Musiikki – Totuus

Don’t Shut Me Down

Lupasin jossakin, että kirjoitan Abban uusista syyskuussa 2021 julkaistuista kappaleista, ennen kuin LP Voyage ilmestyy marraskuussa. Tässä tämä nyt on, päivää ennen määräaikaa.

Tyydyn käsittelemään minulle mieluisampaa laulua Don’t Shut Me Down (DSMD), jossa solistina on Agnetha. En ole koskaan innostunut sellaisista Fridan esittämistä hitaista tunnelmointikappaleista kuin Fernando tai I Have a Dream, vaikka ne suuria hittejä aikoinaan olivatkin. I Still Have Faith in You (ISHFIY) tuntuu kuuluvan samaan sarjaan. Mielestäni Frida sai laulettavakseen keskimäärin huonompia kappaleita kuin Agnetha.

Don’t Shut Me Down on keskitempoa hieman nopeampi, duurissa kulkeva kappale, jonka vertailukohdaksi Abban vanhasta tuotannosta nousee Super Trouper (1980). ST on samalla tavalla valoisa ja reipastempoinen ja muistuttaa DSMD:a jonkin verran soinnutukseltaankin. DSMD on kuitenkin kekseliäämpi ja väittäisin, että paremmin sävelletty.

Laulun kaksimerkityksinen sanoitus kertoo vanhan ihmissuhteen lämmittämisestä ja kehottaa kuulijaa ottamaan Abban vastaan uutena ja vahvana mutta samalla tuttuna ja rakkaana.

Kappale alkaa ilman komppia, laulua säestävät vain piano ja jouset. Tempon käsittely vaikuttaa vapaalta, mutta itse asiassa alku kokonaisuutena on jo tempossa 100 iskua minuutissa, joka pysyy voimassa loppuun asti. Komppi tulee mukaan neljän tahdin väli- tai alkusoitossa, jonka jälkeen alkaa ensimmäinen varsinainen säkeistö. Seuraa kertosäkeistö, toinen säkeistö, toinen kertosäkeistö, sen pidennys ja lopetus.

Kun kappaletta alkaa kuunnella uudestaan, huomaa, että alku ja loppu ovatkin eri sävellajissa. Itse asiassa sävellajia vaihdetaan kappaleen kuluessa kaksi kertaa, aina kertosäkeistöön mentäessä. Alku on B-duurissa, siitä mennään C-duuriin ja loppu on D-duurissa.

Uudelleen kuunnellessa huomaa myös, että ensimmäinen, kompiton säkeistö olikin itse asiassa melodialtaan kertosäkeistö. Ensin on siis kertosäkeistö ja säkeistö B-duurissa, sitten kertosäkeistö ja säkeistö C-duurissa ja viimein kertosäkeistö ja loppu D-duurissa. D-duurisäkeistöä ei ole.

Lisää mielenkiintoa harmoniaan tuo alennetun seitsemännen asteen duurisoinnun käyttö (B-duurissa As ja C-duurissa B). Se heilauttaa sävellajituntumaa niin, että ensimmäisen säkeistön jälkimmäiset 8 tahtia voisi ajatella myös Es-duuriksi ja toisen säkeistön loppupuolen F-duuriksi.

Kappaleen eräänlainen coda, loppusäe, on sama melodia kuin säkeistön kaksi viimeistä laulettua tahtia. Teoksen rakenne on siis kaikkea muuta kuin kaavamainen.

B-duuri:
kertosäkeistö 16 tahtia
välike 4 tahtia
säkeistö 16 tahtia

C-duuri:
kertosäkeistö 16 tahtia
välike 4 tahtia
säkeistö 16 tahtia

D-duuri:
kertosäkeistö 16 tahtia
kertosäkeistön jatke 5 tahtia
loppusäe 2 tahtia
häivytys

On tosin perusteita olla kutsumatta ensimmäistä rakenneosaa pelkän melodian takia kertosäkeistöksi: tekstihän vasta johdattaa laulun tarinaan eikä sisällä kappaleen nimeä niin kuin myöhemmät kertosäkeistöt.

Teoksen sovitus kasvaa vähitellen ja on täyteläisimmillään D-duurikertosäkeistössä. Käytän tässä tavallisia soittimien nimiä ja pohdin myöhemmin sitä, miten soitinäänet on tuotettu.

0.00–0.38
Alussa laulusooloa säestävät hillitysti vain piano ja jouset, ja aivan osan lopussa säkeen ”The lights are on, it’s time to go” jälkeen jousiin liittyy sanaton lauluääni.

0.38–0.48
Rummut, basso ja komppikitara tulevat mukaan ja säestävät saksofonilta kuulostavaa sooloääntä varsinaiseen säkeistöön johdattavassa väliosassa. Mukana lienee jokin shaker-tyylinen rytmisoitin. Kitaran kanssa samassa rytmissä soittaa lyhyellä kuivalla äänellä klavinetin tai sähköpianon tapainen soitin, joka myöhemmin kappaleen kestäessä nousee enemmän esiin ja lopulta korvaa kitaran kokonaan.

0.48–1.26
Samat soittimet jatkavat säestäen laulua, taustalla soi vaimeasti selloa tai käyrätorvea muistuttava synteettinen ääni. Osan puolivälissä sointi rikastuu, kun mukaan tulevat kellopeli ja uusi kirkkaampi syntetisaattori. Viimeisessä neljässä tahdissa kuullaan paksumpia sointuja uudella synteettisellä äänellä ja ehkä pitkiä sähkökitaran ääniä. Aivan viimeisessä tahdissa jousien nouseva kulku vie kertosäkeistöön.

1.26–2.04
Kertosäkeistössä tulevat mukaan lauluharmoniat. Jouset soittavat pitkää tasaista taustaa ja täyttävät vastamelodioin laulusäkeiden välejä. Lauluun tulee uusi vastaääni (”And I won’t be the same”). Jälkipuoliskolla kuullaan Bennylle tunnusomaisia juhlavia pianoakordeja.

2.04–2.14
Väliosan kahdessa jälkimmäisessä tahdissa viulujen laskeva kuviointi johdattaa seuraavaan säkeistöön.

2.14–2.34
C-duurisäkeistössä jouset kuvioivat aktiivisemmin laulusäkeiden välejä. Sointutausta on aavistuksen paksumpi, klavinettimainen sointusoitin on jo syrjäyttänyt kitaran. Marimbamainen ääni soittaa kuviota, joka nousee kerta kerralla kuuluvammaksi, kunnes kahdeksannessa tahdissa on jo solistinen.

Lauluharmonia tulee mukaan säkeistön jälkipuolella, pianon helähdykset ovat tiheämmässä, viulut soittavat nopean melodian ennen viimeistä laulusäettä, samalla kun kaikki edellisen säkeistön ainekset ovat mukana ja jousien sointutausta on kuuluvampi ja kirkkaampi. Viulujen nostatus seuraavaan kertosäkeistöön on nyt kahden tahdin mittainen.

2.52–3.31
D-duurikertosäkeistö on teoksen huipennus, ja soitinnus on paksuimmillaan. Neljännessä tahdissa Benny soittaa tavaramerkkinsä, tšaikovskimaisen fanfaariaiheen h-mollisoinnun kohdalla aivan kuin muinoin Waterloossa. Lauluäänet soivat paitsi harmonioissa, myös unisonossa päällekkäisäänityksin vahvistettuina. Lauletaan vielä yksi uusi vastausaihe (”I’m not the one you knew”). Jouset soittavat uutta korkeaa, pitkälinjaista melodiaa.

Kertosäkeistö jatkuu vielä neljällä tahdilla korostaen bassossa dominanttisäveltä A ja näin painottaen kohta koittavaa kappaleen loppumista. Komppi loppuu, jäljelle jäävät alun soittimet jouset ja piano. Sooloääni laulaa viimeisen säkeen ”I have learned to cope
and love and hope is why I am here now”. Pianon toistuva kuvio häipyy pois.

Soittaako näissä uusissa kappaleissa elävä bändi, vai kuulemmeko studiossa taitavasti rakennettua jäljitelmää? Tiedämme jotain taustoja.

Uudet kappaleet tehtiin suunnitteilla olevaa virtuaalikonserttisarjaa varten. Vuoden 2018 keväällä ilmoitettiin, että Abba on ollut studiossa jo vuoden 2017 puolella ja äänittänyt uutta musiikkia. Abba-historioitsija Carl Magnus Palm kertoi, että tiedottaja Görel Hanserin mukaan soittamassa olivat elossa olevat Abba-muusikot ja muutama muu Benny Anderssonin kanssa myöhemmin työskennellyt soittaja: Lasse Wellander (kitara), Per Lindvall (rummut), Jörgen Stenberg (lyömäsoittimet), Lasse Jonsson (kitara) and Mats Englund (basso).

Abban vakiomuusikoistahan basisti Rutger Gunnarsson ja rumpali Ola Brunkert ovat jo kuolleet. Per Lindvall soitti rumpuja Abban myöhäiskauden levytyksissä.

Kaikkia bändisoittimia on kuitenkin vaikea kuulla valmiista kappaleista. Tämä ei sinänsä ole kummallista, sillä Abba rakensi musiikkinsa studiossa lisäämällä yhä uusia kerroksia, korvaamalla soitinosuuksia tai jättämällä niitä kokonaan pois. Hämmennystä tuottaa kuitenkin Bennyn levynjulkaisutilaisuudessa antama vastaus kysymykseen, ketkä studiossa olivat tekemässä musiikkia: vain me (Benny ja Björn) ja äänittäjä Bernard (Löhr).

Jos studiossa oli neljä vuotta sitten bändi, mitä on tapahtunut sen jälkeen? Musiikin julkaisu ja virtuaalikonsertit lykkääntyivät pandemian ansiosta. Benny ja Björn innostuivat tekemään lisää musiikkia ja työstämään jo äänitettyjä kappaleita pidemmälle, niin että lopulta oli kasassa ainekset LP:hen. Varmaan samalla kypsyi ajatus levyn kokonaissoinnista. Se ei saanut kuulostaa liiaksi 1970- tai 1980-luvulta. Ei saanut syntyä koomista vaikutelmaa, papat soittamassa poppia. Toisaalta nykypopissa koneella tekeminen kuuluu asiaan ja on osa estetiikkaa, mutta Abban levyn haluttiin varmasti kuulostavan oikeasti soitetulta.

Benny siis päätyi soittamaan uusiksi joitakin osuuksia ja tietenkin lisäämään paljon uutta. Havaintoja DSMD:n soittimista:

Basso on selvästi synteettinen. Sointi on mukavan muhkea, ehkä Moog tai vastaava tietokonemallinnettu soitin. Englundin soittoa ei siis kuulla.

Kuivan komppikitaran voisi ajatella olevan oikea. Toisaalta vastaavan soinnin saa aikaan synteettisesti ja taitavasti soittamalla sen saa kuulostamaan kitaralta.

Rummut kuulostavat oikeasti soitetuilta. Komppi on suora ja olisi koneella toteutettavissa, mutta fillit ovat realistisia.

Mutta jos Bennyn sanoma pitää paikkansa eikä alkuperäisiä kitaristeja ja rumpalia kuulla, osuudet on pitänyt tehdä toisella tavalla. Ehkä demoäänityksistä on irrotettu nuottitieto ja tuotettu äänet uudestaan näytteillä ja synteettisesti, tai sitten soittoa on mallinnettu tietokoneohjelmin. Onhan esimerkiksi Applen Logic-musiikinteko-ohjelmassa nykyään varsin uskottavan kuuloinen keinorumpali.

Olin vielä eilen väittämässä, että jouset ja muut orkesteriäänet olisi Benny soittanut synteettisesti. Tänään tarkassa kuuntelussa ainakin osa niistä vaikuttaa täysin aidoilta. En osaa päättää.

Kellopeli voi olla oikea soitin, stemma ei ole vaikea. Soittihan Benny jo aikoinaan Mamma Mian ksylofonilla. Marimbaääni kuulostaa synteettiseltä.

Sekvensserin käyttö ei kuulu Abban tyyliin. Taitavana pianistina Benny on uskoakseni onnistunut soittamaan orkesterisoittimien osuudet elävänä, tarkasti ja realistisesti.

Taustatietona Abban levytyksistä minulla on Carl Magnus Palmin perusteellinen teos Abba – the complete recording sessions. Revised and expanded edition (2017). Palm valmistelee uutta Abban levytysten vastaanotosta ja levityksestä kertovaa historiikkia ja on luvannut siinä käsitellä myös uusia vuoden 2021 levytyksiä. Toivottavasti hän pystyy selvittämään niiden syntyprosessia yhtä tarkasti kuin Abban varsinaisen toiminta-ajan tapahtumia.

Sähkö surisi Kontulassa

Otsikkokuva Mikaelinkirkon alttarista on ainoa valokuva, jonka otin tämänvuotisilta Kontulan sähkömusiikkipäiviltä (21.–23.4.2017). Itse esitystä en vaivautunut kuvaamaan, vaan keskityin kuuntelemiseen. Kuvaamisesta pitivät toiset kyllä huolen. Niinpä eräs videoitsija näytti löytävän kiinnostavaa kuvattavaa koko tunnin mittaisen esityksen ajan: esimerkiksi soittajat laitteidensa ääressä vasemmalta, oikealta, etuviistosta ja alaviistosta. Mikserin säätimien kääntelyä, kontrollerin tyynyjen tökkäyksiä, läppärin klikkauksia silloin tällöin. Ja hillittyä huojuntaa silloin, kun musiikissa oli selvä tasajakoinen syke.

Sähkömusiikin esittäminen ei ole järin visuaalista puuhaa, jos ei käytetä valaistusta tai kuvaprojektioita. Perinteisillä soittimilla soitettaessa yleisö havaitsee yhteyden kuulemansa ja näkemänsä välillä, mutta elektronisessa musiikissa on toisin: esiintyjät käyttävät huonosti yleisölle näkyviä laitteitaan hyvin pienin liikkein ja elein. Onkin esitetty perusteltuja epäilyjä, etteivät muusikot välttämättä tee mitään, mikä suoraan vaikuttaisi siihen mitä yleisö kuulee. Näpättyään musiikin käyntiin he saattavat esimerkiksi lukea tieturillaan sähköpostia tai pelata pasianssia.

Tällaisessa tyypillisessä asetelmassa, jossa esiintyjät seisovat työpöytänsä takana, heidän toimiaan pitäisikin kuvata takaa yläviistosta ja heijastaa elävä kuva yleisön nähtäväksi. Näin saataisiin todisteet, että esiintyjän toiminta todella vaikuttaa siihen, mitä kuullaan.

Kirkkokonsertin LCC-duon esiintymistapa edusti käsittääkseni elektronisen musiikin valtavirtaa: Tietokoneesta soitetaan ennalta kokoonpantuja raitoja, joita esitystilanteessa eri tavoin prosessoidaan ja miksataan. Mahdollisesti käynnistetään vapaavalintaisissa kohdissa erillisiä (myös ennalta valmistettuja) lyhyempiä äänitapahtumia, mikä mahdollistaa jollakin tavalla elävän draaman rakentamisen. Kaiken tämän sekaan voidaan jopa aivan elävästi soittaa jotakin, yleensä synteettisillä äänillä tasavireistä koskettimistoa käyttäen.

Tämäntapainen esitys on melko turvallinen sekä esiintyjälle että kuulijalle. Esiintyjältä ei vaadita suurta virtuositeettia, sillä äkillisiä käänteitä ei musiikissa ole ja kehityskaaret ovat hitaita. Kliseisimmillään esitys alkaa matalalla jyminällä tai suodatetulla kohinalla. Jyminästä nousee vähitellen yläsäveliä, joista musiikki saa harmonisia ja melodisia aineksia. Ehkä havaitaan vähitellen toistuva melodia-aihe, sitten jyminästä erkanee matalalla, noin 50 hertsin äänellä tuotettu bassorummun tehtävää hoitava syke.

Aivan näin tyypillinen ei LCC:n esitys ollut. Alku jopa hieman järkytti tätä kuulijaa: sykkeettömästä aloitusäänestä nousi raastavia hätähuutoja ja räjähdyksen tapaisia ääniä. Mutta teknosykkeeseen – ja melkoisen kovaääniseen – lopulta päädyttiin. Kova ääni ei ole klubiympäristössä välttämättä ongelma, mutta kirkkokonsertissa se vähän on. Yleisön joukossa on paljon muuta kuin sähkömusiikin vakioyleisöä: sunnuntaikävelijöitä, lapsia, vanhoja ihmisiä. Ei soisi heidän korviaan runneltavan ja siten vieroitettavan potentiaalisia elektronimusiikin ystäviä.

Minkä viestin antaa se, että esiintyjät lavalle käveltyään ja välineensä tarkastettuaan työntävät kuulosuojaimet korviinsa? Miksi he eivät tehneet sitä jo pukuhuoneessa? Varoitettiinko näin yleisöä siitä, että jytkettä on tulossa?

Kirkkokonsertin äänenpaineet eivät toki olleet lähelläkään klubi-iltamien jytinää. Sähköviikonlopun kehnoin musiikkikokemus oli Aapelin baarin lauantai-illan pääsymaksullinen konsertti. Siellä käsittääkseni esiintyivät tämän festarin isoimmat nimet. En seurannut esitystä aivan alusta lähtien ja minulle jäi epäselväksi, kuka milloinkin soitti (hyvin harvan esiintyjän nimi koko festarilla oli minulle ennalta tuttu). Mutta päättelin, että kovan teknoartistin tunnistaa niin lujaa rintakehätaajuuksilla jytisevästä pulssista, että musiikin muulla taajuussisällöllä ei juuri ole merkitystä – sitä kun ei oikein kuule.

Silloin, kun musiikkiesitys on ennalta valmistetun tallenteen soittamista, esiintyjä tavallaan esittää esittämistä, on tekevinään jotakin, ainakin heiluu sykkeen tahdissa ja vulgaareimmillaan nuorisolle suunnatuissa DJ-esityksissä hakkaa käsiään yhteen päänsä päällä yllyttäen yleisöä tekemään samoin. Tällainen tapahtuma onkin funktioltaan pelkästään sosiaalinen ja liikunnallinen. Poissa on elävään esitykseen kuuluva jännitys, riskinotto ja yllätysten mahdollisuus.

Kahden illan ja yhden iltapäivän mittainen tapahtuma levittäytyi helposti hallittavalle alueelle Kontulan ostolan baareihin. Esityspaikkoja oli kymmenkunta, joten kuulijan oli tehtävä valintoja. Ja koska useimmat nimet olivat minulle tuntemattomia, valinta tapahtui pistäytymällä sisään baariin ja kuuntelemalla hetkinen ovensuussa.

Aloitin kuuntelun akateemisista sähkömuusikoista, sillä heissä oli sentään jokunen tuttu. Parin erittäin tinkimättömän ja ainakin tällä kertaa hyvin pienen yleisön setin jälkeen oli jatkettava kierrosta.

Parhaat esitykset löytyivät Patajätkästä, hädin tuskin parinkymmenen neliömetrin olutbaarista. Yksi tai kaksi muusikkoa, pöytä täynnä laitteita, tulevan äänen luonne täysi arvoitus. Yllätykset olivat hyvin kiinnostavia. Täydessä huoneessa lähimmät kuulijat seisoivat aivan kiinni esintyjän kioskissa, mutta vahingoilta taidettiin välttyä. Tässä tunnelmaa Esa Ruohon ja Jukka Mikkolan esityksestä.

vÄäristymä taisi olla se, joka esiintyi selin yleisöön, niin että kuulijat näkivät laitteet ja saattoivat seurata muusikoiden toimintaa. He soittivat nuoteista, toisin sanoen kiehtovien, itse rakennettujen soittimien asetukset oli merkitty pitkiin listoihin, joiden mukaan soittajat kääntelivät säätimiä ja musiikki eli.

Jarmo Huhta soitti rohkeasti välillä hyvin hiljaa ja sai hälisevän baarin hiljenemään. Vaikuttavaa.

Tapahtuman idea on hieno ja toteutus oli onnistunut. Baarien kanta-asukkaat näyttivät suhtautuvan esityksiin ja metrolla saapuneeseen yleisöön ennakkoluulottomasti tai ainakin humoristisesti. Onko Itä-Helsingistä tulossa Suomen Itä-Berliini?

Kaiken maailman feisausta

Vaikka minulla olisi ollut parempaakin tekemistä, otin asiakseni laatia demonstraation vaihemusiikin tekniikasta. Kysymyksessä on toistoon ja vähittäiseen vaihesiirtymään perustuva minimalistisen nauhamusiikin laji. Ideana on soittaa sama ääni, yleensä enintään muutaman sekunnin pituinen loputtomasti toistuva silmukka, yhtä aikaa kahdesta lähteestä niin, että äänet soivat aavistuksen verran eri nopeuksilla. Näin äänet ovat lähtiessään aivan samantahtiset, mutta erkanevat vähitellen toisistaan, kunnes riittävän pitkän ajan päästä toinen on ehtinyt kierroksen edelle ja äänet palaavat samaan vaiheeseen.

Alun perin ilmiö saatiin aikaan soittamalla kahta samanlaista nauhasilmukkaa kahdessa nauhurissa. Nykyään sitä on helppo kokeilla tietokoneen äänenkäsittelyohjelmalla.

Vaihesiirtymän musiikillisen käytön keksi – tai ainakin teki tunnetuksi – Steve Reich San Fransiscossa vuonna 1965. Hän äänitti katusaarnaajaa ja pyöritellessään nauhoista tekemiään lenkkejä huomasi hypnoottisen vaikutuksen. Tuloksena oli kappale It’s Gonna Rain.

Päätin havainnollistaa tekniikkaa Suomen pääministerin avustamana. Leikkasin hänen äskeisestä haastattelustaan pienen, vain 652 millisekunnin eli runsaan puolen sekunnin palasen. Kopioin sen äänenmuokkausohjelmassa 92 kertaa perätysten, jotta sain minuutin soivaa materiaalia.

Tarkoitus oli tehdä kaksi yhtä pitkää raitaa, joista ensimmäisessä silmukka toistuu 92 ja toisessa 93 kertaa yhden minuutin aikana. Alussa silmukat ovat siis samassa vaiheessa, mutta lähtevät heti erkanemaan. Minuutin päästä ne taas yhtyvät.

Tein alkuperäisestä raidasta kopion ja lisäsin kopioon yhden toistokerran. Sitten nopeutin kopiota suhteessa 93/92 ≈ 1,010869, nopeutusprosentti 1,087. Tähän oli ohjelmassa valmis toiminto. Panoroin alkuperäistä vasemmalle ja nopeutettua oikealle. Tältä se kuulostaa:

Tämä ei ole sävellys, mutta ehkä tulevan sävellyksen materiaalia. Katsotaan sitä sitten.

Minuutissa vaihesiirtymä tapahtuu aika äkkiä. Hypnoottisemman vaikutuksen saa, jos prosessista tekee esimerkiksi tunnin pituisen. Tässä käytetyllä materiaalilla toistoja tulisi 5521 ja 5522. Sitä voisi kuunnella työmatkalla tai ehkä nukkumaan mennessä, jos haluaa manata esiin painajaisia.

Toki sävellys vaatii muutakin kuin mekaanisen toiston. Reichin teos kestää 18 minuuttia, mutta hän esittelee matkan varrella uutta materiaalia ja käsittelee sitä vaihtelevasti.

Musiikin palo

Nyt se sitten selvisi, mitä musiikkiopistossa oli tekeillä eräänä alkutalven päivänä 1972 ja miksi minulla ei ollutkaan soittotuntia:

Musiikin palo ei tukahtunut Kainuun musiikkiopiston vaatimattomissa tiloissa, esitetty televisiossa 14.12.1972.

Musiikkiopisto oli vanha puinen asuintalo. Sen huoneistoihin oli erilliset sisäänkäynnit, mutta sisällä pääsi myös liikkumaan eri puolille taloa. Astelin ylös pienet pihan puolen sivuoven portaat:

Eteisestä huoneeseen tömistessäni tien tukkikin valtava televisiokamera. Huoneessa oli piano-opettajani lisäksi vieraita miehiä, ja jotain hyvin erikoista ja tärkeää oli tekeillä: täällä kuvattiin televisio-ohjelmaa. Opettajaltani vain oli tainnut unohtua sellainen pikkuseikka, että oppilaille olisi pitänyt ilmoittaa asiasta. Sain kääntyä saman tien kotimatkalle.

Mitään tuossa hämärässä kulmahuoneessa kuvattua ei tosin ole päätynyt valmiiseen ohjelmaan. Kaikki haastattelut on kuvattu talon keskellä olevassa avarassa salissa, jonka ikkunat ovat kadulle päin. (Tässä salissa muuten myöhemmin kantaesitin kaksi ensimmäistä sävellystäni, Preludin ja Pienen valssin.)

Talven valo kertoo, että kuvauksia on tehty koko päivä. Johtaja Tuomen puhuessa on päivä, kadulla ajaa autoja ja vastapäinen kerrostalo näkyy hyvin. Taloudenhoitajan eloisan kertomuksen aikana hämärtää jo. Oma opettajani, josta käytän tässä nimeä ”Jankko”, on päässyt ääneen illan jo pimennyttyä, jolloin verho on vedetty vasemman ikkunaruudun eteen (ensimmäisen kerran kohdassa 2.12).

Koko päivä on siis tehty töitä, varmasti mietitty paljon ja keitetty välillä kahvia. Kysymyksiä – ja vastauksia – on luonnosteltu paperille. Hellyttävästi johtaja koettaa lausua opettelemaansa vastausta, joutuu tosin aika monesti katsomaan paperista, mutta onnistuu silti antamaan aika luontevan asiallisen vaikutelman.

Keskivaiheilla päästään seuraamaan toisen piano-opettajan soittotuntia suomussalmelaisen pojan kanssa. Tämä opettaja, jota nimitän ”Säilyksi”, oli aiemmin syksyllä sijaisena minulla. Kerran soittotunnille tullessani en löytänyt ”Jankkoa” mistään ja kiertelin ihmeissäni ympäri taloa. Yllättäen eräässä pienessä huoneessa talon keskivaiheilla tämä vieras mies puhutteli minua: ”Etsitkö ’Jankkoa’?” Myönsin etsiväni. ”Minä olen ’Jankko’.”

Aloitimme soittotunnin ”Säilyn” omassa huoneessa. Se oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun pääsin soittamaan pianoa musiikkiopistossa. ”Jankon” tunneilla en ollut vielä ehtinyt tuottamaan ääntäkään, vaan tämän edistyksellisen pedagogin kanssa olin käyttänyt ensimmäiset tunnit eräänlaisiin valmistaviin harjoituksiin: oikean ryhdin hakemiseen selkä seinää vasten seisomalla, andante-kävelyyn metronomin tahdissa ja käsivarsien, ranteiden ja sormien sulavaan, rentoon ja kauniiseen ojenteluun. Lähimmäksi pianon soittamista olin päässyt, kun olin saanut laskea sormenpäät hellään ojennukseen reunalaudalle koskettimien eteen.

Tämän televisioepisodin aikaan olin toki jo päässyt soittamaan, ties kuinka pitkällä olinkaan sinisessä Aaronissa.

Jossakin toisessa jutussa kerron siitä, kuinka ”Jankko” poltti soittotunnin aikana sikaaria ja kuinka savu haisi aivan oksennukselta.

Saatanallista menoa Herran huoneessa!

Kuva on Sam Inkisen toimittamasta kirjasta Tekno – digitaalisen tanssimusiikin historia, filosofia ja tulevaisuus (1994). Mitä todennäköisimmin se on otettu syyskuussa 1993 Helsingin Agricolan kirkossa järjestetyssä Ambient amen -tapahtumassa. Inkinen itse kulkee edestakaisin kirkon keskikäytävällä kaapuun pukeutuneena ja lukee syvällisiä ajatuksia kirjastaan. Luultavasti omiaan. Miten syvällisiä, sitä en kykene muistamaan.

Otsikko taasen on kirjan esipuheen mukaan tapahtumaa käsitelleestä lehtijutusta. Eikä se todennäköisesti ole huumoria, vaan jonkun oikeassaolijan vakavan närkästyksen osoitus. Niinpä niin: vaikka uskonnon varjolla voidaan järjestää niinkin kiinnostavia tapahtumia kuin teknomessuja, en kuitenkaan voi rehellisesti suositella mitään uskontoa kenellekään.

Tuosta tapahtumasta tulee kuluneeksi nyt 20 vuotta, ja siihen liittyy huomattavin – ja ehkä ainoa – vaikutukseni Helsingin 90-luvun teknoelämään. Ohjelmassa oli nimittäin myös akustisia musiikkiesityksiä, ja soitin marimballa jonkinlaisen soolokappaleen. Olisinkohan ollut mukana myös jossakin yhtyeessä? Parhaiten muistan lujan äänentoiston ja mahtavan kaiun: kun löin marimbasta soinnun, se tuli puolta sekuntia myöhemmin takaisin kirkon peräseinästä massiivisena hyökyaaltona.

Hesarin Ilkka Mattilan kirjoittama ennakkojuttu on tallessa, mutta paljon muuta tietoa tapahtumasta ei web sisällä. Alkuperäismateriaalia tuskin sähköisessä muodossa onkaan, olihan graafinen web vasta syntymässä, ja Mosaic-selain julkaistiin juuri noihin aikoihin. Toisaalta varmasti sekä internetistä että elektronisesta musiikista olivat kiinnostuneita paljolti samat edistysmieliset ihmiset, joten materiaalia periaatteessa voisi olla.

Hesarin mukaan ohjelmaa hallitsivat kaupungin huippu-dj:t. Olisikohan minulla tuolloin ollut kunnia tietämättäni esiintyä samalla keikalla nuoren Orkidean kanssa?

En tainnut seurata tapahtumaa loppuun asti, mikä näin myöhemmin ajateltuna on suuri harmi. Pakkasin kai marimbani ja kuljetutin sen kivenheiton päähän – asuin tuolloin Punavuoressa, tapahtumien polttopisteessä, ja noita aikoja muistelen nyt vanhana erityisen lämpimästi.

Laulua laulun päälle

Silloin tällöin nettijulkisuuteen pääsee livahtamaan mielenkiintoisia epävirallisia versioita tai miksauksia tunnetuista poppikappaleista. Usein kyse on yksittäisestä soitin- tai lauluosuudesta, joka on poimittu moniraitanauhalta. Joku, joka on päässyt kuulemaan alkuperäisiä studioäänitteitä, on onnistunut kopioimaan nauhoja itselleen, ja ennen pitkää äänitteet vuotavat julkisuuteen, yleensä Youtube-videon muodossa.

Jo vuosia on tunnettu John Bonhamin rumpuraidat In Through the Out Door -levyn äänityksistä Polar-studiossa loppuvuonna 1978 (esimerkiksi Fool in the Rain). Lukuisista Beatlesin lauluista on kuultavissa erillisraitoja, esimerkiksi Something-kappaleen basso ja rummut. Pitkälle 1970-luvulle asti studionauhureissa oli 8 tai 16 ääniraitaa, ja päällekkäisäänityksiä tehtäessä soitinosuuksia usein yhdistettiin samalle raidalle. Yksittäisiä soittimia voi siis olla jälkikäteen vaikeaa tai mahdotonta saada erilleen.

Liikkeellä olevien Beatles-raitojen suuri määrä lienee erittäin suosittujen karaokepelien ansiota. Näissähän pyritään vaimentamaan aina se alkuperäisen kappaleen osuus, jota pelaaja soittaa tai laulaa. Jotta tämä olisi mahdollista, on pelejä tehtäessä alkuperäiset moniraitaäänitteet kaivettu esiin ja eroteltu niistä kaikki mitä eroteltavissa on. En tiedä, onko ääniraitoja mahdollista kaivaa esiin pelitallenteelta vai ovatko vuodot peräisin studiosta.

Lopetin Abba-aiheisten nettifoorumien aktiivisen seuraamisen pari vuotta sitten, sillä niissä mitäänsanomattoman fanihömpän ja asiallisen musiikkikirjoittelun suhde on noin 98:2. Niinpä tulin tietoiseksi uudesta Abba-äänitevuodosta hieman jälkikäteen, mutten onneksi liian myöhään. Loppuvuodesta 2012 nimittäin livahti julkisuuteen parikymmentä Abban kappaletta, joissa lauluosuudet on nostettu pintaan ja soittimia vaimennettu. Ne ovat samoja äänityksiä, joista kappaleiden viralliset julkaisut on tehty, mutta joissakin tapauksissa sisältävät säkeistöjä ja introja, jotka on leikattu pois julkaistusta versiosta.

Nämä raa’at ja nopeasti kyhätyt miksaukset on ilmeisesti tehty Mamma Mia! -musikaalin tarpeisiin, sillä kappaleet ovat juuri niitä, jotka musikaalissa kuullaan. Ehkä niiden tarkoitus on auttaa lauluosuuksien harjoittelemisessa. Tosin kappaleista on tiettävästi tehty myös täydet transkriptiot, kuten olen aiemmin kirjoittanut. Uskottavan selityksen äänitteiden alkuperästä esittää johtava Abba-fanaatikko Ian Cole blogissaan.

Mitä näistä miksauksista sitten paljastuu? Ainakin Dancing Queenin kuuleminen olisi auttanut transkriptiossa, jonka tein graduani varten. Laulustemmoja pystyy seuraamaan helpommin. Lopussa kuuluu Björnin laulama ääni, joka on jätetty virallisesta versiosta pois. Kuuluisa puuttuva säkeistö kuullaan, mutta se onkin todellisuudessa ensimmäinen säkeistö! Myös I Do, I Do, I Do, I Do, I Do sisältää ylimääräisen säkeistön.

Lauluäänien määrä lienee suurimmillaan Voulez-Vous-levyn kappaleissa, jotka on äänitetty 1978 ja 1979. Kuorojen massiivisuus on suorastaan häkellyttävä. Voidaan oikeastaan puhua kahden tai useamman itsessään moniäänisen linjan kontrapunktista. Vaikka laulut on nostettu pintaan, se ei välttämättä tee yksittäisten stemmojen selville saamista helpoksi. Tässä vaiheessa Polar-studiossa oli käytössä 24 raitaa.

Joukossa on myös kappaleita, jotka eivät sisällä kummempia yllätyksiä.

Linkit äänitteisiin löytyvät tästä keskustelusta. Kappaleita ei löydä hakemalla Youtubesta, sillä linkit ovat yksityisiä. Tahallani en julkaise suoria linkkejä tässä, sillä en halua helpottaa levy-yhtiön tekijänoikeusrobottien myyräntyötä. Jos asiasta kovasti kiinnostunut haluaa ottaa äänitteet itselleen talteen, hakemalla löytyy keinoja.

Ympäri korvia

Toimittaja Håkan Schock tapasi Matti Sunellin talvipäivänseisauksen aikoihin. Keskustelu käytiin itähelsinkiläisen merenrantakahvilan terassilla, ja sen aiheena oli konsertti, jonka Sunell aikoi pitää Helsingin konservatoriossa tammikuun 22. päivänä. Nyt konsertin lähestyessä julkaisemme haastattelun.

Arvaapa huvittiko tulla tänne, kun kansankonservatoriolta soittivat ja pyysivät tekemään esittelytekstin. Mutta jostain se leipä on revittävä… Järjestät siis konsertin. Miksi?

Aikoinani, ilmeisesti hypomaanisessa mielentilassa, tulin hakeneeksi konserttisalia käyttööni opettajakonserttia varten. Ja niinpä vain se myönnettiin. Saan usein suuruudenhulluja tekotaiteellisia ideoita, mutta yleensä ne menevät nopeasti ohi. Tässä tapauksessa ehdin panna toimeksi ennen pään selviämistä, ja tässä sitä ollaan. Ei sitä oikein enää millään verukkeella siirtääkään kehtaa. Kerkesin pyytää kavereitakin mukaan.

Keitä kavereita?

Mukana on lyömäsoitinyhtye Moka-ensemble…

Miten niin moka? Aiotteko tahallanne soittaa huonosti?

Nimi tulee sanoista ”musiikki on kauhea asia”. Se oli edellisen konserttini otsikko. Kokosin silloin lyömäsoitinyhtyeen Rosauron vibrafonikonserttoa varten. Nimi on sama, mutta nyt on aivan eri soittajat.

Niin, sitten on kaksi vanhaa toveria, joiden kanssa metelöimme opiskeluaikoina Imu-yhtyeessä, ja yksi jousisoittaja, vanha tuttu hänkin.

Kuullaanko Rosauroa tällä kertaa?

No ei. Jos jotakin olen tähän ikään oppinut, niin sen, että en ole mikään virtuoosi tai taiteilija, jolla olisi jotain sanottavaa muiden kappaleiden esittäjänä. Soitan jos pyydetään, olenhan joskus solistinakin soittanut. Ja orkestereissa tietenkin soitan. On se tyydyttävää, kun saa menemään suomalaisen nykysäveltäjän vibrafonistemman, jossa on kuudestoistaosakvintoleita tempossa sata edestakaisin klaviatuurin päästä päähän. Siis en väitä, että itse olisin saanut menemään, mutta Moka-ensemblessä on tyyppejä, jotka saavat.

Siis omia kappaleita koko konsertti?

Niin, tai on siellä yksi sovitus, jos ehdin oppia sen konserttiin mennessä.

Oletko laatinut uusia sävellyksiä? Eihän sinulla muistaakseni kovin paljon kappaleita ole varastossa.

Olen keksinyt pienen sikermän poppikappaleita lyömäsoitinyhtyeelle…

Poppia? Eikös kansankonservatorio ole institutionaalisen taidemusiikin oppilaitos?

On kai se. Mutta eikö suuri osa vaikka jostain wieniläisklassismistakin ole aikamoista humppaa?

Et taida osata arvostaa hyvää musiikkia…

Elä kuule mulle rupee… minä olen sentään musiikkitieteen maisteri! Niin, nämä ovat sellaisia miniatyyrejä, poppipastisseja. Eräänlaista kokeellista musiikkia, jos niin haluat sanoa. Kokeillaan, toimiiko tämä lyömäsoitinyhtyeellä vai epäonnistuuko surkeasti.

Vai niin. Mitä muuta?

Meillä on yksi vanha kappale, joka oli hitti vuonna 1995. Esitimme sitä useita kertoja. Eräässä Korvat auki -konsertissa muuan kuulija nimitti kappaletta ”ala-astelaisten anaalihuumoriksi”. En sano kuka. Riemastuttavaa! Kuulemma myös eräs oikea säveltäjä – en taaskaan sano kuka, mutta hänellä on sellainen rähisevä nimi – on sanonut sitä parhaaksi kappaleekseni. Minultahan ei kovin paljon sävellyksiä ole tullut sen jälkeen, joten saatpa itse todeta, pitääkö väite yhä paikkansa.

Luuletko tosiaan että tulen sinne konserttiin? Oliko tässä kaikki?

Ei. Eihän tässä ole vielä puolta tuntiakaan musiikkia. Sitten on vielä elektroakustinen osuus. Siihen kuuluu huutoa, joka on jokseenkin improvisoitua musiikkia. Ääniprosessointeja ohjelmoin täyttä häkää. Toki käytän kuulokkeita naapureiden säästämiseksi. Mutta tarkoitus on tosiaan tuottaa kaikki ääni elävänä, vaikka välillä mennään aika jytiseviin sointimaailmoihin. Oletko muuten kuullut sen jutun Kaija Saariahosta Ircamissa 80-luvulla?

Olen, ja tiedän että olet keksinyt sen itse. Ei pitäisi levitellä perättömiä kauhujuttuja julkisuuden henkilöistä. Itsekö huudat?

Ei, tämä on duo, jossa minun osuuteni on lyöminen ja hanojen vääntäminen. Mutta soolona kaavailen esittäväni yhden minimalismijutun. Se jatkaa niiden kappaleiden sarjaa, joissa soitan koneen avulla kaanonissa itseni kanssa. Kappale on oikeastaan hommage sekä Steve Reichille että John Cagelle. Lisäksi se julistaa suomalaisen insinööritaidon riemuvoittoa itämaisesta huuhaasta.

Sillä lailla. Jokohan tämä olisi tässä?

Etkö siis tosiaan aio tulla konserttiin?

Arvaa kaksi kertaa. Miten täältä pääsee metrolle? Kahvisi on muuten jäässä.

Tresor

Teknoklubin tulee tietenkin sijaita voimalaitoksessa

Musiikinhistoria väittää, että teknon pääkaupunkeja ovat Berliini ja Detroit. Berliiniin oli helpompi lähteä neljäksi syyslomapäiväksi. Päätin hankkiutua kaupunkiin vailla ennakkosuunnitelmia ja katsoa paikan päällä, mitä tapahtuu.

Isot massajytinäpaikat, joista nykyään kuuluisin on kai Berghain, ja joissa meno alkaa keskiyöllä ja kestää aamuun, toimivat lähinnä viikonloppuisin. Sellainen olisi ihan uteliaisuuttaan hyvä käydä kokemassa, mutta yön läpeensä heilumista korvat tukkivassa jytkeessä en oikein jaksa. Ei silti, että yksin yössä seikkaileminen huolestuttaisi: Berliini on turvallinen ja inhimillisen kokoinen kaupunki. Taksimatka olisi joka tapauksessa lyhyempi ja halvempi kuin Helsingissä, ja kävellenkin pääsisi hotelliin tunnissa tiukan paikan tullen. Mutta kuunneltava ja ihmisten aikoihin esitettävä musiikki olisi mieluisempi valinta.

Ja jopas: Tresor-klubilla näytti olevan keskiviikkona kello 21 kolmen esiintyjän konsertti, muiden muassa Robert Henke. Voisiko paremmin sattua.

Alkuperäinen Tresor toimi Leipziger Straßella entisen idän puolella vuosina 1991–2005. Paikalla on nyt valtava rakennustyömaa. Klubi oli eurooppalaisen teknon sykkivä sydän, ja siihen suhtautuvat nostalgisesti monet sellaisetkin, jotka eivät tulleet edes käyneeksi Berliinissä 1990-luvulla. Vuodesta 2007 Tresor on toiminut Köpenicker Straßella voimalaitoksen käytöstä poistetussa osassa.

Kun en oikein tiennyt aloitusaikakäytännöistä ja paikkojen suosiosta, hankkiuduin ovelle puoli yhdeksäksi. Samoin teki jokunen muu, mutta ovet olivat kiinni eikä minkäänlaista ryntäystä näyttänyt olevan tulossa. Ehdin siis käydä kulman kioskilla kiskaisemassa currywurstit ja palata rauhassa yhdeksäksi.

Ovien auetessa paikalla oli väkeä saman verran kuin elektronisen musiikin konserteissa Helsingissä, muutama kymmen. Sympaattista, että isollakin paikkakunnalla erikoisalojen yleisöt ovat inhimillisen pieniä porukoita.

Tresorissa on saleja useammassa kerroksessa. Kuuntelukonsertti oli Globus-salissa, pienehkössä tilassa jossa ihmiset istuvat tyynyillä ja nojatuoleissa. Sitten on toinen pienempi klubitila ja vihdoin itse Tresor-halli, jossa jytisee keskiyöstä eteenpäin.

Globus-saliin kävellessäni Henke oli tarkistamassa laitteistoaan huoneen keskellä seisovan pöydän ääressä. Istuuduin kolmen metrin päähän mukavaan pallotuoliin odottelemaan esityksiä.

Ensimmäisenä esiintyivät Adam X & Dasha Rush. Musiikki oli pehmeää ambientia, mollitonaliteetissa kellumista vailla minkäänlaista biittiä. Oikein miellyttävää myös äänenvoimakkuudeltaan. He soittivat Tresorissa keskiyön jälkeen vähän rankempaa materiaalia, täältä voi kuunnella jos jaksaa.

Elektronisessa musiikissa populaarin ja akateemisen tai taidemusiikin raja on häilyvä. Olen viime aikoina oppinut tuntemaan Robert Henken vakavasti otettavaksi tekijäksi tällä moniulotteisella alueella. Hän esiintyy sekä Monolake-projektina että omalla nimellään, ohjelmoi (hän on Ablettoman perustajia ja Live-ohjelman tärkeimpiä kehittäjiä) ja opettaa äänisuunnittelua yliopistotasolla.

Aloitusesiintyjän viimeisten äänten kaikuessa Henke pyrähti pöytänsä ääreen punaviinilasi kädessään ja avasi koneensa hanat. Henken osuus oli lähes puolentoista tunnin mittainen yhtenäinen esitys, jonka aikana hän ohjasi konettaan kahdella liukusäätimin ja potikoin varustetulla kontrollerilla.

Äänimaailman perustan muodosti ja esityksen eri vaiheet yhteen sitoi eräänlainen rikas kohiseva jylinä, kuin etäältä kuunneltu teollisuuslaitos. Musiikki oli enimmän osan aikaa sävelkorkeudetonta, mutta kohinasta saattoi korva muodostaa illusorisia harmonioita. Perusjylystä kohosi erilaisia säikeitä, jotka kukin vuorollaan nousivat esiin, kehittyivät, soivat aikansa ja häipyivät pois tai muuttuivat toisiksi.

Äänten alkulähteitä ei yleensä pystynyt tunnistamaan, ne saattoivat olla konkreettisia tai synteettisiä, mutta usein äänet vaikuttivat vahvasti granuloiduilta eli raesynteesin keinoin käsitellyiltä. Eräässä vaiheessa esimerkiksi tuli selvästikin ihmisääniä, joiden jatkuvuus rikottiin ja satunnaistettiin granulaarisesti silppuamalla ja jotka sitten vähitellen yhä kapeammalla kaistanpäästösuodatuksella muutettiin resonoiviksi ujelluksiksi ja vihellyksiksi.

Yhdessä vaiheessa koko äänimassa oli matalaa kuulo- ja tuntoaistin rajoilla liikkuvaa jyminää, mutta koskaan äänenvoimakkuus ei ollut liiallinen. Loppupuolella käytiin myös sävelkorkeuksien maailmassa, operoitiin tuokio matalan urkupisteen päällä.

En tiedä millä tekniikalla Henke esityksensä teki, mutta voisin arvella hänen käynnistäneen ääniä Livellä ja käsitelleen niitä ohjelmoimallaan Granulator-instrumentilla, jonka parametreja hän ehkä manipuloi kontrollereillaan.

Konserttiosuuden viimeinen esiintyjä Biosphere (Geir Jenssen) oli ennakkotietojen perusteella mitä kiinnostavin. Hän on kotoisin Tromssasta (Tromssa–Berliini-akseli, tästä on puhuttu ennenkin!) ja käyttää musiikissaan vuorilla tekemiään kenttä-äänityksiä. Tämä esitys ei kuitenkaan ollut järin nautittava: suurimman osan aikaa musiikissa oli monotoninen biitti, ja bassorummun funktiota toimittava matala iskuääni oli päätähalkovan voimakas. Kaikki ambient-nyanssit hukkuivat hakkuuseen. Nyt levyltä kuunnellessani vaikutelma on aivan toinen, miellyttävä.

Itse Tresor-salia en edes nähnyt, se oli alkuillan konsertin aikana vielä kiinni. Käytävillä alkoi liikkua halventuneen pääsymaksun houkuttelemia meluisia poikaporukoita, ja lähdinkin puoliltaöin mainiota U-bahn-verkostoa hyödyntäen yöpymään. Zurückbleiben, bitte!

Sisäänkäynti jyminän ja rätinän maailmaan

People Need Love 40 vuotta

On kulunut 40 vuotta siitä, kun ensimmäistä Abba-kappaletta levytettiin. People Need Love äänitettiin Metronome-studiossa 29. maaliskuuta ja julkaistiin kesäkuussa singlenä POS 1156. Abba-nimeä ei vielä ollut (se tuli vasta 1974), vaan esittäjiksi merkittiin ”Björn & Benny, Agnetha & Annifrid”. Tässä laulussa kaikki neljä ovat tasaveroisesti esillä, kun aikaisemmin A & A olivat lähinnä vierailleet taustalaulajina B & B:n äänitteillä.

Virallisen Abba-historioitsijan Carl Magnus Palmin muistelo.

Muistan itsekin tuon päivän. Kävelin ripeästi koulusta kotiin (5 minuuttia), sillä aioin käydä Vimpelinvaaralla hiihtämässä (70-luvulla kaikkina talvina oli vähintään metri lunta ja 40 astetta pakkasta). Kotimatkalla ohitin kaverini Esan, joka käveli hitaasti ja mietteliäänä. Hän kysyi: ”Oletko kuullut, että Björn ja Benny ovat menneet taas studioon, ja nyt ne ovat sanoneet, että ehkä aikovat antaa tyttöjenkin laulaa enemmän?” Vastasin: ”No vihdoinkin. Toivottavasti tajuavat, etteivät ne itse laulamalla kovin pitkälle pääse. Kun panevat naiset laulamaan ja keksivät itse kunnon kappaleita niin sillä tavalla pärjäävät paremmin.”

Tähän videoon liittyy tässä blogissa taannoin julkaistu musiikinhistoriallinen artikkeli.

Jumala

Miltähän tuntuu olla samassa huoneessa jumalan kanssa?

Huomisiltana se selviää. Pohjois-Pasilassa seisovaan jättiläishalliin kokoontuu jumalan sanaa kuuntelemaan kymmenentuhatta ihmistä, jotka ovat maksaneet pääsylipuistaan 90–150 euroa.

Luulin jo jättäneeni jäähallispektaakkelit, sillä kaikki pakollisina pitämäni esiintyjät tulivat nähdyiksi viimeistään 90-luvulla. Puoliksi leikilläni olen joskus sanonut, että jos jumala joskus vielä tulee Suomeen, hänen takiaan on ilmeisesti vaivauduttava massatilaisuuteen. No, syksyllähän asiasta tuli sitten ilmoitus, ja lupauksesta on pidettävä kiinni. Teen sen kyllä ihan mielelläni.

Jumala kävi Olympiastadionilla niinkin äskettäin kuin 2004, mutta ilmeisesti nukuin tuolloin. Tarkkaamattomuuteeni vaikutti ehkä myös se, että tunnen hyvin satunnaisesti hänen soolotuotantoaan ja olen jopa hieman väheksynyt sitä. Vasta myöhemmin sain kuulla, että hänen tuolloinen ohjelmansa sisälsi enimmäkseen hänen 1960-luvun yhtyeensä musiikkia. Sen jälkeen valpastuin: jos kerran on mahdollista kuulla tärkeimmän elossa olevan 1900-luvulla vaikuttaneen muusikon parasta tuotantoa hänen itsensä esittämänä, aikalaisen tulee tarttua tilaisuuteen, ennen kuin jompi kumpi kuolee.

Jumala esiintyi eilen Tukholmassa ja jatkaa Helsingistä Moskovaan. Tällä kiertueella on esitetty 52:ta laulua, joista 17 on soitettu joka konsertissa. Vähän alle kymmenen kappaletta on sellaisia, jotka on kuultu useimmiten, ja sitten on parikymmentä satunnaisesti esitettyä. Noin 33 kappaletta eli kolme viidesosaa ohjelmistosta on vuosina 1963–1970 julkaistua ja kuuluu siis populaarimusiikin korkeimpaan kaanoniin.

Soolotuotannosta ohjelmistossa on eniten kappaleita levyltä Band on the Run (1973), jonka onneksi itse tunnen toiseksi parhaiten. Kumma kyllä yhtään kappaletta ei ole jumalan runsaan mutta epätasaisen soolotuotannon kohokohtiin kuuluvalta levyltä Flowers in the Dirt (1989).

Tarkoitukseni oli syksyn mittaan perehtyä järjestelmällisesti jumalan tuotantoon vuodesta 1970 tähän päivään. Siihen ei aika eikä keskittymiskyky riittänyt, ja nyt viime hetkillä olen vain opetellut tunnistamaan kiertueohjelmistossa olevat kappaleet. Toki tunnen tuotantoa sieltä täältä, eihän kukaan musiikkia seuraava voi kokonaan välttyä jumalan vaikutukselta.

Esiinnyn julkisesti rationaalisena ja sentimentaalisuutta vieroksuvana aikuisena miehenä, mutta todellisuudessa olen samanlainen kirkuva fani kuin ne tytöt, jotka syntymäni aikoihin seurasivat jumalaa kaikkialle. Jumalan kohtaamisessa askarruttaakin ensi sijassa se, miten kestän tapahtuman ilman psykofyysistä murtumista.

Yksi mahdollinen valmistautumistapa on sellainen, että kuuntelisin kotona useana päivänä ennen tapahtumaa runsaasti jumalan sanaa syvällisesti eläytyen ja itkisin silmäni kuiviksi. Näin voisin itse kohtaamisen aikana olla rauhallinen, havainnoida ja painaa mieleeni asioita. Mutta toimisiko valmistautuminen tällä tavoin vai kiihdyttäisikö ylenmääräinen tunnelmointi päinvastoin haltioitumisen sietämättömiin mittasuhteisiin, niin että minut pitäisi kantaa tajuttomana ulos kesken tilaisuuden?

Pitäisikö sen sijaan joogata ja meditoida runsaasti, syödä terveellisesti ja nukkua paljon, jotta voisi astua tilaisuuteen täysin levollisena ja keskittyneen tarkkaavaisena?

Teki niin tai näin, kaikenlainen perinpohjainen valmistautuminen alkaa olla nyt myöhäistä, sillä jumala ilmestyy runsaan vuorokauden kuluttua. Mennään tästä ihan rauhallisesti hetki kerrallaan, isompaa meteliä pitämättä, ja yritetään pärjäillä. Korvatulpat mukaan, samoin piilolinssit päähän, ne kun sattuvat minulla olemaan nyt tehokkaampia kuin silmälasit, joten jumalan näkee paremmin. Eivätkä silmäripset roiski laseja sotkuisiksi, jos tuppaisi itkettämään. Mutta mitenkähän ne piilolinssit sitten pysyvät silmissä, jos oikein kovasti rupeaa vettä tulemaan?

Musiikkitalo

Minäkin kävin siellä musiikkitalossa. Konsertti oli uuden musiikin Klang-konserttisarjan avajaiskonsertti.

Tulo

Konsertin alkamisaika oli ilmoitettu pahaenteisen myöhäiseksi, kello 20:ksi. Näinköhän näitä nykykonsertteja jaksaisi kuunnella talvipimeälläkin iltamyöhään? Mutta helppo oli taloon tulla: kävelymatkaa on asemalta vähemmän kuin Finlandia-taloon ja moneen muuhun konserttipaikkaan. Väkeäkin oli talon kulmilla kovasti. Joku seisoi ulko-oven edessä pidellen lappua ”Ostetaan lippu”. Jopas on uudella musiikilla suosiota näinä aikoina, taisin jäädä liputta.

Menin kuitenkin reippaasti sisälle, sillä olinhan tullut myös ihmettelemään uutta taloa. Selvisi sitten väenpaljouden syy ja se, miksi väki ei näyttänyt aivan institutionaalisen taidemusiikin tyypilliseltä yleisöltä: puoli kahdeksalta oli isossa salissa alkamassa Apocalyptican konsertti. Valkeni siis myös peruste toisen konsertin myöhäiselle alkamiselle. Onneksi uutta musiikkia pääsee vastedes kuulemaan jo kuudelta.

Lipunmyyntiin ei tarvinnut jonottaa, ja osuin oikealle luukulle jo toisella yrittämällä. Olin päättänyt ostaa lipun konserttipaikalta ihan seikkailumielessä ja siksi, etten halua maksaa kaiken maailman ”palvelumaksuja” siitä, että palvelen itseäni netissä ja printtaan itse oman lippuni. Lipun hinnaksi oli ilmoitettu 15 euroa, mutta eikös, perhana, myyjä pyytänyt kuuttatoista! Ovat siis näköjään ulkoistaneet myös sisällä talossa tapahtuvan lipunmyynnin, välikäsi ottaa vielä täälläkin oman lisänsä, ja lippuja on käytännössä mahdotonta saada ilmoitettuun hintaan. Vaikka ”vain” 7 prosentin hinnankorotus ei romahduta konsertissakävijän taloutta, jättää tällainen toiminta silti valehtelun ja petoksen vaikutelman. Ja kuinka helposti mielipahan voisi välttääkään: kertomalla lipun oikean hinnan, 16 euroa. Konsertin varsinaisen järjestäjän ei pidä pestä käsiään tästä asiasta.

Vinkkaankin tässä konserttien järjestäjille, etenkin nykymusiikkipuolella: järjestäkääpä minulle vapaalippuja, niin lupaan blogata jokaisesta konsertista.

Vein takkini naulakkoon. Siitä ei tarvinnut maksaa erikseen. Mutta tästä lisää myöhemmin.

Talo vaikutti toimivalta ja melko viihtyisältä. Pieni kolkkouden vivahde oli kyllä sisätiloissakin, mutta sitä lievittivät värikkäät taideteokset.

Konsertti

Konsertti oli Camerata-salissa kolme kerrosta katutasoa alempana. Sali on selkeän muotoinen ja liikkuminen ja istuminen vaivatonta. Kovin kaikuisalta se ei kuulostanut, musiikin yksityiskohdat ja hiljaiset äänet erottuivat hyvin.

Ohjelmassa oli ilahduttavan raikkaita kappaleita ja niiden (ilmeisesti välttämättömänä) vastapainona talon ulkoasuun sointuvaa nykymusiikkia sanan 1980-lukulaisessa mielessä. Kumman paljon sattui tähän konserttiin paitsi hiljaista ääntä, myös kihisevää, kahisevaa ja kohisevaa hälyä, lyöjilläkin olivat jouset ahkerassa käytössä. Reippaina kappaleina jäivät mieleen Tiensuun, Ablingerin ja Puumalan soitteet.

Ohjelmalehtisen tekstit olivat vaikeaselkoisia, säveltäjien mietteet hämäriä. Vaikka usein musiikillinen kekseliäisyys ja elävä verbaalinen ilmaisu viihtyvät samassa päässä, eivät kuitenkaan aina. Joskus ei kummastakaan ole tietoa.

Esiintyjiä ei mainittu ohjelmassa kappalekohtaisesti.

Meno

Konserttisalista oli helppo poistua, ja tie yläkerroksiin löytyi melko vaivattomasti. Mutta rivakasta poistumisesta ei ollut hyötyä, kun naulakolla joutui odottelemaan. Koko sadan metrin pituisesta narikasta oli huolehtimassa kaksi ihmistä, jotka juoksivat edes takaisin. Enkö huomannut katsoa narikkalappuni molemmille puolille, vai pitääkö tosiaan paikkansa, että lapun numerot eivät mitenkään korreloi naulakoiden päädyissä näkyvien tunnusten kanssa? Eihän voi olla niin, että jos konserttivieras ei oikein muista mihin kohtaan naulakkoa hän on takkinsa jättänyt, palvelija joutuu parhaassa tapauksessa tekemään kahdensadan metrin juoksulenkin?

Konserttiyleisöä palvelevat ihmiset olivat kaikesta huolimatta erittäin ystävällisiä, mistä heitä lujasti kiitettäköön.

Ulko-ovesta poistuin kello 22.29. Oven sai avata ihan itse mekaanisesta vivusta.

Tehoa Spotifyn käyttöön

Totuuden vanhaa Spotify-juttua luetaan yhä viikoittain. Tuo mainio ja kiistanalainenkin musiikkipalvelu siis kiinnostaa ja sen käytöstä haetaan jatkuvasti tietoa. Vastikään palvelu laajeni Usaan.

Kuten odottaa saattoi, olen sittemmin myöntynyt maksamaan palvelusta vitosen kuussa päästäkseni eroon mainoksista. Liikkuessani en halua kuunnella musiikkia, joten kympin maksavalla premium-palvelulla ei ole minulle käyttöä.

Löysin ihan äsken mainion avun musiikin löytämiseen Spotifysta: Spotify Classical Playlists. Olisinpa löytänyt aikaisemmin, sillä se on ollut olemassa pian kaksi vuotta. Sinne on koottu hienoja esittäjän, säveltäjän, lajityypin tai muun aiheen mukaan koottuja soittolistoja, jotka saa kuuluville yhdellä klikkauksella. Listoja pohjustavat huolellisesti lisätietoihin linkittävät esseet. Miten olisi kronologinen soittolista Steve Reichin tuotannosta (kesto yksi vuorokausi)? Musiikkia Kubrickin elokuvista? Beethovenin tuotanto aika– tai opusjärjestyksessä?

Valittelin aikaisemmin säveltäjähaun puuttumista. Tässä on kokoelma neuvoja tehokkaaseen musiikin etsimiseen.

Spotifyn premium-palvelu lupaa mobiilikäytön lisäksi, että äänentoiston laatu on hyvä 320 kilobittiä sekunnissa. Mutta tiesitkö, että läheskään kaikki musiikki ei ole saatavissa luvatun korkealaatuisena?

Pyörällä konserttiin, tietysti

Miten kaupunkifestariin kuljetaan vaivattomimmin? Pyörällä polkien, selvähän se. Flow näyttää mallia järjestelyissä: pyörille on varattu vartioitu pysäköintialue. Tästä voisi ottaa oppia vaikka institutionaalinen taidemusiikki. Millaiset pyöräpysäköintitilat mahtavat olla Musiikkitalossa?

Tapahtuma-alueen kohdalla on myös erotettu yksi autokaista Sörnäisten rantatiestä pyöräkaistaksi ja annettu koroke kokonaan jalankulkijoille.

Laskekaahan joukosta Jopot. Alkuperäisen bongaamisesta saa kaksoispisteen.

Mutta mitäs pysäköintiä tämä on?

Hesarin metarunoutta

Helsingin Sanomien kulttuuriarviot, ainakin kulttuurisivujen RSS-syötteeseen tulevat, kirjoitetaan nykyään runomuotoon. Ensimmäinen aforistinen esimerkki lienee muodoltaan eräänlainen laajennettu haiku. Toinen runo valmistaa tunnelmaa lyhyin säkein ennen yllättävää ja dramaattista huipennusta:

Tällaisena ainakin minun Netnewswire-syötteenlukimeni jutut näyttää. Seuraava musiikkiarvio noudattaa samankaltaista muotoa kuin edellinen kirja-arvostelu, vain mittakaavaltaan laajennettuna. Tilanne pohjustetaan lyhyin, toteavin säkein. Sitten alkaa vyörytys: pitkiä yhden virkkeen säkeitä, jotka pakottavat lukijan ottamaan kantaa. Juuri, kun lukija on tempautunut kiihkeään keskusteluun runon kertojan kanssa, vedetään matto alta: viimeinen säe katkeaa kesken sanan, ja lukija jää hölmistyneenä haukkomaan henkeään.

Laulu jossa on tunnelma

Mikä on tuo suriseva g-sävel, joka kuuluu lähestyvän Mustikkamäen ja kirkonkylän suunnalta? Onko se pommikonelaivue, joka lentää käymälän yli? Ei, vaan Finnairin Airbus A340, joka lentää Kontulan yli.

Surina voimistuu nopeasti. Muutamassa sekunnissa kone on suoraan yläpuolella, sävel laskeutuu kokoaskelen ja sitten suriseva ääni vaihtuukin puhalluksen kohinaan. Kohina voimistuu vielä hieman ja häipyy sitten hitaasti väreillen.

Neljän moottorin sointi on juhlallista kuunneltavaa verrattuna ärsyttävästi uliseviin kaksimoottorisiin pikkubusseihin, noihin ilmojen Toyota Corolloihin. Kaikkein täyteläisin klangi on kuitenkin kolmimoottorisessa MD-11:ssä, jota tapaa enää rahtikoneena. Ilmeisesti ison pyrstömoottorin ansiosta siinä on mitä muhevimmat bassot. Kaksimoottorisista melko jykevästi soi Boeing 757 isoine moottoreineen (ja varmasti myös 767 ja 777, mutta niitä en ole päässyt kuulemaan alhaalta).

Kun usea samanlainen äänilähde soi samalla sävelkorkeudella, tuloksena on niin sanottu chorus-ilmiö, joka tekee soinnista rikkaan ja täyteläisen. Tämä johtuu pienen pienistä eroista sävelkorkeudessa ja ääniaaltojen keskinäisissä vaiheissa (eri lähteiden äänet saapuvat korvaan hieman eri kohdassa värähtelysykliään). Tämän ilmiön hyväksikäyttöön perustuu se, että orkesterissa on monta viulua soittamassa samaa säveltä, tai se, että Michael Tretow äänitti eräiden laulajattarien osuudet levylle useaan kertaan päällekkäin.

Lentokoneiden tapauksessa ääntä moduloivat lisäksi väreilevät ja virtailevat ilmakerrokset, ja tällöin voidaankin usein puhua flanger-efektistä.

LS-10-taskuäänittimen mikrofonit eivät valitettavasti kyenneet nappaamaan syvimpiä bassoja. Jahka saadaan kunnon mikit takaisin studiosta, selvitetään lentoasemalta koneiden noususuunta, pystytetään stereopari pihalle, pelotellaan räkättirastaat loitolle ja ruvetaan levyttämään.

Elektronisen musiikin historia

Radiossa alkoi viikko sitten elektronisen musiikin historia Avaruusromun jäljillä. Suosittelen sitä jyrkästi kaikille. Jukka Mikkola on koonnut kolmeentoista tunnin pituiseen ohjelmaan elektronisen musiikin merkittäviä teoksia viisikymmenluvun alusta tähän päivään.

Ensimmäinen jakso on jälkikuunneltavissa vielä tämän illan (12.6.), sillä tänään tulee radiosta toinen osa.

Ensimmäisessä jaksossa soivat itsestäänselvät viisikymmenluvun perusteokset. Lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota Raymond Scottiin, joka keksi nykyisin turhan suositun silmukka- eli luuppipohjaisen sävellystavan jo 1950-luvun puolivälissä. Toki nauhalenkkien käyttö on aina ollut tärkeä nauhamusiikin tekniikka, mutta Scott käytti toisteisten kuvioiden toteuttamiseen itse rakentamiaan soittokoneita.

Jos (tahtoo sanoa kun) käytettävissä on kunnon äänentoisto, kannattaa kuunnella, miten hiillos paitsi risahtelee, myös jysähtelee erittäin matalilla taajuuksilla Xenakisin kappaleessa Concret PH.

Toisessa jaksossa tullaan kuusikymmenluvulle ja tietokonemusiikin alkuun. Ensimmäisenä kappaleena on luvassa tietokonemusiikin perustajan, hiljattain edesmenneen Max Mathewsin Bicycle Built for Two, tunnettu myös eräästä kuuluisasta elokuvakohtauksesta.

Kappaleet soivat yhteen menoon ilman kuulutuksia. Mikkola on tosin mennyt mielestäni hieman liian pitkälle, sillä kappaleet käytännössä häivytetään ristiin ja levykestoista puuttuu järjestään pari kolme sekuntia. Kaiken kukkuraksi ensimmäisessä jaksossa Ussachevskyn ja Ligetin kappaleet soivat pitkän aikaa päällekkäin! Tällaisesta remiksauksesta pitäisi kyllä kertoa kuulijalle.

Ligetin Artikulationista on muuten tehty kuuntelupartituuri.

On onni, että Avaruusromu tulee nykyään yleisohjelmasta. Sen lähetys nimittäin on kuunneltavissa neteitse hyvälaatuisena äänenä. Muiden kanavien suorat lähetykset ja Areenan tallenteet ovat vain 128-kilobittistä mp-kolmosta. Näin ollen ohjelma kannattaa kuunnella silloin kun se tulee, ihan vanhan ajan tyyliin istumalla vastaanottimen ääreen ja rauhoittumalla kuuntelemaan.

Toinen ohjelma, jonka kuulumisesta yleisohjelman puolelta meidän on syytä olla kiitollisia, on Osmo Tapio Räihälän progeohjelma Karmiininpunaisen kuninkaan hovi. Senkin uusin jakso on aina viikon verran Areenassa, mutta parhaasta äänestä (suoran lähetyksen ohella) saa nauttia, kun katsoo kappaleet luettelosta ja käy hakemassa levyt kirjastosta.

Kun suositeltavista musiikkiohjelmista puhutaan, täytyy mainita vielä uusi sarja Hitin kaava. Se tosin tulee rinnakkaisohjelman puolelta, ja ainakaan ensimmäisessä osassa kappaletta ei soitettu kokonaan. Kannattaa siis kuunnella puheena oleva kappale etukäteen levyltä tai vaikka Spotifysta.

Tosiaan, radiotahan voi kuunnella myös ihan perinteisen analogisesti ULA-vastaanottimella.