Ympäri korvia

Toimittaja Håkan Schock tapasi Matti Sunellin talvipäivänseisauksen aikoihin. Keskustelu käytiin itähelsinkiläisen merenrantakahvilan terassilla, ja sen aiheena oli konsertti, jonka Sunell aikoi pitää Helsingin konservatoriossa tammikuun 22. päivänä. Nyt konsertin lähestyessä julkaisemme haastattelun.

Arvaapa huvittiko tulla tänne, kun kansankonservatoriolta soittivat ja pyysivät tekemään esittelytekstin. Mutta jostain se leipä on revittävä… Järjestät siis konsertin. Miksi?

Aikoinani, ilmeisesti hypomaanisessa mielentilassa, tulin hakeneeksi konserttisalia käyttööni opettajakonserttia varten. Ja niinpä vain se myönnettiin. Saan usein suuruudenhulluja tekotaiteellisia ideoita, mutta yleensä ne menevät nopeasti ohi. Tässä tapauksessa ehdin panna toimeksi ennen pään selviämistä, ja tässä sitä ollaan. Ei sitä oikein enää millään verukkeella siirtääkään kehtaa. Kerkesin pyytää kavereitakin mukaan.

Keitä kavereita?

Mukana on lyömäsoitinyhtye Moka-ensemble…

Miten niin moka? Aiotteko tahallanne soittaa huonosti?

Nimi tulee sanoista ”musiikki on kauhea asia”. Se oli edellisen konserttini otsikko. Kokosin silloin lyömäsoitinyhtyeen Rosauron vibrafonikonserttoa varten. Nimi on sama, mutta nyt on aivan eri soittajat.

Niin, sitten on kaksi vanhaa toveria, joiden kanssa metelöimme opiskeluaikoina Imu-yhtyeessä, ja yksi jousisoittaja, vanha tuttu hänkin.

Kuullaanko Rosauroa tällä kertaa?

No ei. Jos jotakin olen tähän ikään oppinut, niin sen, että en ole mikään virtuoosi tai taiteilija, jolla olisi jotain sanottavaa muiden kappaleiden esittäjänä. Soitan jos pyydetään, olenhan joskus solistinakin soittanut. Ja orkestereissa tietenkin soitan. On se tyydyttävää, kun saa menemään suomalaisen nykysäveltäjän vibrafonistemman, jossa on kuudestoistaosakvintoleita tempossa sata edestakaisin klaviatuurin päästä päähän. Siis en väitä, että itse olisin saanut menemään, mutta Moka-ensemblessä on tyyppejä, jotka saavat.

Siis omia kappaleita koko konsertti?

Niin, tai on siellä yksi sovitus, jos ehdin oppia sen konserttiin mennessä.

Oletko laatinut uusia sävellyksiä? Eihän sinulla muistaakseni kovin paljon kappaleita ole varastossa.

Olen keksinyt pienen sikermän poppikappaleita lyömäsoitinyhtyeelle…

Poppia? Eikös kansankonservatorio ole institutionaalisen taidemusiikin oppilaitos?

On kai se. Mutta eikö suuri osa vaikka jostain wieniläisklassismistakin ole aikamoista humppaa?

Et taida osata arvostaa hyvää musiikkia…

Elä kuule mulle rupee… minä olen sentään musiikkitieteen maisteri! Niin, nämä ovat sellaisia miniatyyrejä, poppipastisseja. Eräänlaista kokeellista musiikkia, jos niin haluat sanoa. Kokeillaan, toimiiko tämä lyömäsoitinyhtyeellä vai epäonnistuuko surkeasti.

Vai niin. Mitä muuta?

Meillä on yksi vanha kappale, joka oli hitti vuonna 1995. Esitimme sitä useita kertoja. Eräässä Korvat auki -konsertissa muuan kuulija nimitti kappaletta ”ala-astelaisten anaalihuumoriksi”. En sano kuka. Riemastuttavaa! Kuulemma myös eräs oikea säveltäjä – en taaskaan sano kuka, mutta hänellä on sellainen rähisevä nimi – on sanonut sitä parhaaksi kappaleekseni. Minultahan ei kovin paljon sävellyksiä ole tullut sen jälkeen, joten saatpa itse todeta, pitääkö väite yhä paikkansa.

Luuletko tosiaan että tulen sinne konserttiin? Oliko tässä kaikki?

Ei. Eihän tässä ole vielä puolta tuntiakaan musiikkia. Sitten on vielä elektroakustinen osuus. Siihen kuuluu huutoa, joka on jokseenkin improvisoitua musiikkia. Ääniprosessointeja ohjelmoin täyttä häkää. Toki käytän kuulokkeita naapureiden säästämiseksi. Mutta tarkoitus on tosiaan tuottaa kaikki ääni elävänä, vaikka välillä mennään aika jytiseviin sointimaailmoihin. Oletko muuten kuullut sen jutun Kaija Saariahosta Ircamissa 80-luvulla?

Olen, ja tiedän että olet keksinyt sen itse. Ei pitäisi levitellä perättömiä kauhujuttuja julkisuuden henkilöistä. Itsekö huudat?

Ei, tämä on duo, jossa minun osuuteni on lyöminen ja hanojen vääntäminen. Mutta soolona kaavailen esittäväni yhden minimalismijutun. Se jatkaa niiden kappaleiden sarjaa, joissa soitan koneen avulla kaanonissa itseni kanssa. Kappale on oikeastaan hommage sekä Steve Reichille että John Cagelle. Lisäksi se julistaa suomalaisen insinööritaidon riemuvoittoa itämaisesta huuhaasta.

Sillä lailla. Jokohan tämä olisi tässä?

Etkö siis tosiaan aio tulla konserttiin?

Arvaa kaksi kertaa. Miten täältä pääsee metrolle? Kahvisi on muuten jäässä.