Retkeilijä saapuu Confluencia-leiriin helmikuun 11. päivänä 1999 matkallaan Aconcagualle, Etelä-Amerikan korkeimmalle vuorelle. Täällä, Horcones-laaksossa 3400 metrin korkeudessa, yhtyvät Aconcaguan etelä- ja länsipuolilta virtaavat vedet. Täältä myös erkanevat eri nousureiteille johtavat polut. Pohjoiseen menevä haara vie Plaza Francia -leiriin jyrkän ja jäisen, kolme kilometriä korkean eteläseinämän juurelle. Sille puolelle vuorta vain alpinisteilla on asiaa. Luoteishaaraa kävellen pääsee Plaza de Mulas -perusleiriin kansanretkeilijöiden käyttämälle reitille.
Kävely tien varresta vuoren juurelle kestää kaksi päivää, ja yö levätään Confluenciassa. Sateita ei ole odotettavissa, joten teltat saavat mennä muulin selässä suoraan perusleiriin. Levitämme patjat ja makuupussit taivasalle kivien suojaamalle telttapaikalle.
Viimein ilta pimenee, ja kömmimme pusseihin. Unennäkö alkaa jo ennen nukahtamista, kun eteläinen tähtitaivas syttyy yllemme. Tällaista uninäytelmää en ole ennen kokenut. Kolmen kilometrin korkeudessa ilma on puhdas ja kirkas ja tähtiä näkyy uskomattoman paljon. Tähtikuviot ovat aivan oudot.
Confluencia tarkoittaa yhteen virtaamista, influenssa taas sisään virtaamista. Someinfluensseri uittaa mieliimme omia ajatelmiaan – tai maksajan. Mitä tekee konfluensseri? Ehkä hän kokoaa yhteen ihmisiä ja heidän hyviä ajatuksiaan. Parhaassa retkikuntahengessä ja avoimin mielin tuo oman osaamisensa yhteiseen yritykseen ja tekee kaikkensa, että huippu saavutetaan.
Miksi niin moni tuntuu intoilevan podcasteista uutena ääni-ilmaisun lajityyppinä eli genrenä? Johtuuko se kenties siitä, että lähetysvirtaradion ääressä kasvanut nykynuoriso ei tunne ohjelmaradiota, vaikkapa sellaista kuin Yleisradion ykköskanava? Eikö ympäristöstään rajautuva ääniohjelma, jolla on alku ja loppu, enää olekaan kaikille vanhastaan tuttu ilmiö?
Ennenkö ei ollut harrastuneelle yleisölle suunnattuja erikoisohjelmia, tiukkoja keskusteluja tai moniaalle rönsyileviä monologeja? Oli kyllä, ohjelmaradiossa. Samoin musiikin, luonnontieteen, politiikan ja kulttuurin erikoisohjelmia, hupailuja, äänitaidetta ja avantgardistisia kuunnelmia. Sitä, mitä jotkut nyt hehkuttavat uutuutena, on ollut radiossa aina.
Uutta (itse asiassa toistakymmentä vuotta vanhaa) on tekniikka ja riippumattomuus portinvartijoista ja siten täysi ajallinen vapaus sekä ohjelmien kestossa että julkaisutahdissa. Siksi podcast on tekninen käsite, ei lajityyppi. Ratkaisevaa on sarjamuotoisuus ja tilattavuus: mikä tahansa webissä julkaistu äänitiedosto ei ole podcast, niin kuin mikä tahansa verkkoteksti ei ole blogi.
Genret ylittävät teknisten alustojen rajat. Kuunnelmia, keskusteluja ja dokumentteja voi olla radiolähetyksessä yhtä hyvin kuin syötteenä verkosta tilattavassa ääniohjelmassa. Näitä kaikkia voi olla myös sellaisessa webissä julkaistavassa yksittäisessä äänitteessä, joka ei ole podcast.
Podcast on yhtä vähän genre kuin äänilevy tai kasetti on.
Ja jos minulta kysytään, onnettomasta nimestä voisi jo luopua. Moderni kuuntelija – sikäli kuin ei kuuntele lähetysvirtaa – kuuntelee ohjelmia, tulivat ne sitten FM-aalloilta tai omasta tieturista ja olivatpa ne suoratoistoa, tallenteita tai jotain muuta.
Kapinoin periaatteessa sitä vastaan, että erilaisia tietoverkon palveluja piilotetaan tarpeettomasti käyttäjätunnusten taakse. Tunnuksia on maailmassa nyt jo liikaa, puolet pitäisi heti saada pois. Käyttäjän yksityisyyden suojaamisen ja palvelun personoimisen mahdollistavat tunnukset toki hyväksyn.
Kun pitkän kiukuttelun jälkeen suostuin tekemään itselleni Yle-tunnuksen ja kirjautumaan sillä Areenaan, minulla on nyt luonnollisesti enemmän otsaa vaatia myönnytykselleni vastinetta. En onnistunut löytämään Areenan ohjesivuilta semmoista koottua esitystä, jossa olisi kuuntelijoiden toivomuksia listattuna ja varustettuna kehittäjien kommenteilla. Kirjoitan siis omani sekä palautelomakkeeseen että tähän julkisesti reposteltaviksi.
Yleisesti ottaen haluaisin käyttää Areenaa kuin podcast-kuuntelinta. Käyttöliittymässä – sekä vepissä että taskutieturiohjelmassa – pitäisi olla seuraavat ominaisuudet:
Katkeamattomassa kuuntelussa hyppy osittain toistetun jakson keskeytyskohtaan ja kokonaan toistetun jakson yli.
Suosikeiksi merkittyjen ohjelmien jaksojen listaus ja toisto kiireellisyysjärjestyksessä (siinä järjestyksessä kuin ne ovat poistumassa Areenasta).
Eri ohjelmasarjoja sisältävät omat soittolistat, joissa edellä mainitut ominaisuudet.
Haku kaikista osastoista nimen, osittaisen nimen ja asiasanan perusteella.
Televisio-ohjelmien toisto selaimessa niin, että täyskuva ja äänenvoimakkuus säilyvät jaksosta toiseen siirryttäessä.
Ilmoitukset myös veppiin.
Kirjautumisen jälkeen henkilökohtainen näkymä, josta kaikki mainitut listaukset saa helposti näkyviin.
Ja niin edelleen. Kirjoitan lisää sitä mukaa kun keksin.
Ohjelmatarjonnaltaanhan Yleisradio on loistava. En ole kaivannut kaupallisia palveluita, päinvastoin tuskittelen, kuinka paljon aarteita on ajanpuutteen takia pakko päästää menemään ohi.
Seuraa keittiöfoneetikon pohdintaa litteän ruokalajin nimestä. Kirjoitan ilman ammattipätevyyttä, vain valtavan yleissivistyksen pohjalta, enkä oikeasti osaa italiaa. Jos haluat päteviä kielenkäyttöohjeita, lue sanakirjaa tai käytä Kielitoimiston ohjepankkia.
Kielitoimiston sanakirjasta voi päätellä, että ensisijainen muoto on pitsa, koska sananselitys on sen kohdalla ja pizzaan viitataan sanalla rinn. Sitä paitsi pizza linkittää pitsaan muttei päinvastoin.
Kummallekin muodolle on perusteensa. Asiassa joutuu väkisin miettimään kirjoitusjärjestelmän ja ääntämisen suhdetta.
Ajatellaan konsonantteja ja erityisesti katkoäänteitä, joita merkitsevät kirjaimet k, p ja t. Niitä lausuttaessa kieli tai huulet tukkivat hetkeksi ääntöväylän, ja tukoksen lauetessa ja ilman päästessä virtaamaan kuullaan konsonanttiäänne.
Niin sanottuja kaksoiskonsonantteja merkitään kahdella kirjainmerkillä (kk, mm). Katkoäänteiden ja muiden välillä on kuitenkin ratkaiseva ero: soinnillisten ja suhujen ääntämistä voi jatkaa niin kauan, kuin keuhkoissa riittää ilmaa (mmmmm, sssss). Katkoäänne sen sijaan on ”pitkänäkin” hetkellinen. Kun äännetään kk, pp tai tt, ääntöväylä menee ensin kiinni ja kieli tai huulet valmiiksi konsonantin ääntöasentoon. Sitten on tauko, jonka aikana ei kuulu mitään, ja lopuksi sulku laukeaa ja kuullaan konsonantti.
Miten tämä liittyy pitsaan? Suomalaiselle on koulussa opetettu, että z-kirjain tarkoittaa äänneyhtymää ts. Nämä pystyy helposti lausumaan erikseen, eri tavuissa: pit-sa. Oppimansa perusteella suomalaisen on vaikea tajuta, mihin tarvitaan kaksi kahta äännettä tarkoittavaa merkkiä peräkkäin. Silloinhan pizza pitäisi lausua ”pitstsa”. Eikö kirjoitettuna riittäisi ”piza”?
Mutta italian puhujalle z ei tarkoitakaan t:n ja s:n yhdistelmää, vaan t:tä, jota laukaistaessa päästetään melko kovalla paineella ilmaa, niin että syntyy teräväalukkeinen suhaus. Ja kahdella z-merkillä ilmoitetaan, että ennen tätä äännettä on pieni tauko.
Suomen kielessä ei ole samanlaista äännettä. Suomalaisen suu turvautuu tuttuihin sanoihin, joissa on selvästi erillinen t ja s: vatsa, katso, etsi, kutsu. Pitsa.
Suomea puhuttaessa suu ei ole niin jännitteinen kuin pizzan italialainen ääntämys vaatisi. Kieli valuu melko löysänä hammasvallista kohti kitalakea ja irtoaa puolivälissä, samalla kun päästetään ilmaa: pit-sa. Pitää olla vieraiden kielten tajua, että osaa muodostaa tauon ja nopean sivalluksen: pi-za.
Suositus kirjoittaa pitsa perustunee siis realistiseen (vai pessimistiseen?) arvioon siitä, miten suomalaiset ääntävät konsonantteja ja konsonanttiyhdistelmiä ja siihen periaatteeseen, että yhtä äännettä vastaa yksi merkki.
Itse kirjoitan pitsa ja myös sanon löysällä suomalaisella suullani suunnilleen samoin. En pahastu, jos joku kirjoittaa pizza, mutta haluan kuulla hänen tavatessamme lausuvan sen asiaankuuluvalla tavalla, terävästi sihauttaen.
Päivitin WP:n uusimpaan versioon ja samalla kokeilin eri teemoja (kirjoitan julkaisujärjestelmän nimen tahallani lyhenteenä, ettei automaatti pääse ”korjaamaan” kirjoitusasua). Täysin tyydyttävää teemaa en ole vielä löytänyt. Teeman pitäisi olla rihkamasta vapaa, helppolukuinen ja nykyään tietysti itsestäänselvästi erikokoisiin tietureihin sopeutuva eli responsiivinen. Tykkään myös yhdestä palstasta, mutta sivumalleja saisi olla useampi, että jollekin sivulle saisi reunaan linkki- ja infopalstan. Valokuvien esittelyn pitäisi olla helppoa ja näyttävää. Eri artikkelimuodoista (post formats) saisi mielellään olla jotakin iloa ja niiden käyttö dokumentoitua ja johdonmukaista.
Independent publisher oli aika lähellä, mutta siinä oli pahoja puutteita, joiden takia en voinut ottaa sitä käyttöön.
Ei kai auta muu kuin ruveta treenaamaan komputointia, että saa tehdyksi oman kunnollisen teeman.
Suureksi häpeäkseni huomaan, että haamu ja mäyrä löytävät omasta blogistani kyttääjiä, jotka tulevat osoitteesta doubleclick.net. Kylläpä on hankalaa saada selville, miten ne tänne tulevat! Eivät WP:n lisäosista, kokeilin jo. Onko seurantakoodi teeman tiedostoissa vai peräti – herra varjelkoon – WP:n ydinosissa? Vielä en ole keksinyt, miten seuraajat saa pois, sivupohjia muokkaamalla tai ehkä htaccessilla, tiedä häntä. Kas kummaa, kun Googlen hakupalvelulla kysyy ”how to remove doubleclick tracking code from wordpress”, saa enemmän ohjeita siitä, kuinka noita seuraajia lisätään – kuuluuhan doubleclick Googlen seurantajärjestelmiin. Parempi siis kysyä Duckduckgolla.
Käyttäkää siis selaimissanne haamua, mäyrää tai muuta torjuntakeinoa. Lupaan yrittää kovasti, ettei Totuus tunkeilisi ja lähettäisi vakoojia peräänne.
Edistyshurmaisissa iskuripuheissa vaaditaan milloin minkin asian tulevan teknohenkisesti versioksi 2.0 itsestään – viimeksi luin, että kasvatustyöläisen pitäisi pian olla Opettaja 2.0.
Kaikkien ATK-ohjelmia käyttäneiden olisi syytä jo tietää, että uusi suurversio tuo uusien ominaisuuksien muassa aina liudan virheitä ja ongelmia. Nämä sitten vähitellen, toivottavasti, korjaantuvat ns. pistepäivityksissä. Ammattilainen ei koskaan suin päin vaihda työvälinettään uuteen versioon, vaan antaa muiden polkea miinat.
Jos tavoitteena olisi vaikka Opettaja 2.1 tai jopa 2.2.1, se symboloisi mukavasti myös sitä, että uskotaan enemmän jatkuvaan vähittäiseen kehitykseen kuin mahtikäskystä tapahtuviin juhlallisiin loikkiin.
Totuuden julkaisutahti on laskenut yhdessä kirjoitusten laadun kanssa, mikä on hyvin huolestuttavaa. Katastrofia kuvaavat hyvin nämä puolen vuoden aikana saapuneet kommentit, jotka aforistisuudessaan kiteyttävät blogin surkean tilan:
Älä ota enää
Mistähän tämä tarina kertoo? Ei kyllä mitään selvää saa.
Foliohattu päähän?
Pitäisiköhän sinun joskus syödä muutakin kuin leipää.
Sinulla on siellä kivoja hoitajia, kun ne antaa sinun käyttää nettiä.
Oliks hyvä pulkkaretki?
Lisäys 2.4.2015: Täydennän luetteloa. Jos joku kommentoijista kokee nimettömän siteeraamisen oikeudettomaksi, voin pyynnöstä julkaista hänen meili- ja IP-osoitteensa.
Kun lakkasin kirjoittamasta mysteeriblogia, jätin Zuckerbergin ja aloin julkaista Totuudessa kaikki yli 140 merkin sekoiluni, blogiin tuli useampia häkeltynyttä epätietoisuutta ilmentäviä yhden rivin kommentteja. Rauhoittaisin niitä satunnaisia lukijoita, jotka eivät tiedä mistä tässä on kysymys: ehkä näette unta.
Työpaikoilta lähetellään työläisille tiedotteita usein doc- tai docx-tiedostoina. Kun työläinen klikkaa sähköpostin liitteenä olevan docx-tiedoston auki, kestää vähintään viisi sekuntia, kun Libreoffice tai vastaava ohjelma käynnistyy ja näyttää dokumentin. Viidenkymmenen työläisen työpaikalla yhden dokumentin avaamiseen kuluu siis yhteensä 250 sekuntia eli 4 minuuttia 10 sekuntia. Jos tiedotteita tulee vuodessa vaikka 40, aikaa niiden pelkkään avaamiseen kuluu 10000 sekuntia eli yli kaksi tuntia 46 minuuttia.
Jos tiedotteen kirjoittaja muuttaa ennen lähettämistä dokumentin pdf:ksi, siihen kuluu noin sekunti. Sähköpostin liitteenä oleva pdf-tiedosto myös aukeaa yleensä noin sekunnissa. Viidenkymmenen työläisen työpaikalla 40 tiedotteen avaamiseen vuodessa kuluu siis 2000 sekuntia eli runsaat 33 minuuttia.
Jos tiedotteet lähetetään pdf:nä docx:n sijaan, työajan säästö vuodessa on 10000–2000–40=7960 sekuntia eli 2 tuntia 12 minuuttia, työläistä kohti runsaat kaksi ja puoli minuuttia. Tänä aikana ehtisi hyvinkin käydä wc:ssä tai juoda yhden kahvikupillisen.
Tulin taannoin julistaneeksi, että modernin veppisivun pitää olla selkeä, pelkistetty ja mukautuva. Ei palstoja, minimimäärä valikoita, ei harhauttavia yksityiskohtia. Sisällön pitää näkyä pienellä ruudulla heti, ilman että tarvitsee vierittää epäolennaisia irto-osia pois tieltä. Toisaalta olisi mukavaa, jos isoa ruutua voisi hyödyntää näyttävään kuvien esittelemiseen.
Tämä Ryu tuntuu täyttävän vaatimukset aika hyvin. Törmäsin tähän sattumalta jossakin WordPress.comin blogissa ja huomasinpa sitten teeman olevan saatavissa vapaalla lisenssillä myös itse isännöityyn blogiin.
Tältä se näyttää ihan hallintapaneelin asetuksilla, en ole vielä puuttunut CSS:ään. Iso tekstikoko ja otsikkofontti ehkä kaipaavat säätämistä, suomentamattomia sanojakin näkyy siellä täällä. Jostakin syystä kirjasinkoot on määrätty absoluuttisesti pikseleinä ja rivinväli määrätty peräti kymmenen desimaalin tarkkuudella, lieneekö tämä tekijän huumoria? Koetan siis tutkia vaikutukset tarkasti, ennen kuin rupean tekemään radikaalimpia muutoksia.
Kuvagallerian asettelu ja kuvaesitys toimivat lisäosilla. Onneksi reippaat ohjelmoitsijat ovat tehneet niistä WP.comin Jetpackistä riippumattomat versiot. WP.com on hyvä palvelu, mutta viheliäisimpiä tuntemiani nettitakiaisia. Sinne kun annat jonkin meiliosoitteesi, niin et saa koskaan pois. Ja jos käytät samaa osoitetta jossakin päin veppiä, niin heti on WP.com paikalla ja tyrkyttämässä gravatar-kuvaasi.
No miltä tämä näyttää? Pitääkö tekstiä lukea metrin päästä, vai onko hyvä? Entä kuvat, värit? Minuun tekee vaikutuksen se, että kuva-artikkelityyppi (post format) laskee valokuvan keskimääräisen värin ja tekee siitä taustavärin. Aika hyvältä mielestäni näyttää.
Yritin Twitterissä provosoida keskustelua sanan tweet suomennoksesta, mutta eihän siitä mitään tullut. Niukasta tilasta ja viestien viuhuvasta virrasta seuraa vain vaillinaisia perusteluja ja väärinkäsityksiä.
Nykyään ”kaikki ovat” Twitterissä, niin myös virallinen kielenhuoltomme tunnuksella @Kotus_tiedotus. Olen useammin kuin kerran nähnyt Kotukselta kysyttävän tweetin oikeaa ja virallista suomennosta.
Usalaisperäinen viestipalvelu Twitter käyttää nimessään, tunnuksessaan ja sanastossaan linnun viserrykseen liittyviä mieli- ja kielikuvia. Aihepiirin sanat ovat sekä englanniksi että suomeksi onomatopoieettisia, tarkoitettaan äänteellisesti jäljitteleviä.
Yhden viestin nimitys on englanniksi tweet. Vanha sanakirjani antaa suomennokseksi ’piipitys, tirskutus’ ja ääntämisohjeeksi [twi:t]. w tarkoittaa painotonta u:n kaltaista vokaalia, pääpaino on seuraavalla vokaalilla. Kaksoispiste merkitsee pitkää vokaalia.
Twitterin alkuaikoina onkin puhuttu leikilliseen sävyyn visertämisestä ja viserryksestä. Mikäs siinä, mutta tämä suomennos ilman asiayhteyttä kertoo vain vanhan ja yleisen merkityksen. Mutta meillä on keino luoda sana, joka tarkoittaa vain ja nimen omaan Twitterissä päästettävää viserrystä: lainataan sana englannista ja mukautetaan se suomeen.
Näin olemme tehneet ennenkin, ja käytän tästä aina esimerkkinä teippiä: olemme kaapanneet sen tarkoittamaan tarranauhaa. Englannissa tape tarkoittaa nauhaa yleensä, ja teippi pitää ilmaista pidemmin: adhesive tape.
Nyt (vasta) päästään tämän jutun ytimeen: miten tweet mukautetaan suomen kieleen, substantiivina ja verbinä?
Virallinen suositus on ’tviitti’ tai ’twiitti’, verbi ’tviitata’ tai ’twiitata’. En ole tähän tyytyväinen, vaan ehdotan sanoja tuitti ja tuitata. Keksintö ei ole minun: syyllinen intoiluuni on Katleena, ja jäljet johtavat lopulta Jussiin.
Kotus viittaa kysyttäessä Kielikellon uutiseen, joka taas on suora lainaus termitalkoiden suosituksesta (ei anna linkittää suoraan, hae sanalla ”tviitti”). Mitään varsinaisia perusteluja mukautuksen kieliasulle tämä teksti ei anna. Termitalkoiden suositusten yleiset perusteet toki ovat tolkulliset.
Mitä vikaa sitten on ’tviitissä’? Oikeastaan rinnakkaismuoto ’twiitti’ sen paljastaa: suomalainen ei hahmota, että w merkitsee englannissa vokaalia, jota suomessa vastaa lähinnä u. Suomessahan vee on vee, kirjoitetaan se sitten yksittäin tai tuplana.
Sanan mukauttaminen on siis jäänyt puolitiehen: ensimmäinen vokaali on korvattu konsonantilla, koska on tuijotettu kirjoitusasua eikä äännetty sanaa suussa tai mielessä. Toinen vokaali on mukautettu oikein, muutettu kirjoitustapa äännearvoa vastaavaksi i:ksi.
Termitalkoissa on siis joko
a) tehty tietoinen päätös (”Eivät suomalaiset kuitenkaan tajua w:tä vokaaliksi, pannaan siihen v ja sallitaan w paremmalle väelle”) tai
b) haksahdettu itse edellä kuvaamaani vokaalin ja konsonantin sekoittamiseen.
Johdonmukaisin mukautus suomeen olisi ”tuiitti” ja ”tuiitata”. Tuitti ja tuitata ovat kuitenkin helpommat lausua. Sitä paitsi pitkä-i:llinen muoto saattaisi johdattaa jonkun tavoittelemaan englannin painotusta. Suomessahan ei koskaan painoteta kahdesta peräkkäisestä vokaalista jälkimmäistä. Tuitti sopii suomalaiseen suuhun parhaiten ja säilyttää muiston sanan alkuperästä.
Varmuuden vuoksi varoitan vielä väärinkäsityksestä, jonka tuittailuni tämän asian tiimoilta on saattanut aiheuttaa: suomessa ei koskaan äännetä kaksoisveetä u:na. Älä siis lausu ”Wanhan Willen wiinakioskia” ”uanhan uillen uiinakioskiksi” edes piloillasi: joku kuitenkin ottaa sen tosissaan. Kieli on vaarallinen leikki.
Tiedätkö, kuka seuraa liikkumistasi vepissä (world wide web, se osa internetiä, jota kansankielessä sanotaan ”netiksi”)? Aika moni seuraa. Useimmat veppisivut sisältävät koodia, jonka tarkoituksena on kerätä tietoja lukijoista: tilastointiin, mainostajille ja ties mihin muuhun tarkoitukseen.
Asennapa selaimeesi lisäosa nimeltä Ghostery. Se on saatavissa kaikkiin yleisimpiin selaimiin ja löytyy ja asentuu helposti selaimen lisäosa-asetusten kautta.
Kun Ghostery on käynnissä, se näyttää jokaisella vierailemallasi veppisivulla vaanivat seurantaohjelmat pienessä violetissa ikkunassa selainikkunan alanurkassa. Ja niitä tosiaan on melkein kaikkialla, usein jopa kymmenkunta.
Kokeilin Ghosteryä joskus vuosia sitten, mutta se näytti sotkevan sivuja ja oli muutenkin käytöltään epäselvän oloinen. Asensin sen nyt uudestaan ja havaitsi helpoksi. Klikkailin asennusvaiheet nopeasti läpi ja panin lähtöasetukseksi kaikkien seuraajien torjunnan:
Ghosteryn estoasetukset
Jos Ghostery estää jonkin tarpeellisen palvelun, sen voi helposti sallia yhden kerran tai pysyvästi klikkaamalla selainikkunassa. Soundcloud on minulla tähän mennessä ainoa palvelu, joka on täytynyt sallia erikseen.
Huomasin Ghosteryn hoitavan myös Adblockin ja Disconnectin tehtävät, joten tarvittavien lisäosien määrä väheni.
Totuus-blogi ja seuranta
Taannoin tämän blogin ulkoasua remontoidessani otin useimmat WordPressin lisäosista pois päältä. Kytkiessäni niitä uudelleen käyttöön jätin kuitenkin Shareaholicin pois. Tämä lisäke tuottaa ns. sosiaalisen median jakonappulat: jos lukija haluaa välittää blogijutun osoitteen seuraajilleen Facebookissa, Twitterissä tai tusinassa muussa yhteisömediassa, hän klikkaa täällä asianmukaista nappia, mikä tuottaa automaattisesti hänen käyttäjätunnuksellaan linkin blogiartikkeliin kyseisessä palvelussa.
Jakonappuloiden käyttö sisältää kuitenkin joitakin epämiellyttävyyksiä:
Bloginpitäjä olettaa lukijan niin avuttomaksi, että tämä ei osaa kopioida sivun osoitetta selaimen osoiteriviltä haluamaansa sosiaaliseen mediaan.
Jakonappulat tuottavat tietoa käyttäjän liikkeistä niiden takana oleville kaupallisille tahoille.
Jakonappulat toimivat kätevimmin silloin, kun käyttäjä selaa veppiä ollen koko ajan kirjautuneena johonkin sosiaaliseen mediaan. Tällöin esim. Facebook kerää kaiken tiedon käyttäjän liikkeistä.
Ensimmäinen kohta arveluttaa minua, ja haluaisinkin tietää mitä sinä, arvoisa lukijani, siitä arvelet. Jääkö hyvä juttu jakamatta, jos jakonappuloita ei ole? Mielestäni Totuuden jutut ovat niin loistavia, että kaikkien pitäisi lukea niitä, ja olen ehkä tässä asiassa valmis tulemaan hieman vastaan laiskaa tai kömpelöä lukijaa.
(Hieman toisenlainen on jakonappuloiden toiminta palveluissa, jotka tuottavat maksullista sisältöä. Esimerkiksi Hesarin tai Suomen Kuvalehden juttuja jakaessa nappeja kannattaa käyttää, sillä niiden tuottaman linkin välityksellä muut pääsevät lukemaan ilmaiseksi muutoin maksullisen artikkelin.)
Jotta Totuus olisi täysin seurantavapaa, myös Gravatar sai mennä. Et siis kommentoidessasi enää näe hienoa muotokuvaasi kommentin vieressä.
Jo muinoin kokeilin Google Analyticsia ja luovuin siitä. Jonkin aikaa pidin käynnissä Piwikiä, joka on täysin bloginpitäjän omassa hallussa oleva kävijäseuranta, mutta poistinpa nyt senkin. En jaksa tutkia lukijatilastoja.
Minulle paras palaute ovat lukijain kommentit, jotka toivotan tervetulleiksi, kunhan pysyvät jotakuinkin asiassa. Ajoittain olen pitänyt kommentoinnin täysin vapaana, mutta parin valopään takia nyt on taas käytössä ensimmäisen kommentin hyväksyntä. Kokonaista oikeaa nimeä tietenkin suosin, mutta etunimen tai nimikirjainten käytön olen hyväksynyt, kun olen tiennyt kirjoittajan asialliseksi.
Kommenteista tallentuu IP- ja meiliosoite, mutta ne jäävät vain minun tietooni.
Jos huomaat Totuuden seuraavan sinua vielä jollakin tavalla, jonka olen tässä unohtanut, ilmoita siitä kommenteissa tai meilillä.
Virikkeitä tähän kirjoitukseen antoi tämä Pekka Pekkalan juttu.
Jos joku olisi viime päivinä tullut useammin kuin kerran vilkaisseeksi Totuus-blogia, hän olisi huomannut holtitonta ulkoasun vaihtelua. Olen kokeillut eri teemoja ja päätynyt toistaiseksi hieman ehostettuun oletusteemaan. Ehkä siinä on tullut jotakin opittuakin.
Keskusteluun piti taas panna päälle ensimmäisen kommentin hyväksyntä. Olen sen välillä ottanut vaivihkaa poiskin, mutta äskettäin tänne on tullut pari tosi fiksua puheenvuoroa, jotka yllyttivät lisäämään tarkkailua.
Kun uutis- ja blogisyötteiden lukemiseen ja Twitterin seuraamiseen alkaa mennä kolmatta tuntia vuorokaudessa, rupeaa vähitellen miettimään karsintaa. Tylsät jaarittelijat ja liian pitkiä juttuja kirjoittavat lähtevät silloin ensimmäisinä, jos ei aiheen ainutlaatuisuus pakota pitämään heitä seurannassa. Mutta myös teknis-käytännölliset syyt saattavat vapauttaa bloggaajan lukijoistaan.
Blogista ja muusta taajaan karttuvasta sisällöstä pitää olla saatavissa RSS-syöte. Siitä lisää seuraavassa jutussa.
Joskus blogitekstistä tai uutisesta tulee syötteeseen pelkkä otsikko tai muutama rivi jutun alusta. Jos lukija haluaa nähdä koko jutun, hänen on avattava veppisivu, kansankielellä mentävä nettisivulle. Informaatiohyöyn alla elävälle tämä on ylimääräinen vaiva, ja tällainen syöte lentääkin siivouksessa pihalle ensimmäisten joukossa.
WordPressin asetuksissa säädetään kohdassa Lukeminen, näkyykö syötteessä koko juttu vai pelkästään alku:
Joskus kirjoittaja ei kumminkaan halua näyttää syötteessä koko juttua – hän ehkä haluaa altistaa lukijansa veppisivullaan oleville mainoksille (jotka tämä torjuu adblockilla). Hän voi kuitenkin välttää tökerön vaikutelman, joka tulee sattumanvaraisesti jopa kesken lauseen katkeavasta poiminnasta. Kohtelias kirjoittaja laatii minuutin vaivannäöllä tyylikkään ingressimäisen tekstin, joka ei näy itse artikkelissa. Sen sijaan se näkyy syötteessä ja sellaisissa yhteyksissä, joissa tekstistä näytetään vain pala, kuten hakutuloksissa ja joissakin some-linkeissä. WordPressissä sen nimi on Ote ja sen voi tehdä artikkelin kirjoitussivulla:
Pekka Heikkisen leipomon web-sivujen toteutuksesta olisi saman korttelin pojalla tarjota useampikin rakentava kommentti, mutta katsotaan sitä joskus toiste. Tällä kertaa tahdon kiinnittää lukijain huomion siihen, kuinka leipomo kertoo itsestään runomuodossa.
Katsokaa vaikka: teksti on ladottu kahdelle palstalle lyhyiksi kappaleiksi, siis säkeiksi ja säkeistöiksi. Teksti ei tietenkään mukaudu selainikkunaan – jos se niin tekisi, säerakenne menisi sekaisin.
Tarkastellaan esimerkkinä puu-uunileipäsivua (tässä on suora linkki, mutta lukija siitä huolimatta joutuu etusivulle ja klikkaamaan sieltä ruisleipäsivulle). Teksti ryhmittyy yleensä neljän säkeen mittaisiksi säkeistöiksi. On myös yksi kuuden ja yksi viiden rivin säkeistö, ja sivun loppuhuipennuksessa, herkullisen kahvileivän jälkeen, säkeistö lyhenee kahteen ja lopulta yhteen riviin.
Säkeen pituus on yleensä 5–10 tavua, kymmentavuinen säe on hyvin yleinen. On pari lyhyttä nelitavuista, ja runo Puu-uunileivän tarina jysähtää käyntiin järeällä kolmentoista tavun säkeellä. Kotimaisen kirjallisuuden perusopinnoistani on sen verran aikaa, etten tunnista runomittaa. Kuka osaisi auttaa? Miten näitä runoja lausuttaisiin?
En tiedä, onko runoja esitetty julkisesti lausuttuina tai lauluiksi sävellettyinä. Runoviikon tilaisuuksia ajatellen niiden viesti on ehkä hieman yksipuolinen. Mutta kenties Pekka Heikkinen voisi järjestää runojuhlien aikana oheistapahtuman, jossa runoja esitettäisiin myymälässä ja yleisö saisi samalla nauttia leivoskahveista. Tämä sopisi hyvin satavuotisjuhliin.
Kansanretkeilijä on toiminut viime päivinä lähinnä kansanhiihtäjänä ja yhteiskunnan tehokkaana rattaana, joten julkaistavaa ei blogeeraukseksi asti ole kertynyt. Mutta nyt Totuus kokee ulkonäköuudistuksen, kun WordPressistä tulee uusi versio ja sen mukana uusi tämän vähissä olevan vuoden mukaan nimetty teema.
Tartupas hiirellä selainikkunan nurkkaan ja vedä ikkunaa pienemmäksi ja isommaksi: sisältö mukautuu hienosti ikkunaan, kuvat ja teksti muuttavat kokoaan ja sivun osat järjestyvät uudestaan. Ja teksti jakautuu riveille suomen kielen tavutuksen mukaan! Tällaista luontevuutta veppiin onkin kovasti odotettu. Kannattaa katsoa myös mobiililla.
Eihän tämä teema täydellinen ole, isoja otsikkokuvia olisin toivonut edellisten teemojen tapaan ja suunnistusvalikkoa otsikkokuvan alle. Mutta onnistuin kuitenkin laatimaan mukautetun valikon ja panemaan sinne linkit sotilaalliseen mediaan, jossa olenkin jotain ehtinyt kiireen keskellä huudahdella.
