Kissa

6.5.2015

Viimeisenä iltana menen yksikseni syömään siihen samaan thai-ravintolaan, jossa toisena iltana varastin Jamesin annoksen. Tunnistanpa paikan vielä siksi, jossa retkikuntamme ruokaili aivan ensimmäisen Nepalin-matkani ensimmäisenä iltana. Tällä kertaa aion syödä ulkona, ravintolan sisäpihalla.

Konservatiivisena ja uusia asioita pelkäävänä ihmisenä valitsen mahdollisimman samanlaisen annoksen kuin viimeksi: vihreää currya, tällä kertaa kuitenkin kasviksia. Uskottelen itselleni, että ruoan mausteisuuden aste menee liikennevalojen mukaisesti: punainen curry olisi lujinta tavaraa ja vihreä miedointa, keltainen siltä väliltä. Otan vihreän. Pitäisi uskoa ruokalistan alkusivun muistutusta, että väkevyys määritellään erikseen ankaraksi, keskivahvaksi ja miedoksi – varsinkin kun tilatessani tarjoilija vielä varta vasten minulta asiaa tiedustelee, ja siinä vaiheessa pyydän keskivahvan annoksen.

Olisi pitänyt ottaa mieto, ja luultavasti väri olisi ollut aivan samantekevä. Pian ruoka saa nenän vuotamaan ja ihohuokoset avautumaan, ja syömistahti on pakko pitää erityisen maltillisena. Onneksi Gorkha-olut tarjoillaan 0,6 litran pullossa, sammutusaine on tuiki tarpeellista.

Olen päässyt ruokailussani hyvään vauhtiin, kun jostakin pihan hämäristä nurkasta kävelee pöytien väliin pieni kissa: hyvin laiha, harmaa ja tummajuovainen, keltasilmäinen. Kaulassaan sillä on pieni kello. Kissa tulee määrätietoisesti pöytäni luokse ja istuutuu viereeni.

–Miau! Anna ruokaa!

–En anna, minulla on nälkä ja aion itse syödä kaiken. Et sitä paitsi varmasti pystyisi syömään näin mausteista ruokaa, kun minullakin on koko ajan suu tulessa.

–Se ei ole ongelma. Olen tämän talon kissa ja tottunut tuliseen ruokaan. Vahvinkin menee kevyesti, ja haistan että sinulla on vain medium. Anna nyt vaan. Kasviskin kelpaa.

–En silti. Sitä paitsi se ei taida olla hyvien tapojen mukaista. Turistina olen aina vieraassa kulttuurissa aika varovainen ja katson paikkakuntalaisista mallia, miten sopii käyttäytyä.

–Kyllä aina jotkut antavat ruokaa. Voi vähän katsoa, ettei tarjoilija ole aivan vieressä, ja ikään kuin vahingossa pudottaa palasen.

–Etkö sitten saa talosta ruokaa, jos olet kerran tämän ravintolan kissa? Kauhean laiha kyllä olet.

–Eivät ruoki tarpeeksi. Keittiössä jotkut ovat töykeitä ja tönivät ja joskus yrittävät potkaista. Vain yksi mukava kokki on, mutta ei hänkään ole aina töissä.

Kun en sano siihen mitään ja jatkan syömistäni, kissa lähtee kiertämään muita pöytiä. Muutaman metrin päässä istuu kaksi eurooppalaisen näköistä naista. En tunnista heidän kieltään, mutta äänensävystä havaitsen, että kun kissa esittää heille kainon pyyntönsä, he vastaavat karkeasti ja vailla minkäänlaista myötätuntoa. Kissa toteaa väittelemisen turhaksi ja jatkaa kierrostaan.

Seuraavaan pöytään tulee viisi paikkakuntalaista. He tilaavat rutinoituneen nopeasti ja keskustelevat vilkkaasti. Kissa tarkkailee tilannetta, ja ruoan saapuessa se naukaisee vaativasti. Mutta seurue ei kiinnitä siihen minkäänlaista huomiota! Sen sijaan tarjoilija katsoo kissaa ärtyneesti, minkä kissa heti huomaa ja siirtyy tuolin taakse tarjoilijan katseen ulottumattomiin.

Tarjoilijan poistuttua kissa kävelee uudestaan luokseni ja toistaa pyyntönsä hieman vaativampaan äänensävyyn.

–Minähän jo sanoin ei. Miksi luulet, että enempi kitinä yhtään muuttaisi tilannetta? Et kai ole yhtä tyhmä kuin täkäläiset katukaupustelijat, jotka eivät tunnu ymmärtävän tuota sanaa? Lähtevät kävelemään perään ja jatkavat tyrkyttämistä ja tinkimistä naurettavuuksiin saakka. Sitten näyttelevät loukkaantunutta, kun korttelin verran perässä roikuttuaan tajuavat matkailijan tarkoittavan mitä sanoo.

–Tässä hommassa oppii sinnikkääksi. Jotkut kuitenkin antavat periksi, ihan vain päästäkseen eroon naukujasta. Ja jotkut ihan tosissaan pitävät kissoista.

–Tämähän on thaimaalainen ravintola. Oletko sinä siis siamilaiskissa?

–Käytännössä olen. En ihan virallisesti, jos papereita kysytään, mutta tässä talossa olen koko ikäni asunut, ja nepalilais-siamilaiseksi voi hyvin sanoa.

–Käytkö koskaan pihan ulkopuolella? Tuolla kadulla en muista kissoja nähneeni, koiria sen sijaan paljonkin.

–Enpä juuri. Vaarallista siellä on. Skootterilla ajetaan päälle, ja koirat ahdistelevat. Helppohan niitten on, kun liikkuvat jengeissä ja ovat isompia. Keskenään nahistelevat, mutta heti kun näkevät yksinäisen kissan, yhtenä joukkona käyvät kimppuun. Kyllä pitää olla tosi vakava asia, että tuosta portista ulos menen.

–No ei taida olla kissojen asiat mitenkään ihanteellisella kannalla Nepalissa.

–Mitäs luulisit maasta, jossa pääministerinäkin vuosikymmenestä toiseen on Koirala? Puolueellista ja rappeutunutta on meno. Jos ei saada perustuslakia seitsemässä vuodessa aikaan, miten sitten muka kissoille oikeutta?

Myöntelen. Kyllä pitäisi olla parempi kohtelu Nepalin kissoilla. Mutta nyt ovat astiat tyhjät, eikä mitään tosiaankaan ole jäänyt kissalle. Saisinkohan tarjoilijan tuomaan laskun, jos oikein yrittäisin?

Kissa huomaa hävinneensä tämän erän, mutta saa pian muuta ajateltavaa. Tulee uusia asiakkaita, iso perhe, jonka kaksi tyttöä kiinnostuvat oitis kissasta. He seuraavat sitä pöytien väliin, koettavat silittää. Onnistuvat he jopa toviksi houkuttelemaan kissan pöytänsä luo. Ruokalistoja luetaan, ja tässäkin pöydässä ehkä kohta ruoka tuoksuu ja kissan kannattaa keskittää kaikki huomionsa seurueeseen. Tarkkailu jatkuu.

6.5.2015

Kommentit

Vastaa Peruuta vastaus