Vaarallinen päivä Sotkamossa

Persevaaran korkein kohta, taustalla Jormasjärvi ja Rönkönvaara

Vuokatti ei ole Kainuun korkein paikka. Korkein on Hyrynsalmen Iso Tuomivaara, 387 metriä. Sotkamon puolellakin on korkeampia paikkoja, etelän Naulavaara on melkein 368-metrinen ja Talvivaarakin on Vuokattia korkeampi, yli 350 metriä. Vuokatin vaaroista korkein, Porttivaara, yltää 345 metrin korkeuskäyrän paremmalle puolelle.

Vuokatti kuitenkin erottuu ympäristöstään kaikkein parhaiten, sillä isot järvet ympäröivät sitä kolmelta puolelta: idässä Kianta- ja Sapsojärvi, pohjoisessa Nuasjärvi ja lännessä Jormasjärvi. Paras näköalapaikka on vaarajonon pohjoisin huippu Iso-Pölly (326,3 metriä), jonka korkeusero Nuasjärvestä on lähes 190 metriä (tarkalleen ottaen 188,4 metriä Nuasjärven virallisesta keskikorkeudesta 137,9). Suurin keskimääräinen jyrkkyys (7,97 astetta) on kuitenkin Porttivaaralla, joka nousee Jormasjärvestä 1,43 kilometrin matkalla 200 metriä.

Vaarajonon pituus mitattuna 200 metrin korkeuskäyrältä Parkuanvaaran eteläpuolelta Ison-Pöllyn pohjoisrinteelle on 17 kilometriä. Kartassa nimettyjä vaaroja on 17, lisäksi käytössä on ainakin pari vaarannimeä, joita ei ole painettu peruskarttaan.

Kaukaa lännestä katsoen Vuokatin vaarat ovat kuin mateleva tai ryömivä jättiläisolio, jonka pää kurkottaa juomaan Nuasjärvestä, selkä kohoaa korkeimmilleen Porttivaaralla ja häntä laskeutuu poimuillen kohti etelää.

Olion selkänikamia pitkin kävelijää johdattaa hyvin merkitty polku, joka on osa UKK-retkeilyreittiä. Koko matkan Pökkelöperästä Vuokattiin kävelee hyvin päivässä. Liikkeelle voi lähteä myös kuutostien varren pysähdyspaikalta Rönkönmäestä. Reippaasti pötkien sieltä ehtii Ison-Pöllyn laelle tai urheiluopistolle neljässä tunnissa.

Kansanretkeilijä käveli tämän pohjoisemman osuuden, mutta aluksi oli tietenkin tehtävä pieni pisto etelään Persevaaralle. Jyrkkä koillisrinne on luonnonsuojelualuetta ja kasvaa tiheää naavaista kuusikkoa. Korkein kohta sen sijaan on hakattu aukeaksi, minkä ansiosta Jormasjärven suuntaan on avarat näkymät.

Persevaaran naavaista kuusikkoa

Persevaaralta matka kääntyy sitten pysyvästi pohjoiseen. Siinä, missä nykyinen valtatie leikkaa vanhan Rekivaaran tien, oli ennen vanhaan hyviä vadelmapaikkoja. Polku nousee ylös tieltä yhtä jyrkästi kuin vastakkaisella rinteellä, ja näihin nousuihin on tällä reitillä syytä tottua. Rönkönvaara on laakea ja suurelta osin paljaaksi hakattu. Polku muuttuu yllättäen tieksi, jota kulkien ohitetaan pari taloa.

Polku nousee portaittain Koljolanvaaralle

Koljolanvaaralla päästään taas asiaan, siis metsän suojaan ja kunnon polulle. Jyrkimpiä kalliopykäliä on helpotettu puuportailla ja vanhoja rakenteita uusitaan, niin kuin näkyy, vähän järeämmiksi. Kulkijalta vaaditaan kuitenkin ehjiä polvia ja nilkkoja, sillä esteettömäksi polun saa vain räjäyttämällä.

Päästään vihdoin 300 metrin korkeuskäyrälle ja satumaiseen vanhaan, lumen painamaan lakimetsään. Talvella painaa lumi, heinäkuun lopussa maa notkuu mustikoista. Onneksi peruskallio on vahva. Jormasjärvi vilahtelee lännessä.

Pian ollaankin jo polun korkeimmalla kohdalla, 340 metrissä Porttivaaran yläosissa. Vaaraolion turkki on täällä ehjimmillään. Pohjoispuolelle laskeuduttaessa tullaan sitten ulos ikimetsästä, parin kolmen vuosikymmenen ikäiseen taimikkoon. Vaaran selkää ei ole onnistuttu säilyttämään yhtenäisenä, vaan hakkuut leikkaavat metsään aukkoja tilarajojen mukaan.

Porttimäki, ohdakkeet ja Kiantajärvi

Porttivaaran ja Lehtovaaran välisessä notkossa on entinen Porttimäen tila. Täällä asuivat August ja Hilma Tikkanen, pitivät lehmiä ja viljelivät pientä peltoaan. August louhi myös uunikiviä Porttivaaran kupeesta. August kuoli 1946, Hilma eli täällä vuoteen 1962. Talo on ollut pystyssä ainakin vielä 1997, nyt on jäljellä vain vuolukivinen uuni. Retkeilijöille on pihapiiriin tehty kota ja nuotiopaikka. Maisema on vallan ihmeellinen, mutta mikä on ollut entisajan ihmisen suhde siihen: onko ehtinyt ihastella, kun työ on ollut saatanallis-perkeleellisen raskasta ja toimeentulo niukkaa? Kyllä tähän kesämökin pystyttäisi, mutta selviäisikö hengissä ensimmäisestä talvesta, jos pitäisi Augustin töitä tehdä?

Ilveskallion päälle on jätetty turkki, mutta selkä on paljas

Porttivaaran pohjoispuolella on Lehtovaara ja sen eteläreunassa jyrkkä Ilveskallio. Retkeilyreitin etapeissa on erikseen Ilvesvaara ja Lehtovaara, mutta Ilvesvaara on oikeastaan Lehtovaaran eteläinen huippu.

Katsaus Lehtovaaralta itään Kiantajärvelle

Ilveskallion päälle on jätetty kuusikko, mutta ylempää puut on korjattu pois. Tällaisia näkymiä ei olisi ilman hakkuita, noita nykyajan kuloja. Kulkisimme ikimetsän kuusien suojassa, ja vain karuimmilta huipuilta ja jyrkänteiden päältä pääsisimme näkemään vilauksen järvimaisemaa.

Luonnonsuojelualueita on Lehtovaaralla, Matovaaralla ja Pienellä-Pöllyllä, ja siellä retkeilijä saa kulkea satumetsässä. Toisin paikoin on talousmetsää, joten silloin voi huoletta kiihdyttää askelia. Vuokatin latuverkosto ulottuu pitkälle etelään. Koneella ajettaviksi raivatut latu-urat ovat kesäaikaan kurjan näköisiä, mutta hyväksymmekö ne tietäessämme niiden tarjoaman talvisen kansanhiihtoriemun?

Möykynlammen ja Möykynvaaran välissä retkeilyreitti on pantu kulkemaan latu-uraa ja vanha pitkospolku on hylätty. Syrjään jäänyt vanha tie on aina jollakin tavalla yhtä aikaa haikea, salaperäinen ja houkutteleva.

Yksittäiset vaaranhuiput seuraavat toisiaan noin puolen kilometrin, enintään kilometrin välein. Möykynvaaran, Matovaaran ja Keiman jälkeen tulee Pieni-Pölly. Vuokatin 323-metrinen radiomasto valmistui Pienen-Pöllyn rinteeseen 1976, ja Kainuussakin päästiin katselemaan kakkostelevisiota.

Aaltoja muinaisessa rantahiekassa

Pienen-Pöllyn korkeimmalla kohdalla, 330 metriä merenpinnan yläpuolella, on kivettyneitä aaltoja. Onko tämä muinaisen meren rantaa vai onko kallio muuten vain lohjennut näin ovelasti?

Tuolta tultiin: katsahdus Isolta-Pöllyltä etelään

Kävely loppuu Ison-Pöllyn – joka muuten on matalampi kuin Pieni-Pölly – näköalapaikalle.Koska tämä kirjoitus tahtoo jättää lukijan suhteellisen levollisille mielin, tähän loppuun tulee eteläpuolen maisema eikä kauhukuvia Vuokatin laskettelurinteistä esitetä.

Esoteerinen maantiede julkaisi vaara-aiheisen jutun sopivasti aivan äsken. Suosittelen – sanoisinko: jyrkästi.

Vuokatti

Ajettiin hillitöntä vauhtia valkenevaa tietä pitkin. Kaakossa taivaanranta rusotti. Käännyttiin serpentiinitielle ja noustiin talviseen kuusimetsään. Hypättiin autosta ja rynnättiin polulle, joka vei ohi hiihtohissien ja lumitykkien vaaran korkeimmalle laelle. Aurinko oli juuri noussut – ja kadonnut. Kohottuaan kaukaisen metsänreunan takaa se ehti hehkua kymmenisen minuuttia, ennen kuin katosi harmaan esiripun taakse.

Myöhästyttiin viisi minuuttia.

Aistien piiriin palasi lumitykin yksitoikkoinen kohina, hissin surina ja ankkurien kolina sekä laskettelijoiden suksien ja vaatteiden hillitön värikirjo, jolla ei ole mitään tekemistä tämän paikan luonnollisten värien kanssa.

Lunta näyttää olevan

Mutta ei tarvitse kuin kääntää selkänsä hisseille ja tykeille, vetää pipo korville ja katsoa lumisten näreiden lomasta vastakkaiseen suuntaan, niin voi päästä toisenlaiseen maailmaan.

Kainuu on saanut jouluksi sen verran lumipeitettä, että tasaisilla latupohjilla voi harrastaa luisteluhiihtoa. Mutta täällä ylhäällä, kolmensadan metrin paremmalla puolella, näyttää olevan aivan kunnon talvi. Ei paljon haittaa, vaikka lunta hieman meneekin saappaaseen. Tämän valkeuden odotus on ollut pitkä ja pimeä, muttei onneksi loputon.

Jänis meni kuusikkoon
Reitti sivuaa lammen rantaa

Kun vielä laskeutuu huipun taakse korpinotkoon, häviää koneiden suhina todellisuudessakin kuulumattomiin. Jäniksen lisäksi täällä ovat liikkuneet kansanretkeilijät ja -hiihtäjät. Onneksi nyt ei satu kelkka tai latukone kohdalle. On hetken melkein hiljaista.

Informaatiota, informaatiota…

Palovartiotorni ehtinee kerätä talven mittaan enemmänkin huurretta ja tykkyä. Nyt on vasta päästy alkuun.

Olen kansanpyöräillyt tänne useaan kertaan, aloitin poikasena 1970-luvulla. Kiipesin tuohon tornin ensimmäiselle tasanteelle ottamaan näiden maisemakuvien varhaisia edeltäjiä. Vein mustavalkofilmin kehitettäväksi Hynnisen valokuvausliikkeeseen. Negatiiveja hakiessani huomasin, että juuri vaaran päältä kuvatut ruudut olivat mystisesti tuhoutuneet. Olivathan ne melkein ilmakuvia, siis ankarasti kiellettyjä pysähtyneisyyden ajan maailmassa.

Nyt kuka tahansa missä päin maailmaa tahansa voi lukea näistä kuvista paikkatiedon ja tarkastella kolmiulotteiseksi mallinnettua maisemaa sähköaivonsa kuvaruudulta.

Palovartijan mökki

Täällä lienee kuutisenkymmentä vuotta sitten ollut kesätöissä palovartijana joku metsänhoitajaksi opiskeleva paikkakunnan nuorukainen ja sepitellyt aikansa kuluksi juttuja tuolla idemmillä selkosilla elelevästä persoonallisesta ajattelijasta.

Vaarankylä

Kainuussa menee työllisyyden varjolla läpi melkein mikä tahansa, ja erilaisten tieoikaisujen vänkääminen on ollut aina suosittua. 1990-luvulla rakennettiin Vuokatin vaarajonon poikki Eevala–Juurikkalahti-tie, joka on nykyään osa valtatie 6:ta. Tie lyhensi Kajaanin ja Joensuun välistä matkaa 8 kilometriä. Vaarajonon yli johti ennen kapea ja jyrkkä tie, jonka lähettyvillä oli hyviä vadelmapaikkoja. Vaaran rinteeltä näkee yli Jormasjärven. Uusi tie leikkaa vanhan tässä.

Vanha tie
Vanha tie

Matin länsibloggi: auringonnousu Nuaksella

Kansanhiihtäjä ehti viime hetkellä paikalle, kun aurinko nousi Nuasjärven ja Vuokatin vaarajonon takaa kahdeksan aikoihin. Tämä vaati liikkeellelähdön kello 6.40 ja rivakan vauhdin.

Kuvaaminen 25 asteen pakkasessa ja pienessä tuulessa vaatii suunnittelua: Kamera on pidettävä hiihdettäessä vaatteiden sisällä, tässä tapauksessa ihoa lähinnä olevan paidan ja villa-aluspaidan välissä. Kun saavutaan kuvauspaikalle, toivottavasti hiihtämisestä hyvin lämmenneenä, irrotetaan sauvat ja tehdään seuraava liikesarja mahdollisimman nopeasti: riisutaan oikean käden hanska, avataan tuulitakin ja villapaidan vetoketjuja, vedetään kamera esiin ja otetaan kiivaaseen tahtiin kuvat (joiden sommittelu on suunniteltu mahdollisimman pitkälle jo kuvauspaikalle saavuttaessa), pannaan kamera takaisin vaatteisiin, vetoketjut kiinni ja hanska käteen. Sitten on lähdettävä taas liikkeelle, jottei lämmönhukka käy liialliseksi.

Paluu kolmen tunnin kuluttua lähdöstä, poskipäät ja vasemman käden etu- ja keskisormi pääsivät vähän paleltumaan.