On tulossa lämmin päivä, huomaan, kun käyn majatalon ovesta ulos kantajani kanssa. Kierrämme hevosenkenkää kylän vastakkaiselle reunalle ja oikaisemme harjanteen yli päätielle.
Kantaja on ottanut alihankkijan, pienen sitkeän näköisen miehen, jolla on tikunohuet reidet ja jaloissaan vain ohuet tennarit. Tämä kokoaa korinsa päälle pari retkikuntalaukkua, niin että taakka on melkein miehen itsensä korkuinen.…
Eivät ne välimatkat täällä maailman suurimpien vuorten keskelläkään mitään mahdottomia ole: naapurikylään kävelee ilman isoa taakkaa tunnissa parissa, päivässä taittaa puolet keskuskylä Namche Bazaarin ja Everestin perusleirin välistä.
Ainakin jos kävelee alamäkeen ja on totutellut ohueen ilmaan viikkojen ajan. Tulokkaalla voi olla vähän työläämpää.…
Näitä juttuja kirjoitellessa tulee usein tarve tarkistaa kylien, vuorien ja jokien nimiä. Pöljyyttäni en ostanut koko vaellusreitin kattavaa paperikarttaa, ja omistamani Everestin seudun kartta loppuu etelässä Pangbochen ja Ama Dablamin kohdalle. Googlen ja Applen karttapalvelut toimivat parhaiten, kun haluaa tarkastella kolmiulotteista mallinnettua maastoa, mutta satelliittikuvat on turhan usein otettu pilvisellä säällä ja karttamerkinnät ja paikannimet ovat usein suorastaan kehnot.…
Vietetään lepopäivää Namche Bazaarissa. Siis kävelyä ympäröivillä kukkuloilla ja asiointia kaupungilla.
Kylän reunasta rinne nousee vielä pari, kolmesataa metriä. Mäen päällä on sen verran tasaista maata, että sinne 3750 metriin on tehty Syangbochen lentokenttä. Tavaraa tuodaan lentokoneilla kentälle, josta se kannetaan alas kylään.…
Jos edellinen päivä oli ollut totuttelua uuteen ympäristöön, nyt sopi jo heittäytyä kunnolla vuoriston syliin. Lyhyt päivämatka vei seudun keskuskylään – ellei peräti kaupunkiin – Namche Bazaariin.
Ylämäet jyrkkenivät, rotkot syvenivät ja yhä suurempia valkoisia huippuja kohosi mäntymetsän yllä. Majatalot reunustivat tietä, teellä olisi voinut käydä vartin välein.…
