Talven valoa 2

Hiekkaranta ohuen lumen peitossa, tyhjä penkki, vastarannalla rakenteilla oleva pilvenpiirtäjä

Talviuneeni tunkeutui jollakin oudolla tavalla aavistus, että taivas on kirkastunut myräkän jälkeen. Havahduin, heräsin ja kurkistin ulos. Aavistus ei ollut unta: raitis pohjoistuuli puhalteli, pakkasta oli sopivasti ja aurinkokin oli jaksanut nousta eteläisen taivaanrannan yläpuolelle.

Myräkkä ei ollut tuonut sanottavasti lunta eikä suksilla kannattanut liikkua. Päätin kävellä meren rantaan ja tarkistaa jäätilanteen. Tulin lopulta siihen niemenkärkeen, josta taannoin nousin neuvostoliittolaisen sammakkoveneen kyytiin.

Mitä mahtoi kuulua sammakkoveneelle ja sen omalaatuiselle kapteenille? Yhteydenpitomme oli jäänyt vähiin sen jälkeen, kun edellisen kerran olimme matkustaneet yhdessä meritse Varangin niemimaan kärkeen. En ollut paljon kysellyt kipparin salaperäisistä liiketoimista. Toivottavasti hän ei sentään ollut Puttimen hommissa.

Meri jäätyi napsuen ja rasahdellen. Vielä nyt jaksaisi pieni sammakkovene ehkä juuri ja juuri puskea pintaan jään läpi, mutta ei enää päivän parin päästä, jos pakkanen jatkuisi. Voisivat verkonuittajatkin häkeltyä, jos avannosta nousisi sammakkoveneen hylkeen muotoinen tähystin.

Mutta enpä tänä vuonna tarvitsekaan kyytiä tutka-asemalle, sillä moniaat kiireet pakottavat minut pysymään etelän perällä, sitten kun kunnolla heräilen talviuniltani.

Verkonuittajia jäällä, vastarannalla pilvenpiirtäjä, joka näyttää savuavan
Uimarannan suihku talvella
Ihmisveistos katselee jäätyneelle merenlahdelle.
Kivilaituri ja matala talviaurinko

Talven valoa

Kuukausien yhtämittainen sade on verhonnut Suomen etelälaidan harmaaseen harsoon. Ihmismielet on vallannut unohdus ja väsymys. Muunlaista aikaa tuskin on koskaan ollutkaan, ainakaan muualla kuin unessa.

Sade roitelee ikkunoita koko yön. Hätkähdän hereille suden hetkellä kauhuissani siitä, että elämä valuu pois enkä pääse siihen enää mukaan, sillä harmaanraskaassa unessa jalat ovat lakanneet tottelemasta.

En saa enää nukutuksi, joten luen loppuun veden kiinteää olomuotoa pohdiskelevan kirjan.

Herään uudestaan, kun on jo valoisaa. Siis todellakin valoisaa, ei vain hämärää. Istun pöytäni ääreen ja teen töitä, mutta sitten aurinko tulee esiin vastapäisen talon katonharjan takaa. Sälekaihtimen sulkeminen olisi nyt petos. Jalat on otettava alle, nyt ne helpotuksekseni taas toimivat.

Hiihtokelit ovat Helsingin perällä olleet pariin otteeseen lähellä, mutta nyt maasto on vain vetinen. Latupohjien puru purskahtelee.

Juoksen unohtuneeseen kesäparatiisiin. Limonadi, olkihatut, päivänvarjot ja rantaleikit ovat tuskin koskaan olleetkaan muuta kuin unta.

Lainehtivan meren äärellä muistan, että jouluun on enää viikko. Kolmen työpäivän jälkeen minäkin pääsen muihin maisemiin. Olen sopinut jo kyydistä tutun neuvostoliittolaisen kipparin kanssa: hän tulee hakemaan minut sammakkoveneellään.

Perjantaina vene lipuu vaivihkaa Villingin eteläpuolelle odottelemaan. Iltapäivän hämärtyessä se ajelee lähes kokonaan veden alla, vain hylkeen näköinen tähystysosa pinnalla, Vartiosaaren vieritse Strömsinlahden pohjukkaan ja alkaa pimeyden turvin nousta ylös Mustapuroa. Kävelen odottamaan tennishallin takaiseen lepikkoon. Pian sammakkovene nousee pintaan ja muutama hämmästynyt sinisorsa räpiköi loitommalle.

Heitän kevyen reppuni luukusta sisään ja kömmin itse perässä. Tempaisen luukun kiinni, ja sitten sukellamme.

Tulemme pintaan vasta keskemmällä Suomenlahtea. Otamme tasaisen matkavauhdin, edessä on pari vuorokautta yhtämittaista ajoa, ensin etelään, sitten Atlanttia pohjoiseen ja lopuksi itään, kohti Varangin niemimaan kärkeä.

Aatonaattona aloitan työt Vuoreijan tutka-aseman hoitajan joululomasijaisena. Uudelta vuodelta otan sitten rennosti ja odottelen kaamoksen loppumista.

Yhdessä auringon kanssa nousen ylös tunturiin ja alan hiljakseen hiihdellä etelään päin. Päivien pidetessä ja luiston parantuessa sujuttelen yhä pitempiä matkoja. Ehkä jo etelän hiihtolomaviikolla, mutta varmasti ennen pääsiäistä, alan lähestyä maan eteläreunaa. Toivottavasti täällä on vielä silloin riittävästi lunta maassa.

Ainakin valoa on enemmän kuin nyt, päivän pituus on jo yli yhdeksän tuntia. Ja harmaata tihkua varmasti vähemmän.

Hiihtäen kesäparatiisiin

Viimeisen hiihtolomapäivän kunniaksi aurinko kohosi pilvettömälle taivaalle ja houkutteli kaikki reippaat ihmiset ulos poluille, hiihtoladuille ja meren- ja järvenjäille. Koska kansanhiihtäjän mielessä oli kirkkaan auringonvalon ja terävien varjojen hyödyntäminen, reppuun pääsi pitkästä aikaa virallinen kamera.

Laduilla riittää varmasti lunta vielä huhtikuulle, mutta merenjään riittoisuudesta ei tällaisena leutona talvena voi koskaan olla varma. Siispä nyt tai ei koskaan, alas Herttoniemen laduilta ja Kivinokan sivuitse Vanhankaupunginselälle.

Kivinokan nokan tervalepät

Kivinokan nokan tervalepät

Jäällä liikkui nyt pelottomasti satoja tavallisia kansanhiihtäjiä ja kävelijöitä, ei vain niitä kalamiehiä, joille riittää kahden sentin jää Kulosaaren sillan kupeessa. Veneettömälle kaupunkilaiselle avautuu aivan uusi ulottuvuus ja tuore näkökulma tuttuun maisemaan. Tässä tarjoillaankin nyt vastakuvia keväisiin näkymiin.

Talven iloja Kuusiluodon rannassa

Talven iloja Kuusiluodon rannassa

Kuusiluodon rantaan oli järjestetty talvirieha. Tarjolla oli ainakin jääkelkan pyöritystä ja jääpöydiltä anniskeltua mehua. Vilkas liikenne kävi saaren ja Arabianrannan välillä.

Kokkoluoto

Kokkoluodon puut ovat taipuneet myötäilemään vallitsevia tuulia

Tiheä ja laaja järviruokoviidakko aiheuttaa kansanhiihtäjälle pitkiä kierroksia, mutta Lammassaaren ja Kuusiluodon välissä on pakko uskaltautua sekaan ja etsiä kapeinta ja harvinta läpikulkua. Lammassaaren itäpuolella odottavaa Loppia lienee helpointa lähestyä etelästä avoveden puolelta.

Lopin rantalepikon taajama

Lopin taajama

Täällä taitaa pesiä varisyhdyskunta harmaahaikaroita. Turvallinen paikka, sulan veden aikaan ei kulkijoita juuri liene.

Loppi osoittautuu hyväksi näköalapaikaksi. Vanhankaupunginselkää ympäröivät Kivinokka, Kuusiluoto ja Lammassaari. Kaupunkikin on jossain tuolla kaukana. Auringon lämmön tuntee jo, kevätpäiväntasaukseen on alle neljä viikkoa.

Tämä on jo selvästi kevättalvea

Tämä on jo selvästi kevättalvea

Kuvituksen sekundääriversiot Googlessa.

Itä-Helsingin auringonnousu

Kansanretkeilijä pitää korkeista paikoista ja on vähän yllytyshullu. Tällä kerralla ei tarvittu edes varsinaista yllyttämistä, riitti pieni vihje tämän mainion jutun muodossa. Retkikohde päätetty siis saman tien, entä aika? No vaikka… miten olisi auringonnousu? Toukokuun kolmantena sunnuntaina aurinko nousee puoli viiden maissa Itä-Euroopan kesäaikaa. Siispä Herttoniemen hyppyrimäen nuppiin hyvissä ajoin! Ja jos se on kovin kiellettyä, niin taas saa sakottaa näiden kuvien perusteella.

Auringonnoususta on mystinen arvoituskuva Helsinki-sarjassa ja yllä olevasta panoraamasta tavanomaisemmin valotettu versio Panoramiossa. Siellä on myös panoraama länteen, kaupungin ja Vanhankaupunginlahden suuntaan. Seuraavat kuvat ovat oma näkemykseni linkittämäni jutun maisemista. Mutta ensiksi ufoihin.

Ufon jälkiä hyppyrimäen juurella

Tornin juurella hiekkakentällä oli tuoreita ufon laskeutumisjälkiä: kuin olympiarenkaat, joista yksi puuttuu. Puuttuva rengas on irronnut ketjusta, sinkoutunut sivummalle ja muuttanut muotoaan. Merkitseekö tämä, että ufot aikovat vierailla Lontoon olympiakisoissa?

Yksinäinen harmaahaikara lentää kohti auringonnousua

Tämä ei noita jälkiä ole voinut tehdä. Yksinäinen haikara tulee Vanhankaupunginlahdelta ja suuntaa kohti päivänkoittoa. Olisiko menossa Porvarinlahdelle?

Hermannin valot heijastuvat veteen

Sörnäinen, Kallio ja Hermanni nukkuvat vielä. Taidetaan nukkua myös Kivinokan mökeissä. Valot heijastuvat sinisessä hämärässä lepäävän Vanhankaupunginselän vedestä.

Valomainokset ovat sammuneet, sataman hirmulot oikovat kaulojaan

Itä-Helsingin ostohelvetit piiloutuvat metsien taakse. Valomainokset loistivat vielä hetki sitten, mutta nyt ne ovat sammuneet. Maamerkit ovat valmiit ottamaan vastaan ensi säteet. Vuosaaren sataman hirmulot alkavat heräillä unestaan ja ojentelevat kylmän meri-ilman kangistamia kaulojaan. Natinan voi melkein kuulla.

Latokartanon uusi kaupunginosa Viikin pelloilla ja metsissä

Missäs välissä Viikin pelloille ja metsiin nousi kokonainen kaupunginosa? Lähempänä olevilla pelloilla ja laitumilla viipyilee vielä kevyt usva.

Lammassaari odottelee vierailijaa

Aurinko on ylhäällä, maisema saa keltaista sävyä. Lammassaari odottaa jo kansanretkeilijää. Hetki vielä!

Tämä paikka lohduttaa minua. Kiitos.

Korkeat ja avarat paikat ovat ihmiselle tärkeitä.

Kuvista on erilaisia valaistusversioita, ennen ja jälkeen auringonnousun. Jos haluat tutkia niitä, suuntaa jättimäiseen kuvasammioon.

Paratiisi keskellä kaupunkia

Etsipä semmoinen Helsingin kartta, jossa näkyvät kunnanrajat – taannoista Sipoon osien kaappausta edeltävä kartta toimii paremmin – ja tökkää sormesi arviolta Helsingin alueen keskikohtaan. Se saattaa hyvinkin osua Helsingin niemimaan itäpuoliselle laajalle merenlahdelle tai sen reunojen vesijättömaille. Täällä on Vanhankaupunginlahti, jonka avointa vesialuetta sanotaan Vanhankaupunginseläksi. Länsirannat ovat kauan olleet satamana ja outoina teollisuus- ja varastoalueina, ja Arabianrannassa on uusi asuinalue. Pohjois- ja itäpuoli sen sijaan ovat säästyneet kaupunkirakentamiselta. Jokainen näkevä metromatkustaja tuntee Kulosaaren sillalla pakottavaa tarvetta nostaa silmänsä lehdestä ja tarkastaa maisemassa vallitsevat valaistussuhteet, jotka elävät ihmeellisellä tavalla vuoden- ja vuorokaudenaikojen mukaan.

Viikki

Sillalta lahden pohjukkaan on nelisen kilometriä, ja leveyttäkin vesialueella on itä–länsisuunnassa kaksi ja puoli kilometriä. Alueen laajuus ja monimuotoisuus paljastuu kuitenkin toden teolla vasta silloin, kun kulkija ottaa polkupyörän, veneen tai jalat alleen ja lähtee koluamaan rantoja, niittyjä ja saaria. Kansanretkeilijä ei tietenkään voinut jättää tutkimusta Kivinokalla käyntiin ja ylimalkaiseen ympäripyöräilyyn, vaan oli lähdettävä käymään saarissa ja rantaniityillä. Varsinkin kun kevätkin oli kiivaimmillaan ja kuuluisat lintukosteikot täynnä liikettä.

Viikin laitumia

Kun on ensin seurannut auringonnousun korkealta paikalta, ehtii kiivaasti pyöräillen kokemaan uusinnan merenpinnan tasolla. Viikin rantaniityillä lainehti viileä usva vielä hetkisen, ennen kuin auringon säteet hajottaisivat sen näkymättömiin. Karja loikoili kaikessa rauhassa, laitumella yötään viettäneet linnut alkoivat suunnata vesille.

Viikin karjaa

Lujaa ajavan kansanpyöräilijän säikäyttämä kauris loikki tieltä ruovikkoon, muttei päässyt piiloon, sillä viimekesäinen järviruoko on mattona maassa ja uusi viheriöivä vasta nousemassa matonraoista. Vantaan suulla kalastajat aloittelivat ongintaansa.

Lammassaareen

Melkein Lammassaaressa

Lammassaari on siitä kätevä saari, että sinne pääsee kävellen. Lahden pohjoisosa on yllättävän matala ja varmaankin suurimman osan aikaa kuivilla. Kartoissa on näillä kohdin mittakaavasta riippuen vettä tai kosteikkoa.

Pitkospuilla on pysyttävä, pyörä on jätettävä Pornaistenniemeen. Matkalla on käkkyräistä lepikkoa, jota on ehdottomasti tultava katsomaan aamuyön sumussa ja myöhäissyksyn harmaudessa. Täällä on erilainen satakieli kuin rantametsässä.

Aurinko osuu jo rakennuksiin ja puunlatvoihin, maisema saa kellertävää väriä ja sumu häviää vähitellen kokonaan.

Sumu hälvenee

Lahden rannoilla on lukuisia lintutorneja, Lammassaaren pohjoisreunallakin yksi. Kierros käy sen kautta saaren itärannan venesatamaan, ja laiturilta avautuu nyt aivan kunnon selkä. Voimalaitoksen piippu saa esiintyä taas uudessa valaistuksessa.

Sumu on haihtunut

Keskellä Lammassaarta kohoaa komea Pohjolan pirtti, jota isännöi Raittiusyhdistys Koitto. Saaressa on myös kymmeniä pikku kesämajoja, samanlaisia kuin Kivinokalla.

Pohjolan pirtti

Lammassaaresta pääsee pienemmälle Kuusiluodolle taas pitkospuita myöten. Kyhmyjoutsen on rakentanut pesänsä aivan lähelle saaren sisääntuloporttia. Kulkiessaan katse joutsenenpesään kiinnittyneenä kansanretkeilijä tulee säikäyttäneeksi harmaahaikaran lentoon aivan pesän läheltä.

Rentukka ja Vanhankaupunginselkä

Kuusiluodon eteläkärjessä ollaankin sitten Vanhankaupunginselän suurimman yhtenäisen vesialueen reunalla.

Kokkoluoto ja Arabia

Puolivälissä Kuusiluotoa ja Arabianrantaa on pikkuinen Kokkoluoto. Se on ollut pitkään saman kalastajasuvun hallussa. Nykyään sieltä ei enää lähdetä ammattimaisesti kalaan, vaan paikka on kesämökkinä.

Kaste kimaltaa

Rentukan on kukittava toukokuussa, sillä pian järviruoko kasvaa parimetriseksi ja peittää matalat kasvit hämärään. Myllypuron sieni ja Siilitien kerrostalot vaanivat horisontissa.

Aamukahvit vedetään Pornaistenniemen lintutornissa. Lähellä, avoveden reunassa, on piilokoju, josta voi vakoilla arempia kaislikon asukkaita.

Loppi ja sen takana Lammassaari

Lopuksi kierretään vielä itärannalle katselemaan maisemaa myötävalossa. Loppi on pieni lehtevä saari Lammassaaren ja itärannan puolivälissä. Oikeastaan se näyttää niemeltä, sillä ruovikko yhdistää sen pysyvästi lahden pohjoispäähän. Kyhmyjoutsenet liikkuvat asioillaan, ja sinisorsalla näkyy olevan jo poikaset. Aamun mittaan stratocumulusmatto on vaivihkaa leijunut maiseman ylle.

Ufon laskeutumispaikka Mölylän edustalla

Mölylän kalliolta pääsee katselemaan lahtea vähän korkeammalta, ja silloin paljastuu erikoinen pyöreä kaislikkomuodostelma. Epäilemättä kysymyksessä on ufojen laskeutumispaikka.

Kalliolta löytyy myös kolmen sodassa henkensä heittäneen miehen muistoksi tehdyt kaiverrukset. Pauli, Eugen ja Tauno ovat edesmenneet vuosina 1944, 1940 ja 1941.

Vielä pistäytyminen Fastholman lintutornissa ja hieman erilainen näkökulma tähän maisemaan. Aurinko on jo korkealla ja valo kovaa, kun otan retken päätteeksi panoraaman Herttoniemen Majavakalliolta.

Tämän jutun kuvat ja toinen mokoma päälle taas siellä, missä tallennustilaa ei lasketa. Siellä siis myös kuvat niistä paikoista, jotka tässä mainitaan vain tekstissä.

Viime elokuulta on samoilta seuduilta pari kuvaa Panoramiossa ja Helsinki-arvuuttelusarjassa.