Miksi niin moni tuntuu intoilevan podcasteista uutena ääni-ilmaisun lajityyppinä eli genrenä? Johtuuko se kenties siitä, että lähetysvirtaradion ääressä kasvanut nykynuoriso ei tunne ohjelmaradiota, vaikkapa sellaista kuin Yleisradion ykköskanava? Eikö ympäristöstään rajautuva ääniohjelma, jolla on alku ja loppu, enää olekaan kaikille vanhastaan tuttu ilmiö?
Ennenkö ei ollut harrastuneelle yleisölle suunnattuja erikoisohjelmia, tiukkoja keskusteluja tai moniaalle rönsyileviä monologeja? Oli kyllä, ohjelmaradiossa. Samoin musiikin, luonnontieteen, politiikan ja kulttuurin erikoisohjelmia, hupailuja, äänitaidetta ja avantgardistisia kuunnelmia. Sitä, mitä jotkut nyt hehkuttavat uutuutena, on ollut radiossa aina.
Uutta (itse asiassa toistakymmentä vuotta vanhaa) on tekniikka ja riippumattomuus portinvartijoista ja siten täysi ajallinen vapaus sekä ohjelmien kestossa että julkaisutahdissa. Siksi podcast on tekninen käsite, ei lajityyppi. Ratkaisevaa on sarjamuotoisuus ja tilattavuus: mikä tahansa webissä julkaistu äänitiedosto ei ole podcast, niin kuin mikä tahansa verkkoteksti ei ole blogi.
Genret ylittävät teknisten alustojen rajat. Kuunnelmia, keskusteluja ja dokumentteja voi olla radiolähetyksessä yhtä hyvin kuin syötteenä verkosta tilattavassa ääniohjelmassa. Näitä kaikkia voi olla myös sellaisessa webissä julkaistavassa yksittäisessä äänitteessä, joka ei ole podcast.
Podcast on yhtä vähän genre kuin äänilevy tai kasetti on.
Ja jos minulta kysytään, onnettomasta nimestä voisi jo luopua. Moderni kuuntelija – sikäli kuin ei kuuntele lähetysvirtaa – kuuntelee ohjelmia, tulivat ne sitten FM-aalloilta tai omasta tieturista ja olivatpa ne suoratoistoa, tallenteita tai jotain muuta.
Vastaa