En ole enää vuosikausiin hahmottanut Helsingin raitiotielinjojen kokonaisuutta. Nythän (elokuussa 2017) ne ovat taas muuttumassa, ja asiasta tiedottamista – tai sen puutetta – kuuluu päiviteltävän. Kuljen nykyisin kaupunkiin pyörällä ja jäisimpään aikaan metrolla, ja silloin kävelen kantakaupungin sisäiset lyhyet matkat.
Lyhyen aikaa 1990-luvulla luulen olleeni selvillä kolmosen kahdeksikkoreitistä ja osanneeni välttää keskustassa nousemisen väärään suuntaan menevään vaunuun – tämä taitohan ei ole ollut itsestään selvä edes syntyperäisille helsinkiläisille. Asuin tuolloin Punavuoressa ja kolmosen kiskokiiturit kolisivat ikkunani alitse.
Tuoreen Helsinkiin muuttaneen ylioppilaan opinto-ohjelmaan kuuluivat paitsi humanistiset aineet yliopistossa, myös sosiaalinen elämä, kaupungin maantiede ja liikenneyhteydet. Jotkin asiat opin helposti, esimerkiksi sen, että viitonen kulkee Katajanokalta Töölöntorille.
Opiskelijariennot ottivat toisinaan voimille, etenkin jos samalle viikolle sattui useampi aamupuolelle valvominen. Paluumatka juhlista saattoi joskus viedä vieraisiin kaupunginosiin, mutta kummallisempaakin sattui.
Nousin iloisen, mutta eräiltä osin nuokahtelevan seurueen kera illan viimeiseen raitiovaunuun: jossakin oli kai jatkot. Istumaan päästyäni alkoi vaunun lämmin ilma mukavasti ramaista, silmät jäivät kiinni yhä pitemmäksi aikaa, puheensorina häipyi jonnekin taustalle.
Kaverit kai jäivät pois jollakin pysäkillä mutta unohtivat herättää minut. Kiskojen vaimea kolina tuntui jatkuvan äärettömyyksiin, yö kului ja yhä harvemmat ihmisäänet kantautuivat unen läpi.
Aloin tulla tajuihini, kun päivä vähitellen valkeni ja ilma vaunun sisällä viileni. Vaunu tuntui kulkevan erikoisen jyrkästi ylämäkeen, sillä painuin tukevasti selkänojaa vasten.
Sitten pysähdyttiin, kello kilahti ja silmäni räpsähtivät auki. Oli tultu päätepysäkille, ja kuljettaja alkoi hätistää harvoja matkustajia ulos.
Vaunu oli pysähtynyt jyrkkään ylämäkeen, ja seisomaan noustessani olin horjahtaa kumoon. Kun kompuroin ulos, kylmä ja kostea tuuli tunkeutui pusakkani läpi. Maa oli lumesta valkea, vaikka oli vasta syyskuu. Harmaa sumupilvi peitti maisemat. Takana kivikkoinen rinne kohosi korkeuksiin ja hävisi sumuun, ja kun kävelin muutaman metrin, tunsin olevani jonkin hyvin jyrkän ja syvän paikan reunalla, vaikken paljon eteeni nähnytkään. Päätin pysytellä varmuuden vuoksi vaunun lähettyvillä.
Muutama muukin oli ajanut päätepysäkille asti ja näytti hämmästelevän tilannetta. Kaikki olivat hyvin vaiteliaita ja nolon oloisia. Pari tupakoi sivummalla ja kuiskutteli keskenään. Jos olisin polttanut, olisin ehkä uskaltautunut heidän puheilleen savukkeen pummaamisen varjolla.
En tiedä kuluiko puoli tuntia vai tunti, vaivuin välillä mietteisiin jotka saman tien unohdin. Pysyin melko lämpimänä kävelemällä edestakaisin, ja onneksi ilmakaan ei enää viilennyt. Mutta tiheä harmaa pilvi pysyi eikä paljastanut paikasta enempää.
Äkkiä kuljettaja ilmestyi jostakin, nousi vaunuun ja soitti kelloa. Matkustajiin tuli ryhtiä ja rivakkuutta, ja kaikki nousivat heti vaunuun. Panin vasta nyt merkille, että tämän vaunun kaikki istuimet oli sijoitettu vastatusten toisiaan. Menin istumaan vaunun takaosaan selkä menosuuntaan, etten valuisi penkiltä jyrkässä alamäessä.
Vaunu lähti liikkeelle hyvin tasaisesti ja huomaamattomasti ja alkoi valua hitaasti alamäkeen. Heti alussa mentiin tunnelin läpi. Tunnelin jälkeen yritin tähystellä maisemaa, mutta näkyvyyttä ei edelleenkään ollut muutamaa metriä enempää.
Vaunun pyörät jymisivät tasaisesti ja rauhoittavasti. Kuljettaja oli pannut lämmityksen päälle. Lämmin ilma nousi istuinten välistä ja sai värjötelleet lihakset rentoutumaan. Silmät halusivat väkisin painua kiinni. En jaksanut vastustaa, eikä tämän kummallisen paikan selvittäminenkään enää tuntunut kovin tärkeältä.