ja Myllypurontien liittymä vain ovat mullistaneet maiseman niin, että vanhaa tielinjaa on nykyisin mahdoton hahmottaa.

Toukokuu 1976
Toukokuu 1976

Vuoden 1976 kuvassa Myllypuron lähiö on jo yli kymmenen vuoden ikäinen. Pelloista on osa kaapattu urheilukentiksi, mutta Myllypuron puoleista osaa vielä viljellään. Koulu on ilmestynyt pellon eteläosaan. Ratasmyllyntien yläosa on rakennettu ja alaosakin tekeillä, samoin ilmeisesti metrovarikko. 1970-luvun taloista on rakennettu Alakiventie 5, mutta kaatopaikan alue on yhä autio. Melkoisen nopeasti talot sinne lopulta nousivat, sillä niissä asuttiin jo vuoden 1977 puolella. Miettiköhän joku jossakin vielä, pitäisikö muillekin kertoa mitä maan alla piilee?

Kesäkuu 1988
Kesäkuu 1988

Vuonna 1988 Myllypuro on valmis. Maailma on saanut värit, ja uudet 12 kerrostaloa ja päiväkoti elävät onnellisinta aikaansa: kymmenessä vuodessa pihat ovat vehreytyneet, ja painajainen on vasta kymmenen vuoden päässä tulevaisuudessa.

Metrolla on päässyt Myllypuroon ja Kontulaan kohta kaksi vuotta. Gauffinin tilan rakennukset on purettu ja pellot kokonaan urheilukenttinä. Ratasmyllyntie vie uuteen paikkaan nimeltä Itäkeskus.

Ajantasaisia kuvia voi katsella Helsingin paikkatietopalvelussa, mutta se on hankala Java-sovellus. Helpommalla selviää Googlen kanssa:


Näytä suurempi kartta

Alkuperäisiin ilmakuviin pääsee käsiksi Helsingin avoimen datan sivustolta. Sieltä sopii tutkia tarkemmin, tämän jutun kuvat ovat rajusti pienennettyjä. Myrkkykartat yhdistin lehdistä 678503 ja 678504. Aineisto: Helsingin kaupungin geotekninen osasto, alkuperäiset ilmakuvat Blom Kartta Oy (lisenssi).

Ja onhan tuommoinen helppokäyttöinen katselusovellus, jota kirjoittamaan ryhtyessäni ennakoin, jo tehtykin.

Lisäys: Ilmakuvia on siis saatavissa, mutta en ole oikein löytänyt hyvää lähdettä vanhoihin karttoihin. Karttoja löytyy sieltä täältä yksittäin. Maanmittauslaitoksellahan on avoin karttatietoaineisto, mutta olisiko jo tehty sellaisia esityksiä, että vanhan karttapohjan päälle saa näkyviin nykyiset tiet ja talot?

12 kilometriä

Tuli puhetta Herttoniemen satamaradan jäljellä olevista raiteista. Naapuri väitti, että Viilarintieltäkin on nyt kiskot purettu. Piti kesällä oikein lähteä tarkistamaan asia, ja totta se oli: metron yhdysraide on purettu, kiskot on nostettu maasta Viilarintien ja Viikintien risteykseen asti, mihin on tänä sulan maan aikana rakennettu uusi liikenneympyrä. Uusi metron yhdysrata on tehty Vuosaaren satamaan.

Varsinaisesti tämänkertaiselle retkelle antoi (taas) innoituksen Esoteerisen maantieteen juttu satamaradan Viikin osuuden marraskuisesta tunnelmasta. Tuli luettua uudestaan myös Seisakkeen satamarata-artikkeli, ja yllätyksekseni huomasin, että vielä viime äitienpäivänä järjestettiin rautatiehistoriallinen lättäajelu lähes Myllypuron vesitornin juurelle saakka. Rautatieharrastukseni on hiipunut vuosien takaisesta, enkä äkännyt tuotakaan retkeä ajoissa. Nyt on myöhäistä, rata on hitsattu poikki jo Viikissä.

Mutta halusin omin silmin varmistaa, että kävelysillan alla kallioleikkauksessa oleva 12 kilometrin pyykki on tallessa. Ja on se, vieressä myllertävästä risteystyömaasta huolimatta. Toivomme lujasti, että tämä ja muut rautatien liikennemerkit säästetään tulevien lasten ihmeteltäviksi.

Tässä oma versioni peltopenkereen vihellysmerkistä. Kävelysilta ja työmaan puomit häämöttävät kaukaisuudessa:

Vihellysmerkki

Haavat ja koivut ovat tältä vuodelta menettäneet lehtensä, joten näkymät kynnetyille pelloille ovat avarat. Kesäisin rata kätkeytyy lehvästön suojaan, ja viereisellä pyörätiellä ajellaan loppukesän hämyisinä iltoina tummanvihreässä tunnelissa.

Ufon sieppaamasta kaljoittelijasta ei paljon merkkejä jäänyt

Merkeistä päätellen alkusyksystä on joku mieltään kirkastaakseen istuutunut kiskolle, antanut katseensa levätä usvaisessa peltomaisemassa ja tyhjentänyt pari pulloa keskiolutta. Meditatiiviseen tilaan päästyään hän on ollut otollinen saalis yli – 1930-luvun Graf Zeppelinin tyyliin – purjehtineelle ufolle. Vain hanskat ovat jääneet tämän planeetan pinnalle.

Rata piiloutuu tien vasemmalle puolelle lehtipuiden taakse

Myllypuron puoleiselta korkealta kalliolta on hyvät näkymät Viikin pelloille. Yritin hakea Vaunut.orgista kuvia, joissa tavarajuna olisi kuvattu tällä rataosuudella, mutta enpä löytänyt. Näky taisi olla niin arkipäiväinen, ettei kellekään tullut mieleen dokumentoida.

Ovi on auki, tervetuloa!

Kallion alla olevassa luolassa on muuten avoimien ovien päivät. Sinne!

Jutun kuvat isompina ja pari kuvaa lisää.