Myrkyt värikuvina

Siniseksi valaistu kävelysilta, heinikkoinen purouoma ja taustalla oranssissa natriumvalossa kiiltävä kuplahalli ja urheilukenttä
Hengitysvaikeuksien silta

Helsingin taannoisessa valotaidetapahtumassa kävi luemma 600000 ihmistä, siis likimain jokainen kaupungin asukas. Itsekin juoksin ja jonotin näytösreitin läpi. Teokset eivät mielestäni vetäneet vertoja pysyväisvalaistukselle, jonka kaupunki on pystyttänyt Itä-Helsingin Myllypuroon muinaisten myrkkytalojen muistoksi.

Pyöreä hahtuvainen valokuvio heittyy pimeän kukkulan rinteeseen lähelle huippua.
Tunturiin heittyvät valokuviot herättävät henkiin maasta huokuvat huumaavat höyryt.

Täällä sijaitsi kaatopaikka, johon ajan hengen mukaisesti kipattiin surutta kaikkea mahdollista aina 1960-luvun alkuun asti. Kun Myllypuron asuinalue rakennettiin 1960-luvun puolivälissä, jätteet häthätää peitettiin. Kymmenen vuotta ilmeisesti riitti maanalaisen vaaran unohtamiseen, sillä 1970-luvun jälkipuolella kaatopaikan päälle rakennettiin Alakiventien kerrostalot.

1990-luvulla pihat alkoivat vajoilla ja maaperästä nousi mielenkiintoisia tuoksuja. Alue todettiin asumiseen kelpaamattomaksi, ihmiset saivat muuttaa muualle ja kymmenkunta kerrostaloa purettiin. Vuosikausien urakassa myrkyt kerättiin ja sinetöitiin monumentaalisen kartion sisään. Myrkkytunturin alue sai olla monta vuotta mielenkiintoisena joutomaana, mutta 2010-luvulla kaupunki vihdoin viimeisteli sen puistoksi. Samalla pystytettiin valaistus, jonka äärellä voimme pimeinä öinä palauttaa mieleemme menneiden vuosikymmenten huuruiset muistot.

Vihreillä ja sinisillä valoilla väritetty purouoma laskeutuu ruohikkoisen rinteen ja tumman metsänreunan välissä.
Purouoman sinivihreä valaistus kuvaa syanidin ja rikkihapon tihkumista maaperästä ja valumista kohti Mustapuroa ja merta.

Kesäpäivänseisaus

Färsaaret keskikesällä 1999

Sisyfoksen louhi seisoi äsken (kello 19.38) hetkisen huojahdellen ohuella vuorenharjalla, mutta alkoi sitten vääjäämättä vieriä alas. Sen vauhti pysähtyy vuoren juurella vasta joulukuun 22. päivänä, jolloin alkaa uusi työläs puolivuotinen ylösvieritysurakka.

Saa tämän ajatella toisinkin päin. Ehkä huippu onkin jouluna ja alamäki helppo ja vauhdikas matka valoon.

Kuuluu asiaan, että joku aina tässä kohtaa vuotta huokaisee: kesä oli sitten siinä, nyt mennään päin pimeitä syysöitä, räntäsateita ja kaamosta. Ja jonkun toisen tehtävä on pahoittaa mielensä: voisitko pidättyä surkuttelemasta, etkö voisi nyt antaa toisten iloita kun kerrankin on kesä ja valoisaa.

Mielensäpahoittaja erehtyy. Hän ei tajua, että toinen iloitsee valosta aivan yhtä lujasti, ellei jopa väkevämmin. Tämä vain uskaltaa sanoa ääneen väistämättömän: valoa seuraa aina pimeys, toinen ei ole mitään ilman toista, vastakohtien terävyys kirkastaa riemun ja alakulon. Kumpikin ääripää on tärkeä, ja saamme olla siunattuja, että elämme pohjoisilla leveysasteilla vuodenaikain kiertoessa.

Olisiko mielensäpahoittaja sukua pakkopositiivisuuden julistajille? Jos et hymyile kanssamme, olet ankeuttaja, epäilyttävä.

Pienen tummuuden sisällyttäminen iloon ja toivon kipuna synkkyyden hetkenä on realismia, hengissäsäilymiskeino. Tämä on aina ilmennyt taiteessa, myyteissä ja riiteissä.

Nyt alkaa vuoden lyhin yö. Ei saa nukkua. Pitää lähteä rannoille, luodoille, metsiin, soille ja vaaroille. Tai kaupungin hiljaisille kaduille. Univelan voi ottaa takaisin puolen vuoden päästä, jolloin saa nukkua koko päivän. Se on tiistai, minun luvallani saa lintsata koulusta ja töistä.