Suomelta taisi puuttua pontevia edusmiehiä silloin, kun rajoja Norjaan ja Ruotsiin päin vedettiin. Suomen pään naamapuolella raja Norjaan kulkee isoja jokia pitkin ja käsivarren hauiksen tienoilla vedenjakajaseutuja, ja näitä ratkaisuja voikin pitää aika luontevina. Sen sijaan takaraivon puolella ja käsivarren päässä on oltu lepsuja. Suomen päälaki voisi ihan hyvin jatkua Varanginvuonoon: ei olisi silloin niin suurta väliä Petsamosta. Aivan Suomen kädessä on hullunkurisin tapaus: vaikka raja sielläkin kulkee enimmäkseen vedenjakajalla, on käsivarren pohjoisimmassa kohdassa töpätty. Suomen korkein kohta Halti on tunturin rinteessä oleva vähäinen esihuippu, ja itse tunturin huippu on hyvän matkaa Norjan puolella. Valtavat retkeilijäjoukot vaeltavat katsomaan 1328 metrin korkeudessa olevaa rajapyykkiä, ja harva heistä jatkaa varsinaiselle huipulle asti. Kovin moni Haltin kävijöistä ei taida vaivautua nousemaan edes viereiselle Suomen korkeimmalle tunturille Ridnitšohkkalle, vaikka sieltä on paljon paremmat näköalat.
Jos rajaa olisi käsivarressa onnistuttu hivuttamaan hieman enemmän luoteeseen, olisi Suomeen saatu monta korkeampaa ja jylhempää vuorta. Tosin tällöin olisi ylitetty vedenjakaja, ja jos käsivarsi olisi venytetty Jyykeänvuonoon saakka, Norja olisi mennyt poikki, mikä ei ehkä olisi ollut kestävä ratkaisu.
Ruotsin suunnalla sen sijaan olisi ollut varaa vaatia enemmän. Sinänsä Suomen ja Ruotsin raja on luonteva: se kulkee vesistöjä pitkin Perämerestä linjaa Tornionjoki–Muonionjoki–Könkämäeno–Kilpisjärvi–Kuokkimajärvi kolmen valtakunnan rajapyykkiin. Mutta pohjoisen Ruotsin asutus on alun perin enemmän suomen- ja saamen- kuin ruotsinkielistä, joten valtakunnanrajakin voisi kulkea Tornionjokea koko matkan Torniojärveen saakka. Näin saataisiin Suomeen jo muutama puolitoistakilometrinen huippu. Tai miksei saman tien vedettäisi rajaa Luulajanjokeen, niin saataisiin jo kahden kilometrin vuoria.
Leikki sikseen, ovathan Ruotsi ja Norja sitä paitsi parempia valtioita kuin Suomi, joten suon niille myös komeammat vuoret. Mutta nyt tulemme tämän jutun keskeiseen kansanretkeilijää koskettavaan asiaan.
Kuten sanottu, tuhannet retkeilijät matkustavat Kilpisjärvelle muualta Suomesta jopa vuorokauden läpeensä ja suuntaavat saappaansa tai vaelluskenkänsä pohjoiseen kohti tuota maagista 1328 metrin pistettä. Kilpisjärven rannasta tai Saanan päältä he katsovat lounaassa ja lännessä siintäviä lumihuippuja. Ne ovat jyrkkyydessään ja lumisuudessaan ehkä jopa hieman pelottavia, ja joka tapauksessa ne ovat ulkomailla. Suomalainen retkeilijä haluaa Suomen korkeimmalle paikalle.
Haltin valtatiehen kyllästynyt kansanretkeilijä lähti tänä kesänä vastakkaiseen suuntaan ja löysi päivämatkan päästä Ruotsin ja Norjan puolelta oikeaa vuoristoa: puolitoistakilometrisiä huippuja, puolikilometrisiä jyrkänteitä, lunta ja jäätikköjä. Kuitenkin siirtymätaipaleet olivat helppoja, päivämatkan välein on tupia ja laaksoissa on hyviä leiripaikkoja telttailijalle. Ja ennen kaikkea: ruuhkaa ei ole. Ruotsalaisille tämä on syrjäistä seutua, sillä heidän suositut retkeilyalueensa ovat Torniojärven eteläpuolella ja Sarekissa. Norjalaiset saattavat nousta tänne viikonloppuretkilleen vuonojensa rannoilta, mutta useimmat retkeilijät ovat sittenkin suomalaisia. Pältsan kierroksen ehtii tehdä neljässä päivässä ja viikossa kiertää jo Isdalenin kautta.
Kansanretkeilijä luki tämän retkikertomuksen ja päätti noudattaa samaa reittiä. Jalat eivät tosin olleet tottuneet kovaan rehkimiseen, joten kansanretkeilijä sai vasemman polvensa kipeäksi ja joutui pitämään välipäivän. Loppumatkasta matalalla olevat pilvet lannistivat Bárráksen huiputusaikeen.
Tällä retkellä oli ensimmäistä kertaa käytössä Hillebergin Akto-teltta. Se vaikuttaa oikein pätevältä: se on kevyt, helppo pystyttää ja kesti ainakin kohtalaista tuulta ja sadetta. Käytännössä se on puolentoista hengen teltta: yksi ihminen nukkuu mukavasti, mutta hätätilassa kaksikin mahtuu. Tällä retkellä kertyi vain neljä telttayöpymistä, joten tähän mennessä jokainen on keskimäärin kunnon hotelliyön hintainen. Käyttöä varmasti tulee olemaan, ja kansanretkeilijän vanha jykevä vuoristoteltta saa tästedes palvella etupäässä vuoristokiipeilyssä ja talviretkeilyssä.
Kansanretkeilijä on tähän asti kuvannut retkensä järjestelmäkameralla diafilmille. Nyt oli ensimmäistä kertaa mukana digipokkari, muutaman vuoden vanha Canon A70. Se on varsin kelvollinen arkielämän tilannekuvauksessa ja lähikuvauksessa, kuten tämänkin retken kukkakuvat osoittavat. Maisemakuvauksessa sen puutteet sitten paljastuivat karulla tavalla. Linssin piirtokyky tai kuvapisteiden määrä, tai molemmat yhdessä, ovat sen verran rajallisia, ettei maisemakuvia kärsi katsella kuvaruudulla täydessä koossaan, ja dataheittimellä näyttämistä ei kehtaa edes ajatella. Niinpä tämän retken kuvakertomuksen kuvat on kaikki pienennetty puoleen kokoon. Dynamiikkakaan ei oikein riitä. Tuntureita kuvattaessa etuala jää aina liian tummaksi, ja kuvankäsittelyn automaattinen väritasojen säätö vielä lisää kontrastia. Gammakorjaus ja tasojen säätäminen käsin auttavat hieman, mutta joskus tuntuisi tarpeelliselta jakaa kuva osiin ja valottaa osia eri tavoin. Tämä taas on sen verran työlästä ja aikaavievää, ettei puuhaan juuri tee mieli ryhtyä, kun lähtömateriaali on mitä on ja kuvankäsittelytaidoissakin vielä paljon oppimista.
Kansanretkeilijä ottanee seuraavalle retkelle taas diafilmikameran ja saattaapa hankkia jopa diaskannerin, jolla sitten saisi myös aikaisempien retkien kuvat julkisesti näytteille.
Kuvakertomuksessa on käytetty ruotsalaisen kartan saamenkielisiä paikannimiä. Siksi Paras on Bárrás. Kuitenkin tuntui luontevammalta puhua Pältsasta kuin Pältsanista tai Bealčánista, joten siinä tein poikkeuksen.
Vastaa