Autolla ajoa öiseen aikaan

Sebastian Schipperin huima yhden oton Berliini-jännäri Victoria (2015) tuli taas Teemalta. Koska tehtäväkseni on langennut selvittää sekä Arvottomien että Berliinissä tapahtuvien enkeliaiheisten ja yhden oton elokuvien kuvauspaikat, esitän tässä väliraporttini. Kuvat tulevat sitten, kun seuraavan kerran pääsen käymään paikan päällä.

Elokuva tapahtuu reaaliajassa, joten kuvauspaikkojen on pakko sijaita pienellä alueella, tässä tapauksessa Berliinin Mittessä ja Kreuzbergissa. Verkosta löytyy helposti juttuja, joissa kerrotaan ilmiselvimmät kohteet: Charlottenstraßen varastokellariin lavastettu disko ja Friedrichstraßen varrella sijaitsevat Späti eli elintarvikekioski, josta varastetaan kaljaa, kerrostalo, jonka katolle kiivetään ryypiskelemään ja Victorian kahvila. Mutta kun lähdetään ajamaan pimeitä katuja autolla, jonka lasit ovat huurussa, paikkojen tunnistaminen ei enää olekaan niin helppoa. Aiemmat kirjoittajat ovat lyöneet tässä vaiheessa hanskat tiskiin, joten itsehän tämä piti tehdä. Kartat, street view, elokuvan lähiluku ja oma Berliinin tuntemus siis peliin.

Ensimmäinen automatka alkaa kahvilan luota Fredan ja Hedemanninkadun kulmasta ja päättyy pysäköintihalliin, jossa gangsterit odottavat. Halli on suuren terassitalon Kötheninkadun puoleisessa siivessä, osoitteessa Köthener Straße 32. Ajo kestää tasan kolme minuuttia, ja reitti on Friedrichstraße–Puttkamerstraße – Anhalter Straße – Stresemannstraße – Bernburger Straße – Köthener Straße.

Hallista lähdetään ryöstämään pankkia. Ajetaan Kötheninkadun päähän, josta käännytään oikealle Stresemanninkadulle. Blinker romahtaa, ja häntä pysähdytään virvoittamaan Stresemannstraße 121:n porttikäytävään. Jatkamaan päästyä ajetaan Niederkirchnerstraße-Zimmerstraße lähes päästä päähän, ja pankki on osoitteessa Zimmerstraße 54 melkein Springerin tornitaloa vastapäätä. Reitti: Köthener Straße – Stresemannstraße–Niederkirchnerstraße–Zimmerstraße.

Pakomatka ryöstöpaikalta kestää kaksi ja puoli minuuttia, ja reitti on Zimmerstraße–Markgrafenstraße–Besselstraße–Charlottenstraße. Markgrafenstraßelta ollaan jo kääntymässä matalan rakennuksen sisäpihaan, mutta peruutetaankin takaisin kadulle ja kierretään Besselstraßen kautta Charlottenstraßen puolelle. Lopuksi ajetaan aivan maanalaisen diskon vierestä saman talon eteläiseen sisäpihaan ja pysähdytään lastauslaiturin viereen.

Lopussa otetaan taksi Hedemanninkadulta, ajetaan Fredaa pohjoiseen ja käännytään Behrenstraßelle Westin Grand -hotellin eteen.

Tässä muutaman tunnin pikaisen tutkimisen tulokset. Toivottavasti jompi kumpi lukijoistani vielä viitsii tarkistaa kirjoituksen faktat.

Kartalla Berliinin Friedrichstraße ja Hedemannstraße
Kartta: Openstreetmap

Kaksoisvalotus

Päällekkäisvalotuksessa kartiomainen ruohokukkula ja lumen peittämä hakkuuaukio, ihmishahmoja ja valaisinpylväitä
Kodak T-MAX 100, R09 1+25 5′ 20°, accidental double exposure

Kaivoin esiin kameran, jolla aloitin valokuvausharrastukseni 1970-luvulla: Agfa Silette Pronto. Vanhemmillani sattui olemaan samanlaiset kamerat, jotka he olivat hankkineet 1950-luvulla ennen tapaamistaan. Sain poikasena käyttööni isän kameran. Kesälomamatkoilla työnjako oli se, että äiti kuvasi väridiaa ja minä mustavalkoista. Myöhemmin sain anotuksi rahoitusta diafilmiin itsellenikin.

Jossakin vaiheessa, kun äitini ei enää kuvannut – lomamatkatkin olivat loppuneet – sain käyttööni hänen kameransa. Siinä oli hiukkasen valovoimaisempi objektiivi. Tämän kameran otin nyt uuteen koekäyttöön ja ostin viime hiihtolomalla pari rullaa filmiä.

Latasin kameraan ensin nelisatasta XP2:ta, mutta häikäisevät hanget olivat sille liikaa. Niinpä pari ruutua kuvattuani kelasin filmin takaisin kasettiin (jättäen pään näkyviin, jotta voin ladata sen uudestaan myöhemmin) ja vaihdoin kameraan rullan satasta T-Maxia. Sille kuvailin kevättalvisia hiihtomaisemia ja metsäkämppiä. Kuvattuani rullan täyteen jätin tämänkin pään esille, jotta voisin myöhemmin kehittää filmin rikkomatta kasettia.

Myöhemmin keväällä kaivelin jääkaappia ja löysin kaksi rullaa, joista muistin toisen kokonaan kuvatuksi ja toisen aloitetuksi. Mutta kumpi oli kumpi? Arvasin väärin ja latasin T-maxin uudestaan kameraan. Vasta kuukausien päästä, kun kehitin filmit, tajusin tapahtuneen: XP2 oli kahta ensimmäistä ruutua lukuunottamatta valottumaton, mutta T-max sisälsi hämmästyttävän tarkasti päällekkäin valottuneita ruutuja Kainuun lumisista ja Itä-Helsingin alkukesäisistä maisemista.

Onnistuneimmat satunnaistaiteelliset otokset ovat esillä Flickrissä.

Myrkyt värikuvina

Siniseksi valaistu kävelysilta, heinikkoinen purouoma ja taustalla oranssissa natriumvalossa kiiltävä kuplahalli ja urheilukenttä
Hengitysvaikeuksien silta

Helsingin taannoisessa valotaidetapahtumassa kävi luemma 600000 ihmistä, siis likimain jokainen kaupungin asukas. Itsekin juoksin ja jonotin näytösreitin läpi. Teokset eivät mielestäni vetäneet vertoja pysyväisvalaistukselle, jonka kaupunki on pystyttänyt Itä-Helsingin Myllypuroon muinaisten myrkkytalojen muistoksi.

Pyöreä hahtuvainen valokuvio heittyy pimeän kukkulan rinteeseen lähelle huippua.
Tunturiin heittyvät valokuviot herättävät henkiin maasta huokuvat huumaavat höyryt.

Täällä sijaitsi kaatopaikka, johon ajan hengen mukaisesti kipattiin surutta kaikkea mahdollista aina 1960-luvun alkuun asti. Kun Myllypuron asuinalue rakennettiin 1960-luvun puolivälissä, jätteet häthätää peitettiin. Kymmenen vuotta ilmeisesti riitti maanalaisen vaaran unohtamiseen, sillä 1970-luvun jälkipuolella kaatopaikan päälle rakennettiin Alakiventien kerrostalot.

1990-luvulla pihat alkoivat vajoilla ja maaperästä nousi mielenkiintoisia tuoksuja. Alue todettiin asumiseen kelpaamattomaksi, ihmiset saivat muuttaa muualle ja kymmenkunta kerrostaloa purettiin. Vuosikausien urakassa myrkyt kerättiin ja sinetöitiin monumentaalisen kartion sisään. Myrkkytunturin alue sai olla monta vuotta mielenkiintoisena joutomaana, mutta 2010-luvulla kaupunki vihdoin viimeisteli sen puistoksi. Samalla pystytettiin valaistus, jonka äärellä voimme pimeinä öinä palauttaa mieleemme menneiden vuosikymmenten huuruiset muistot.

Vihreillä ja sinisillä valoilla väritetty purouoma laskeutuu ruohikkoisen rinteen ja tumman metsänreunan välissä.
Purouoman sinivihreä valaistus kuvaa syanidin ja rikkihapon tihkumista maaperästä ja valumista kohti Mustapuroa ja merta.

Siunattu teknologia – puhelin Arvottomissa

Palovartiotornin huippu taivasta vasten

Eikö elämä ole vähän tylsää, kun mitään tietoa ei tarvitse enää odottaa? Kun kannamme mukanamme viestilaitteita, joilla saamme heti paitsi puheyhteyden minne tahansa, myös kaiken nykymaailman hälinän silmillemme ja korvillemme?

Mistä saadaan elokuvaan odottamisen, epätietoisuuden ja sattumanvaraisten kohtaamisten draamaa, kun kaikki kertovat toisilleen koko ajan, missä ovat ja mitä tekevät? Tai ehkä draama syntyykin nykyään loputtomasta kommunikaatiosta – en tiedä, kun en semmoisia elokuvia juuri näe.

Mika Kaurismäen Arvottomat (1982) ei voisi tapahtua nykyajassa. Sen ihmiset liikkuvat pitkin Suomea yksin, yhdessä, välillä eroten, sitten taas yllättävästi kohdaten. Kun tarvitaan yhteys muualle, pitää mennä puhelimen luo ja pitää vielä käydä niin, että langan toisessa päässä olevan puhelimen lähettyvillä on joku vastaamassa. Puhelimia on kotona, työpaikalla, puhelinkopeissa, syrjäisissä kyläkaupoissa ja jopa palovartiotorneissa keskellä korpea, mutta niiden välillä ihmiset voi tavoittaa vain sattumalta.

Valmistellessaan Arvottomia Mika ja Aki Kaurismäki lähtivät kiertämään Suomea samalla Volgalla, jolla elokuvan sankarit liikkuvat. He etsivät laitamia, katoamassa olevia paikkoja, sellaisia joihin elokuvan yhteiskunnan laidalle ajautuvat päähenkilöt todennäköisesti kulkeutuisivat. Näihin paikkoihin he kirjoittivat tie-elokuvan juonen.

Sittemmin moni elokuvan tapahtumapaikoista katosi tai muuttui tunnistamattomaksi. Jotkin säilyivät. Tapa, jolla ihmiset viestivät keskenään, mullistui noin viisitoista vuotta elokuvan jälkeen. Aineellisen ympäristön muuttumisen saattoi kahdeksankymmentäluvulla ennustaa, mutta kommunikaatioympäristön muutosta aavisti tuskin kukaan.

Haloo

(1.28) Elokuvan ensimmäinen ääni on puhelimen pirinä ja ensimmäinen vuorosana ”Haloo”. Manne herää hitaasti Harrin soittoon. Harri kutsuu Mannen samaksi illaksi iltamiin maalle. Arvottomien dialogi on puhelinkeskusteluissa vieläkin tyylitellympää kuin muu puhe, täynnä nokkeluuksia, sitaatteja ja nasakoita lopetuksia.

Manne lopettaa puhelun ”Noni”, siis jokseenkin ytimekkäämmin kuin nykyään on tapana. Nythän puhelujen viimeinen neljännesminuutti hoetaan ”moi, kiitos, no niin, joo, hei hei, moooi”, ennen kuin jompi kumpi uskaltaa painaa punaista nappia. Lähipiirissäni Mannen lopetusta ruvettiin tietenkin käyttämään, mutta muistan myös kömmähtäneeni: kerran en tajunnut veljeni noni-lopetusta lopetukseksi, vaan puhuin vielä kun kuulin naksahduksen luuristani.

Harrin numero on 2026. Epäilenpä, että Arvottomien puhelinnumerot ovat myös sitaatteja – joku saisi selvittää, mistä.

American Express – se olen minä

(9.33) Manne soittaa BaariBarista Harrille ja ilmoittaa tulevansa iltamiin. Tämä keskustelu on koko elokuvan tyylitellyin ja varmasti myös siteeratuin. Auf Wienerschnitzel.

Minulta meni viime yönä asunto

(12.23) Ravintolan keittiö: Tiina on puhelimessa, mutta emme kuule mitä puhutaan. Ilme on huolestunut. Myöhemmin käy ilmi, että hänet on jätetty eikä hänellä ole paikkaa minne mennä.

Noni

(13.03) Mannen tiskaaminen ravintolan keittiössä keskeytyy, kun tarjoilija kantaa hänelle puhelimen:
–Kuka se on?
–Mitä se minulle kuuluu?
–Olet oikeassa. Eipä kuulukaan.

Seuraa elokuvan ensimmäinen ikävä käänne. Mannen vastattua tutuilla sanoilla iloinen työmusiikki vaihtuu uhkaavaksi jyrinäksi. Mitään muuta ei sanota, ja sanomattomuuden vahvistukseksi Manne suihkuttaa luurin ja sitten koko puhelimen vedellä ja työntää ne lopuksi astioiden mukana tiskikoneeseen. Soittajaksi paljastuu synkeä nahkatakkiin ja nahkahanskoihin pukeutunut mies hämärtyvän teollisuusalueen puhelinkopissa. Hän hämmästelee kuulokkeesta tulevaa omituista ääntä ja lyö luurin ripustimeen. Sitten hän tulee ulos kopista ja kurvaa paikalta kahden muun gangsterin kanssa.

V niinkuin Verneri, A niin kuin Aatos. Kiitos.

(38.14) Gangsterit ovat pahoinpidelleet Ville Alfaa ja vieneet taulun. Ville aikoo poistua maasta, ja Manne varaa hänelle lennon Pariisiin.

Se on Tampereella

(49.09) Manne näyttää taulua kahdelle biljardihaille. Toinen heistä kirjoittaa taululle ostajan puhelinnumeron 36139. Tämä ottaa taulun kyselemättä.

Pysyisit kotona!

(1.10.44) Moottoripyöräpoliisi on pysäyttänyt matkalaiset tukkirantaan. Hän aikoo ottaa Veeran kiinni, mutta Harri pysäyttää hänet aseella uhaten. Manne repii johdot moottoripyörän sytytystulpista ja radiopuhelimesta.

Kello on puoli yhdeksän

(1.25.08) Manne on tilannut hotellihuoneeseensa herätyksen. Puhelimen pirinä herättää hänet omituisesta unesta, jossa hän kävelee aukealla paikalla Veeran kanssa.

Kuka Harri? Hän on kuollut

(1.34.41) Harri on haavoittunut ammuskelussa. Manne soittaa syrjäisen kyläkaupan puhelimesta sairaalaan tiedustellakseen hänen vointiaan. Uutiset ovat pahoja.

Siunattu teknologia!

(1.38.25) Kohtaus on hieno ja syystä kuuluisa. Manne ja Veera ovat paenneet poliisia ja gangstereita metsien keskelle autiotaloon, jonka vieressä seisoo palovartiotorni. Paikka on todellisuudessakin niin kaukana, ettei syrjäisempää löydy Lapin eteläpuolelta. Se on Kuhmon Juntinvaara, jonne päästäkseen pitää ajaa runsaat neljäkymmentä kilometriä itään Kuhmon keskustasta ja sitten vielä kahdeksantoista kilometriä metsätietä pohjoiseen. Itärajalle on kymmenen kilometriä, ja siinä välissä on Elimyssalo: koskematonta ikimetsää, soita ja lampia.

Laajoja metsäalueita valvottiin ennen kesäaikaan palovartiotorneista. Kun tornit rakennettiin korkeille paikoille, niistä näkyi joka suuntaan kymmenien kilometrien päähän. Palovartija saattoi siten havaita alkavan metsäpalon savun hyvissä ajoin ja hälyttää sammutusväen. Sitä varten tornissa tietenkin oli puhelin.

Manne huomaa torniin johtavan puhelinlangan, kiipeää ylös – ja siellähän puhelin on. Hän haluaa tilata puhelun Pariisiin, mutta saa kuulla, että sinne pääsee nykyään suoraan: siunattu teknologia!

Puhelin soi Villen hotellihuoneessa Pariisissa, ja kurkien huudot vaihtuvat suurkaupungin liikenteen huminaan. Vastakohta ei voisi suurempi, varsinkaan kun Villellä ei ole aavistusta, mistä Manne soittaa. Puhelu menee taas pian elämänfilosofiseksi väittelyksi, mutta sitten poliisihelikopteri ilmestyy pörisemään tornin viereen. ”Nähdään pian”, Manne lopettaa.

Sinä olet vielä mukana

(1.45.13) Manne istuu baaritiskillä ja soittaa Mitjalle tiedustellakseen, missä Hagström on.

Kiitos viimeisestä

Hagström on kaksi kertaa aikeissa soittaa puhelimella, mutta kumpikin yritys keskeytyy Mannen hyökkäykseen. Ensimmäisellä kerralla (41.40) hän lentää hautakiviliikkeeseen syöksyvän Mannen iskusta komeasti kirjoituspöydän yli luuri kädessään ja puhelin perässään. Tämä on hieno toimintakohtaus, jonka suosittelen katsomaan hidastettuna tai ruutu ruudulta!

Toinen yritys (1.46.54) on Hagströmin viimeinen teko. Hän istuu hotellihuoneessaan, laskee konjakkilasin pöydälle ja tutkii puhelinluetteloa. Manne työntää liukuoven sivuun, astuu huoneeseen, ja neljä laukausta kajahtaa.

Ajat ovat DVD-version mukaan.

Tummanvihreää havumetsää ja vaaleanvihreää suota korkealta nähtynä
Elimyssalo

Talvipäivänseisaus

Raskaat pilvet olivat painaneet eteläisen rannikon kallioita, metsiä, peltoja ja kerrostalokolosseja jo päiväkausia. Tiheydellään ne jarruttivat kaikkea liikettä maan pinnalla. Kävelijän kasvot ja silmälasit kostuivat. Kaupungin keskustaan vievillä moottoriteillä autovirta hidastui, vaikutti jähmettyvän ja alkavan kulkea takaperin. Vain koivujen oksissa keikkuvat talitiaiset näyttivät liikkuvan yhtä vaivattomasti kuin aina muulloinkin.

Poluilla lainehti ja lätisi, paitsi siellä, missä alkutalven vähäinen lumi oli pakkautunut, jäätynyt ja muuttunut iljanteeksi.

Olin palannut kotiin pari viikkoa etuajassa, sillä kyllästyin toimettomuuteen DDR:n tilastokeskuksen vahtimestarin sijaisena. Lokakuusta lähtien istuin suunnattoman virastokolossin keskusvalvomossa työparini kanssa kahvia juoden ja pelaten ikivanhoilla tietokoneilla 1980-luvun pelejä. Monitoririvistö näytti kuvia autioista käytävistä, halleista ja portaikoista – viimeiset virkamiehet olivat häipyneet talosta jo melkein kymmenen vuotta aikaisemmin. Kun istuminen alkoi kyllästyttää, keilasimme käytävillä tai pelasimme pingistä valtavassa sisääntulohallissa, jossa 1960-luvun modernistinen optimismi vähitellen haalistui ja pölyttyi.

Valtava rakennuskompleksi oli periaatteessa tiukasti suljettu, mutta silloin tällöin ties mistä tukkimatta unohtuneesta lävestä pääsi sisään urbaaneja löytöretkeilijöitä. Heidän pelottelemisensa toi tervetullutta vaihtelua tylsyyteen. Kun jossakin monitorissa näkyi liikettä, sieppasimme kirjoituspöydän laatikosta kumiset Erich Honecker -naamarit ja lähdimme jäljittämään tunkeilijoita. Tunsimme tietenkin talon paljon paremmin kuin vieraat, joten saatoimme hiippailla salaa heidän reitilleen ja järjestää karmivan yllätyksen. Sopiviin asemiin päästyämme vedimme naamarit päähämme, hyppäsimme kulman takaa kiljuen hupparihiippailijoiden eteen ja ajoimme heitä takaa pitkin käytäviä.

Sen verran myötämielisiä olimme, ettemme ajaneet vieraitamme hyppimään hädissään ikkunoista. Ja vain harvoin ilmoitimme kyläilyistä poliisille.

Virastossa sai olla rauhassa, en itse asiassa koskaan tavannut esimiehiäni enkä edes tiennyt, keitä he olivat – jos heitä ylipäänsä oli. Vaatimaton palkka tuli ajallaan kaksi kertaa kuussa.

Usein istuin pitkiä aikoja ylimmän kerroksen kulmahuoneessa ja katselin Aleksanterinaukion hyörinää. Syksyn vanhetessa televisiotorni katosi yhä useammin pilviin ja oli joskus päiväkausia näkymättömissä.

Sitten joulu alkoi lähestyä ja torille pystytettiin kymmeniä pieniä myyntikojuja. Jouluvalot syttyivät ja houkuttelivat toiveikkaalla lämmöllään ilta illan jälkeen torin täyteen jouluherkkujen ja lahjojen ostajia. Ylhäisessä näköalapaikassamme lämmitimme itsekin mausteista jouluviiniä kannussa pienen sähkövastuksen avulla.

Mutta aika kävi pitkäksi. Mietin, voisinko jättää työt sovittua aikaisemmin. Työtoveri sanoi kyllä selviävänsä, sen kuin lähtisin. Hän kertoisi esimiehelle, jos semmoinen jostain sattuisi ilmestymään.

Tulin kotiin, kaikkialla oli vetinen harmaus, paitsi öisin, jolloin natriumvalojen kammottava hehku hajosi pilviin ja teki koko kaupungista ahdistavan oranssin kasvihuoneen. Soitin tutulle neuvostoliittolaiselle sammakkoveneen kapteenille, joka oli tänäkin vuonna lähdössä vuoden pimeimpien päivien tienoilla kohti Jäämerta. Hän poikkeaisi itäisen pääkaupungin rantaan tuttuun purolahteen, josta pääsisin kyytiin.

Sitten tuli pimeys ja asiat mutkistuivat. Valosaastetta vastustavat aktivistit olivat kirurgisella kybertäsmäiskulla saaneet koko seudun ulkovalaistuksen sammuksiin. Olikin yllättävän vaikea löytää sovittuun paikkaan, kun tähdistä ja kuusta ei ollut apua ja otsalampun valokeila hajosi läpitunkemattomaan sumuun. Myöhästyin tapaamisesta.

Kapteeni tiesi minun olevan yleensä täsmällinen eikä hänellä ollut vielä kiire, joten päätettiin yrittää uutta tapaamista. Joutessaan hän kävisi kokeilemassa, miten pitkälle ylös Vantaata pääsisi sammakkoveneellään. Myöhemmin hän kertoi ajelleensa helposti Uudenmaan ja Hämeen rajamailla olevaan Vantaan kylään asti. Pitemmällekin kuulemma olisi päässyt, mutta aika kävi vähiin.

Kyytiin nousu onnistui lopulta tutkimusmatkan paluureitin varrelta, vanhan työväen kesämajaparatiisin kivisestä niemennokasta. Ajettiin vaivihkaa vanhan satama-alueen reunoja pitkin, ohi valtavan työmaan, joka muistutti DDR:stä.

Suomenlahti ja suuri osa Itämerta kuljettiin hyytävässä sumussa. Mutta Bornholmin tienoilla reipas luoteinen puhalsi pilvet pois. Oli iltayö ja tähdet loistivat kirkkaina. Sitten tajusin, että huomattava osa tähdistä liikkuu pohjoisesta etelään. Tähdenlennoiksi ne olivat liian hitaita, mutta voisiko noin monta satelliittia olla näkyvissä yhtä aikaa?

Neuvostoliittolainen kippari osasi kertoa, mistä oli kysymys. Luulenpa, että aika moni on minun laillani ollut tähän asti autuaan tietämätön tästä kummallisesta hankkeesta.

Valopisteet olivat itsestään lentäviä rahti-ilmalaivoja, jotka kuljettavat joululahjoja ja juhlarekvisiittaa Euroopan markkinoille. Tuotteita valmistetaan ydinsähköllä toimivissa tehtaissa, jotka toimivat entisissä kaivoksissa ja ydinohjustukikohdissa Kuolassa, Huippuvuorilla ja Novaja Zemljalla. Siellä on nykyajan Korvatunturi! Tuotteet ovat yleensä rihkamaa, tarpeettomia koriste-esineitä ja nopeasti hajoavaa elektroniikkaa ja muovileluja. Tuotantoa on vaivihkaa siirtynyt Itä-Aasiasta Euroopan pohjoisille reuna-alueille, mihin on vaikuttanut Neuvostoliiton talouden vaikea tila ja hajautetun kuljetusjärjestelmän nopea kehittyminen.

Manner-Euroopassa on neljä suurta logistiikkakeskusta – yksi Ranskassa, yksi Belgiassa ja kaksi Saksassa – joista joululahjat jaellaan edelleen suoraan kuluttajille. Yhä useammin tämä tapahtuu automaattisilla pienoiskoptereilla.

Kapteeni sanoi kuulleensa huhuja mannertenvälisiin kuljetuksiin suunnitelluista, jopa kilometrin pituisista zeppeliineistä. Hän tosin itse arveli näitä juttuja reippaasti liioitelluiksi. Jotain suurelta yleisöltä salattua hän kuitenkin tietää – puuhaileehan hän sammakkoveneineen Barentsinmeren rannoilla erinäisissä salamyhkäisissä ”huoltotöissä”. Kun kyselen niistä, hän lyö puheen leikiksi ja valehtelee kuljettavansa poroja.

Vetäydyin sisälle lämmittelemään, mutta kippari kehotti pistäytymään ulkona, kun ajaisimme Juutinrauman sillan ali. Se on kuulemma pimeässäkin hieno näky, ja usein siellä on jotain kiinnostavaa tekeillä. Olihan siellä nytkin, sinisiä vilkkuja niin paljon, että luulin sitä ensin jouluvalaistukseksi.

Pohjanmerellä tuuli jo kunnolla eikä ulkoilmaan ollut enää mitään asiaa.

Sammakkovene heittää minut tuttuun tapaan Vuoreijaan. Kävelen reppu selässä ylös tutka-asemalle, ja minulle osoitetaan siellä taas jokin helppo avustava työ, johon ei kulu monta tuntia päivässä. Ehdin lueskella ja kävellä kukkuloilla ja käydä kylällä morjestamassa tuttuja. Aion myös livahtaa tutkakuvun sisään äänittämään pingispallojen mätkimistä. Tätä varten otin tilastokeskuksen aulasta mukaan mailan ja pari palloa.

Sukset odottavat vakiopaikassa ulkovaraston katto-orren päällä. Katselen kaikessa rauhassa lumitilanteen kehittymistä ja viimestään kaamoksen hellittäessä lähden hiihtelemään etelään. Saapa nähdä, minne asti tänä talvena riittää kulkukelejä.

Haamujen tanssit

Latuja puron suistossa

Lähdin katsomaan, olisiko lavalla tanssit. Hiihdin kaupungin reunan yli, laskettelin kuusikon läpi puron suistoon ja jatkoin järvenlahdelle. Pyrytti lujasti.

Ohittelin kaikenikäisiä kesämökkejä. Niiden pihat olivat auraamattomat ja tyhjät kaikesta liikkeestä. Koira haukkui jossakin.

Vastarannalla tanssilavan koivikon läpi tuli rantaan suora tie. Sitä kohti suuntasin, ja vartin päästä kapusin jo maihin. Hiihtelin kujaa ylämäkeen ja nousin lavan kohdalla metrisen lumipenkan yli umpihankeen.

Pihaa ei ollut aurattu. Ei vaikuttanut kovin lupaavalta. Pidettiinkö niitä tansseja ylipäätään talvisin ja arki-iltapäivänä? Nähtävästi ei. Tuli turha reissu.

Sitä paitsi tanssilava oli palanut jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Tanssilavan kivijalka
Värit purkautuvat salaperäisestä aukosta.

Hiihtelin kuitenkin pihamaalle. Juuri silloin pyry lakkasi ja sileän hangen peittämän harmaan betonikannen aukosta alkoi virrata värejä mustavalkoiseen maisemaan. Tajusin, että lavan pohjakerrosta oli viime ajat käytetty ufojen salaisena tukikohtana.

Lumiset portaat ja jääpuikot
Lähtisitkö jäävalssiin?

Potkaisin sukset jaloista ja leijailin portaat alas. Täältä ne värit tulvivat! Seinät olivat täynnä kukkia, robotteja ja kapinasankareita. Mutta huoneet olivat hiljaiset ja jäiset.

Kukkamaalaus ja lumikinos
Onnea Anne!

Kukat loistavat, mutta miten kävi Annen? Tekikö lumi enkelin maalauksen eteen, koituiko kohtaloksi lumi?

Suihkemaalarin varjokuva
Taiteilijan haamun varjo

Viereisessä huoneessa suhahti. Kurkistin varovasti kamera edellä. Täällä olikin joku maalaamassa! Otin kuvan salamalla, ja suhina loppui siihen. Maalari hävisi kuin ponnekaasu ilmaan. Tarkistin, mitä kennolle oli tarttunut: siinä näkyi vain seinälle heittynyt varjo.

Minulta jäi siis Hurriganes ja Danny-show näkemättä. En ollut kaksikymmentä, niin kuin tavallisesti, vaan ainakin kolmekymmentä vuotta myöhässä.

Latu vie järven jäälle

Kaiken maailman feisausta

Vaikka minulla olisi ollut parempaakin tekemistä, otin asiakseni laatia demonstraation vaihemusiikin tekniikasta. Kysymyksessä on toistoon ja vähittäiseen vaihesiirtymään perustuva minimalistisen nauhamusiikin laji. Ideana on soittaa sama ääni, yleensä enintään muutaman sekunnin pituinen loputtomasti toistuva silmukka, yhtä aikaa kahdesta lähteestä niin, että äänet soivat aavistuksen verran eri nopeuksilla. Näin äänet ovat lähtiessään aivan samantahtiset, mutta erkanevat vähitellen toisistaan, kunnes riittävän pitkän ajan päästä toinen on ehtinyt kierroksen edelle ja äänet palaavat samaan vaiheeseen.

Alun perin ilmiö saatiin aikaan soittamalla kahta samanlaista nauhasilmukkaa kahdessa nauhurissa. Nykyään sitä on helppo kokeilla tietokoneen äänenkäsittelyohjelmalla.

Vaihesiirtymän musiikillisen käytön keksi – tai ainakin teki tunnetuksi – Steve Reich San Fransiscossa vuonna 1965. Hän äänitti katusaarnaajaa ja pyöritellessään nauhoista tekemiään lenkkejä huomasi hypnoottisen vaikutuksen. Tuloksena oli kappale It’s Gonna Rain.

Päätin havainnollistaa tekniikkaa Suomen pääministerin avustamana. Leikkasin hänen äskeisestä haastattelustaan pienen, vain 652 millisekunnin eli runsaan puolen sekunnin palasen. Kopioin sen äänenmuokkausohjelmassa 92 kertaa perätysten, jotta sain minuutin soivaa materiaalia.

Tarkoitus oli tehdä kaksi yhtä pitkää raitaa, joista ensimmäisessä silmukka toistuu 92 ja toisessa 93 kertaa yhden minuutin aikana. Alussa silmukat ovat siis samassa vaiheessa, mutta lähtevät heti erkanemaan. Minuutin päästä ne taas yhtyvät.

Tein alkuperäisestä raidasta kopion ja lisäsin kopioon yhden toistokerran. Sitten nopeutin kopiota suhteessa 93/92 ≈ 1,010869, nopeutusprosentti 1,087. Tähän oli ohjelmassa valmis toiminto. Panoroin alkuperäistä vasemmalle ja nopeutettua oikealle. Tältä se kuulostaa:

Tämä ei ole sävellys, mutta ehkä tulevan sävellyksen materiaalia. Katsotaan sitä sitten.

Minuutissa vaihesiirtymä tapahtuu aika äkkiä. Hypnoottisemman vaikutuksen saa, jos prosessista tekee esimerkiksi tunnin pituisen. Tässä käytetyllä materiaalilla toistoja tulisi 5521 ja 5522. Sitä voisi kuunnella työmatkalla tai ehkä nukkumaan mennessä, jos haluaa manata esiin painajaisia.

Toki sävellys vaatii muutakin kuin mekaanisen toiston. Reichin teos kestää 18 minuuttia, mutta hän esittelee matkan varrella uutta materiaalia ja käsittelee sitä vaihtelevasti.

Karanka

Lauantain kunniaksi ja mielijohteesta päätin pistäytyä katsomaan, olisiko Karangan tanssigalleriassa ajankohtainen syysnäyttely. Olihan siellä.

Muinaisen Karangan tanssilavan paikkaa ei löydä sattumalta, vaan se pitää tietää. Valtatieltä näkymän peittää tiheä nuori koivu- ja haapaviidakko. Sen takana pysäköintialue on säilynyt melko avoimena, samoin pyöreän tanssilattian paikka. Betoninen pohjakerros löytyy aukion perältä.

Tanssilava toimi 1980-luvulle, aikanaan hyvinkin vilkkaasti. Muistan, kuinka 70-luvulla isot pojat ja tytöt, siis se nuoriso, puhuivat usein Karangasta. Kaiketi ainoa oma kokemukseni Karangan rokki-illoista oli Crazy Cavan & The Rhythm Rockers aivan 80-luvun alussa. Toki ihan vain yleissivistyksen takia kävin.

Toiminnan loputtua paikka rappeutui ja lopulta paloi kai 1997. Raunioissa ovat sittemmin seikkailleet pyssyleikkien harrastajat, viimeksi käydessänikin paikalla oli vielä kaikenlaista rojua ja suojaverkkoja.

Yle on tehnyt jutun 2012. Paikkakunnan omat tutkimusretkeilijät kävivät samana vuonna.

Hagströmin huvila

Arvottomat-elokuvassa gangsteri Hagströmin huvilaa esittää Itä-Helsingin Vuosaaren Uutelassa sijaitseva Villa Vuosanta, entinen Villa Karstén (23.3.2019: tämä ei aivan pidä paikkaansa: lue kommentista Henrik Karstenin oikaisu). Vuonna 1900 valmistuneen jugendhuvilan arkkitehdit ovat maineikkaat Gesellius, Lindgren ja Saarinen. Nykyään kiinteistön omistaa Helsingin kaupunki, ja yksityinen yrittäjä vuokraa sitä juhla- ja kokouskäyttöön.

–Sä et siis halua mua mukaan? –En.

Olen muutaman kerran käynyt portilla kurkkimassa, mutta en ole uskaltautunut peremmälle, kun en ole oikein tiennyt miten yksityistä aluetta paikka on. Jos siellä vaikka asuukin talonmies tai meneillään on juhlat. Tällä kertaa portti oli auki ja talo vaikutti hiljaiselta, joten kävelin rauhallisesti pihaan valmiina selittämään kulttuurimatkailuni luonteen.

–Kis kis, Manu! Onko Manu mersun alla, onko, Manu?

Harri jää Volgaan odottamaan, kun Manne hiipii salaa huvilaan aikeenaan kaapata taulu takaisin. Sattumoisin meneillään on vakava neuvottelu Hagströmin ja hänen paremmin menestyneen kollegansa välillä. Manne suorastaan kerjää kiinnijäämistä kolistelemalla pimeässä keittiössä ja jättämällä savukkeen käryämään yläkerran huoneen tuhkakuppiin, juuri kun Hagström tulee käymään kassakaapilla. Lopuksi hän hyppää räystäältä salin ikkunan editse taulu kädessään vain sekuntia myöhemmin kun pomo on kääntynyt pois ikkunasta.

–Minua pyydettiin varoittamaan sinua. Nyt olen sen tehnyt, siinä kaikki.

Hyppykuvan ottaminen ei onnistuisi nykyään, sillä suoraan ikkunan ja tikkaiden edessä kasvaa tuuhea poppeli. Tai ehkä laajakulmalla aivan puun juuresta.

Manne pääsee häipymään huomaamatta ja esittelee taulua seuraavana päivänä kahdelle biljardihaille Vallilassa.

Hagströmin hiekkaranta, Vuosanta

Mahtoiko Hagström useinkaan ehtiä nauttimaan upeasta merimaisemasta? Ehkä kymmenen vuotta aiemmin, mutta kymmenen vuotta on pitkä aika.

Vakavia kokouksia pidettiin myös vuonna 1982.