Kansanretki 7000

Korkea lumipeitteinen vuori, jäätikkölaaksoja ja kivisiä harjanteita

Siinä ihminen murenee, kun sille tämmöisen vuorenseinämän näyttää. Lihaksista valahtaa voima, tahto ja minuus haihtuvat ohueen ilmaan, tulee ehdottoman antautumisen ja luovuttamisen tunne. Ja jos persoonallisuus ei ihan hajoaisikaan, seuraa ainakin vuori-intoilijan Stendahl-efekti (kirjoitettu tahallaan väärin): tuossa se nyt on, en tiedä kestänkö.

Edessä, kymmenen kilometrin päässä, on Lhotse, kahdeksan ja puolen kilometrin korkuinen maailman neljänneksi korkein vuori. Seinämällä on korkeuseroa kolme ja puoli kilometriä. Näkyy siellä Everestkin, kurkistaa Lhotsen kivisen harjanteen takaa heti korkeimman huipun vasemmalta puolelta.

Äkkinäinen ei huomaa, että Lhotsen rinteen alaosan peittää toinen, matalampi vuori. En huomannut heti minäkään. Se on kuusitonninen Island Peak (Imja Tse), suosittu Himalajan ensikertalaisten retkikohde.

Kuva on otettu suoraan etelästä Amphu Labtsa -solasta. Tästä solasta ei noin vain kävellä läpi, vaan sinne pitää kiivetä köysivarmistuksessa jyrkkiä kallioita ja jäätä pitkin. 5800 metrin korkeudesta pääsee sitten kurkistamaan harjanteen yli tähän pyörölaaksoon, jonka jäätikkölammet ja moreenikasat ovat 600 metriä alempana.

Olin kolme ja puoli vuotta sitten Lhotsen toisella puolella. Pyrkimys huipulle keskeytyi alkuunsa, kun maanjäristys 25.4.2015 määräsi ennenaikaisen lopun tuon kevään kiipeilykaudelle. Säikähdin sen verran, etten vuoteen, pariin ajatellut uusia retkiä.

Mutta ei asiaa voinut siihenkään jättää. En halunnut antaa luonnonvoimien satunnaisesti päättää, että isojen vuoriretkien aika olisi kohdaltani ohi. Piti tehdä ainakin yksi ehyt retki, tutkailla henkistä ja ruumiillista kuntoani, pohtia halujani ja tavoitteitani. Pelko ei saisi olla este, mutta hyväksyisin sen, jos mukavuudenhalu ennen pitkää voittaisi ja tyytyisin kuukauden tai kaksi kestävän retkikunnan sijaan jatkossa lyhyempiin retkiin. Mutta ainakin kerran oli vielä kokeiltava.

Koska vuosia ehti vierähtää kolme, alensin tavoitetta hieman: vuori olisi seitsen-, ei kahdeksantuhantinen. Jos kaikki menisi hyvin ja innostuisin, ehtisin hyvin yrittää vielä kasitonnistakin. Ilmoittauduin Summitclimbin Baruntse-Mera-retkikuntaan, joka yrittäisi ensin kuusitonniselle Meralle ja sitten seiskatonniselle Baruntselle.

Olin Himalajalla 12.10.–14.11.2018. Pääsin Meran 6400-metriselle keskihuipulle, mutta Baruntsella sinnikkyyteni loppui yläleirissä yhden tuulen paukuttamassa teltassa vietetyn yön jälkeen. Anni oli sitkeämpi ja pääsi ylös asti.

En aio kirjoittaa matkakertomusta. Luvassa on valokuvia, tuokioita ja tunnelmia vapaassa järjestyksessä. Ajattelin kirjoittaa myös käytännön tutkielmia retkikuntaelämän ruumiillisista seikoista. Valokuvissahan paistaa aina aurinko, ollaan huipulla tai leirissä ja kaikilla on hauskaa. Todellisuudessa on saatanallis-perkeleellisen kylmä, tuulee niin ettei rukkasia voi ottaa sekunniksi käsistä, yskittää, huulet ovat rohtuneet kipeiksi ja suoli on vaarallisen epävakaa.

Lähtiessäni olin jokseenkin varma, että tämä on viimeinen pitkä retkikuntareissuni – en tosin sanonut sitä kenellekään ääneen, hyvä jos itselleni uskalsin tunnustaa. En ole enää yhtä varma.

Retkivaatetus

Tilasin paketin merinovillaa. Pyrkimys on pois muovivaatteista, vaikka vaatekaapissa vielä onkin paksuja, ilmavia ja superlämpimiä fleecekerroksia loppuikäni pakkastalvien tarpeiksi.

Kesän tunturivaelluksella oli ihokerroksena siirtymätaipaleilla merinobokserit ja peltipaita. Leirissä peltipaita vaihdettiin ohueen merinovillaiseen paitaan ja keinokuituiseen huppariin ja kylmällä välikerrokseksi tuli vielä ohut fleece.

Peltipaita ei pääse jatkoon vakavissa retkeilytehtävissä. Se ei hiostuttuaan kuivu päällä ja on siten viileällä inhottavan kalsea. Sen tulevaksi käytöksi jää marjastus ja lähimetsien päiväretkeily, ja siinä se kestääkin vaivatta jäljellä olevan elinaikani.

Posti toi merinohupparin ja -alusvaatteita. Hupparin arkitehtävä on palvella työmatkapyöräilyssä syyskuusta joulukuuhun ja maaliskuun lopusta toukokuuhun. Oletan, että tarvitsen sen lisäksi vain sadekuoren sadesäällä. Huppari on tarpeeksi siisti, jotta se päällä voi poiketa työmatkalta parempien ihmisten seuraan, ja toivottavasti lupauksensa mukaisesti myös tarpeeksi nenäystävällinen.

Piakkoin koittavalla kansanretkellä hupparin pitäisi toimia päivittäisenä vaellusvaatteena. Himalajan vähäsateisessa syksyssä suunnittelen tulevani sillä toimeen aamusta iltaan. Tuulessa ja tihkusateessa vedän päälle ohuen keinokuituisen hupparin, ja jos tulee reippaammin vettä tahi räntää, kunnon kuoritakin. Leirissä ripustan hupparin tuulettumaan ja vaihdan ylle kuivan merinopaidan, ohuen fleecen ja iltakylmäsellä vielä primaloft- tai untuvapusakan.

Ehkä huppari toimii ylhäällä vuorellakin, kuudessa ja seitsemässä tonnissa. Alustavasti suunnittelen kuitenkin pukeutuvani korkeuksissa pitkähihaiseen aluspaitaan, fleeceen ja kuoritakkiin ja ihan ylhäällä tietenkin untuvatakkiin.

Vyötäröstä alaspäin on vaelluksella merinobokserit ja tekokuituiset kulumattomiksi osoittautuneet retkihousut, lämpimällä sortsit. Leirissä vaihdetaan pitkät kalsarit, sateella vedetään kaiken päälle ohuet kuorihousut.

Järeitä goretex-kuorihousuja en ota enää mukaan. Ainoa mielekäs käyttö niille on märässä lumessa ja vetisessä jääputouksessa peuhaaminen. Vuorella jalassa on pitkien kalsareitten päällä fleece-välikerros ja eristävät ja vettähylkivät softshell-housut, yläilmoissa untuvahousut.

Puuvillaa ei siis ole kansanretkelle lähdössä mukaan, paitsi ehkä pari kylillä käytettävää vaatekappaletta. Alusvaatteiden vaihtaminen täysin merinovillaan ei merkinne pyykkäämisestä kokonaan eroon pääsemistä – suoli ei reissussa yleensä toimi kuin kotona – mutta kuitenkin vähenemistä.

Ai sukatko? Muutama pari ohuita alussukkia, sekä vanhoja tekokuituisia että uusia villaisia. Kaksi paria päivittäin vaihdettavia vaellussukkia ja vuorelle kaksi paria paksumpia villasukkia. Räpyläjalkani hinkkaavat ja kuluttavat kengän ennen pitkää puhki sisäreunasta, mutta sukkakerrostus siirtää osan hankauksesta alus- ja päällyssukan väliin.

Menestys ja menetys Mont Blancilla

Kolme retkeilijää vuorenhuipulla

Ymmärsin vuorille kiipeämisen välttämättömyyden 11-vuotiaana kesälomamatkalla Norjassa. Pääsin nousemaan pientä vuoritietä muutamia satoja metrejä ja käymään jäätikön reunalla. Elämys oli voimakas, mutta tilaisuutta aatteen täyteen toteuttamiseen en vielä saanut.

Asuinpaikkani ja ihmiset, joiden keskuudessa seuraavat vuoteni elin, eivät varsinaisesti kannustaneet korkeuksien tavoittelemiseen, mutta kerran oivallettu asia ei päässyt enää koskaan kokonaan unohtumaan. Opiskelin vuorista kaiken, mitä kirjasto pystyi tarjoamaan ja aloitin huippujen tavoittelun lukiolaisena Lapin tuntureilta.

Meni kuitenkin vielä monta vuotta, ennen kuin sisäistin ajatuksen, että kiipeilemisen voi Suomessakin opetella ja muutaman sopivan toverin löydettyään voi aivan itse lähteä oikeille vuorille, vaikkapa Alpeille. Kävin Alppikerhon kurssit, hankin perusvarusteet ja aloin harjoitella.

Ensimmäiselle alppimatkalle lähdin teekkareiden kanssa: löysin Teepakki-climb-postilistalta ihmisiä, joiden suunnitelmat kävivät yksiin omieni kanssa. Tavoitteeksi otettiin tietenkin Mont Blanc. Korkeimmastahan pitää aina aloittaa, sen jälkeen voi sitten yrittää vaikeampia.

Kahdella autolla ajettiin hillitöntä vauhtia läpi Ruotsin, Tanskan ja Saksan, yhtä soittoa kuskia vaihtaen. Ehkä kerran pysähdyttiin levähdyspaikalle ja maattiin muutama tunti horroksessa. Sveitsiinkään ei vielä pysähdytty, heitettiin vain yksi kaveri Italian puolelle Cerviniaan ja jatkettiin melkein saman tien Chamonixiin.

Vuorelle oli tarkoitus nousta reiluin keinoin eli kävellen laaksosta huipulle asti. Tavallisestihan kiipeilijät nousevat köysirataa tai junaa käyttäen metsien ja alppiniittyjen yli suoraan kallioiden ja jäätiköiden maailmaan, jotta pääsevät heti itse asiaan eli varsinaiseen vuorikiipeilyyn. Valitsemamme ankara tyyli merkitsi kolmea yöpymistä ja paljon eväitä ja varusteita. Retkikuntamme näyttikin täysine rinkkoineen enemmän Lapin vaeltajilta kuin alpinisteilta.

Neljä sitkeää yrittäjää pääsi kuin pääsikin käymään Alppien korkeimmalla huipulla. Paluun pitikin sitten sujua helposti päivässä.

Kävi kuitenkin niin hassusti, että retkikuntamme leppoisin kaveri Aapo yllättäen heitti henkensä Tête Roussen jäätiköllä. Meidän oli leiriydyttävä ja mietittävä, miten ikävästä ja kiusallisesta tilanteesta selvittäisiin.

Emme saisi mitenkään kannettua Aapoa ylimmälle juna-asemalle, sillä kapea polku kulki jyrkällä ja vaarallisella kallioharjanteella. Entä helikopteri? Meistä kellään ei tainnut olla kunnon vakuutusta, jolla helikopteripelastuksen tuhansien markkojen kustannukset maksettaisiin.

Päädyimme lopulta luovaan ja yllättävään ratkaisuun: jätetään Aapo tänne ja toivotaan, ettei kukaan huomaa mitään! Kaivoimme siis lumeen siistin kuopan, johon hautasimme Aapon. Hänen henkilökohtaiset tavaransa pudotimme jäätikön railoon. Lopuksi tasoittelimme paikat ja keräsimme tavarat.

Iltapäivä oli pitkällä ja useimmat kiipeilijät olivat jo ehtineet laskeutua laaksoon. Niinpä onnistuimme poistumaan paikalta todenäköisesti kenenkään huomaamatta. Ehdimme juuri sopivasti päivän viimeiseen alas matkaavaan vaunuun. Näin siis tulimme ihan loppuvaiheessa tinkineeksi alkuperäisestä ankaran tyylin vaatimuksesta.

Paluumatkalla autossa oli sitten hieman väljempää. Kukaan meistä ei tuntenut Aapon perhettä, joten emme yrittäneetkään ottaa keneenkään yhteyttä, eikä kumma kyllä meillekään kukaan soitellut ja ihmetellyt Aapon puuttumista. Olimme tästä itse asiassa hieman hämmästyneitä. Mutta säästyimmepä hankalalta selitysten keksimiseltä.

Tapahtumista on kulunut nyt kaksikymmentä vuotta, eikä kukaan ole tullut kyselemään Aaposta. Näyttää siis siltä, että kiusallisesta tilanteesta on lopullisesti selvitty, ja siksi uskallankin mainita sen tässä.

Lähes vaatteeton mies makaa selällään matalassa lumikuopassa.

Ysitonniset vuoret

Valtava valkoinen vuoriryhmä ruskeiden kukkuloiden takana

Niin kuin hyvin tiedetään, on maailmassa 14 yli 8000 metriä korkeaa vuorta. Kahdeksan sattuu olemaan se tuhatluku, jonka yläpuolelle korkeimmat huiput kohoavat, ja metrin mittayksikön määrittely sanelee mielivaltaisesti noiden huippujen määrän.

Mitäpä jos metri olisikin määritelty kymmenystä lyhyemmäksi, 90 nykysentin pituiseksi? Kahdeksan kilometrin vuoria olisi silloin 109, matalin niistä tasan 8000-metrinen Lupghar Sar, nykymääritelmän mukaan 7200 metriä. Kuka on kuullut tästä vuoresta?

Mutta näin lyhyen metrin ansiosta olisi olemassa ysitonnisia, sopivasti yhdeksän kappaletta! Everest olisi 9831 metriä korkea ja matalin ysitonninen Nanga Parbat 9029 metriä.

Entäs jos metri olisi kymmenyksen pitempi? Silloin Everest olisi ainoa kasitonninen, 8044 metriä. Seitsentuhantisia olisi 32, matalin niistä Tirich Mir (nykyään 7708 metriä).

Lyhyen metrin tapaus vastaisi aika hyvin nykytilannetta: korkeimman tuhatluvun ylittää vain muutama vuori, niin harva että lista on helppo opetella ulkoa. Muutama vuori menettäisi suosiotaan. Gasherbrumit, Broad Peak ja Shishapangma, joille nykyään järjestetään kaupallisia retkikuntia, tuskin kiinnostaisivat kovin monia, koska korkeus ei alkaisi maagisella luvulla 9. Annapurna vastaisi Gasherbrum nelosta: täpärästi haamurajan alle jäävä vaikea ja hyvin korkea vuori, jolle nousemista arvostettaisiin lujasti kiipeilijöiden keskuudessa mutta joka olisi suurelle yleisölle tuntematon.

Entäs jos metrin määrittelijät olisivat hövelisti antaneet mittayksikölle pituuden, joka vastaisi 1,1061:tä nykymetriä? Silloin ei olisi kasitonnisia vuoria ollenkaan, olisi vain kolmisenkymmentä seiskatonnista, joista ei millään helpolla konstilla saisi erotettua kärkiryhmää palvonnan kohteeksi.

Alla olevat korkeudet on otettu Wikipedia-artikkelista Maailman korkeimmat vuoret. Kuvassa nykyisistä kasitonnisista matalin, Shishapangma, 8027 metriä.

                        metrin pituus
                        1,1 m   0,9 m
Everest         8848    8044    9831
K2              8611    7828    9568
Kangchenjunga   8586    7805    9540
Lhotse          8516    7742    9462
Makalu          8485    7714    9428
Cho Oyu         8188    7444    9098
Dhaulagiri      8167    7425    9074
Manaslu         8163    7421    9070
Nanga Parbat    8126    7387    9029
Annapurna       8091    7355    8990
Gasherbrum I    8080    7345    8978
Broad Peak      8051    7319    8946
Gasherbrum II   8035    7305    8928
Shishapangma    8027    7297    8919
            
Gyachung Kang   7952    7229    8836
Gasherbrum III  7946    7224    8829
Annapurna II    7937    7215    8819
Gasherbrum IV   7932    7211    8813
            
Lupghar Sar     7200    6545    8000

Se on täytetty

Pissapullo

Vuosi sitten yritin hivuttaa ruoansulatustani pohjoiseurooppalaisiin asetuksiin, mutta helposti se ei sujunut. Toivoin ravinnon vähitellen rupeavan pysymään sisälläni, jotta reissussa kadonneet lihakseni alkaisivat kasvaa takaisin. Vetelin kitusiini matka-apteekin viimeiset mahatautilääkkeet, mutta silti ruoka suostui vain viivähtämään suolessa ja poistui pian peräpäästä mustana suihkuna.

Olin palannut kesken jääneeltä vuorikiipeilymatkalta, Kansanretki 8516:lta, kuusi päivää aikaisemmin.

Lähdin yrittämään toiselle kasitonniselleni Lhotselle huhtikuun alussa 2015. Alun pitäen minun piti sapattivuoteni aikana tehdä kaksi suurta kansanretkeä, mutta vain ensimmäinen, Kansanretki 8201, onnistui syksyllä 2013. Talvella loukkasin sormeni kiipeilyseinällä ja jouduin siirtämään kevääksi 2014 aikomaani Lhotsen-retkeä vuodella.

Jo ennen lähtöä oli selvää, että tulen kirjoittamaan matkasta: enemmän, huolellisemmin ja kirjallisemmin kuin aikaisemmista retkistäni. Tavanomaisten blogijuttujen lisäksi oli kannustimena kuin tilauksesta ilmestynyt kirjoituskilpailu, jossa etsittiin kertovan tietokirjallisuuden tekstejä.

Kesällä 2015 sitten kirjoittelin kirjan lukuja huolellisten muistiinpanojeni ja tuoreiden mielikuvien pohjalta. Kertomuksen juonesta tulikin melkoisen erilainen kuin olin etukäteen kuvitellut. Olen toki aina tiennyt, että Himalajalla tapahtuu maanjäristyksiä, mutta sittenkin oli täydellinen yllätys, että se sattui omalle kohdalle ja muutti suunnitelmat perin pohjin.

Viimeistelin pari lukua ja laadin mielestäni kiehtovan synopsiksen, mutten sitten menestynytkään kilpailussa. Olisi ehkä pitänyt tarjota valmista kirjaa, mutta laiskuuttani en saanut sitä syksyyn mennessä kirjoitetuksi. Blogitekstien kirjoittamisessa alkoi tauko kesäkuussa, jolloin keskityin kirjan lukuihin ja säästelin niihin mielestäni parhaita juttuja. Syksyn määräajan mentyä virallisten töiden kiireet saivat minut valtaansa, ja palasin blogitekstien pariin vasta tämän vuoden huhtikuussa. Päätin urakoida tekstit kasaan, ennen kuin vuosi ehtisi kulua tapahtumista.

Pysyin alkuperäisessä suunnitelmassani, että jokaista retkipäivää käsittelee yksi teksti. Halusin hyvittää Kansanretki 8201:n tekstien laiminlyöntini ja näyttää itselleni, että pystyn tekemään edes tämän asian valmiiksi.

Viime aikoina olen hakannut tekstejä pinoon jopa useita päivässä ja pyydän anteeksi, ettei kieli ole tämän takia aina ihan viimeisteltyä. Enkä pysynyt vuoden määräajassakaan, meni melkein viikolla yli.

Mutta tässä ovat kaikki Kansanretki 8516:n jutut peräkkäin linkitettyinä. Kannattaa aloittaa johdannosta.

Samassa rytäkässä panin järjestykseen myös Kansanretki 8201:n tekstit. Niitä tosin on vain 12. Ja jos kiinnostaa, luettavissa on myös Kansanretki 8000 eli ensimmäinen yritykseni Cho Oyulle ja Kansanretki 6000 eli retki Perun Cordillera Blancalle kesällä 2010.

Haluaisin korvata viivyttelyni ja hutilointini kirjoittamalla teille kirjan kansanretkeilijän seikkailuista ja mietteistä.

Kansanretkeilijän juttuja lukeneet tietävät jo, että näkökulma on ns. tavallisen tallaajan, ei siis huippu-urheilijan tai vuorikiipeilystä elämäntyönsä tehneen ammattilaisen. Juttujen kirjoittaja ei edes välttämättä pidä itseään ns. oikeana kiipeilijänä, vaan pikemminkin retkeilijänä, jota korkeat paikat vetävät puoleensa. Hän ei etsi Aasiasta mitään idän viisautta, pikemminkin kummastelee sikäläistä menoa, mutta yrittää kuitenkin käyttäytyä ihmisiksi, olla kohtelias ja kiinnostunut niin kuin vieraan kuuluu.

Kirja voisi kertoa tästä yhdestä retkestä tai sitten yhdistellä useamman (no, Himalajalla olen käynyt kolme kertaa) retken kokemuksia ja tunnelmia.

Haluaisitko sinä lukea sellaisen kirjan? Mitä siinä pitäisi olla? Kuvia löytyy, osa jopa hyviä. Lukisitko paperilta mieluummin kuin tieturin ruudulta? Ostaisitko peräti?

Lähtö

Turkin lentoyhtiön kotitekoinen kakku

7.5.2015

Kotimatkan alku ei herätä sen kummempia tunteita. Herätys, kun on vielä pimeää, lähtö hotellista aamuhämärissä. Meitä lähtee kolme, Israelin mies, Zolt ja minä. Pikku takseja on tilattu kaksi, jotta kaikki tavaramme saadaan mukaan. Hei hei sitten, Shakti-hotelli, tai näkemiin, jos vaikka tulisinkin uudestaan Summitclimbin retkelle.

Ajetaan läpi aamutoimiinsa heräilevän kaupungin. Ohitetaan Pashupatinath ja pian ollaan Tribhuvanin lentoasemalla. Nämä reitit ja maisemathan alkavat olla suorastaan tuttuja.

Lentoaseman ulkopuolella jonotetaan pääsyä lähtöselvityshalliin ja syödään hotellista saatu aamiaiseväspussi tyhjäksi. Paljon on länsimaisia retkeilijöitä lähdössä kotiin.

Zoltilla ja minulla on sama lento Istanbuliin. Jonotus tavaroiden kanssa ilman huolta ylipainosta, sillä lipussani lukee jostakin syystä 30 kg. Jonotus passintarkastukseen, jonotus turvatarkastukseen. Välinpitämätöntä odottelua, sitten lämpimän ulkoilman kautta Turkin A330:een.

Kadotamme toisemme koneessa, enkä mitään tunteellisia jäähyväisiä olisi halunnutkaan. Ehkä nähdään joskus vuorilla. Maailman kasitonnisia kiertävä porukka on loppujen lopuksi aika pieni. Jos kerran Everestille yrittävät jätetään laskuista, heitä on enintään muutama sata. Mahdollisuudet törmätä tuttuihin jonkin ison vuoren perusleirissä ovat kohtalaiset.

Turkin lentoyhtiö väittää suklaakakkunsa olevan kotitekoista.

Kissa

6.5.2015

Viimeisenä iltana menen yksikseni syömään siihen samaan thai-ravintolaan, jossa toisena iltana varastin Jamesin annoksen. Tunnistanpa paikan vielä siksi, jossa retkikuntamme ruokaili aivan ensimmäisen Nepalin-matkani ensimmäisenä iltana. Tällä kertaa aion syödä ulkona, ravintolan sisäpihalla.

Konservatiivisena ja uusia asioita pelkäävänä ihmisenä valitsen mahdollisimman samanlaisen annoksen kuin viimeksi: vihreää currya, tällä kertaa kuitenkin kasviksia. Uskottelen itselleni, että ruoan mausteisuuden aste menee liikennevalojen mukaisesti: punainen curry olisi lujinta tavaraa ja vihreä miedointa, keltainen siltä väliltä. Otan vihreän. Pitäisi uskoa ruokalistan alkusivun muistutusta, että väkevyys määritellään erikseen ankaraksi, keskivahvaksi ja miedoksi – varsinkin kun tilatessani tarjoilija vielä varta vasten minulta asiaa tiedustelee, ja siinä vaiheessa pyydän keskivahvan annoksen.

Olisi pitänyt ottaa mieto, ja luultavasti väri olisi ollut aivan samantekevä. Pian ruoka saa nenän vuotamaan ja ihohuokoset avautumaan, ja syömistahti on pakko pitää erityisen maltillisena. Onneksi Gorkha-olut tarjoillaan 0,6 litran pullossa, sammutusaine on tuiki tarpeellista.

Olen päässyt ruokailussani hyvään vauhtiin, kun jostakin pihan hämäristä nurkasta kävelee pöytien väliin pieni kissa: hyvin laiha, harmaa ja tummajuovainen, keltasilmäinen. Kaulassaan sillä on pieni kello. Kissa tulee määrätietoisesti pöytäni luokse ja istuutuu viereeni.

–Miau! Anna ruokaa!

–En anna, minulla on nälkä ja aion itse syödä kaiken. Et sitä paitsi varmasti pystyisi syömään näin mausteista ruokaa, kun minullakin on koko ajan suu tulessa.

–Se ei ole ongelma. Olen tämän talon kissa ja tottunut tuliseen ruokaan. Vahvinkin menee kevyesti, ja haistan että sinulla on vain medium. Anna nyt vaan. Kasviskin kelpaa.

–En silti. Sitä paitsi se ei taida olla hyvien tapojen mukaista. Turistina olen aina vieraassa kulttuurissa aika varovainen ja katson paikkakuntalaisista mallia, miten sopii käyttäytyä.

–Kyllä aina jotkut antavat ruokaa. Voi vähän katsoa, ettei tarjoilija ole aivan vieressä, ja ikään kuin vahingossa pudottaa palasen.

–Etkö sitten saa talosta ruokaa, jos olet kerran tämän ravintolan kissa? Kauhean laiha kyllä olet.

–Eivät ruoki tarpeeksi. Keittiössä jotkut ovat töykeitä ja tönivät ja joskus yrittävät potkaista. Vain yksi mukava kokki on, mutta ei hänkään ole aina töissä.

Kun en sano siihen mitään ja jatkan syömistäni, kissa lähtee kiertämään muita pöytiä. Muutaman metrin päässä istuu kaksi eurooppalaisen näköistä naista. En tunnista heidän kieltään, mutta äänensävystä havaitsen, että kun kissa esittää heille kainon pyyntönsä, he vastaavat karkeasti ja vailla minkäänlaista myötätuntoa. Kissa toteaa väittelemisen turhaksi ja jatkaa kierrostaan.

Seuraavaan pöytään tulee viisi paikkakuntalaista. He tilaavat rutinoituneen nopeasti ja keskustelevat vilkkaasti. Kissa tarkkailee tilannetta, ja ruoan saapuessa se naukaisee vaativasti. Mutta seurue ei kiinnitä siihen minkäänlaista huomiota! Sen sijaan tarjoilija katsoo kissaa ärtyneesti, minkä kissa heti huomaa ja siirtyy tuolin taakse tarjoilijan katseen ulottumattomiin.

Tarjoilijan poistuttua kissa kävelee uudestaan luokseni ja toistaa pyyntönsä hieman vaativampaan äänensävyyn.

–Minähän jo sanoin ei. Miksi luulet, että enempi kitinä yhtään muuttaisi tilannetta? Et kai ole yhtä tyhmä kuin täkäläiset katukaupustelijat, jotka eivät tunnu ymmärtävän tuota sanaa? Lähtevät kävelemään perään ja jatkavat tyrkyttämistä ja tinkimistä naurettavuuksiin saakka. Sitten näyttelevät loukkaantunutta, kun korttelin verran perässä roikuttuaan tajuavat matkailijan tarkoittavan mitä sanoo.

–Tässä hommassa oppii sinnikkääksi. Jotkut kuitenkin antavat periksi, ihan vain päästäkseen eroon naukujasta. Ja jotkut ihan tosissaan pitävät kissoista.

–Tämähän on thaimaalainen ravintola. Oletko sinä siis siamilaiskissa?

–Käytännössä olen. En ihan virallisesti, jos papereita kysytään, mutta tässä talossa olen koko ikäni asunut, ja nepalilais-siamilaiseksi voi hyvin sanoa.

–Käytkö koskaan pihan ulkopuolella? Tuolla kadulla en muista kissoja nähneeni, koiria sen sijaan paljonkin.

–Enpä juuri. Vaarallista siellä on. Skootterilla ajetaan päälle, ja koirat ahdistelevat. Helppohan niitten on, kun liikkuvat jengeissä ja ovat isompia. Keskenään nahistelevat, mutta heti kun näkevät yksinäisen kissan, yhtenä joukkona käyvät kimppuun. Kyllä pitää olla tosi vakava asia, että tuosta portista ulos menen.

–No ei taida olla kissojen asiat mitenkään ihanteellisella kannalla Nepalissa.

–Mitäs luulisit maasta, jossa pääministerinäkin vuosikymmenestä toiseen on Koirala? Puolueellista ja rappeutunutta on meno. Jos ei saada perustuslakia seitsemässä vuodessa aikaan, miten sitten muka kissoille oikeutta?

Myöntelen. Kyllä pitäisi olla parempi kohtelu Nepalin kissoilla. Mutta nyt ovat astiat tyhjät, eikä mitään tosiaankaan ole jäänyt kissalle. Saisinkohan tarjoilijan tuomaan laskun, jos oikein yrittäisin?

Kissa huomaa hävinneensä tämän erän, mutta saa pian muuta ajateltavaa. Tulee uusia asiakkaita, iso perhe, jonka kaksi tyttöä kiinnostuvat oitis kissasta. He seuraavat sitä pöytien väliin, koettavat silittää. Onnistuvat he jopa toviksi houkuttelemaan kissan pöytänsä luo. Ruokalistoja luetaan, ja tässäkin pöydässä ehkä kohta ruoka tuoksuu ja kissan kannattaa keskittää kaikki huomionsa seurueeseen. Tarkkailu jatkuu.

Raportti ministeriölle

Asiakirjat pursuavat säkeistä ja kansioista

5.5.2015

Lhotse-retkikunnan nimellisenä johtajana minun piti antaa asianmukainen raportti matkailuministeriölle. Retkeilyfirman johtaja Murari haki minut hotellin pihasta pikkuautollaan ja pujotteli sitten kapeita kujia väljemmille, mutta aina yhtä kaoottisille kaduille.

Matka ministeriöön lienee linnuntietä pari, kolme kilometriä, mutta mutkittelevan reitin ansiosta pääsin näkemään kaupunkia vähän laajemmalti. Rikkoutuneita rakennuksia oli siellä täällä. Iso, vanha, valkoinen koulu oli tuhoutunut pahasti. Läheinen suuri urheilukenttä- ja puistoalue oli kotinsa menettäneiden telttakylänä.

Ministeriössä ei tarvinnut tällä kertaa odotella aivan tolkuttomasti. Jonkin verran kuitenkin, niin että sain kuullakseni jonkun virkamiehen valitteluja maata kohdanneesta kamalasta onnettomuudesta. Niinpä niin, tiedän kyllä. Mitäs aiotte nyt tehdä?

Sain sitten eteeni virallisia papereita, joita Murarin ohjeiden mukaan täyttelin. Minä täytin englanninkielisen ja Murari nepalinkielisen version. Minä päivinä retkikunta oli ollut missäkin paikassa? Mitä korkeuksia oli vuorella saavutettu? Sitten nimikirjoitukset alle. Toivottavasti ei tullut allekirjoitettua kovin kohtalokkaita sitoumuksia.

No, jos tulikin, eiköhän Nepalin matkailuministeriön arkistojärjestelmä pidä huolen siitä, ettei niitä ihan heti kaiveta esille:

Matkailuministeriön arkistosäkit
Matkailuministeriön innovatiivinen arkistointiratkaisu

Saatan kuulostaa ivalliselta ja ylimieliseltä, kun piruilen virkamiehille. Ja onko oikein, että istun hienoissa kahviloissa ja ahmin kakkua, kun maa on hätätilassa?

Enköhän parhaiten auta avustustöitä pysyttelemällä poissa ammattilaisten jaloista ja lähtemällä kotiin niin pian kuin suinkin. Voin sitten kotoa käsin antaa rahaa asiantunteviksi ja riippumattomiksi tuntemilleni avustusjärjestöille. Pakollisena odotusaikana mielelläni kannan rahani paikkakunnan palveluelinkeinoille.

Ja Nepalissa byrokratia ja kehnosti toimiva hallitus ovat useammankin maata tuntevan mielestä suurin este maan toipumiselle ja kehittymiselle. Tätä kirjoitettaessa maanjäristyksestä on vuosi, ja vielä monet odottavat apua.

Onneksi löytyi ruokaloita, jotka selvästi olivat erikoistuneita täyttämään laihtuneiden retkeilijöiden vatsoja:

Mahaaja-ravintola
Päivää, saisinko täällä mahani täyteen?

Risassa kaupungissa

Puu kukkii violettina

4.5.2015

Puut kukkivat violetteina ja keltaisina keväisessä Kathmandussa. Laaksoa ympäröivät kukkulat näkyvät parhaiten aamulla, myöhemmin päivällä ne häämöttävät sinertävän autereisen hunnun lävitse.

Hotellin viereisen talon katolla on vedenlämmitysjärjestelmä hieman kärsinyt. Pari lämmönkeräintä näyttää olevan rikki. Suhteellisen pieniä huolia siis, kun naapurissa on kokonainen talo romahtanut.

Vedenlämmittimiä korjataan katolla
Kohta saadaan lämmin vesi taas juoksemaan.

Herään liian aikaisin ja kävelen toimettomana kaupungilla. Kun kaupat aukeavat, hankkiudun eroon metallitavarastani. Viikko, jona retkensä keskeyttäneet kiipeilijät pakenevat kilvan kohti kotimaitaan, ei taida olla aivan paras aika yrittää myydä käytettyjä vuorikiipeilyvälineitä takaisin kauppiaille. Suora hakkuni menee kyllä tappiolla, mutta olenkin ajatellut hankkia uudet tekniset hakut ja käyttää sellaisia tulevilla retkillä. Kun maasto käy liian jyrkäksi sauvoille, se on tarpeeksi jyrkkää kiipeilyhakulle.

Pysyttelen Thamelin turistialueella, sillä olen kuullut, että muualla kaupungissa on pahempia järistystuhoja. Historiallinen keskusaukio Durbar Square kuuluu kärsineen pahoin. Tässä ja tässä on myöhempiä yhteenvetoja siitä, mitkä merkittävät rakennukset ovat sortuneet ja mitkä säästyneet.

Rikkoutunut perinteinen talo
Tämä perinteinen talo on pitkältä sivultaan jokseenkin ehjä, mutta pääty on romahtanut ja huoneet keskeltä halki.

Thamelissakin yksittäiset, etenkin vanhemmat talot ovat kärsineet. Täällä on tapana rakentaa kiinni toisiinsa monta kerrosta korkeita mutta hyvin kapeita taloja, ja kun järistys rikkoo yhden talon alemmat kerrokset, se voi jäädä konkelona nojaamaan naapureihinsa. Tällainen outo näky tulee vastaan J. P. Roadilla, ja päätänkin kääntyä takaisin ennen Everest Steakhousea.

Kulutan aikaa kahviloissa, joissa on langaton nettiyhteys. Tunnit kuluvat kahvikupillisten, kakkupalojen ja taskutieturin ääressä. Illalla menen taas pitsapaikkaan, jossa olen tunnistavinani viimevuotisen Everestin helikopterikiipeilijän seurueineen.

Ensimmäistä kertaa koko retken aikana minulle tullaan kadulla kaupustelemaan huimausaineita. Ehkä leppoisat savut rentouttaisivatkin järinästä pingottuneita hermoja, mutta hylkään tarjouksen ja tyydyn lailliseen Everest-olueen.

Sähköjohdot solmussa
Kathmandun sähkösuunnittelija lienee suuri huimausaineiden ystävä. Tähän ei tarvittu seismisiä voimia.

Dornierit pörisevät

Lentokoneen lastia puretaan

3.5.2015

Herätys Namaste Lodgessa kello 5.37. Pakkausten viimeistely kuljetuskuntoon, laukut salin lattialle puoli seitsemäksi ja aamuteetä juomaan. Sitten kävellään lentoasemalle. Kantajani ja oppaani saattaa. Hän on lähdössä omaan kyläänsä alamäkeen Luklasta.

Lähtöselvityshalli on täynnä väkeä. Ihmisten ja laukkuröykkiöiden muodostamat jonot johtavat lentoyhtiöiden pienille tiskeille. Kantajani ihmettelee aikansa, panee minut sitten laukkuineni yhteen jonoista ja hyvästelee.

Kun pääsen tiskille asti, tietojani ei löydy mistään. Käy ilmi, että olen väärässä, Tara Airin jonossa. Minun lentoyhtiöni on Simrik. Onneksi paikalle tulee Namaste Lodgen mies, joka ohjaa minut oikealle luukulle. Kun pääsen sinne, tiski menee kiinni ja virkailijat katoavat.

Tyhjä lähtöselvityssali
Äsken vielä ihmisiä pullistellut halli on äkkiä typötyhjä.

Kiire lakkaa, sali tyhjenee ja tulee hiljaista. Mutta lentokoneet pörisevät ulkona ja niihin siirtyy matkustajia rakennuksen toisesta osasta. On vielä aikainen aamu ja hyvä sää, joten kyydittä jääminen ei ole ajankohtainen huoli.

Tunnin, parin päästä vilkastuu taas. Majatalon isäntä Kami tulee ja alkaa panna asioita järjestykseen. Zsolt tulee myös. Tavarat punnitaan Simrikin tiskillä, kärsitään tuhat rupiaa (10 euroa) ylipainomaksua. Sitten turvatarkastuksen kautta odotussaliin.

Kävelemme portaat alas huteran näköisen vanerikojun luokse, jossa ”turvatarkastajan” tuoli seisoo tyhjänä. Oven raosta pääsisi kävelemään odotussalin puolelle, mutta odottelemme kiltisti ”tarkastajaa”. Hän saapuu, kysyy jotakin muodon vuoksi ja vilkaisee reppujamme. Sitten siirrymme saliin odottelemaan.

Intian Mi-17-helikopteri Luklassa
Intian Mi-17 pörisi edestakaisin Luklan ja kylien välillä.

Intia on lähettänyt katastrofiapua ja kuljetuskalustoa auttamaan järistyksen hoidossa. Valtava helikopteri käy neljä kertaa hakemassa Luklaan lennätettyjä tarvikkeita viedäkseen niitä ympäristön kyliin.

Eriparikenkäinen kiipeilijä istuu odotussalissa.
Jäävyöry jätti kiipeilijälle vain parittomia kenkiä.

Puolilta päivin tulee vihdoin Simrikin Dornier, meidän lentomme. Koneesta puretaan ensin iso kasa tavaraa, ja sitten pääsemme kyytiin. Otan videon noususta, mutta nousuvideoita on jo riittämiin Youtubessa, joten en lisää sinne enää omaani.

Ankara nousu solaan, puiden latvoja hipoen väljemmille ilmoille  ja alamäkeen kohti pääkaupunkia. Vihreät kukkulat ovat pengerrettyjä viljelyksiä täynnä ja vain huipuilla on metsää. Jos nämä Himalajan esikukkulat ovat näin täysin asuttuja, eiköhän sitten ole koko maa. Kathmandua lähestyttäessä kiinnittävät huomiota lukuisat tiiliruukit. Järistyksen jälkeen täystyöllisyys lienee niille taattu.

Murarin miehet ovat kentällä vastassa, ja taas pitää maksaa satanen lahjuksia – ei sentään euroja. Vuorikuvaaja näkyy tulleen samalla lennolla.

Matkalla hotelliin en huomaa erityisempiä vaurioita kaupungissa. Saan huoneen 303 ja kävelen edestakaisin lattian asentoa tunnustellen: onko se vähän vino, vai kuvittelenko? Onko hotelli kunnossa, kestääkö se mahdolliset jälkijäristykset? Alemmat kerrokset ovat täynnä, ja täältä kolmannesta kestäisi ainakin puoli minuuttia juosta pihalle.

Ulkona tajuan, miksi emme ajaneet leveämpää tietä pihaan asti, vaan tulimme sivukujan kautta: isomman tien varrella oleva kerrostalo on sortunut.

Kävelen lentoyhtiön toimistolle ja saan aikaistettua lentoni seitsemänneksi päiväksi vain 50 euron maksua vastaan. Lentoyhtiön virkailija taitaa olla Nepalissa suuri herra. Ainakin mies näyttää haluavan käytöksellään ilmaista, että matkustajan on syytä osoittaa nöyryyttä.

Nautin kakkukahveista ja nettiyhteydestä Himalayan Javassa. Kävelen kaupungilla, väkeä on liikkeellä selvästi vähemmän kuin tullessa. Rum Doodle on tyhjä.

Kerjäläislapsi roikkuu jonkin matkaa perässä eikä osaa muuta kuin inttää. Luovutettuaan hän loikkii huolettoman näköisesti tiehensä. Kärsimysroolin saa näköjään silmänräpäyksessä päälle ja pois.

Illalla odotan sisäänpääsyä Fire and Iceen. Enpä olisi arvannut enää jonottavani ravintolaan: onko pitsannälkäni tosiaan näin kova, vai haluanko vain palauttaa mieleen viime matkani onnellisemmat illallistunnelmat?

Rakko varpaassa
Vasta hotellin suihkussa käydessäni huomaan lujan kävelyn tuottaman rakon. Häveliäisyyssyistä kuva tässä mustavalkoisena.

Lentokylään

Kukko ja kana mökin ikkunalla

2.5.2015

On tulossa lämmin päivä, huomaan, kun käyn majatalon ovesta ulos kantajani kanssa. Kierrämme hevosenkenkää kylän vastakkaiselle reunalle ja oikaisemme harjanteen yli päätielle.

Kantaja on ottanut alihankkijan, pienen sitkeän näköisen miehen, jolla on tikunohuet reidet ja jaloissaan vain ohuet tennarit. Tämä kokoaa korinsa päälle pari retkikuntalaukkua, niin että taakka on melkein miehen itsensä korkuinen. Oma kantajani, vaikka onkin isompi mies, jatkaa keveämmällä kantamuksella.

Namchen alimmaisten talojen luona kantamuksia vielä korjaillaan, kenties niihin tulee jotakin lisääkin. Odotellessani yritän puhutella erästä kukkoa ja kanaa, jotka oleskelevat pienen talon ikkunan edustalla.

Kantaja laskeutuu polkua
Kantajan ja kantamuksen massojen suhde lienee noin yksi yhteen.

Namchen alapuolella olevalla vartiokopilla tulomatkan temppuiluni on kostautua: koska silloin livahdin paikan ohi leimauttamatta lupapaperiani, vartijat ihmettelevät nyt leimatonta lappuani. Asiaa tuumaillaan hetkinen ja miehet selaavat ankarina omia paperinippujaan, mutta onneksi he lopulta päättävät luopua kovistelusta ja päästävät minut menemään.

Riippusillat ovat säilyneet ehjinä. Jyrkällä serpentiinipolulla Namchen alapuolella on kuitenkin käynnissä rakennustöitä, jotka aiheuttavat ruuhkaa ja odotusta silloin, kun jakkikaravaani sattuu kohdalle.

Kantajia naurattaa, kun he vapautuvat taakoistaan lyhyen tauon ajaksi. Tuollahan näyttää olevan yhdessä kantamuksessa kolme retkikuntalaukkua ja pari pienempää reppua lisänä.

Kantajat levähdystauolla
Eivät ole erityisen pieniä tai kevyen oloisia näidenkään kantajien taakat.

Tiellä liikkuu myös koiria hyvin määrätietoisen oloisina. Niillä lienee tärkeitä tehtäviä, ehkä ne valvovat liikenteen sujumista kukin omalla vastuualueellaan. Arvelen, että tämän koiran toimialue on Dudh Koshin ja Bhote Koshin rajaama Namchen puoleinen sektori.

Koira nousee polun kiviaskelmia
Koera liikenteenvalvontatehtävässään

Pidämme oppaani kanssa paljon taukoja ja odottelemme toista kantajaa. Jossain vaiheessa kadotamme kuitenkin yhteyden. Poikkeamme Phakdingin yläpuolella uuteen, vielä puoliksi rakenteilla olevaan majataloon syömään lounasta. Seuraamme liittyy toinen kantajaporukka, joka tyytyy pariin kaljoihin.

Majataloa pitää nuori perhe, pikkutyttö keikkuu ruokasalissa ja mummu askartelee jotakin pihalla. Talosta puuttuvat vielä yläkerran ikkunalasit. Näyttää vähän siltä, että järistys on rikkonut joitakin vasta muurattuja paikkoja.

Eräässä jyrkässä kohdassa polku on sortunut pitkältä matkalta jokeen. Tasapainottelemme hiekkatörmässä, kiskomme itsemme puunjuurista vetäen metsän puolelle ja kierrämme vauriopaikan. Miten pieni kantaja mahtaa tästä selviytyä?

Phakdingista Luklaan polku onkin sitten kokonaan kivetty, mutta loppumatka on nousua. Pysähtelemme pitkiksi toveiksi odottelemaan kantajaa, mutta sitten vain pari kilometriä ennen Luklaa selviääkin, että hän on jossain kohdin mennyt ohitsemme ja istuskelee puolestaan jonkin puodin edessä meitä odotellen.

Pouta ei kestä aivan Luklaan saakka. Raskaiden pisaroiden putoillessa meidät viittoillaan sisään erääseen tienvarren taloon. Täällähän on tuttuja! Vähitellen kuvio selkenee minullekin. Lobuche-vuoren ryhmää johtanut Thile pitää täällä Luklan reunalla pientä majataloa. Hän on tullut kovaa vauhtia Pangbochesta, jättänyt raskaan laukkunsa Namcheen kantajan huoleksi ja kiirehtinyt kotiinsa.

Saamme maitoteetä, sitten syömme perunoita. Perunat kuoritaan sormin ja kastetaan tuliseen kastikkeeseen. Kuumien ja rypyliäisten potaattien pyörittely sormissa ei ole helppoa enkä pysy ihan muiden syöntivauhdissa. Pieni tyttö pelaa piipittävää peliä ja poika ammuskelee vesipyssyllä.

Koko retken kävelyt on kohta kävelty, ja ehkä tietoisuus siitä tekee viimeisestä noususta tuskastuttavan raskaan. Mutta viimein päästään Luklaan. Oppaani poikkeaa pitkän pääkadun varren taloihin, joihin hän toimittelee lähetyksiä. Näen pienen kantajan viimeisen kerran enkä tule tietämään hänestä oikeastaan mitään.

Namaste Lodgen isäntä Kami etsii lentolippuani kansioistaan. Pitkän penkomisen jälkeen selviää, että pääsen aamun toiselle lennolle ja lähtövalmiina majatalossa pitää olla kello 6.30. Majatalon väkeä tulisi lentoasemalle hoitelemaan asioita.

Syön, tankkaan sitruunateetä. Uskallan ottaa Everest-oluen pitkän kävelyn päättymisen kunniaksi. Talossa on toimiva verkko, joten lähettelen viestejä maailmalle.

Zsolt on myös päässyt Luklaan asti. Hän on odotellut vielä toisenkin päivän helikopterikyytiä perusleirin kummulla, ja onhan se vihdoin tullut. Mutta ajassa hän ei ole voittanut mitään, menettänyt vain pari hienoa kävelypäivää. Mutta kun vakuutus kerran lupasi kopterikyydin, pitihän se sitten saada. Lähtisimme aamulla samalla lennolla.

Saan vanerikopin kadun puolelta, valomainoksen himmeästä loisteesta. Pitkästä aikaa on nukkumaan mennessä lämmin.

Riippusilta joen yli
Jorsalen kylän eteläpuolinen Dudh Koshin ylittävä silta, yksi noin kuudesta Luklan ja Namchen välisestä riippusillasta.

Isompiin kyliin

Lhotse ja Everest Tengbochesta

1.5.2015

Eivät ne välimatkat täällä maailman suurimpien vuorten keskelläkään mitään mahdottomia ole: naapurikylään kävelee ilman isoa taakkaa tunnissa parissa, päivässä taittaa puolet keskuskylä Namche Bazaarin ja Everestin perusleirin välistä.

Ainakin jos kävelee alamäkeen ja on totutellut ohueen ilmaan viikkojen ajan. Tulokkaalla voi olla vähän työläämpää. Ja järjestetäänhän täällä maratonjuoksukin perusleiristä Namcheen aina Everestin ensinousun vuosipäivänä.

Mutta katso nyt, mitä näkyy Tengbochen luostarin pihalta pohjoisen suuntaan otetussa tämän jutun otsikkokuvassa. Lähimmässä laaksossa polku kiemurtelee kohti Pangbochea ja haarautuu ylä- ja ala-Pangbocheen. Kylän yläpuolella loistaa pyhimyspatsaan kullattu katos. Vasemmalla vuorenrinteellä vie polku kohti Phortsea, joka on pari kilometriä kuvan reunan ulkopuolella. Oikeassa reunassa näkyvien valtavien moreenien päällä kuvan ulkopuolella on Ama Dablamin perusleiri.

Aivan kuvan keskellä laakso haarautuu vasemmalle Phericheen ja oikealle Dingbocheen. Taustakankaana Nuptsen–Lhotsen muuri, jonka takaa Everest kurkistaa. Lhotsen huipulla näkyy vähän tuulevan.

Tengbochen luostari kaukana kukkulalla
Polku Pangbochesta Tengbocheen, Tengboche keskellä kukkulalla. Taustana Kongde Ri (6187).

Tässäpä sitten vastakuva edelliselle, polulta Pangbochesta lähdettyä. Tengbochen rakennukset näkyvät kuvan keskellä olevan mäen päällä. Kauempana olevalla kukkulalla Tengbochesta oikealle voi erottaa Everest View -hotellin, ja sen kukkulan takarinteellähän on Namche Bazaar.

Pang- ja Tengbochen väli oli äkkiä kävelty, vaikkei nousu kukkulalle mitenkään erityisen kevyt ollut. Tengbochen kautta kuljettaessahan joutuu luovuttamaan jo voitettua korkeutta molemmin puolin, kuten alkumatkasta harmiteltiin.

Järistysvaurioita Tengbochen luostarissa
Tengbochen luostarin seinät olivat särkyneet sieltä täältä.

Järistys oli rikkonut myös Tengbochen luostarin seiniä, mutta varsinaista hätää ei asukkailla vaikuttanut olevan. Kahviloissa oli hiljaisenpuoleista.

Tätä näkymää piti pysähtyä tallentamaan pitkäkestoiseen muistiin. Saattaisihan kulua parikin vuotta, ennen kuin tänne ehtisi palata. Jos Pumorilta avautui maailman paras ylävuoristopanoraama, tämä paikka on kärkisijoilla kun kisataan elämälle ystävällisempien paikkojen parhaista maisemista:

Tengbochen aukio, Nuptse, Everest, Lhotse ja Ama Dablam

Ja heti mäen toisella puolella vastassa olivat uudet jättiläiset. Kangtega ja Thamserku seurasivat laskeutumista läpi punaisena loistavan alppiruusumetsän.

Tengbochen portti, Kangtega ja Thamserku

Polulla oli vähemmän väkeä kuin ylöspäin kävellessä. Järistyksestä oli melkein viikko, ja sinä aikana oli moni retkeilijä ehtinyt kääntyä kotimatkalle. Paikkakuntalaiset kantoivat selässään valtavia rakennuslevyjä.

Perhoslajeja näytti tulleen lisää. Kameraan niistä ei tosin tarttunut yhtään julkaisukelpoista otosta. Oli tuttuja meikäläisen oloisia ohdake- ja nokkosperhosia. Jokin ritariperhonen oli aika lähellä kotoista versiota. Sitten oli erikoinen perhonen, joka oli väriltään kuin kultasiipi, mutta kooltaan ja kuvioinniltaan kuin jokin keltaperhonen. Oli myös taitavasti orvokiksi naamioituva laji, jonka siivissä oli violettia, valkoista ja keltaista.

Namche Bazaariin tuloa saattelivat tutut kotkat polun kaarteessa.

Namchessa majoituttiin Himalayan Sherpa Lodgeen. Suihku toimi, käytin siis tilaisuutta hyväkseni ja pesin viikon pölyt pois. Kulutin iltapäivää kaupungilla. Tutussa kahvilassa oli autiota, hyvä että auki oli. Soitin kotiin ja sieltä vastattiin, että johan oli aikakin. Tajusin, ettei kukaan ollut kuullut minusta sen jälkeen, kun pikaisesti ilmoitin ykkösleiristä olevani hengissä. Oli yritetty seurata kaikkia mahdollisia somelähteitä ja kysytty lähetystöstäkin. En ollut ymmärtänyt tehdä matkustusilmoitusta.

Taskutieturillani pääsin nettiin ja annoin elonmerkit maailmalle:

Kiertelin kylää ja totesin sen olevan lähes ehjä. Joitakin sortuneita päätyjä oli, ja telttoja oli pystytetty tilapäissuojiksi. Uudet talot lienevät niin hyvin rakennettuja, että olivat kestäneet järinän.

Namchessa muutama vahingoittunut talo
Tästä kuvasta löydän noin neljä vaurioitunutta taloa ja muutamia telttoja.

Kadulla törmäsin samaan uutisryhmään, joka oli pari päivää sitten pörähtänyt perusleiriin. Järjestelivät haastattelutilannetta, jossa keskustellaan muka leppoisasti kadulla astellen. Olin tunnistavinani haastateltavan retkikuntajohtaja Madisoniksi.

Tämä rauhallinen olento seurasi filmausta kulman takaa eikä pyrkinyt kuvaan (saattoi kyllä joutua tahtomattaan):

Kaupunkinauta

Jalat alle

Tyhjenevä Everestin perusleiri

30.4.2015

Viimeisen yön kohinat sieti, kun tiesi että aamulla pääsee kävelemään loitommalle romahtelevista jäätiköistä. Saisin mukaani kantajan, ja Dan neuvoi kulkemaan yhdessä, ottamatta isoja pyrähdyksiä omille teilleni.

Odottelin siinä sitten lähtövalmiina hyvän tovin, mutta kantajasta oli näkyvissä vain kivikossa seisova valmiiksi pakattu reppu. Vihdoin uskaltautuessani tiedustelemaan lähtöaikeita tapasin kantajan toimittelemassa kaikessa rauhassa leirin töitä ja sain sittenkin luvan lähteä matkaan yksin.

Kantamuksettomia jakkeja jäätiköllä
Juhdat vaeltavat tyhjentämään ylempää perusleiriä

Sanoin perusleirille toistaiseksi näkemiin ja siirtelin saapasta reippaasti toisen eteen. Kantajani saavutti minut moreenilla perusleirin ja Gorak Shepin puolivälissä ja pyysi, etten pitäisi kovin ankaraa tahtia. Vaelluksesta tulisi siis minun osaltani melko helppo, koska kannoin selässäni vain kymmenkunta kiloa. Kantajalla sen sijaan oli omien tavaroidensa lisäksi minun retkikuntalaukkuni, joka sisälsi kaikki ylävuoristovarusteeni.

Gorak Shepissä syötiin lounas ja jatkettiin kohti Lobuchea. Lobuchessa näkyivät ensimmäiset järistyksen aiheuttamat tuhot. Yhden majatalon kivinen päätyseinä oli romahtanut.

Majatalon romahtanut kivipääty
Mother Earth House -majatalon rojahtanut pääty

Matka Lobuchen kylästä eteenpäin oli kuin tasaista tunturinummea. Kohta ohitettiin Lobuche-vuoren perusleiri ja tultiin henkensä antaneiden kiipeilijöiden muistopaikalle.

Lobuchen perusleirin teltat
Lobuchen perusleiri

Näkymä oli valoisampi kuin ensimmäisellä kerralla. Sinitaivasta oli runsaasti näkyvissä, rukousliput liehuivat solan yllä ja pilvet vuorten huipuilla. Lähinnä jylhä Taboche, kauempana etelässä Ama Dablam ja Kangtega.

Taboche-vuori ja muistokivet
Tabochen (6495) pyörryttävä pohjoisseinä ja kaatuneiden sherpojen muistokivet
Ama Dablam muistopaikan taustana
Ama Dablamin (6812) henkeäsalpaava pohjoisharjanne, retkeiljät ja lepäävä kantaja

Sininen, valkoinen, punainen, vihreä, keltainen: raikas tuuli tarttuu rukouslippuihin ja kuljettaa niiden viestin kaikkialle maailmaan.

Vihje retkeilijälle: älä täytä levähdyspaikan kivistä penkkiä repullasi. Kantajat tarvitsevat laskutilaa raskaille taakoilleen paljon kipeämmin kuin sinä keveähkölle repullesi. Huolellisesti kivistä ladottuja lepotasoja on sijoitettu polun varrelle strategisiin paikkoihin: mäkien huipuille, siltojen pieliin ja majatalojen porteille.

Rukouslippujen taustalla Kangtega
Kangtegan (6782) päätähuimaava pohjoisseinä on viidentoista kilometrin päässä.

Mäen alla Dughlassa pidettiin pieni teetauko. Sitten mentiin vielä alemmas, aivan laakson pohjalle. Pherichen kylä näkyi tasaisessa maastossa kauas ja näytti tuntikauden olevan aina vain yhtä kaukana.

Pari kilometriä ennen Phericheä kuljimme ihmeellisen, muinaiselta tuntuvan kyläsen halki. Pieniä kivisiä taloja, katot liuskekivistä tai aaltopellistä. Karjaa kivestä ladottujen aitojen ruuduttamilla laiduntilkuilla. Ihmisiä ei missään, sitten ikivanhalta näyttävä mummo vilahti mökin pihassa. Järistys oli hajottanut aitoja ja vieritellyt kiviä.

Pherichen kylässä järistyksen tuhoja näkyi sitten kunnolla. Melkein jokaisessa talossa oli jonkinlaisia vaurioita. Yleensä oli romahtanut pääty tai nurkka, joskus kokonainen seinä. Ihmiset olivat apeita. En oikein kehdannut kuvailla kameralla, kävelimme vain ihmetellen kylänraitin päästä päähän.

Viilentyvässä iltapäivässä oli ylitettävä vielä yksi mäki, ennen kuin päästiin Pangbocheen. Pangbochea ylempi Shomaren kylä näytti täysin ehjältä ja elämä siellä normaalilta. Riippuu varmaankin aika lailla paikallisesta kallio- ja maaperästä, kuinka ankaran tärinän järistys saa aikaan maan pinnalla.

Tutussa majatalossa tavattiin tuttuja Summitclimbin sherpaoppaita: toinen oli johtanut retkiryhmän Island Peakille ja toinen kiipeilijöitä Lobuchelle. Israelin mies oli käynyt Lobuchella ja hänen oli ollut tarkoitus liittyä meihin ja kiivetä Everestin kolmosleiriin asti. Toisin kävi, ja nyt hän oli kotimatkalla.

Majatalo näytti päältä päin ehjältä, mutta minua varoitettiin istuutumasta perimmäiseen ikkunanurkkaan: nurkan rakenne oli vaurioitunut eikä ollut syytä kaataa taloa kasaamalla liikaa painoa sille reunalle.

Ensimmäinen yö sisätiloissa ja jäävyöryjen ulottumattomissa – mutta maa- ja kivivyöryt olisivat vielä mahdollisia. Ja enkös herännytkin jossain vaiheessa yötä lujaan kohinaan! Mutta se oli israelilaismiehen ankaraa kuorsausta vaneriseinän takaa.

Väki vähenee, olo ankenee

Helikopteria kuormataan perusleirissä

29.4.2015

Neljä ruhtinaallisen vakuutusturvan hankkinutta retkikuntalaista odotteli aikansa – koko aamupäivän suunnilleen – laukkuineen kukkulalla kyytiä, joka veisi heidät ensin helikopterilla Luklaan, sitten Kathmanduun viiden tähden hotelliin ja lopulta kotiin mannertenvälisen lennon ensimmäisessä luokassa. Kyyti tuli, sanottiin hei hei.

Ennen kuin he pääsivät matkaan, kopterikukkulalla kävi kova liikenne. Muiden retkikuntien jäseniä lähti, uutistoimittajia ja kuljetusten järjestelijöitä tuli ja meni. Johtajamme Dan pääsi antamaan lausuntonsa kameran edessä. Minulla ei ollut parempaakaan tekemistä kuin tarkkailla hyörinää teemuki kourassa ja kyyristyä kiven taakse suojaan aina koneen tullessa ja lähtiessä.

Iltapäivällä hiljeni, ja retkikunnan kiipeilijöistä oli jäljellä kaksi. Yhdellä oli Itävallan alppikerhon kautta hankittu vakuutus, joka oikeutti helikopterievakuointiin. Niinpä hän odotteli kyytiä päivystäen kukkulalla iltapäivän ja seuraavan aamupäivän. Minä, joka olin jo käyttänyt lentokiintiöni, valmistauduin kävelemään parin päivän matkan Luklaan.

Iltapäivällä taas rymisi Lho Lan ja jääputouksen väliltä Everestin länsiharjanteelta jäävyöry, jollaisen ei soisi osuvan yhtään lähemmäksi leiriä.

Kyytiä odotellaan helikopterikukkulalla.
Odotellaan kyytiä, kyllästytään, tarinoidaan.

Hurautus perusleiriin

Ruokailuteltan rippeet

28.4.2015

Dan on eilen sopinut retkikunnan evakuoinnista helikopterilla. Meidän on mentävä heti aamunkoitteessa jääputouksen reunalle, josta muiden retkikuntien kiipeilijöitä on lastattu koptereihin jo kahden päivän ajan.

Herätys on viideltä. Reput pakataan täyteen, kaikki untuvavaatteet ja kiipeilyvarusteet puetaan päälle. Heti, kun teltat saadaan tyhjiksi, sherpat purkavat ne. Vähitellen alamme vaeltaa alas leiritasanteelta ja parin notkon kautta kopterikentälle. Vielä pari päivää sitten ykkösleirissä oli kymmeniä telttoja ja parisataa ihmistä. Nyt se on autio.

Tarkkaa aikaa ei ole sovittu. Kopteri tulee heti kun pääsee, se yöpyy varmaankin Luklassa, arviolta puolen tunnin lentomatkan päässä. Tulemme tasanteelle hämärässä. Jangbu jakaa meidät kolmen hengen ryhmiin lentoa varten. Reput ja laukut kootaan ryhmien mukaisiksi kasoiksi. Toimettomana seisoskelu panee palelemaan, mutta järjestelypuuha lämmittää hetkisen.

Taivas valkenee, ja viimein aurinko osuu Pumorin ja Nuptsen huippuihin. Mutta syvällä laaksossa olemme varjossa vielä tunnin, toista. Kylmää pitää torjua hyppimällä ja pyrähtelemällä. Kaikesta huolimatta Alex alkaa olla hypoterminen, ja Sam yrittää lämmittää häntä ja komentaa liikkumaan. Kaikki mahdolliset vaatteet on puettu päälle.

Viimeiset eväät löydetään repuista ja jaetaan kaikkien kesken: Suklaata, pähkinöitä, keksejä. Zoltin romanialaisella toverilla on tuhtia makkaraa. Kaikki menee.

Kiipeilijät odottavat lennätystä untuvavaatteissaan.
Putouksen partaalla palellaan ja jaetaan viimeiset eväät.

Kuluu taas tunti, kaksi. Sitten aurinko osuu meidän tasanteellemme ja imemme säteistä lämpöä itseemme.

Vihdoin alhaalta kuuluu pörinää, ja valko-sini-punainen helikopteri nousee putouksen reunan takaa. Vetäydymme aukion reunaan ja kumarrumme kasvot pois päin ilmavirrasta, kun kopteri laskeutuu.

Kolme ensimmäistä komennetaan kyytiin, he istuutuvat hytin perälle reput sylissään, ovi kiskaistaan kiinni ja kopteri pudottautuu laaksoon jääputouksen pintaa hipoen. Alun perin määrätty järjestys ei päde, paleleva Alex ei pääse ensimmäiseen kyytiin enkä minä toiseen. En osaa pitää lukua lennoista, mutta vihdoin muutaman kierroksen jälkeen kömmin kopteriin Alexin ja yhden sherpan kanssa. Kaikki istuimet kuljettajan istuinta lukuunottamatta on poistettu painon vähentämiseksi ja tilan lisäämiseksi. Istuudumme kylki kyljessä lattialle reput sylissämme, ja saman tien olemme ilmassa.

Jääputouksen yli lentäminen tarjoaisi ainutlaatuista kuvamateriaalia. Olen kuitenkin kyytiä odottaessani lopulta päättänyt, etten kaiva kameraa esiin: voisin kolhia sen kynnyksiin ja ovenkarmeihin, ja pahimmassa tapauksessa sähläisin säätöjen kanssa niin, että koko lento jäisi näkemättä. Niinpä päätän tallentaa näkymän vain silmilläni. (Alan Arnette kuvasi.)

Kun helikopteri ponnahtaa irti lumesta, ollaan saman tien jääputouksen seinämien ja lohkareiden yllä. Jos putous ylitti käsityskyvyn sen läpi kiivetessä, näkymä ylhäältä on ainakin yhtä ihmeellinen. Se on valtava labyrintti, täynnä valkoisen, sinisen, vihreän ja harmaan sävyissä himertäviä järkäleitä ja kuiluja. Kulkureittiä on mahdoton hahmottaa.

Sitten ollaankin jo perusleirin yllä. Kopteri kaartaa leirin yläosan poikki ja matalalla pitkin sen läntistä reunaa jääkumpuja hipoen. Se ei lähesty meidän leirimme vieressä olevaa laskeutumispaikkaa, vaan jatkaa aivan perusleirin alareunaan, International Mountain Guidesin leiriin.

Ovi avataan, matkustajat patistetaan ulos rivakasti. Reppuni solki tarttuu ovenpieleen, joku auttaa irrottamaan sen. Roottori pyörii, joku kaataa kanisterista polttoainetta koneen säiliöön. Tankkia ei siis näköjään panna täyteen, vaan painon säästämiseksi polttoainetta pidetään mukana vain välttämätön määrä.

Kaikki käy vilauksessa. Putouksen partaalla kopteri oli jään pinnassa hädin tuskin minuutin, syöksy jääputouksen yli ja lento leirin alareunaan kestivät pari kolme minuuttia, ja minuutissa kuorma on purettu, tankkia täydennetty ja kopteri lähtee uudelle kierrokselle. Parin minuutin päästä se on taas jääputouksen niskalla.

Jos yksi kierros kestää vaikkapa kuusi minuuttia ja kyydissä on aina kolme ihmistä, saadaan tunnissa vuorelta alas kolmekymmentä henkeä. Ykkös- ja kakkosleirissä oli eri arvioiden mukaan 150–200 ihmistä. Yhdellä kopterilla saataisiin optimitilanteessa kuudessa tunnissa alas 180 ihmistä, kahdella koneella urakasta selvittäisiin kolmessa tunnissa. Tämä vastannee aika hyvin parin päivän kopterirallia, kun otetaan huomioon väistämättä sattuvat viivästykset ja sähläykset, se että joskus kyydissä on vain kaksi ihmistä ja enemmän tavaraa ja se että lentoihin on käytettävissä vain aamupäivän selkeät tunnit – puolen päivän jälkeen kun yleensä pilvistyy ja sataa lunta.

Lentäjät ja koneet ovat siis olleet lujilla järistyspäivänä ja sitä seuraavana päivänä. Perusleirissä vyöry surmasi 18 ihmistä, joilla ei sitten ollut enää kiire kotiin. Mutta loukkaantuneita oli kymmeniä. Jos pahasti loukkaantunut pitää kuljettaa paareilla, kyytiin ei ehkä mahdu hänen lisäkseen muita kuin saattaja. Jos loukkaantuneet viedään Luklaan saakka, yhteen lentoon voi mennä tunti. Järistyspäivä ja seuraavan päivän aamu siis ovat hädin tuskin riittäneet pahimmin loukkaantuneiden hoitoon kuljettamiseen. On hyvin ymmärrettävää, että ykkösleirissä hyvissä voimissa olevat kiipeilijät saavat odotella kyytiä parin yön yli.

IMG:n leirissä nimemme kirjataan huolellisesti muistiin. Sekä kotimaiden lähetystöt, helikopteriyritys että vakuutusyhtiöt tulevat olemaan kiinnostuneita siitä, keitä vuorelta pelastetaan. Yksi vastaanottajista esittäytyy lääkäriksi ja kyselee vointiamme. Sitten meidät ohjataan ruokailutelttaan, jossa tarjolla on mehua ja mahdollisuus vaatteiden vaihtoon.

Kevennän untuvavarustustani, onhan perusleirin päivänpaisteessa kovin lämmin verrattuna jäätikön niskalla värjöttelyyn. Ihailen suuren retkikunnan yhteistiloja. Ruokailuteltta on suuri, valoisa ja viihtyisä. Muita yhteistiloja on paljon: keittiöitä, varastoja, suihkuja ja semmoisia joiden käyttöä en edes tunnista. Ympärillä on hyörinää, ilmeisesti retkikunta on päättänyt lähteä kotiin ja leiriä vähitellen puretaan.

Perusleirin alaosa on säästynyt vyöryltä täysin. Mutta kun lähestyn leirin keskiosaa, näky muuttuu surkeaksi. Telttoja on pystyssä paljon vähemmän kuin lähtiessämme. Kaikkialla keräillään tavaroita ja viritellään pystyyn telttoja joten kuten ehjinä säilyneistä osista. Irtotavaraa on siellä täällä pitkin kivikumpuja: teltanriekaleita, makuualustoja, vaatteita, keittiötarvikkeita, ruokapakkauksia. Esineitä on lentänyt jopa valkeiden jääpurjeiden sekaan.

Oman leirimme alapuolella olevat Madison Mountaineeringin ja norjalaisten leirit ovat pahasti hajalla. Ja sitten tulen Summitclimbin leiriin. Ruokailuteltta kalusteineen on rutistunut lumen alle. Generaattori on lommoilla ja täynnä lunta, aurinkopaneelit pitkin pihaa ja latauslaitteet palasina. Keittiöteltta on myös sortunut, mutta saatu uudelleen viriteltyä  osittain kivilohkareen varaan. Suihku- ja vessateltoista ei tietenkään näy jälkeäkään. Keltaisten asuintelttojen kankaita on siellä täällä louhikossa.

Yläpuolisen naapurimme Adventure Consultantsin leiri on kärsinyt vähintään yhtä pahasti. Asuintelttoja ei juuri näy pystyssä siinä missä niitä oli lähtiessämme vielä useita. Myöhemmin saan kuulla, että heidän sherpahenkilökunnastaan peräti viisi menetti henkensä.

Telttojen riekaleet louhikossa
Teltat riekaleina pitkin louhikkoa

Perusleirin väki on ehtinyt keräillä tavaroita talteen, ja me jatkamme urakkaa. Irrottelemme telttakankaita lumen ja kivien alta ja kannamme niitä leiriin. Keräilemme makuualustoja ja kaikenlaisia ehjiä ja rikkinäisiä pikkuesineitä. Löydän yhdet ehjät silmälasit, joku löytää Tomin kameran särkyneen objektiivin.

Kaikki, mikä on ollut pakattuna laukkuihin, on säästynyt. Itse olen lähtiessäni pannut isoon retkikuntalaukkuuni kaiken irtaimen pikkutavaran, ja vain makuupussi, makuualustat ja tyyny ovat olleet teltassa irrallaan. Teltta on jokin noista pitkin kumpuja levinneistä keltaisista kankaista, mutta makuupussi löytyy kerättyjen varusteiden kasasta. Se näyttää ensin melkein ehjältä, mutta onkin tarkemmin katsoen täynnä pieniä reikiä, joista untuvat turskahtelevat heti kun pussia liikuttelee.

Löydän toisesta kasasta makuupussini suojapussin. Joku on kerännyt siihen ehjiä ja avaamattomia savukerasioita. Kuka retkikunnastamme on salatupakoitsija? Onko se edesmennyt Tom?

Säilyneet varusteet kootaan
Ehjien tavaroiden löytymisen riemua

Silloin tällöin kuuluu ilon ja ihmetyksen hihkaisu, kun jokin tavara löytyy ehjänä. Patrick äimistelee, miten hänen telttansa on voinut säilyä ehjänä, vaikka se on ollut suojattomana kummulla sillä reunalla leiriä, mistä vyöry on tullut. Teltta on vain pyörähtänyt paikoillaan narujensa varassa.

Damian, Karel ja Leo ovat lähteneet vispiläkyydillä Luklaan jo eilen, joten viimeiseksi tapaamispaikaksemme jäi ykkösleiri. James ja Patrick koettavat saada lähtöään järjestetyksi jo tänään, mutta helikopterit ovat tämän päivän lentonsa lentäneet.

Vähä vähältä tavaroita saadaan siedettävämpään järjestykseen. Ruokapöytä ja tuolit löytyvät, pöytäliinakin. Kokki loihtii lounaan, ja tänään syömme ulkona, ympäröivät vuoret ruokasalin seininä.

Kokki kattaa ruokapöydän ulos
Ruokasalitaivaan alla

Iltapäivän mittaan saadaan pystyyn yläleireihin tarkoitettu ja kopterikyydillä alas tullut pienempi ruokailuteltta. Alas tuoduista teltoista riittää omat yösijat kaikille, nyt kun väki on vähentynyt.

Illansuussa Dan päättää juhlia viimeistä yhteistä iltaa perusleirissä. Hän lähettää kaksi keittiöpoikaa hakemaan olutta ja cocacolaa Gorak Shepistä. Sinne kävelee tunnissa parissa, takaisin perusleiriin taakan kanssa saattaa mennä kolmekin tuntia. Juoksupojat saavat ostaa yhden paketin olutta kiipeilijöille ja toisen itselleen.

Syödään viimeinen illallinen, kokki on taas onnistunut taikomaan aivan hyvän aterian raunioista kaivetuista ruokatarvikkeista. Syönnin jälkeen jäädään istuskelemaan ruokailutelttaan. Tuttuun tapaan untavavaatteet vedetään päälle heti auringon laskiessa, mutta tämä pienempi teltta tuntuu olevan vähän vilpoisampi kuin tuhoutunut, tiivis ja lattialla varustettu ruokailuteltta.

Ja tulevathan oluenkantajatkin vihdoin. Loppumatka on täytynyt kävellä pimeässä otsalampun valossa. Kaikki tuntuvat olevan tyytyväisiä, kiipeilijät saavat oman pakkauksensa ja kantajat omansa. Cocacola päätetään säästää huomiseksi (en seuraavana päivänä tosin havaitse cocacolaa millään aterialla).

Vilu tulee, vaikka jutut ovat hauskoja. En ole niin raaka mies, että nauttisin kylmän oluen juomisesta pakkasessa untuvavaatteet päällä hytisten. Sinnittelen kuitenkin yhden tölkin siinä ajassa, missä toiset kiskovat kolme. Poistun telttaani ensimmäisenä.

Oman telttani ovelta käännyn vielä katsomaan, kuinka ruokailuteltta loistaa sähkövalossa keltaisena ja mustat varjot sisäpuolella nostelevat tölkkejä huulilleen. Nauru pyrskähtelee.

Pimeässä hohtava ruokailuteltta
Kansanretkeilijä vetäytyy, toverit vielä jatkavat iltaa.

Pujottaudun ohuempaan, yläleireihin tarkoitettuun makuupussiini. Tarkenen, kun jätän välivaatteet päälle. Leirin ihmisäänet vaikenevat vähitellen, mutta pimeydessä kohisee silloin tällöin vyöry. Muutaman kerran jylinä on niin voimakas ja pitkä, että pomppaan istumaan pussissani, valmistaudun vetämään kengät jalkaan ja syöksymään ulos kiven taakse suojaan. Avaan teltan vetoketjun, kurkistan ulos ja koetan arvailla vyöryn suuntaa. Huomaan Zoltin tekevän omassa teltassaan samoin.

Vispilänkauppaa

27.4.2015

Toinen aamu ykkösleirissä on taas aurinkoinen. Helikopteriliikenne alkaa jo aamukuudelta, heti kun on valoisaa. Leiri tyhjenee nopeasti, telttarivit häviävät yksi kerrallaan maisemasta. Kiipeilijät vaeltavat kahdelle laskeutumistasanteelle, jotka ovat jääputouksen reunalla heti ykkösleirin alapuolella.

Kiipeilijät ylittävät railoja Läntisessä punssimaljassa
Kakkosleiriin asti ehtineet kiipeilijät palaavat ykköseen.

Kolme helikopteria kuljettaa kiipeilijöitä perusleiriin keskeytyksittä. Kun yksi lähtee, toinen laskeutuu viereiselle tasanteelle. Mahtaako kierros kestää kymmentäkään minuuttia? Useampi kymmenen ihmistä odottaa jatkuvasti vuoroaan, kaksi tai kolme ihmistä mahtuu kerralla kyytiin riippuen mukana kulkevien tavaroiden määrästä.

Helikopterit nousevat ja laskeutuvat putouksen reunalla.
Kun yksi Orava (AS-350-B3) nousee, toinen jo koskettaa lunta.

Jotkut retkitoverit haluavat vielä pitää toivoa yllä ja odottaa jonkinlaista myönteistä ratkaisua. Jos jääputouksen reitti saataisiin kuntoon, ylös voitaisiin taas kantaa ruokaa ja tarvikkeita ja niin voisimme jatkaa kiipeilyä. Helikoptereilla täydennyksiä ei voi tuoda, sillä Nepalin valtio on rajoittanut helikopterien käytön vuorella vain pelastustehtäviin.

Dan päättää lopulta, että retki keskeytetään.

Everestin Eteläsola, Genevenkannus ja Lhotse
Eteläsola, Genevenkannus ja Lhotse: vieläkö katselen niitä tältä puolelta?