Kathmandu–Lukla–Phakding

9.4.2015

Koitti ensimmäisen varsinaisen retkipäivän aamu, kello löi 3.30. Neljältä kokoonnuttiin hotellin alakertaan pakattujen laukkujen kanssa. Nepalin puolelle lähtijät ruokasaliin, Tiibetiin menijät aulaan. Lentokentälle ajettiin pimeän kaupungin halki, valoisaa tuli sitten muutaman tunnin odottelun aikana. Ns. turvatarkastus, tavaroitten ja ihmisten punnintaa ja joka välissä odotusta. Koko joukko ei mahtunut samaan koneeseen, ja kansanretkeilijän oli odottaminen toista lentoa, joka pääsi matkaan lähempänä yhdeksää.

Simrik Airin Dornier 228 otti kyytiin viitisentoista matkustajaa ja lähti kohti Luklaa. Varikkoalueella seisoi surullisena ja lentoyhtiön tunnukset peitettyinä Turkin A330, joka maaliskuussa laskeutuessaan liukasteli ojaan ja tukki koko lentokentän moneksi päiväksi.

Dornier lensi puolisen tuntia ja ylitti Luklaa lähestyessään korkeimmat solat melko läheltä maanpintaa. Laskeutuminen vuoren rinteeseen ylämäkeen on tunnetusti jännittävä ja paljon kuvattu, joskus se on mennyt vähän pieleenkin. Tällä kertaa se meni aivan nappiin.

Laukut löysivät tiensä majatalon takapihalle, missä oli mahdollisuus toimittaa viime hetken lajittelua. Koetin noudattaa systeemiä, jossa yhteen laukkuun tulevat vasta perusleirissä tarvittavat vuorivarusteet, toiseen kävelyretken aikana tarvittavat ja reppuun vain kevyt päivävarustus.

Lounaan jälkeen retkeilijät saivat retkeilylupakirjansa ja kiipeilijät kopion retkikuntaluvasta. Ja ennen kuin päästiin kävelemään ulos pääkadun (ja kylän ainoan varsinaisen kadun) päässä olevasta portista, piti vielä pysähtyä tarkastuspisteelle. Siellä kyseltiin ja merkittiin muistiin niinkin olennaisia asioita kuin montako Canonia, Nikonia, Sonya, Lumixia, iPadia ja iPhonea kutakin retkeläisillä oli mukanaan.

Sitten päästiin asiaan – jalkojahan tänne oli tultu käyttämään. Polku oli oikeastaan kävelytie: tasaisesti kivetty, porrastettu ja tukevasti pengerretty. Koko alkumatka oli keskimäärin alamäkeä, sillä laskua Luklasta ensimmäiseen yöpymispaikkaan Phakdingin kylään on kolmisensataa metriä. Ei toki yhtä mittaa, välillä mennään ylös ja sitten taas alas.

Mistään eräretkeilystä ei ole täällä ole tietoakaan. Koko seutu on asuttua, polun varrella on koko ajan kyliä, laitumia ja viljelyksiä. Kansaa on liikkeellä massoittain niin kuin kansanretkellä kuuluukin: paikkakuntalaisia, retkeilijöitä ja ylempiin kyliin matkalla olevia tai niistä palaavia kantajia ja karavaaneja.

Arkikielessä puhutaan jakeista, mutta ainakin täällä alavuoristossa kantoeläin on yleensä dzopkio (tai zopkio), joka on jakin ja lehmän risteytys. Ajuri ohjailee karavaaniaan huudoilla ja vihellyksillä sekä myös kepillä tökkimällä ja pieniä kiviä tarkasti heittelemällä. Yleensä juhdat väistävät – jos väistävät – vastaantulijaa polun hankalammalle puolelle, ja huomattava osa retkeilijän päivittäisestä kävelyajasta kuluu karavaanien ohittamiseen ja väistämiseen.

Mutta ne kuljettavat kansanretkeilijäin tavarat vuorelle ja takaisin. Ainoat moottoriajoneuvot täällä ovat ilmassa liikkuvaa lajia.

9.4.2015

Kirjoita kommentti Peruuta vastaus