Puolikasleiriin

14.9.2013

Korkeille vuorille pyrittäessä tehdään ennen varsinaista huippuyritystä akklimatisoitumisnousuja, joiden tarkoitus on totuttaa elimistö ohueen ilmaan ja siten ehkäistä vuoristotautia ja vieläkin vakavampia keuhko- ja aivoödeemaa. Tämä merkitsee perinteisesti paria kolmea, jopa useampaa nousua perusleiristä ylempiin leireihin: Ensin varusteiden kantoa päiväretkellä ykkösleiriin. Sitten ykköseen yöpymään ja kanto kakkoseen ja alas perusleiriin. Seuraavalla kerralla kakkosleiriin yöpymään. Ja niin edelleen. Ylimmässä leirissä ei välttämättä käydä enää erikseen yöpymässä, vaan siellä nukutaan vain huipulle nousua edeltävä yö.

Jos totuttelunousujen lisäksi tulee sään aiheuttamia nousuyritysten keskeytyksiä, kiipeilijä helposti väsyttää itsensä ravaamalla vuorta ylös ja alas. Näin kävi edellisellä kansanretkellä, jolloin ykköseen noustiin peräti viisi kertaa ja korkeusennätykseksi jäi kylmä yö kakkosleirissä 7100 metrissä.

Tällä kertaa Danillä oli parempi idea: yksi kapselityylinen useita päiviä kestävä totuttelunousu ja sitten levon jälkeen heti sään salliessa huippuyritys. Jos kaikki menisi nappiin, vuorelle tarvitsisi nousta vain kaksi kertaa ja huippuyritykseen olisi runsaasti voimia. Lisäksi otettaisiin käyttöön puolikasleirit: Cho Oyun perusreitin varrella on sekä perusleirin ja ykkösen että ykkösen ja kakkosen puolivälissä hyviä telttailupaikkoja, joissa voitaisiin yöpyä.

Puolileirin teltat pystyssä, lunta saa tulla.
Puolileirin teltat pystyssä, lunta saa tulla.

Siispä riittävästi evästä ja vaatetta reppuihin ja kävelemään pitkin jäätikköä kohti vuorta. Alun moreeniröykkiöiden jälkeen on mukavan tasaista kivien peittämää jäätikköä, kunnes vuoren länsiharjanteen juurella joudutaan taas kauheaan irtonaiseen louhikkoon. Sitten on vielä jyrkkä nousu pääjäätiköltä parisataa metriä ylös pitkin sivujäätikön reunamoreenia.

Kiipeilijät luistelevat alas kauheata sorarinnettä.
Kiipeilijät luistelevat alas kauheata sorarinnettä.

Saavutaan hevosenkenkälaaksoon, jonka jäätikköä ruokkivat vuoren läntisiltä harjanteilta valuvat vyöryt. Jäätä ei tosin juuri näy, paikka muistuttaa ennemminkin jättimäistä sorakuoppaa. Vasemmalla nousee irtokiviä ja soraa valuva horrible hill kolmisensataa metriä ylös ykkösleiriin. Tähän yleensä istuudutaan levähtämään matkalla ykköseen tai sieltä alas, ja sorakekojen päällä on myös muutamia tasaisia teltanpaikkoja. Tänne pystytetään retkikunnan 1/2-leiri yhdeksi yöksi.

Maha täynnä ja nojatuoli rakennettu, aurinkokin näyttäytyy!
Maha täynnä ja nojatuoli rakennettu, aurinkokin näyttäytyy!

Iltapäivää on jäljellä, pilviä vyöryy päälle ja pois, luntakin yrittelee välillä. Aurinko ehtii hieman lämmittää, mutta kun se häviää Nupche Kangin huipun taakse, kylmä tulee äkkiä ja makuupussi tuntuu hyvältä ajatukselta.

 

 

 

Lepoa ja huoltoa

20.9.2013

Akklimatisaationousulta palattua on ohjelmassa suihkussa käyntiä, pyykinpesua ja makuupussin kuivattelua. Kuvia siirretään koneeseen lähettäväksi maailmalle, raportteja kirjoitellaan. Sitten koneen kanssa kävellään leirin toiseen päähän jäätikön mutkaan, jossa on sen verran matkapuhelinkenttää, että tieto saadaan lähtemään.

Summitclimbin päiväkirjassa James kertoilee runsassanaisesti huoltopäivän puuhista.

 

 

Välipäivä

21.9.2013

Tavallinen aamupäivänäkymä perusleirissä: sää on aurinkoinen, kevyt tuuli heiluttaa rukouslippuja, ihmiset puuhailevat mitä puuhailevat tai sitten ovat puuhailematta yhtään mitään, seisoskelevat, istuskelevat. Akklimatisoitumisnoususta on levätty, pyykit on pesty ja suihkussa käyty, ja nyt ei varsinaisesti ole mitään sen kummempaa tekemistä. Joutilaan retkeläisen katse kääntyy itsestään kohti vuorta.

Laske tästä kuvasta kiipeilijät (klikkaa se sentään suuremmaksi).
Laske tästä kuvasta kiipeilijät (klikkaa se kuitenkin ensin suuremmaksi).

Ja vuorella tosiaan tapahtuu: Ykkösleiristä (joka on oikean alareunan jäämassan takana) nousee harjannetta pitkin yksittäisiä kiipeilijöitä. Jääseinämässä on nelisen henkeä menossa ylös ja pari laskeutumassa alas. Sitten on vielä yksi ryhmä, joka on juuri selviytynyt toisesta jääjyrkänteestä ja jatkaa matkaa kohti kakkosleiriä (joka on kuvan keskellä näkyvän jäämuodostelman takana, tasaisen rinteen alla). Huipulla näyttää tuulevan jonkin verran, lunta pöllyää sinistä taivasta vasten.

Kaiken maailman kotkotuksia
Kaiken maailman kotkotuksia

Leirin louhien lomasta kuuluu vaimeaa kotkotusta. Teeren kokoiset fasaaninsukuiset linnut kiertelevät pienissä porukoissa etsien syötävää.

Kun aurinko alenee, illansuuta ja iltaa vietetään ruokailuteltassa rupatellen, kirjoittaen tai elokuvia katsellen. Seitsemän jälkeen on jo pimeää ja kylmyys tunkeutuu telttaan. Siinä vaiheessa kutsuu leirin lämpimin paikka, oma makuupussi.

Tähdet ja kuu loistavat, ja kun kiinalaisten generaattoreilla tuottama sähkövalokaan ei kohtuuttomasti häiritse, päätän ottaa yökuvia. Nepalin puoleisista laaksoista nousevat pilvet tulevat kuitenkin nopeasti Nangpa Lan yli ja peittävät maiseman niiden kahden minuutin aikana, jotka minulta menevät kameran esille ottamiseen ja valotussäätöjen tekemiseen. En saa edes dramaattisia pilvikuutamokuvia, kun koko taivas peittyy. Yökuvat jäävät seuraavaan iltaan.

Iltapäivän pilvet ympäröivät Lunag Rin.
Iltapäivän pilvet ympäröivät Lunag Rin.

 

Epävarmuus ja ratkaisu

22.9.2013

Cho Oyun perusleiri on Gyabrag-jäätikön pohjoisreunalla Dzapowa Ri -vuoren juurella. Leiristä on hyvä näköala etelään Nangpa La -solaan, joka on vanha kulkureitti Tiibetin ja Nepalin välillä. Solan takaiset vuoret ovat Nepalin puolella: tämä uskomattoman hieno vuoriryhmä on nimeltään Lunag Ri, ja sen liki seitsentuhantiset huiput ovat vielä kiipeämättömiä. Korkein kohta on keskellä olevan terävän huipun takana oikealla oleva pyöreämpi huippu, 6895 metriä.

Ilmakuivattua lähiruokaa
Ilmakuivattua lähiruokaa

Lepopäivänä voi kävellä perusleiriä halkovan polun päästä päähän, matkaa kertyy toista kilometriä. Lasken vuorella olevat retkikunnat: niitä on 14 tai 15, väkeä on huomattavasti vähemmän kuin kolme vuotta sitten. Joillakin on vähän hienommat ja isommat ruokailu- ja oleskeluteltat, näkyypä jossain sellainen suihkutelttakin, jossa on eteinen pukeutumista varten. Nämä järjestäjät sitten varmaan laskuttavatkin asiaankuuluvasti eli reippaasti päälle kymmenentuhatta euroa. Tästä seuraa usein kiipeilijöille sponsorien tarve ja sponsorinäkyvyyttä varten pystytetyt kertakäyttöiset kirjavat veppisivustot ja niille huonosti kirjoitetut sankaritarinat.

Paikkakuntalainen majoite
Paikkakuntalainen majoite

Leirissä asuu kiipeilykauden ajan paikkakuntalaisia, jotka työskentelevät jakinajajina, kantajina perusleirin ja ykkösen välillä ja keittiöiden apuväkenä. Asumukset ovat perinteistä mallia, sähköä tosin tehdään moderneilla vehkeillä.

Keittiöiden aputyöläiset kantavat päivät pitkät isoja vesikanistereita leirin yläreunassa liruvasta purosesta keittiötelttoihin. Vettä keitetään isoja padallisia ruoanlaittoa, tiskausta, pyykinpesua ja suihkua varten.

Retkikunnan ruokailuteltassa ollaan huolestuneita, jopa itkuisia. Eteneminen vuorella on pysähdyksissä. Ykkösen ja kakkosen välillä sattunut lumivyöry on säikäyttänyt kiipeilijät, eikä mikään retkikunta halua olla ensimmäisenä avaamassa reittiä kolmosleiriin ja huipulle. Erityisesti kolmosleirin yläpuolinen keltainen nauha, jyrkkä kallioinen osuus reitistä, olisi välttämätöntä varmistaa kiintein köysin. Mutta mikään retkikunta, lukuunottamatta kiinalaisia, ei kykene tekemään sitä yksin. Jos yhteistyötä ei saada aikaan, voipi huipulla jäädä käymättä. Tai sitten pitää lähteä yrittämään pienellä joukolla ja suurella riskillä, niin että köydet kuljetetaan mukana ja kiinnitetään hankaliin kohtiin vain siksi aikaa että niistä selvitään.

Retkikunnan huokaillessa telttaan tupsahtaa vieras. Adrian, joka tavallisesti johtaa ja opastaa retkikuntia, on tällä kertaa liikkeellä ilman johtovastuuta, pienen ryhmän kanssa. Hän haluaisi päästä toverinsa kanssa ylös laskeakseen huipulta alas suksilla. Hän on kiertänyt retkikuntien yhteistelttoja ja koonnut halukkaita osallistumaan reitin rakentamiseen. Jos saataisiin mukaan pari ihmistä vaikkapa neljästä retkikunnasta, olisi tarpeeksi työvoimaa reitin varmistamiseen kolmosesta huipulle. Hyvää säätä on tiedossa muutamaksi päiväksi, huipulla ehdittäisiin käydä jos toimittaisiin ripeästi.

Dan kutsuu Jangbun neuvottelemaan. Sovitaan, että meidän sherpamme osallistuvat reitintekoon, ja niin on tarvittava joukko koossa. Helpotuksen huokaus pullistaa telttaa, tunnelma on hetkessä vaihtunut lähes epätoivoisesta suureen toiveikkuuteen ja toimeliaisuuteen.

Nousuyritys alkaa jo seuraavana aamuna. Kaikki rientävät oitis pakkaamaan.

Alkuasukkaiden teltta ja vuoret kuunvalossa
Alkuasukkaiden teltta ja vuoret kuunvalossa

 

 

Huippuyritys: ykköseen

23.9.2013

Lähdettiin siis huippuyritykseen. Tarkoitus oli nousta leirinväli kerrallaan aina kolmoseen saakka, yrittää huipulle 26.9. ja palata perusleiriin 27.9. Jos kaikki menisi suunnitelmien mukaan, mäelle tarvitsisi siis nousta yhteensä vain kaksi kertaa. Sehän sopisi, kauheaa sorarinnettä ei varsinaisesti mielellään rämmi ylös eikä alas. Edellisellä retkellähän ykköseen tuli noustua viisi kertaa, ja siihenhän ilman muuta nääntyy.

Vielä ryhmäkuva, sitten reput selkään, kourallinen riisiä heitettäväksi kivialttarille. Pyytäisinkö päästä huipulle? Ehkä ennemmin ehjänä alas, mieluiten tietysti molemmat.

Aurinko paistaa ja lunta sataa.
Aurinko paistaa ja lunta sataa, ulkohuone on ehjä.

Jäätikkökävely ja sorarinteen nousu sujuvat ilman mainittavia sattumuksia, kukaan ei kompastu eikä saa kiviä päälleen. Ykkösessä ollaan hyvissä ajoin, iltapäivä ja illansuu lepäillään ja yö nukutaan osin lainateltoissa, Koblerin ja Adventure Peaksin, kiitos vain. Omia telttoja on nimittäin viety edellisellä reissulla valmiiksi kakkoseen.

Myöhäisen iltapäivän hopeanhohtoinen valo
Myöhäisen iltapäivän hopeanhohtoinen valo

Ulkohuoneessa asioidessa voi tutkia tällaista näkymää. Jääjyrkänteen nousureitti näkyy selvästi, samoin kakkosta kohti oikealta koukkaava polku.

Summitclimbin päiväkirjamerkintä.

 

 

Kakkoseen

24.9.2013

Kävely ykkösleiristä kakkosleiriin vie koko päivän, joten liikkeelle on lähdettävä heti aamusta. Mutta kun reitin on jo kerran kulkenut, se ei onneksi tunnu enää niin ylettömän pitkältä kuin ensimmäisellä kerralla. Nyt mennään kuitenkin koko väli kerralla eikä pysähdytä 1,5-leiriin.

Jääseinämällä on pilvistä.
Jääseinämällä on pilvistä.

Ykkösleirin yläpuolinen jyrkkä harjanne panee aina pumpun ja palkeet kunnolla töihin. Kiinteissä köysissä kulkeminen sujuu kuitenkin jo rutiinilla. Jääjyrkänteellä on onneksi vain kohtuullisesti liikennettä, joten jonottaa ei tarvitse. Seinämän nousureitiltäkin on liika lumi karissut, enkä ole yläreunalla enää samanlaisessa henkihieverissä kuin viimeksi. Seinämän päällä, puolitoista-leirin kohdalla tarkistetaan, että ryhmä on suurin piirtein koossa, ja sitten jatketaan seuraavaan mäkeen, uutta Jangbun ja Ang Pasangin tekemää variaatiota noudattaen. Tämäkin nousu, vaikkei aivan pieni olekaan, menee jo melkein helposti, jyrkimmissä kohdissa kahvalla auttaen.

Saavutaan kakkosleiriin. Huomaa hyvin tuuletettu ulkohuone.
Saavutaan kakkosleiriin. Huomaa hyvin tuuletettu ulkohuone.

Tästä jyrkästä kohdasta – jota joskus myös toiseksi jääseinämäksi kutsutaan – selvittyä on vielä melkoinen matka tasaisen loivaa nousua, ennen kuin ollaan kakkosessa. Heikkohermoisempi voisi jo luulla, että mitään kakkosleiriä ei edessä olekaan, sillä leiriä ei peräkkäisten kumpujen takaa näy ennen kuin ollaan melkein perillä. Vauhtini tuntuu olevan ryhmän paras, joten ohittelen vähitellen muut ja saavun leiriin ensimmäisenä.

Kakkosen telttoja ja Tiibetin ruskeita kukkuloita
Kakkosen telttoja ja Tiibetin ruskeita kukkuloita

Varhaisessa perilletulossa 7100 metriin illansuussa on se haittapuoli, että jos ei ole riittävästi puuhaa eikä oma teltta pystyssä, tulee helposti vilu. Vetäisenkin untuvatakin niskaan ja paksut rukkaset käteen ja alan valmistella meille telttapaikkoja. Tallaan lunta tasaiseksi ja kaivan edellisellä kerralla jätetystä varastosäkistä teltan valmiiksi esille.

Asioin hyvin tuuletetussa ulkohuoneessa, kuvailen maisemia ja leiriä vähitellen lähestyviä tovereita. Käymme teltanpystytykseen, mutta kun Dan saapuu vihdoin, saamme uusia ohjeita. On sovittu, että saamme lainata muiden retkikuntien telttoja. Niinpä asetumme sinne tänne, Matt ja minä Adventure Peaksin vihreään Hyperspaceen. Puoliksi pystytetty teltta ei onneksi mene hukkaan, sillä sherpat ottavat sen.

Vieraassa teltassa on jonkin verran tavaraa sisällä, joten siirtelemme astioita ja pusseja varovasti sivuun ja koetamme olla sotkematta. Sitten alkaa taas keittely, tällä kertaa pääsemme maistelemaan itse hankkimiamme herkullisia pussiruokia.

Joku meni jo kolmoseen.
Joku meni jo kolmoseen.

Laskeva aurinko hopeoi ja kultaa lähes rikkumattoman lumirinteen. Kapea jälki kertoo, että tänään on ensimmäinen ryhmä noussut kolmosleiriin.

Summitclimbin päiväkirjamerkintä (huomaa, että Jürgenin saksankieliset kertomukset ovat väärin numeroidut, ne koskevat aina edellistä päivää).

 

 

Kolmoseen

25.9.2013

Kylmän yön jälkeen heräillään kaiman kanssa Andventure Peaksin vihreässä teltassa. Edessä oleva kiipeilypäivä ei ole pitkä, joten teltasta on turha kiirehtiä ulos palelemaan, ennen kuin aurinko tulee näkyviin vuoren takaa ja alkaa lämmittää leiriä. On aikaa keitellä rauhassa puurot ja sulatella pullot täyteen vettä. Pukeutuminenkin vie oman aikansa, tästä ylöspäin ollaan untuvissa. Puolella ryhmästä on yhtenäinen untuvahaalari, lopuilla takki ja housut erikseen. Minulla on erilliset: nepalilaista tekoa olevat korkeavyötäröiset punaiset housut ja musta Mountain Equipment -niminen takki. Vyötärölle ja mahan päälle tulee siten kaksin kerroin untuvaa.

Ylhäällä vuorella ovat ensimmäiset nousijat menossa huipulle. Sherpoja ja johtajia neljästä retkikunnasta on mukana rakentamassa reittiä. Myös meidän sherpamme osallistuvat köysien kiinnittämiseen kolmosleirin yläpuoliselle kallioiselle osuudelle. He eivät kuitenkaan nouse ylös asti, vaan palaavat luoksemme kakkoseen. Mutta Adrianin porukka pääsee huipulle kauden ensimmäisenä, ja Adrian ja Sergei laskevat huipulta suksilla, aina alas ykkösleiriin saakka.

Mutta ei tätä kaikkea tule niin selkeästi ajateltua, kun lappaa lumipaakkuja kattilaan ja yrittää täyttää vesipulloja kastelematta makuupusseja, tai kun kiskoo jalkaansa sisäkenkää, sen päälle massiivista saapasta ja sitten teltan ulkopuolella äheltää jääraudan remmien kanssa yrittääen olla palelluttamatta sormia. Tapahtumien järjestys rakentuu kunnolla vasta vuorelta laskeuduttua, muistellen, keskustellen, valokuvia tutkien ja retkikuntien päiväkirjoja lukien.

Aamupäivällä liikenne kohti kolmosleiriä on vilkasta.
Aamupäivällä liikenne kohti kolmosleiriä on vilkasta.

Jos tulkitsen kuvan kellonajan oikein, yllä oleva näkymä on otettu puoli yhdeksän maissa aamulla. Puoliväliä kohti kolmosleiriä lähestyy yhdeksän kiipeilijää, ja pari näyttää olevan palaamassa kakkoseen. He ovat ilmeisesti vieneet telttoja ja tarvikkeita kolmoseen myöhempää huippuyritystä varten.

Korkeuseroa kakkosen ja kolmosen välillä on nelisensataa metriä, eikä rinne ole kovin jyrkkä, enimmäkseen kai kolmisenkymmentä astetta, ylempänä ehkä paikoin lähellä neljääkymmentä. Aluksi on parisataa metriä melkein tasaista. Mutta nousu on uuvuttava, varsinkin kun sää on melko lämmin ja tuuleton. Paljon kovempi se on kuitenkin ensimmäisille kulkijoille, jotka joutuvat tallaamaan polun pehmeään lumeen.

James ja Matt hengittävät happea pulloista kakkosesta lähtien, ja he menevät menojaan. Nousen ensin Jürgenin perässä, mutta puhtia tuntuu riittävän kovempaan vauhtiin, joten kömmin lopulta hänestä ohi. Huipulta sujuttelevat suksimiehet tulevat vastaan jossakin rinteen puolivälissä ja pysähtyvät juttelemaan Danin kohdalle. Mutkittelevat jäljet näkyvät ensimmäisessä kuvassa.

Vasta vuorelta laskeuduttuani huomaan huulieni palaneen ikävästi. Ilmeisesti vahinko tapahtuu tämän päivän nousussa, kun juodessani suojavoide huuhtoutuu huulista enkä muista lisätä sitä tarpeeksi.

Joko ollaan puolivälissä?
Joko ollaan puolivälissä?

Kun lähestytään harjannetta, jonka päällä kolmosleiri sijaitsee, rinne jyrkkenee. Harjanteella tuulee, eikä enää ole lämmin. Ohitan Danin, joka jää tähystämään ja valvomaan, että kaikki selviytyvät perille. Kävelen viimeiset kymmenet metrit varovasti, sillä täällä kompuroimalla voisi vieriä hyvän matkaa reitiltä sivuun.

Omia telttoja on saatu kolmosleiriin vasta yksi, ja James ja Matt ovat vallanneet sen. Yläpuolella on jonkin toisen ryhmän North Face, ja ryömin sinne tuulelta suojaan. Siirtelen varovasti tavaroita sivuun ja käyn loikoilemaan. Jonkin ajan kuluttua alkaa kuitenkin vetoketju rapista, kun teltan oikea haltija saapuu. Tällä kertaa ei siis yövytäkään lainateltoissa. Väistyn ulos, ja onneksi meikäläisiä alkaa vähitellen saapua lisää. Päästään lapioimaan teltanpaikkoja. Se hengästyttää suunnattomasti, mutta onneksi myös lämmittää – ilta nimittäin alkaa viiletä. Lopuksi saapuvat sherpat, jotka ovat käyneet kakkosleirissä, ottaneet mukaansa loput teltat ja kiivenneet taas kolmoseen. Uskomattoman urakan päätteeksi he vielä lapioivat kiivaammin kuin kukaan muu.

Telttakaverikseni viimeiseksi yöksi ennen huippupäivää tulee Jürgen. Olen ylärinteen puolella ja koetan pinota tavarani seinustalle niin, etteivät ne vyöryisi päälleni. Keitin alkaa tohista, ensin Jürgen sulattelee lunta muutaman pullollisen verran, sitten vuorostani minä, ja kun minulla on tarpeeksi vettä, Jürgen jatkaa.

Herätys sovitaan keskiyöksi ja liikkeelle yritetään päästä yhden aikoihin.

Summitclimbin päiväkirjamerkintä.

 

 

Nyalam

4.9.2013

Tässäpä heti vastakuva retkialbumin eilisen päivän viimeiselle kuvalle. Se on otettu taustalla näkyvän rotkon partaalta, tieltä laskeutuvien portaiden päässä olevalta näköalatasanteelta. Nyt on uskaltauduttu ylittämään jo neljän kilometrin korkeus.

Nousu yhdessä päivässä Kathmandun 1300 metristä Nyalamin 3700 metriin on sen verran nopea, että Nyalamissa on syytä viettää kaksi yötä ja retkeillä rauhassa ympäristön kukkuloilla tunnustellen oloa. Miltä tuntuu päässä: onko ihan lievää päänsärkyä, joka on normaalia, vai sattuuko enemmänkin? Jos on muuta pahoinvoinnin tapaista, onkohan se mahaperäistä vai korkeudesta johtuvaa? Tarkkana kannattaa olla, ödeemaa ei kannata hankkia varsinkaan kun retki on hädin tuskin päässyt alkamaan.

Tilapäissilta
Kylänraitin päässä sijainnut silta on yllättäen kadonnut.

Kansanretkeilijä muistaa edelliseltä kerralta retkitovereiden kehotukset: rauhallisesti, kävele niin hitaasti että ehdit hengittää nenän kautta. Kovakuntoisena ja korkeusmittari ranteessa nimittäin helposti intoutuu urheilemaan. Mutta mitä tekee tämänkertainen retkue, ultrajuoksijat ja vuoristokiipeilijät: paahtaa reippaasti huohottaen suoraan 4200 metriin – valmiiksi alppikorkeuksiin akklimatisoituneet Matt ja Jürgen vielä ylemmäs harjoituskukkulan pilviselle huipulle 4350 metriin.

Koerat saattavat retkeilijät turvallisesti korkeisiin paikkoihin
Koerat saattavat retkeilijät turvallisesti korkeisiin paikkoihin.

Retkeilijä saattaisi kuvitella, että häntä kylistä korkeille kukkuloille seuraavat koirat lähtisivät mukaan pelkkää ystävällisyyttään tai eväsleipien toivossa. Todellisuudessa koirat ovat kuitenkin Kiinan viranomaisten lähettämiä valvojia, jotka raportoivat heti, jos retkeilijä uskaltautuu luvattomille alueille. Yleensä ne häipyvätkin vaivihkaa, kun ovat todenneet ettei retkeilijästä ole aiheuttamaan sen kummempaa harmia.

Potaattia
Potaattia

Aamupäivämäeltä on hyvät näkymät vastapäiselle rinteelle, jossa kyläläiset ovat perunannostossa. Kansanretkeilijä päättää käydä vielä iltapäiväkävelyllä perunapeltojen yläpuolella, sieltä neljästä tonnista saisi hyvän panoraamakuvankin kylästä.

Kylästä pohjoiseen lähtevän tien varressa on tarkastusasema, jossa ei kolme vuotta sitten oltu ollenkaan näin tarkkoina. Kun kansanretkeilijä toistamiseen saman päivän aikana – ja tällä kertaa yksin – on lähdössä kukkuloille kävelemään, sitä ihmetellään ja kysellään, että olethan varmasti tulossa myös takaisin. Ja passia pitää tietysti näyttää. Ja lopuksi kaikkia jo naurattaa.

Vaihtelevassa säässä, jossa yhtä aikaa päivä paistaa, vettä tihuuttaa ja pilvet pyyhkivät maanpintaa, kansanretkeilijä tekee parin tunnin lenkin ja palaa hotellin lämpimään suihkuun, päivälliselle ja illan lopuksi taas aitoon tiibetiläiseen teetupaan.

Snowland-hotellin suihkut lienevät Tiibetin parhaat.
Snowland-hotellin suihkut lienevät Tiibetin parhaat.

 

 

Matkaan

3.9.2013

Varhaisaamun pimeydessä retkikuntalaiset kantoivat laukkunsa hotellin aulaan ja siitä pian lähikujalle pysäköityyn pikkubussiin. Kulkuneuvon takaosa ja katto oli edellisenä päivänä täytetty retkikunnan yhteisillä varusteilla, ja nyt retkeilijät heittivät henkilökohtaiset kuormansa kasan korokkeeksi ja asettuivat istumaan kärryn etuosaan. Matka alkoi halki uuteen työpäivään heräävän pääkaupungin, itään kohti Bhaktapuria ja lopulta mutkitellen ylös Kathmandun laakson vihreitä rinteitä. Metsien yllä lepäilevät pilvet pehmensivät maiseman unenomaiseksi.

Vaikka vuoristossa periaatteessa oltiinkin, kovin suuria korkeuksia ei Nepalin puolella vielä tavoiteltu. Kathmandu on noin 1300 metrin korkeudessa, ja naapurilaaksoon siirryttäessä käydään puolessatoista kilometrissä. Mutta sitten laskeudutaankin peräti 800 metriin, ja vasta lähellä Tiibetin rajaa alkaa nelinumeroinen lukema pysyä korkeusmittarissa.

Himalajan kukkulat eivät ole erityisen kovaa kiviainesta, ja joka vuosi monsuunisateet sortavat vuorenrinteisiin koverrettuja teitä. Melkoisen hyvin vahingot oli saatu kuitenkin korjatuksi, ja tietenkin vakituisia sortumapaikkoja myös rakennetaan jatkuvasti kestävämmiksi. Kolmen vuoden takainen ongelmapaikka oli nyt varsin hyvin kivetty. Vain kerran tuli pysähdys, kun kaatunut kuorma-auto tukki puolet tiestä. Poliisin tarkastuspisteillä piti sen sijaan pysähtyä seitsemän kertaa – vuonna 2010 en muista tämmöisiä pysähdyksiä olleen laisinkaan.

Rajakaupunki Kodarissa menettely oli tuttu. Ensin mentiin syömään ja odottelemaan Nepalin puolen maastalähtömuodollisuuksien kulumista. Sitten marssittiin Ystävyyden sillalle ja asetuttiin rajaviivalle jonoon siihen järjestykseen, jossa nimet ryhmäviisumissa sattuivat olemaan, käveltiin Kiinan puolen maahantulohalliin ja vielä parin tarkastuksen läpi, ja putkahdettiin ulos hallin peräpäästä. Tänä aikana paikkakuntalaiset naiset kantoivat koko retkikunnan tavarat sillan yli Tiibetin puolelle, jossa ne lastattiin kuorma-autoon. Kaasupullot tosin takavarikoitiin rajalla, niistähän voisi valmistaa pommeja.

Retkikuntalaiset siirtyivät mukaviin Kiinan–Tiibetin vuorikiipeilyjärjestön Toyota-maastureihin, joissa sujuikin sitten koko loppumatka vuorelle. Ensin kuitenkin ajettiin lyhyt matka varsinaiseen Kiinan puoleiseen rajakaupunkiin Zhangmuun, jossa taas syötiin ja vaihdettiin rahaa kurssiin 1 taala = 6 yuania.

Ottaako GPS signaalia? Tässä ravintolassa ruokailevat kaikki Tiibetiin tulevat vuorikiipeilyretkikunnat.
Ottaako GPS signaalia? Tässä ravintolassa ruokailevat kaikki Tiibetiin tulevat vuorikiipeilyretkikunnat.

Jos minulle kerrottaisiin, että jossakin maan ääressä on jyrkkään vuorenrinteeseen ripustettu, yhden serpentiinitien varteen rakennettu kaupunki, jossa sataa aina ja jonka kapean kadun varren täyttää joka ilta tuhat raja-asemalle jonottavaa kuorma-autoa, en uskoisi.

Seurasi retken osuus, joka huolestutti kansanretkeilijää etukäteen enemmän kuin mikään, mikä voisi tulla eteen itse vuorella: jyrkkä nousu itse Himalajan vuoristoon, pystysuoraan vuorenrinteeseen koverrettu tie, pohjattomat rotkot ja kilometrin korkuiset vesiputoukset, joista jotkin pärskyivät suoraan tielle. Linnuntietä rajalta Nyalamin kaupunkiin on 20 kilometriä, nousua kaksi kilometriä.

Mutta kuljettaja oli varma ja nopea, ja ehkä tien reunaan oli noussut muutama kaidekin lisää sitten viime käynnin. Huolimatta vielä yhdestä passintarkastuksesta matkan varrella Nyalamiin tultiin vallan hyvin valoisaan aikaan, ja hotelliin majoittumisen jälkeen jäi vielä aikaa iltapäiväkävelylle kylillä.

Päivällisen jälkeen ilta sujui rattoisasti teetuvassa, jonka emäntä olikin johtajamme vanha tuttu. Danin paikallistuntemus, sherpan kielen – joka on tiibetin kielen murre – taito ja avoin suhtautuminen kaikkeen vastaantulevaan oli vievä retkikuntalaiset vielä moneen hämmästyttävään kohtaamiseen paikkakuntalaisten kanssa.

Nyalamin koera siisteimmästä päästä
Nyalamin koera siisteimmästä päästä

 

 

Kansanretki 8000, toinen osa

Tässä se nyt on, huippukuva, todiste. Kameran kello näyttää 8.58 syyskuun 26. päivänä 2013. Kansanretkeilijä seisoo hapen puutteesta pöllämystyneenä Cho Oyun 8201 metriä korkealla laella Nepalin ja Tiibetin rajalla. Satoja metrejä leveällä lakitasanteella, josta sanotaan, että silloin vasta voi luottaa olevansa oikealla huipulla, kun näkee Everestin.

No siellä se näkyy, Everest eli Chomolungma itäkaakossa, tuollaisen kolmenkymmenen kilometrin päässä eli yhtä kaukana kuin Vuokatin vaarat Kajaanista. Tämänpuoleiset rinteet ovat varjossa, kuva on otettu vasten aurinkoa. Nopea tuuli kuljettaa harsomaisia pilvenriekaleita etelästä Nepalin puolelta, ja ajoittain ne peittävät näköalan kokonaan. Tässä maisema on kuitenkin selkeä. Everestin vasemmalla puolella näkyy horisontissa maailman kolmanneksi korkein vuori Kangchenjunga, retkeilijän pään taakse jää neljänneksi korkein Lhotse ja viidenneksi korkein Makalu näkyisi, jos se ei sattuisi sijaitsemaan täsmälleen Everestin takana. Retkeilijän selästä oikealle on rivi seitsentonnisia, mm. Baruntse.

Huipulla on kevättalvisen lämmintä, ainakaan kansanretkeilijän sormia ei näytä paleltavan. Pitkän aamuöisen nousun aikana pakkanen kyllä nipisteli, ja tätä kirjoittaessa 12 päivää myöhemmin näppäimistöön pitkästä aikaa totuttelevat sormenpäät ovat pikkaisen turrat.

Kansanretkeilijä yritti Cho Oyulle jo 2010, mutta säät eivät tuolloin suosineet ja korkeusennätys jäi kakkosleirin 7100 metriin. Tänä vuonna oli tarkoitus lähteä Shishapangmalle, mutta retkikunnasta kaikkosi viime hetkellä ennen lähtöä suurin osa jäsenistä ja se peruutettiin. Järjestettyään itsensä vapaaksi töistä, varattuaan lennot ja maksettuaan kaiken kansanretkeilijä ei voinut oikein muutakaan tehdä kuin liittyä samaan aikaan järjestettävään Cho Oyu -retkikuntaan.

Miksikään suureksi onnettomuudeksi tämä ei kuitenkaan osoittautunut, vaan kaikki tuntui päin vastoin naksahtavan paikoilleen mitä parhaimmalla tavalla. Kuuden jäsenen, johtajan ja kahden sherpan retkikunta oli fyysisesti ja henkisesti erittäin vahva. Säät enimmäkseen suosivat, ja kun tähän yhdistyivät johtaja Dan Mazurin rohkea kapselityylinen akklimatisaatio-ohjelma, jossa retkikunta ei väsyttänyt itseään ravaamalla vuorta ylös alas, ja viime hetkellä onnellisesti ratkennut yhteistyö retkikuntien välillä reitin rakentamisessa, menestystä ei oikeastaan voinut välttää. Retkikunnan jäsenistä viisi kuudesta saavutti huipun 26 päivää ensi kokoontumisen jälkeen ja vain 16 päivää vuoren juurelle saapumisesta.

Kansanretkeilijä kiipesi ilman happea ja sai yllätyksekseen huomata könyävänsä huipulle vain puolisen tuntia kahden hapellisen kiipeilijän perässä. Valmistauduttuaan ilman mitään systemaattista harjoitusohjelmaa, pelkän liikkumisen ilon ajamana – mitähän jos rupeaisi ihan oikeasti treenaamaan?

Tähän tulee päiväkirjamainen kertomus kuvituksineen. Yritän käsitellä päivän päivässä, mutta ehdotonta lupausta en anna. En ehkä tule olemaan yhtä perusteellinen paikkatietojen ja nimien kanssa kuin viime kerralla, joten Google Earthin avulla maisemiin tutustuvaa kehotan tutkimaan viimekertaisia juttuja, joita voi seurata kronologisesti alkaen varusteläjän pakkaamisesta. Erotan retket hieman epäjohdonmukaisesti asiasanoilla Kansanretki 8000 ja Kansanretki 8201, mutta muilla yhteisillä hakusanoilla löytyvät molempien retkien jutut. (Ja jos sinulla on parempi ehdotus lajitteluun, kannattaa ehdottaa heti, ennen kuin näitä juttuja on kymmeniä.)