Talvipäivänseisaus

Raskaat pilvet olivat painaneet eteläisen rannikon kallioita, metsiä, peltoja ja kerrostalokolosseja jo päiväkausia. Tiheydellään ne jarruttivat kaikkea liikettä maan pinnalla. Kävelijän kasvot ja silmälasit kostuivat. Kaupungin keskustaan vievillä moottoriteillä autovirta hidastui, vaikutti jähmettyvän ja alkavan kulkea takaperin. Vain koivujen oksissa keikkuvat talitiaiset näyttivät liikkuvan yhtä vaivattomasti kuin aina muulloinkin.

Poluilla lainehti ja lätisi, paitsi siellä, missä alkutalven vähäinen lumi oli pakkautunut, jäätynyt ja muuttunut iljanteeksi.

Olin palannut kotiin pari viikkoa etuajassa, sillä kyllästyin toimettomuuteen DDR:n tilastokeskuksen vahtimestarin sijaisena. Lokakuusta lähtien istuin suunnattoman virastokolossin keskusvalvomossa työparini kanssa kahvia juoden ja pelaten ikivanhoilla tietokoneilla 1980-luvun pelejä. Monitoririvistö näytti kuvia autioista käytävistä, halleista ja portaikoista – viimeiset virkamiehet olivat häipyneet talosta jo melkein kymmenen vuotta aikaisemmin. Kun istuminen alkoi kyllästyttää, keilasimme käytävillä tai pelasimme pingistä valtavassa sisääntulohallissa, jossa 1960-luvun modernistinen optimismi vähitellen haalistui ja pölyttyi.

Valtava rakennuskompleksi oli periaatteessa tiukasti suljettu, mutta silloin tällöin ties mistä tukkimatta unohtuneesta lävestä pääsi sisään urbaaneja löytöretkeilijöitä. Heidän pelottelemisensa toi tervetullutta vaihtelua tylsyyteen. Kun jossakin monitorissa näkyi liikettä, sieppasimme kirjoituspöydän laatikosta kumiset Erich Honecker -naamarit ja lähdimme jäljittämään tunkeilijoita. Tunsimme tietenkin talon paljon paremmin kuin vieraat, joten saatoimme hiippailla salaa heidän reitilleen ja järjestää karmivan yllätyksen. Sopiviin asemiin päästyämme vedimme naamarit päähämme, hyppäsimme kulman takaa kiljuen hupparihiippailijoiden eteen ja ajoimme heitä takaa pitkin käytäviä.

Sen verran myötämielisiä olimme, ettemme ajaneet vieraitamme hyppimään hädissään ikkunoista. Ja vain harvoin ilmoitimme kyläilyistä poliisille.

Virastossa sai olla rauhassa, en itse asiassa koskaan tavannut esimiehiäni enkä edes tiennyt, keitä he olivat – jos heitä ylipäänsä oli. Vaatimaton palkka tuli ajallaan kaksi kertaa kuussa.

Usein istuin pitkiä aikoja ylimmän kerroksen kulmahuoneessa ja katselin Aleksanterinaukion hyörinää. Syksyn vanhetessa televisiotorni katosi yhä useammin pilviin ja oli joskus päiväkausia näkymättömissä.

Sitten joulu alkoi lähestyä ja torille pystytettiin kymmeniä pieniä myyntikojuja. Jouluvalot syttyivät ja houkuttelivat toiveikkaalla lämmöllään ilta illan jälkeen torin täyteen jouluherkkujen ja lahjojen ostajia. Ylhäisessä näköalapaikassamme lämmitimme itsekin mausteista jouluviiniä kannussa pienen sähkövastuksen avulla.

Mutta aika kävi pitkäksi. Mietin, voisinko jättää työt sovittua aikaisemmin. Työtoveri sanoi kyllä selviävänsä, sen kuin lähtisin. Hän kertoisi esimiehelle, jos semmoinen jostain sattuisi ilmestymään.

Tulin kotiin, kaikkialla oli vetinen harmaus, paitsi öisin, jolloin natriumvalojen kammottava hehku hajosi pilviin ja teki koko kaupungista ahdistavan oranssin kasvihuoneen. Soitin tutulle neuvostoliittolaiselle sammakkoveneen kapteenille, joka oli tänäkin vuonna lähdössä vuoden pimeimpien päivien tienoilla kohti Jäämerta. Hän poikkeaisi itäisen pääkaupungin rantaan tuttuun purolahteen, josta pääsisin kyytiin.

Sitten tuli pimeys ja asiat mutkistuivat. Valosaastetta vastustavat aktivistit olivat kirurgisella kybertäsmäiskulla saaneet koko seudun ulkovalaistuksen sammuksiin. Olikin yllättävän vaikea löytää sovittuun paikkaan, kun tähdistä ja kuusta ei ollut apua ja otsalampun valokeila hajosi läpitunkemattomaan sumuun. Myöhästyin tapaamisesta.

Kapteeni tiesi minun olevan yleensä täsmällinen eikä hänellä ollut vielä kiire, joten päätettiin yrittää uutta tapaamista. Joutessaan hän kävisi kokeilemassa, miten pitkälle ylös Vantaata pääsisi sammakkoveneellään. Myöhemmin hän kertoi ajelleensa helposti Uudenmaan ja Hämeen rajamailla olevaan Vantaan kylään asti. Pitemmällekin kuulemma olisi päässyt, mutta aika kävi vähiin.

Kyytiin nousu onnistui lopulta tutkimusmatkan paluureitin varrelta, vanhan työväen kesämajaparatiisin kivisestä niemennokasta. Ajettiin vaivihkaa vanhan satama-alueen reunoja pitkin, ohi valtavan työmaan, joka muistutti DDR:stä.

Suomenlahti ja suuri osa Itämerta kuljettiin hyytävässä sumussa. Mutta Bornholmin tienoilla reipas luoteinen puhalsi pilvet pois. Oli iltayö ja tähdet loistivat kirkkaina. Sitten tajusin, että huomattava osa tähdistä liikkuu pohjoisesta etelään. Tähdenlennoiksi ne olivat liian hitaita, mutta voisiko noin monta satelliittia olla näkyvissä yhtä aikaa?

Neuvostoliittolainen kippari osasi kertoa, mistä oli kysymys. Luulenpa, että aika moni on minun laillani ollut tähän asti autuaan tietämätön tästä kummallisesta hankkeesta.

Valopisteet olivat itsestään lentäviä rahti-ilmalaivoja, jotka kuljettavat joululahjoja ja juhlarekvisiittaa Euroopan markkinoille. Tuotteita valmistetaan ydinsähköllä toimivissa tehtaissa, jotka toimivat entisissä kaivoksissa ja ydinohjustukikohdissa Kuolassa, Huippuvuorilla ja Novaja Zemljalla. Siellä on nykyajan Korvatunturi! Tuotteet ovat yleensä rihkamaa, tarpeettomia koriste-esineitä ja nopeasti hajoavaa elektroniikkaa ja muovileluja. Tuotantoa on vaivihkaa siirtynyt Itä-Aasiasta Euroopan pohjoisille reuna-alueille, mihin on vaikuttanut Neuvostoliiton talouden vaikea tila ja hajautetun kuljetusjärjestelmän nopea kehittyminen.

Manner-Euroopassa on neljä suurta logistiikkakeskusta – yksi Ranskassa, yksi Belgiassa ja kaksi Saksassa – joista joululahjat jaellaan edelleen suoraan kuluttajille. Yhä useammin tämä tapahtuu automaattisilla pienoiskoptereilla.

Kapteeni sanoi kuulleensa huhuja mannertenvälisiin kuljetuksiin suunnitelluista, jopa kilometrin pituisista zeppeliineistä. Hän tosin itse arveli näitä juttuja reippaasti liioitelluiksi. Jotain suurelta yleisöltä salattua hän kuitenkin tietää – puuhaileehan hän sammakkoveneineen Barentsinmeren rannoilla erinäisissä salamyhkäisissä ”huoltotöissä”. Kun kyselen niistä, hän lyö puheen leikiksi ja valehtelee kuljettavansa poroja.

Vetäydyin sisälle lämmittelemään, mutta kippari kehotti pistäytymään ulkona, kun ajaisimme Juutinrauman sillan ali. Se on kuulemma pimeässäkin hieno näky, ja usein siellä on jotain kiinnostavaa tekeillä. Olihan siellä nytkin, sinisiä vilkkuja niin paljon, että luulin sitä ensin jouluvalaistukseksi.

Pohjanmerellä tuuli jo kunnolla eikä ulkoilmaan ollut enää mitään asiaa.

Sammakkovene heittää minut tuttuun tapaan Vuoreijaan. Kävelen reppu selässä ylös tutka-asemalle, ja minulle osoitetaan siellä taas jokin helppo avustava työ, johon ei kulu monta tuntia päivässä. Ehdin lueskella ja kävellä kukkuloilla ja käydä kylällä morjestamassa tuttuja. Aion myös livahtaa tutkakuvun sisään äänittämään pingispallojen mätkimistä. Tätä varten otin tilastokeskuksen aulasta mukaan mailan ja pari palloa.

Sukset odottavat vakiopaikassa ulkovaraston katto-orren päällä. Katselen kaikessa rauhassa lumitilanteen kehittymistä ja viimestään kaamoksen hellittäessä lähden hiihtelemään etelään. Saapa nähdä, minne asti tänä talvena riittää kulkukelejä.

Kesäpäivänseisaus

Färsaaret keskikesällä 1999

Sisyfoksen louhi seisoi äsken (kello 19.38) hetkisen huojahdellen ohuella vuorenharjalla, mutta alkoi sitten vääjäämättä vieriä alas. Sen vauhti pysähtyy vuoren juurella vasta joulukuun 22. päivänä, jolloin alkaa uusi työläs puolivuotinen ylösvieritysurakka.

Saa tämän ajatella toisinkin päin. Ehkä huippu onkin jouluna ja alamäki helppo ja vauhdikas matka valoon.

Kuuluu asiaan, että joku aina tässä kohtaa vuotta huokaisee: kesä oli sitten siinä, nyt mennään päin pimeitä syysöitä, räntäsateita ja kaamosta. Ja jonkun toisen tehtävä on pahoittaa mielensä: voisitko pidättyä surkuttelemasta, etkö voisi nyt antaa toisten iloita kun kerrankin on kesä ja valoisaa.

Mielensäpahoittaja erehtyy. Hän ei tajua, että toinen iloitsee valosta aivan yhtä lujasti, ellei jopa väkevämmin. Tämä vain uskaltaa sanoa ääneen väistämättömän: valoa seuraa aina pimeys, toinen ei ole mitään ilman toista, vastakohtien terävyys kirkastaa riemun ja alakulon. Kumpikin ääripää on tärkeä, ja saamme olla siunattuja, että elämme pohjoisilla leveysasteilla vuodenaikain kiertoessa.

Olisiko mielensäpahoittaja sukua pakkopositiivisuuden julistajille? Jos et hymyile kanssamme, olet ankeuttaja, epäilyttävä.

Pienen tummuuden sisällyttäminen iloon ja toivon kipuna synkkyyden hetkenä on realismia, hengissäsäilymiskeino. Tämä on aina ilmennyt taiteessa, myyteissä ja riiteissä.

Nyt alkaa vuoden lyhin yö. Ei saa nukkua. Pitää lähteä rannoille, luodoille, metsiin, soille ja vaaroille. Tai kaupungin hiljaisille kaduille. Univelan voi ottaa takaisin puolen vuoden päästä, jolloin saa nukkua koko päivän. Se on tiistai, minun luvallani saa lintsata koulusta ja töistä.