Don’t Shut Me Down

Lupasin jossakin, että kirjoitan Abban uusista syyskuussa 2021 julkaistuista kappaleista, ennen kuin LP Voyage ilmestyy marraskuussa. Tässä tämä nyt on, päivää ennen määräaikaa.

Tyydyn käsittelemään minulle mieluisampaa laulua Don’t Shut Me Down (DSMD), jossa solistina on Agnetha. En ole koskaan innostunut sellaisista Fridan esittämistä hitaista tunnelmointikappaleista kuin Fernando tai I Have a Dream, vaikka ne suuria hittejä aikoinaan olivatkin. I Still Have Faith in You (ISHFIY) tuntuu kuuluvan samaan sarjaan. Mielestäni Frida sai laulettavakseen keskimäärin huonompia kappaleita kuin Agnetha.

Don’t Shut Me Down on keskitempoa hieman nopeampi, duurissa kulkeva kappale, jonka vertailukohdaksi Abban vanhasta tuotannosta nousee Super Trouper (1980). ST on samalla tavalla valoisa ja reipastempoinen ja muistuttaa DSMD:a jonkin verran soinnutukseltaankin. DSMD on kuitenkin kekseliäämpi ja väittäisin, että paremmin sävelletty.

Laulun kaksimerkityksinen sanoitus kertoo vanhan ihmissuhteen lämmittämisestä ja kehottaa kuulijaa ottamaan Abban vastaan uutena ja vahvana mutta samalla tuttuna ja rakkaana.

Kappale alkaa ilman komppia, laulua säestävät vain piano ja jouset. Tempon käsittely vaikuttaa vapaalta, mutta itse asiassa alku kokonaisuutena on jo tempossa 100 iskua minuutissa, joka pysyy voimassa loppuun asti. Komppi tulee mukaan neljän tahdin väli- tai alkusoitossa, jonka jälkeen alkaa ensimmäinen varsinainen säkeistö. Seuraa kertosäkeistö, toinen säkeistö, toinen kertosäkeistö, sen pidennys ja lopetus.

Kun kappaletta alkaa kuunnella uudestaan, huomaa, että alku ja loppu ovatkin eri sävellajissa. Itse asiassa sävellajia vaihdetaan kappaleen kuluessa kaksi kertaa, aina kertosäkeistöön mentäessä. Alku on B-duurissa, siitä mennään C-duuriin ja loppu on D-duurissa.

Uudelleen kuunnellessa huomaa myös, että ensimmäinen, kompiton säkeistö olikin itse asiassa melodialtaan kertosäkeistö. Ensin on siis kertosäkeistö ja säkeistö B-duurissa, sitten kertosäkeistö ja säkeistö C-duurissa ja viimein kertosäkeistö ja loppu D-duurissa. D-duurisäkeistöä ei ole.

Lisää mielenkiintoa harmoniaan tuo alennetun seitsemännen asteen duurisoinnun käyttö (B-duurissa As ja C-duurissa B). Se heilauttaa sävellajituntumaa niin, että ensimmäisen säkeistön jälkimmäiset 8 tahtia voisi ajatella myös Es-duuriksi ja toisen säkeistön loppupuolen F-duuriksi.

Kappaleen eräänlainen coda, loppusäe, on sama melodia kuin säkeistön kaksi viimeistä laulettua tahtia. Teoksen rakenne on siis kaikkea muuta kuin kaavamainen.

B-duuri:
kertosäkeistö 16 tahtia
välike 4 tahtia
säkeistö 16 tahtia

C-duuri:
kertosäkeistö 16 tahtia
välike 4 tahtia
säkeistö 16 tahtia

D-duuri:
kertosäkeistö 16 tahtia
kertosäkeistön jatke 5 tahtia
loppusäe 2 tahtia
häivytys

On tosin perusteita olla kutsumatta ensimmäistä rakenneosaa pelkän melodian takia kertosäkeistöksi: tekstihän vasta johdattaa laulun tarinaan eikä sisällä kappaleen nimeä niin kuin myöhemmät kertosäkeistöt.

Teoksen sovitus kasvaa vähitellen ja on täyteläisimmillään D-duurikertosäkeistössä. Käytän tässä tavallisia soittimien nimiä ja pohdin myöhemmin sitä, miten soitinäänet on tuotettu.

0.00–0.38
Alussa laulusooloa säestävät hillitysti vain piano ja jouset, ja aivan osan lopussa säkeen ”The lights are on, it’s time to go” jälkeen jousiin liittyy sanaton lauluääni.

0.38–0.48
Rummut, basso ja komppikitara tulevat mukaan ja säestävät saksofonilta kuulostavaa sooloääntä varsinaiseen säkeistöön johdattavassa väliosassa. Mukana lienee jokin shaker-tyylinen rytmisoitin. Kitaran kanssa samassa rytmissä soittaa lyhyellä kuivalla äänellä klavinetin tai sähköpianon tapainen soitin, joka myöhemmin kappaleen kestäessä nousee enemmän esiin ja lopulta korvaa kitaran kokonaan.

0.48–1.26
Samat soittimet jatkavat säestäen laulua, taustalla soi vaimeasti selloa tai käyrätorvea muistuttava synteettinen ääni. Osan puolivälissä sointi rikastuu, kun mukaan tulevat kellopeli ja uusi kirkkaampi syntetisaattori. Viimeisessä neljässä tahdissa kuullaan paksumpia sointuja uudella synteettisellä äänellä ja ehkä pitkiä sähkökitaran ääniä. Aivan viimeisessä tahdissa jousien nouseva kulku vie kertosäkeistöön.

1.26–2.04
Kertosäkeistössä tulevat mukaan lauluharmoniat. Jouset soittavat pitkää tasaista taustaa ja täyttävät vastamelodioin laulusäkeiden välejä. Lauluun tulee uusi vastaääni (”And I won’t be the same”). Jälkipuoliskolla kuullaan Bennylle tunnusomaisia juhlavia pianoakordeja.

2.04–2.14
Väliosan kahdessa jälkimmäisessä tahdissa viulujen laskeva kuviointi johdattaa seuraavaan säkeistöön.

2.14–2.34
C-duurisäkeistössä jouset kuvioivat aktiivisemmin laulusäkeiden välejä. Sointutausta on aavistuksen paksumpi, klavinettimainen sointusoitin on jo syrjäyttänyt kitaran. Marimbamainen ääni soittaa kuviota, joka nousee kerta kerralla kuuluvammaksi, kunnes kahdeksannessa tahdissa on jo solistinen.

Lauluharmonia tulee mukaan säkeistön jälkipuolella, pianon helähdykset ovat tiheämmässä, viulut soittavat nopean melodian ennen viimeistä laulusäettä, samalla kun kaikki edellisen säkeistön ainekset ovat mukana ja jousien sointutausta on kuuluvampi ja kirkkaampi. Viulujen nostatus seuraavaan kertosäkeistöön on nyt kahden tahdin mittainen.

2.52–3.31
D-duurikertosäkeistö on teoksen huipennus, ja soitinnus on paksuimmillaan. Neljännessä tahdissa Benny soittaa tavaramerkkinsä, tšaikovskimaisen fanfaariaiheen h-mollisoinnun kohdalla aivan kuin muinoin Waterloossa. Lauluäänet soivat paitsi harmonioissa, myös unisonossa päällekkäisäänityksin vahvistettuina. Lauletaan vielä yksi uusi vastausaihe (”I’m not the one you knew”). Jouset soittavat uutta korkeaa, pitkälinjaista melodiaa.

Kertosäkeistö jatkuu vielä neljällä tahdilla korostaen bassossa dominanttisäveltä A ja näin painottaen kohta koittavaa kappaleen loppumista. Komppi loppuu, jäljelle jäävät alun soittimet jouset ja piano. Sooloääni laulaa viimeisen säkeen ”I have learned to cope
and love and hope is why I am here now”. Pianon toistuva kuvio häipyy pois.

Soittaako näissä uusissa kappaleissa elävä bändi, vai kuulemmeko studiossa taitavasti rakennettua jäljitelmää? Tiedämme jotain taustoja.

Uudet kappaleet tehtiin suunnitteilla olevaa virtuaalikonserttisarjaa varten. Vuoden 2018 keväällä ilmoitettiin, että Abba on ollut studiossa jo vuoden 2017 puolella ja äänittänyt uutta musiikkia. Abba-historioitsija Carl Magnus Palm kertoi, että tiedottaja Görel Hanserin mukaan soittamassa olivat elossa olevat Abba-muusikot ja muutama muu Benny Anderssonin kanssa myöhemmin työskennellyt soittaja: Lasse Wellander (kitara), Per Lindvall (rummut), Jörgen Stenberg (lyömäsoittimet), Lasse Jonsson (kitara) and Mats Englund (basso).

Abban vakiomuusikoistahan basisti Rutger Gunnarsson ja rumpali Ola Brunkert ovat jo kuolleet. Per Lindvall soitti rumpuja Abban myöhäiskauden levytyksissä.

Kaikkia bändisoittimia on kuitenkin vaikea kuulla valmiista kappaleista. Tämä ei sinänsä ole kummallista, sillä Abba rakensi musiikkinsa studiossa lisäämällä yhä uusia kerroksia, korvaamalla soitinosuuksia tai jättämällä niitä kokonaan pois. Hämmennystä tuottaa kuitenkin Bennyn levynjulkaisutilaisuudessa antama vastaus kysymykseen, ketkä studiossa olivat tekemässä musiikkia: vain me (Benny ja Björn) ja äänittäjä Bernard (Löhr).

Jos studiossa oli neljä vuotta sitten bändi, mitä on tapahtunut sen jälkeen? Musiikin julkaisu ja virtuaalikonsertit lykkääntyivät pandemian ansiosta. Benny ja Björn innostuivat tekemään lisää musiikkia ja työstämään jo äänitettyjä kappaleita pidemmälle, niin että lopulta oli kasassa ainekset LP:hen. Varmaan samalla kypsyi ajatus levyn kokonaissoinnista. Se ei saanut kuulostaa liiaksi 1970- tai 1980-luvulta. Ei saanut syntyä koomista vaikutelmaa, papat soittamassa poppia. Toisaalta nykypopissa koneella tekeminen kuuluu asiaan ja on osa estetiikkaa, mutta Abban levyn haluttiin varmasti kuulostavan oikeasti soitetulta.

Benny siis päätyi soittamaan uusiksi joitakin osuuksia ja tietenkin lisäämään paljon uutta. Havaintoja DSMD:n soittimista:

Basso on selvästi synteettinen. Sointi on mukavan muhkea, ehkä Moog tai vastaava tietokonemallinnettu soitin. Englundin soittoa ei siis kuulla.

Kuivan komppikitaran voisi ajatella olevan oikea. Toisaalta vastaavan soinnin saa aikaan synteettisesti ja taitavasti soittamalla sen saa kuulostamaan kitaralta.

Rummut kuulostavat oikeasti soitetuilta. Komppi on suora ja olisi koneella toteutettavissa, mutta fillit ovat realistisia.

Mutta jos Bennyn sanoma pitää paikkansa eikä alkuperäisiä kitaristeja ja rumpalia kuulla, osuudet on pitänyt tehdä toisella tavalla. Ehkä demoäänityksistä on irrotettu nuottitieto ja tuotettu äänet uudestaan näytteillä ja synteettisesti, tai sitten soittoa on mallinnettu tietokoneohjelmin. Onhan esimerkiksi Applen Logic-musiikinteko-ohjelmassa nykyään varsin uskottavan kuuloinen keinorumpali.

Olin vielä eilen väittämässä, että jouset ja muut orkesteriäänet olisi Benny soittanut synteettisesti. Tänään tarkassa kuuntelussa ainakin osa niistä vaikuttaa täysin aidoilta. En osaa päättää.

Kellopeli voi olla oikea soitin, stemma ei ole vaikea. Soittihan Benny jo aikoinaan Mamma Mian ksylofonilla. Marimbaääni kuulostaa synteettiseltä.

Sekvensserin käyttö ei kuulu Abban tyyliin. Taitavana pianistina Benny on uskoakseni onnistunut soittamaan orkesterisoittimien osuudet elävänä, tarkasti ja realistisesti.

Taustatietona Abban levytyksistä minulla on Carl Magnus Palmin perusteellinen teos Abba – the complete recording sessions. Revised and expanded edition (2017). Palm valmistelee uutta Abban levytysten vastaanotosta ja levityksestä kertovaa historiikkia ja on luvannut siinä käsitellä myös uusia vuoden 2021 levytyksiä. Toivottavasti hän pystyy selvittämään niiden syntyprosessia yhtä tarkasti kuin Abban varsinaisen toiminta-ajan tapahtumia.

Konfluensseri

Jyrkkärinteisessä laaksossa leiri, jossa telttoja ja kivillä ympäröityjä teltanpaikkoja hiekkamaalla ruskeavetisen puron rannalla. Rinteellä kivenlohkareita, matalaa harvaa varvikkoa, kosteissa paikoissa sammalta ja ruohokasveja. Retkeilijä lähestyy leiriä ja ylittää kohta puron.
Confluencia 11.2.1999

Retkeilijä saapuu Confluencia-leiriin helmikuun 11. päivänä 1999 matkallaan Aconcagualle, Etelä-Amerikan korkeimmalle vuorelle. Täällä, Horcones-laaksossa 3400 metrin korkeudessa, yhtyvät Aconcaguan etelä- ja länsipuolilta virtaavat vedet. Täältä myös erkanevat eri nousureiteille johtavat polut. Pohjoiseen menevä haara vie Plaza Francia -leiriin jyrkän ja jäisen, kolme kilometriä korkean eteläseinämän juurelle. Sille puolelle vuorta vain alpinisteilla on asiaa. Luoteishaaraa kävellen pääsee Plaza de Mulas -perusleiriin kansanretkeilijöiden käyttämälle reitille.

Kävely tien varresta vuoren juurelle kestää kaksi päivää, ja yö levätään Confluenciassa. Sateita ei ole odotettavissa, joten teltat saavat mennä muulin selässä suoraan perusleiriin. Levitämme patjat ja makuupussit taivasalle kivien suojaamalle telttapaikalle.

Viimein ilta pimenee, ja kömmimme pusseihin. Unennäkö alkaa jo ennen nukahtamista, kun eteläinen tähtitaivas syttyy yllemme. Tällaista uninäytelmää en ole ennen kokenut. Kolmen kilometrin korkeudessa ilma on puhdas ja kirkas ja tähtiä näkyy uskomattoman paljon. Tähtikuviot ovat aivan oudot.

Confluencia tarkoittaa yhteen virtaamista, influenssa taas sisään virtaamista. Someinfluensseri uittaa mieliimme omia ajatelmiaan – tai maksajan. Mitä tekee konfluensseri? Ehkä hän kokoaa yhteen ihmisiä ja heidän hyviä ajatuksiaan. Parhaassa retkikuntahengessä ja avoimin mielin tuo oman osaamisensa yhteiseen yritykseen ja tekee kaikkensa, että huippu saavutetaan.

Käynti tuonpuoleisessa

Vanhaa metsää: hyvin naavaisia ja kitukasvuisia kuusia, muutama koivu, mustikkavarvikkoa ja maapuita, sumua joka peittää kaukaisimmat latvat

Suunnitelma: kurkistaa tuonpuoleiseen. Lähteä kaupungista aamuvarhaisella, ajaa sata kilometriä alati kapenevia ja korkeammalle kipuavia teitä, jättää lopulta ajoneuvo tien sivuun ja hypätä polulle ikikuusikkoon. Kävellä luonnonpuiston rajalle, katsoa tavallisilta kuolevaisilta kiellettyyn maahan.

Siellä se olisi, pyhä. Jos jokin voi nykyään olla pyhää, niin luonnonpuisto, tahallaan ihmisen vaikutuksen ulkopuolelle jätetty alue. Sanan pyhä alkumuoto on lainattu pronssikaudella kantagermaanista varhaiskantasuomeen ja tarkoittaa erotettua, merkittyä tai rajattua. Pyhä on asutun alueen ulkopuolista, erämaata. Luonnonpuisto on täysin rauhoitettu, sen luontoa ei saa mitenkään muuttaa – sinne ei ihminen saa edes mennä.

Minulle riittää, että pyhä paikka on olemassa. Se on kuin kiipeämätön seitsemän kilometriä korkea vuorenhuippu tai Etelämanner: tietoisuus paikan olemassaolosta on tarpeeksi, itse sinne ei tarvitse yrittää. George Malloryn, 1920-luvun Everestin sankarin, väitetään vastanneen kysymykseen, miksi maailman korkeimmalle vuorelle pitää kiivetä: koska se on olemassa. Olen eri mieltä Malloryn kanssa. Ei ihmisen tarvitse pyrkiä joka paikkaan vain siksi, että se on olemassa. Itse asiassa kaikista paikoista ei tarvitse edes tietää, vaan voimme keksiä ne mielessämme.

Luonnonpuisto toteuttaa luonnonsuojelun alkuperäistä ajatusta: säästää ihmisen koskematonta metsää, suota, tunturia, jättää se omiin oloihinsa. Nykyajalle kauhea ajatus – jokin vain on, ilman että siitä on mitään hyötyä. Sille ei voi laskea rahallista arvoa, sitä ei voi tuotteistaa. Kielletty alue, sehän suorastaan loukkaa henkilökohtaisen vapauden illuusiotaan vaalivaa nykyihmistä.

Olin nuoruudessani kokenut pyhää hipaisevia hetkiä kesätyössäni valtakunnan metsien inventoinnissa. Suomen metsävaroja tutkittiin niin, että puita käytiin laskemassa ja mittaamassa koealoilta, joita oli pitkin maata tasaisesti karttaruudukon mukaan. Joskus koeala sattui aivan satumaiseen paikkaan: korkean kainuulaisen vaaran rinteeseen, keskelle lumen painamia ikivanhoja kuusia. Oksilta roikkuvat naavaparrat olivat pidemmät kuin joulupukilla, maata peitti sammalpatja ja mustikkatäkki. Pehmusteiden alla lepäsivät maapuut, jotka olivat itäneet ehkä keskiajan lopulla, kasvaneet kolmisen sataa vuotta, kunnes olivat alkaneet vähitellen keloutua, mutta sinnitelleet vielä pystyssä vuosikymmeniä ja lopulta rojahtaneet maahan jossakin syysmyrskyssä sata vuotta sitten.

Kartan ääressä pähkäilen, mahtoiko vuosikymmenien takainen paikka olla kenties Hyrynsalmen Iso tai Pieni Tuomivaara? Ainakin nykyisin Iso Tuomivaara on tehokkaasti parturoitu ja Pienen Tuomivaaran luoteisrinteeseen on revitty Ukkohallan laskettelurinteet. Mutta vähän lännempänä on Paljakka, ja siellä luonnonpuisto. Jos kokemani paikka oli lumoava, millaista mahtaisi olla luonnonpuistossa, jonka metsät ovat saaneet kasvaa rauhassa jääkaudesta lähtien?

Sain selville, että Paljakan luonnonpuistoon saa kävellä sisälle, kun pysyttelee merkityllä polulla. Ikonostaasin taakse pääsevät siis muutkin kuin tutkijan vihkimyksen saaneet! Rikkoutuisiko hellimäni illuusio, kun aivan ruumiillisesti kävelisin paikalle enkä saisi jättää pyhää paikkaa epämääräisten kuvitelmien varaan? Asioita hetken mieleeni palauteltuani myönsin tietäväni, että joissakin luonnonpuistoissa on polkuja: Kevon ja Mallan muistin ainakin. Mutta että täälläkin? Tietysti otin lahjan vastaan. Olin etuoikeutettu. Lahjaa ei ansaita eikä sitä voi ostaa, siitä kiitetään nöyrästi.

Metsän rasitukset, hyttyset ja märkyys, ovat minulle tuttuja ja helppoja. Lähestymismatkan koettelemukset ovat pahempia: läheisen matkailukeskuksen laajat pysäköintikentät, vaaran kylkeen raivatut laskettelurinteet kuin jättimäisellä karhunkämmenellä metsäturkkiin revityt haavat. Suojatessani silmiäni tuolta karmealta näyltä olen ajaa ojaan.

Parin kilometrin päässä on metsään varattu alue pelkästään moottorikelkalla tapahtuvaa hurjastelua varten. Halvalla myymme, suorastaan lahjoitamme pois sen mikä meille on kalleinta, kansallismaiseman ja luonnonrauhan. Myymme luontomme kiinalaisille rihkamasta, ryhdymme vapaaehtoisesti siirtomaaksi. Luovumme hiljaisuudesta, pimeydestä, tähtitaivaasta. Muutamme kansanhiihtolatumme moottorikelkkareiteiksi. Hakkaamme viimeiset ikimetsämme aasialaisten vessapaperiksi.

Kysymmekö edes tulijoilta, mitä he haluavat? Aivanko varmasti he tahtovat kiitää hulluina moottorin selässä, syöksyä suksilla alas kirkkaasti valaistua rinnettä ja nousta vaijerin päässä taas ylös, uudestaan ja uudestaan?

Ettei viidentoista miljoonan asukkaan meluisasta ja häikäisevästä suurkaupungista tuleva tahtoisikin vain olla aivan rauhassa, nähdä kerran elämässään tähtitaivaan, kuulla askelten narinan pakkaslumessa, suksen suhinan, lumen humahtelun kuusen alaoksilta?


Polku johtaa harvasta metsästä suolle ja muuttuu pitkoksiksi, kuusia ja koivuja, mustikanvarvut peittävät maan, yhtenäinen sumupilvi taivaan

Kävellään pari kilometriä talousmetsien halki, kunnes tullaan luonnonpuiston rajalle. Metsän kulmassa on vanhan puistopolun pää, nyt jo umpeenkasvanut ja kieltomerkein suljettu. Puiston rajaa seuraillen noustaan yhä vanhempaan ja erämaisempaan metsään. Vastaan tuleva latureitti paljastaa, ettei vielä olla suojelualueella. Tuo latu olisi kansanhiihtäjän unelma, se on pakko myöntää. Tosin puita on sen tieltä kaadettu ja talvella se ajetaan koneella. Varvikko kuitenkin näyttää koskemattomalta: täällä on aina niin paljon lunta, ettei latupohjaa tarvitse tasata autolla ajettavaksi tieksi. Monien talvilomapaikkojen lähimaastothan ovat kesäisin aivan hirvittävän näköisiä, kun pohjat lanataan hiekkaa myöten, jotta hiihtämään päästään heti kun on tullut sentti lunta.

On sattunut kostea päivä, pilvet ovat tarttuneet kiinni näihin kuusikoihin ja peittävät purolaakson takana kohoavan vaaran rinteen. Retkeilyreitin polulta, kodan luota, poiketaan luonnonpuistoon ylittämällä puro pientä siltaa pitkin.

Mikä muuttuu, kun astun sillalta luonnonpuiston puolelle? Tuntuuko jonkinlainen humahdus, säteileekö kaikesta ihmeellinen, selittämätön voima? Kuuluuko linnunlaulu heleämpänä, ovatko puut yliluonnollisen pitkiä?

Ensimmäisenä kiinnittää huomiota sikin sokin rötköttävien puunrunkojen määrä. Täältä ei ole ikiaikoihin korjattu puuta, osasta puistoa ei koskaan. Puut kasvavat aikansa ja kuoltuaan tai heikennyttyään kaatuvat siihen suuntaan kuin sattuu tuulemaan, minne lumikuorma niitä eniten painaa tai mihin ovat valmiiksi kallellaan. Ja siihen ne jäävät, maahan makaamaan, konkeloon nojaamaan tai siirtolohkareen päälle kuin keinulaudaksi. Juurakot törröttävät ja repäistyt aukot kasvavat täyteen vihreää.

Metsähallitus puuttuu asioihin sen verran, että polulle kaatuneet rungot sahataan poikki ja heitetään sivuun. Runkoja kiertämään syntyvät uudet polut kuluttaisivat kasvillisuutta isommalta alalta, joten tämä on hyvä kompromissi.

Metsä ei ole läpinäkymätöntä vaan suorastaan avaraa. Se johtuu korkeudesta: luonnonpuisto on enimmäkseen 300 metrin yläpuolella ja vaaranlaet 380 metrissä. Talvisin täällä on lunta toista metriä. Lumi painaa puut kumaraan ja taittaa kuusten latvat. Mänty ei menesty näin ylhäällä, ja pienet suot ovatkin erikoinen näky, kun käkkyrämäntyjen sijaan niillä kasvaa pieniä sitkeitä kuusia.

Paikoin on uskomattoman reheviä saniaislehtoja ja jättiläishaapoja. Käki kukkuu kolmattasataa kertaa ja minulle tuntemattomat linnut laulavat ihmeellisesti.

Polku tekee kuuden kilometrin lenkin enimmäkseen Holstinvaaran rinteillä ja parilla pikku suolla. Polun etäisimmästä mutkasta kilometrin päässä pohjoisessa olisi Mustarinnan jyrkkä luoteisrinne, jossa Suomen pisimpien kuusien väitetään kasvavan. Siellä metsä on saanut kehittyä rauhassa suunnilleen niin kauan kuin täällä on viime jääkauden jälkeen ollut puita. Mustarinnan purolaaksoa en pääse näkemään, mutta sitä en murehdi – niin kuin en murehdi sitäkään, etten koskaan tule kiipeämään K2:lle. Kumpikin paikka on olemassa, ja se on hienoa jo itsessään.


Suolla pitkospolun vieressä kaksinkerroin taipunut koivu, kitukasvuisia kuusia

Suomessa on 19 luonnonpuistoa, joista vanhimmat perustettiin 1938 yhtä aikaa ensimmäisten kansallispuistojen kanssa. Eniten luonnonpuistoja perustettiin 1956, eikä enää yhtään vuoden 1982 jälkeen. Loppuivatko silloin Suomesta riittävän laajat ja suojelun arvoiset koskemattomat alueet? Niin on hyvinkin saattanut käydä, jos vaaditaan, että luonnonpuistoksi aiotun alueen on pitänyt saada olla rauhassa vaikkapa sata vuotta.

Pitänee siis odottaa, että jonkin jäljellä olevan vanhan metsän sirpaleen ympäristö vähitellen palautuu riittävän laajalta alueelta lähelle luonnontilaa, ja tavoitella seuraavaa luonnonpuistoa ehkä vuonna 2050. Kun nykyiset vanhat metsät ovat eteläisessä Suomessa vain laikkuja siellä täällä, maa muistuttaa alkuperäisen luonnon kannalta etnisesti puhdistettua Jordanin länsirantaa. Eristetyt populaatiot näivettyvät sisäsiittoisuuteen, kun ei ole riittävän laajoja yhtenäisiä alueita, joita pitkin eläimet voisivat siirtyä paikasta toiseen.

Entä kansallispuistot, niitähän meillä on neljäkymmentä? Luonnonsuojelulain määräämä suojelun taso on kansallis- ja luonnonpuistossa aivan sama, sillä erotuksella että kansallipuistoissa saa kuka tahansa vapaasti liikkua, luonnonpuistossa ei.

Mutta jotenkin ajatus kansallispuistosta ensi sijassa luonnonsuojelualueena on alkanut hämärtyä. Kaupunkilaisten keskuudessa on alkanut levitä ajatus, ettei metsään voi ollenkaan mennä, jos ei ole kansallispuistoa, ja kansallipuisto on jonkinlainen helppo retkeilypuisto. Matkailu ja harrastustoiminta eivät olleet kansallispuiston alkuperäisiä tavoitteita, mutta nyt uusia kansallipuistohankkeita perustellaan matkailulla ja työpaikoilla.

Sen, joka etsii luonnonrauhaa, pitää kuunnella tarkkaan, missä kuiskutellaan uudesta kansallispuistosta. Kun jossakin on säästynyt alue, jolle vasta aletaan havitella suojelua, silloin pitää yksinäisyyttä arvostavan retkeilijän rientää paikalle, sillä kansallispuiston status tuo pysäköintikentät, huoltotiet, rakennukset ja makkaranpaistajien joukot.

On traagista, että retkeilykelpoista luontoa ei edes odoteta löytyvän muualta kuin kansallispuistoista – niin on ympäristömme teollisen mittakaavan muokkaus jo hyväksytty vallitsevaksi asiaintilaksi. Ja meistä on kasvatettu asiakkaita: kansallispuistossa pitää olla pysäköintialueita, viitoitettuja reittejä paitsi kävelijöille myös maastopyöräilijöille, helppokulkuisia polkuja, nuotiopaikat ja niillä valmiiksi pilkotut ja säkkeihin annostellut polttopuut, roskamoolokit tupien pihoissa. Pidettiinkö joskus vetelyksenä ihmistä, joka jaksoi kantaa täydet ruokapakkaukset metsään muttei tyhjiä pois? Ei siten sovi nykyään ketään loukata, asiakkaan toki kuuluu vaatia kunnon palvelua.

Kansallispuistot eivät voi nykyisillä kävijämäärillä enää toteuttaa alkuperäistä luonnonsuojelutehtäväänsä. Pitää siis olla enemmän retkeilyalueita, joissa voidaan harjoittaa hillittyä metsätaloutta, mutta joissa on laavuja, tulistelupaikkoja ja kulkukelpoisina pidettävät polut. Näitä pitää olla kaikkien kaupunkien lähellä ja joukkokuljetuksin saavutettavissa. Retkeilyalueella kulkijan on hyväksyttävä se, että harjanteen takaa lentää vastaan maastopyörä, purolaakson humusta porskuttaa polkujuoksijajoukko ja liitokiekkokin saattaa humahtaa pään ylitse.

Eikä ole huono idea sekään, että talousmetsissä aletaan enemmän käyttää jatkuvan kasvatuksen menetelmää. Palautetaan kaikille mieleen, että metsään voi mennä melkein missä vain. Kansallipuisto palaa huvipuistosta luonnonsuojelualueeksi.

Isolehtistä vihreää jäkälää haavan kyljessä, taustalla kuusia ja maapuita, mustikkaa ja sumua

Lähteitä:
Pulkkinen, Risto 2014. Suomalainen kansanusko. Helsinki, Gaudeamus. ISBN 978-952-495-340-5
Reunanen, Pasi 2021. Luonto unohtui kansallispuistoista – virkistyskäyttö ei ole enää sopusoinnussa luonnonsuojelun tavoitteiden kanssa. Kanava 4/2021.
Luonnonsuojelulaki

Lisää kuvia Paljakasta

Onneton kuulontutkimus

Pahasti rikkoutunut äänieristyskoppi seisoo vinossa terveysaseman raunioilla
Epäonnistuneen kuulonmittauksen seuraukset

Meluisassa työssä on syytä olla tarkkana kuulostaan. Mittautan kuuloni vuosittain, jotta vähäisetkin muutokset kuulossa havaitaan ajoissa. Kuluneen kevään lopulla huomasin pientä ässien sumenemista ja kiirehdin kuulontarkastusta.

Tarkastus alkoi rutinoidusti. Sulkeuduin äänieristettyyn koppiin, panin kuulokkeet päähän ja audionomi alkoi soitella ääneksiä. Mutta minä vielä odottelin testin alkamista, sillä en kuullut mitään.

Testaaja kävi tarkistamassa, että liitännät olivat kunnossa. Sitten hän jatkoi soittoa, mutta kun en vieläkään reagoinut, hän alkoi lisätä tehoja. Huomasin hermostuneen ilmeen hänen kasvoillaan: äänenpainetasot taisivat olla jo vaarallisen kovat. Toimenpide ei enää mitannut kuuloa, vaan aiheutti kuulovaurioita.

Outoa kyllä, ilmatiiviiseen koppiin alkoi tulla jostain palaneen käryä. Sitten näin lasin läpi, miten äänigeneraattori alkoi kipinöidä. Lopulta koko laitteisto räjähti.

Koko se terveysaseman siipi, jossa kuulo- ja näköasioita hoidettiin, tuhoutui. Kuulontutkimuskoppi lensi pystysuoraan ylös ja tömähti maahan samaan paikkaan – huone vain puuttui ympäriltä.

Audionomi loukkaantui lievästi, eikä räjähdys onneksi vahingoittanut hänen kuuloaan. Eikä minullekaan pahasti käynyt: häntäluu kipeytyi alastulossa, mutta kuulin aivan yhtä hyvin (tai huonosti) kuin ennen tutkimusta. Korvat soivat pari päivää normaalia kovempaa 4000 hertsin taajuudella.

Umpeenrakentaminen

Isojen kerrostalojen päädyt raajaavat kulma-aluetta, josta on puut kaadettu. Taustalla kerrostaloja ja työmaaparakkeja.
Kulmapala

1960-luvun metsälähiön täydennysrakentaminen on päässyt vauhtiin Itä-Helsingin Myllypurossa. Tuleva tiheys vähän hirvittää. Näkymiä sulkeutuu, paikoin joudutaan katsomaan ikkunasta uuden talon seinää. Etenkin Yläkiventien Einari Teräsvirran kolossien seutu uhkaa mennä pahasti tukkoon.

Kahden kahdeksankerroksisen asuintalon eteen on rakenteilla pysäköintilaitos
Pysäköintilaitos Teräsvirran kolossien syliin

Ensin tehdään pysäköintilaitokset, jotta vanhojen autokenttien tilalle päästään rakentamaan uusia taloja.

Pysäköintilaitosta rakennetaan, taustalla seitsenkerroksisia asuintaloja, koivuja ja mäntyjä
Ensin autot päällekkäin

Eivät uudet talot näytä kuvissa sen pahemmilta kuin 55 vuotta sitten rakennetut. Ne vain eivät tunnu mahtuvan maisemaan.

Työmaan esittelytaulu, jossa piirros uusista taloista ja teksti "Tervetuloa. Tervetuloa kotiin. Kaupunki rakentaa HASO-asuntoja." Taustalla uuden talon rakennustyömaa.
Yläkiventielle tulee täyttä

Olen seurannut suunnittelua ja tiedän tarkkaan, mitä on tulossa. Asuntoja tarvitaan, se on selvää. Jälkiviisaasti voisi moittia 1960-luvun suunnittelijoita tilan tuhluusta. Jos tiheys olisi alun perin ollut vaikka puolitoistakertainen, olisi lähiö silti väljä ja luonnonläheinen, mutta uutta olisi vaikea tunkea väliin. Nyt tilaa on sen verran, että uusia taloja mahtuu, mutta niiden myötä väljyys menetetään kokonaan. Kuitenkaan ei saada kunnon kaupunkimaista asutusta, jossa olisi liikkeitä talojen alakerrassa. Lähiostolassa eivät menesty erikoisliikkeet, kun asukkaat ajavat autoillaan ostohelvettiin ja Prismaan.

Uusi lähes valmis kuusikerroksinen asuintalo aivan liki vanhoja neli- ja kahdeksankerroksista taloa
Mahtuuko tämä talo tosiaan tähän?

Tuulimyllyntiellä on ensimmäinen valmis uudistalo melkein kiinni vanhoissa. Onkohan uusissa taloissa monipuolisesti erikokoisia huoneistoja?

Kuusikymmenluvulla, suuren muuton ja väestönkasvun aikaan, tarvittiin isoja asuntoja. Oli mahtavaa päästä keskikaupungin ahtaudesta ilmavaan lähiöön, jossa saatiin lapsille oma huone, iso keittiö ja kylpyhuone. Jos vanhoissa taloissa on vielä alkuperäisasukkaita, siellä saattaa kahdeksankymppinen pariskunta asua sadan neliön huoneistoa. Elementtitaloja ei osattu rakentaa muunneltaviksi, tuskin sellainen kävi edes mielessä.

Teboilin paikalle tulee Helsingin kielilukio

Kuvassa Ruusuvuoren Liikuntamylly vuodelta 1979, vasta valmistunut Metropolia ja kymmenen vuotta vanha ostola. Ostolan vierestä katosi juuri bensa-asema, ja sen tilalle tulee Helsingin kielilukion uusi rakennus. Opiskelija-asuntoja tullee ainakin Yläkiventielle. Toivottavasti opiskelijat viettävät vapaa-aikaansakin idässä eivätkä ujella metrolla keskustaan joka ilta.

Koulu laajenee

Lapsista ei liene pulaa. Vanhojen oppi- ja kansakoulun väliin valmistuu laajennusosa.

Purkuvimma ei laannu

Totta se on: joka käyntikerralla synnyinkaupungista löytyy uutta purettavaa. 1960- ja 70-lukujen Kajaani häviää melkoista vauhtia. Edellisen purkuvimman ajan rakennukset – nekö tosiaan suunniteltiin kestämään vain 50 vuotta? Tuon ajan asuintaloja en tosin ole havainnut vielä puretun, onneksi. Palokankaan purku – mikä painajaismainen ajatus!

Vuoden 2020 helmikuussa on hävinnyt Raatihuoneentorin varrelta edistyksellisen osuuskauppaliikkeen Centrum-tavaratalo – vai mikä S-market se nyt viimeksi on ollut, sen jälkeen kun vanha kunnon vastakkainasettelu äskettäin hävisi osuuskauppa-alalta.

Ottikohan E-liike tavaratalojensa nimen DDR:stä? Siellähän oli aikoinaan Centrum-tavarataloja.

Ennen tuhoutumistaan S-market pääsi Mikko-Pekka Heikkisen Betoniporsaaseen: autioituneen pikkukaupungin metsästysseura harjoitti siellä omalaatuista ruoanhankintaa.

S-marketissa kävin muistaakseni vain kerran, Centrumissa harvakseltaan. Mutta osuuskaupan ravintolassa opiskelin 1980-luvun alussa päihteiden käyttöä valvotuissa oloissa. Ja isäni taisi ostaa 1974 neuvostoliittolaisen kestoauton tavaratalon pohjakerroksen autoliikkeestä.

Centrum avattiin 1971. Sitä ennen paikalla olleista osuuskaupan rakennuksista muistan kaksi kohtausta.

Erään kerran olin mukana, kun korttelin sisäosissa sijainneesta leipomosta tai eineskeittiöstä haettiin jotakin juhlaa varten voileipäkakku. Tuolloin opin, että on olemassa voileipäkakkuja.

Isäni kanssa kävin toisella kertaa raatihuonetta lähinnä olleessa myymälässä, josta minulle ostettiin pikkuauto. Autoa valittaessa isä sanoi eräästä linja-autosta: ”Tämä on koulubussi. Koululaiset viedään bussilla kouluun.” Ihmettelin, miksi lapset laitetaan pusseihin. Vietäisiinkö minutkin säkissä kouluun? Siitä lähtien olen sanonut bussia säkiksi.

Autolla ajoa öiseen aikaan

Sebastian Schipperin huima yhden oton Berliini-jännäri Victoria (2015) tuli taas Teemalta. Koska tehtäväkseni on langennut selvittää sekä Arvottomien että Berliinissä tapahtuvien enkeliaiheisten ja yhden oton elokuvien kuvauspaikat, esitän tässä väliraporttini. Kuvat tulevat sitten, kun seuraavan kerran pääsen käymään paikan päällä.

Elokuva tapahtuu reaaliajassa, joten kuvauspaikkojen on pakko sijaita pienellä alueella, tässä tapauksessa Berliinin Mittessä ja Kreuzbergissa. Verkosta löytyy helposti juttuja, joissa kerrotaan ilmiselvimmät kohteet: Charlottenstraßen varastokellariin lavastettu disko ja Friedrichstraßen varrella sijaitsevat Späti eli elintarvikekioski, josta varastetaan kaljaa, kerrostalo, jonka katolle kiivetään ryypiskelemään ja Victorian kahvila. Mutta kun lähdetään ajamaan pimeitä katuja autolla, jonka lasit ovat huurussa, paikkojen tunnistaminen ei enää olekaan niin helppoa. Aiemmat kirjoittajat ovat lyöneet tässä vaiheessa hanskat tiskiin, joten itsehän tämä piti tehdä. Kartat, street view, elokuvan lähiluku ja oma Berliinin tuntemus siis peliin.

Ensimmäinen automatka alkaa kahvilan luota Fredan ja Hedemanninkadun kulmasta ja päättyy pysäköintihalliin, jossa gangsterit odottavat. Halli on suuren terassitalon Kötheninkadun puoleisessa siivessä, osoitteessa Köthener Straße 32. Ajo kestää tasan kolme minuuttia, ja reitti on Friedrichstraße–Puttkamerstraße – Anhalter Straße – Stresemannstraße – Bernburger Straße – Köthener Straße.

Hallista lähdetään ryöstämään pankkia. Ajetaan Kötheninkadun päähän, josta käännytään oikealle Stresemanninkadulle. Blinker romahtaa, ja häntä pysähdytään virvoittamaan Stresemannstraße 121:n porttikäytävään. Jatkamaan päästyä ajetaan Niederkirchnerstraße-Zimmerstraße lähes päästä päähän, ja pankki on osoitteessa Zimmerstraße 54 melkein Springerin tornitaloa vastapäätä. Reitti: Köthener Straße – Stresemannstraße–Niederkirchnerstraße–Zimmerstraße.

Pakomatka ryöstöpaikalta kestää kaksi ja puoli minuuttia, ja reitti on Zimmerstraße–Markgrafenstraße–Besselstraße–Charlottenstraße. Markgrafenstraßelta ollaan jo kääntymässä matalan rakennuksen sisäpihaan, mutta peruutetaankin takaisin kadulle ja kierretään Besselstraßen kautta Charlottenstraßen puolelle. Lopuksi ajetaan aivan maanalaisen diskon vierestä saman talon eteläiseen sisäpihaan ja pysähdytään lastauslaiturin viereen.

Lopussa otetaan taksi Hedemanninkadulta, ajetaan Fredaa pohjoiseen ja käännytään Behrenstraßelle Westin Grand -hotellin eteen.

Tässä muutaman tunnin pikaisen tutkimisen tulokset. Toivottavasti jompi kumpi lukijoistani vielä viitsii tarkistaa kirjoituksen faktat.

Kartalla Berliinin Friedrichstraße ja Hedemannstraße
Kartta: Openstreetmap

Työtuntien laskeminen

Kellonaikoja laskentataulukossa

Risooko sinuakin toisinaan se, että aikamittamme eivät ole desimaalisia? Minua risoo silloin, kun pitää raportoida tehtyjä työtunteja päälliköille.

Monessa taideoppilaitoksessa on opettajien paperinpyörittely korvattu Eepos-järjestelmällä. Eepoksella lasketaan myös ns. muun työn tunteja. Tuntien kirjausta ei ole tietenkään tehty helpoksi. Luulisi, että koneelle annetaan työn alku- ja loppuaika ja ohjelma sitten laskee tunnit ja minuutit ja tarvittaessa muuntaa desimaaleiksi. Ehei, käytetty aika pitää ensin laskea päässä tai paperilla yhteen ja ilmoittaa ohjelmalle tunteina ja minuutteina. Valmiissa listassa ohjelma kyllä kertoo työn päättymisajankin, ja onhan siitä se ilo, että päässälaskun tuloksen voi sen avulla tarkistaa.

Entäs jos käyttäisi taulukkolaskentaa? Monessa työpaikassahan on käytössä Googlen toimisto-ohjelmat – ja tietysti jokaisella Google-tunnuksen haltijalla. Luulenpa vain, ettei kovin moni muu kuin numeroita päätöikseen pyörittelevä ole vaivautunut selvittelemään, miten taulukkolaskennalla lasketaan aikoja.

Minäpä selvitin! Googlen taulukkolaskennassa (sheets) ajat pitää kirjoittaa muodossa ”klo 13.44” (ilman lainausmerkkejä). Silloin ohjelma ymmärtää, että lasketaan kellonaikoja

Kirjoita ensimmäiseen sarakkeeseen työn alkamisajat ja toiseen sarakkeeseen loppumisajat. Kolmannen sarakkeen ensimmäiseen soluun kirjoitat ”=B1-A1”. Se laskee aikojen erotuksen tunteina ja minuutteina. Kun valitset solun ja venytät sinistä valintaa sarakkeessa alaspäin, laskukaava kopioituu kaikkiin sarakkeen soluihin.

Lasket kaikki tehdyt tunnit yhteen kirjoittamalla vaikkapa johonkin neljännen sarakkeen soluun ”=SUMMA(C1:C50)”. Simsalabim, siihen tulee summa tunteina ja minuutteina. Tämän luvun voit kirjoittaa Eepokseen, paitsi jos päälliköllesi ei kelpaa päivän töiden kokonaissumma vaan hän haluaa tarkistaa jokaisen työrupeaman alku- ja loppuajan.

Jos haluat vielä tietää tunnit desimaaleina, kirjoita johonkin soluun ”=(AIKA_ARVO(SUMMA(C1:C5)))*24”.

Edelliset esimerkit vaativat, että käytät Googlen taulukkoa suomeksi. Funktioiden nimet ja ajan merkitsemisen syntaksi vaihtelevat ohjelmittain, joten nämä esimerkit eivät todennäköisesti toimi Libreoffice Calcissa, Numbersissa tai Excelissä.

Esimerkki.

Kaksoisvalotus

Päällekkäisvalotuksessa kartiomainen ruohokukkula ja lumen peittämä hakkuuaukio, ihmishahmoja ja valaisinpylväitä
Kodak T-MAX 100, R09 1+25 5′ 20°, accidental double exposure

Kaivoin esiin kameran, jolla aloitin valokuvausharrastukseni 1970-luvulla: Agfa Silette Pronto. Vanhemmillani sattui olemaan samanlaiset kamerat, jotka he olivat hankkineet 1950-luvulla ennen tapaamistaan. Sain poikasena käyttööni isän kameran. Kesälomamatkoilla työnjako oli se, että äiti kuvasi väridiaa ja minä mustavalkoista. Myöhemmin sain anotuksi rahoitusta diafilmiin itsellenikin.

Jossakin vaiheessa, kun äitini ei enää kuvannut – lomamatkatkin olivat loppuneet – sain käyttööni hänen kameransa. Siinä oli hiukkasen valovoimaisempi objektiivi. Tämän kameran otin nyt uuteen koekäyttöön ja ostin viime hiihtolomalla pari rullaa filmiä.

Latasin kameraan ensin nelisatasta XP2:ta, mutta häikäisevät hanget olivat sille liikaa. Niinpä pari ruutua kuvattuani kelasin filmin takaisin kasettiin (jättäen pään näkyviin, jotta voin ladata sen uudestaan myöhemmin) ja vaihdoin kameraan rullan satasta T-Maxia. Sille kuvailin kevättalvisia hiihtomaisemia ja metsäkämppiä. Kuvattuani rullan täyteen jätin tämänkin pään esille, jotta voisin myöhemmin kehittää filmin rikkomatta kasettia.

Myöhemmin keväällä kaivelin jääkaappia ja löysin kaksi rullaa, joista muistin toisen kokonaan kuvatuksi ja toisen aloitetuksi. Mutta kumpi oli kumpi? Arvasin väärin ja latasin T-maxin uudestaan kameraan. Vasta kuukausien päästä, kun kehitin filmit, tajusin tapahtuneen: XP2 oli kahta ensimmäistä ruutua lukuunottamatta valottumaton, mutta T-max sisälsi hämmästyttävän tarkasti päällekkäin valottuneita ruutuja Kainuun lumisista ja Itä-Helsingin alkukesäisistä maisemista.

Onnistuneimmat satunnaistaiteelliset otokset ovat esillä Flickrissä.

Myrkyt värikuvina

Siniseksi valaistu kävelysilta, heinikkoinen purouoma ja taustalla oranssissa natriumvalossa kiiltävä kuplahalli ja urheilukenttä
Hengitysvaikeuksien silta

Helsingin taannoisessa valotaidetapahtumassa kävi luemma 600000 ihmistä, siis likimain jokainen kaupungin asukas. Itsekin juoksin ja jonotin näytösreitin läpi. Teokset eivät mielestäni vetäneet vertoja pysyväisvalaistukselle, jonka kaupunki on pystyttänyt Itä-Helsingin Myllypuroon muinaisten myrkkytalojen muistoksi.

Pyöreä hahtuvainen valokuvio heittyy pimeän kukkulan rinteeseen lähelle huippua.
Tunturiin heittyvät valokuviot herättävät henkiin maasta huokuvat huumaavat höyryt.

Täällä sijaitsi kaatopaikka, johon ajan hengen mukaisesti kipattiin surutta kaikkea mahdollista aina 1960-luvun alkuun asti. Kun Myllypuron asuinalue rakennettiin 1960-luvun puolivälissä, jätteet häthätää peitettiin. Kymmenen vuotta ilmeisesti riitti maanalaisen vaaran unohtamiseen, sillä 1970-luvun jälkipuolella kaatopaikan päälle rakennettiin Alakiventien kerrostalot.

1990-luvulla pihat alkoivat vajoilla ja maaperästä nousi mielenkiintoisia tuoksuja. Alue todettiin asumiseen kelpaamattomaksi, ihmiset saivat muuttaa muualle ja kymmenkunta kerrostaloa purettiin. Vuosikausien urakassa myrkyt kerättiin ja sinetöitiin monumentaalisen kartion sisään. Myrkkytunturin alue sai olla monta vuotta mielenkiintoisena joutomaana, mutta 2010-luvulla kaupunki vihdoin viimeisteli sen puistoksi. Samalla pystytettiin valaistus, jonka äärellä voimme pimeinä öinä palauttaa mieleemme menneiden vuosikymmenten huuruiset muistot.

Vihreillä ja sinisillä valoilla väritetty purouoma laskeutuu ruohikkoisen rinteen ja tumman metsänreunan välissä.
Purouoman sinivihreä valaistus kuvaa syanidin ja rikkihapon tihkumista maaperästä ja valumista kohti Mustapuroa ja merta.

Siunattu teknologia – puhelin Arvottomissa

Palovartiotornin huippu taivasta vasten

Eikö elämä ole vähän tylsää, kun mitään tietoa ei tarvitse enää odottaa? Kun kannamme mukanamme viestilaitteita, joilla saamme heti paitsi puheyhteyden minne tahansa, myös kaiken nykymaailman hälinän silmillemme ja korvillemme?

Mistä saadaan elokuvaan odottamisen, epätietoisuuden ja sattumanvaraisten kohtaamisten draamaa, kun kaikki kertovat toisilleen koko ajan, missä ovat ja mitä tekevät? Tai ehkä draama syntyykin nykyään loputtomasta kommunikaatiosta – en tiedä, kun en semmoisia elokuvia juuri näe.

Mika Kaurismäen Arvottomat (1982) ei voisi tapahtua nykyajassa. Sen ihmiset liikkuvat pitkin Suomea yksin, yhdessä, välillä eroten, sitten taas yllättävästi kohdaten. Kun tarvitaan yhteys muualle, pitää mennä puhelimen luo ja pitää vielä käydä niin, että langan toisessa päässä olevan puhelimen lähettyvillä on joku vastaamassa. Puhelimia on kotona, työpaikalla, puhelinkopeissa, syrjäisissä kyläkaupoissa ja jopa palovartiotorneissa keskellä korpea, mutta niiden välillä ihmiset voi tavoittaa vain sattumalta.

Valmistellessaan Arvottomia Mika ja Aki Kaurismäki lähtivät kiertämään Suomea samalla Volgalla, jolla elokuvan sankarit liikkuvat. He etsivät laitamia, katoamassa olevia paikkoja, sellaisia joihin elokuvan yhteiskunnan laidalle ajautuvat päähenkilöt todennäköisesti kulkeutuisivat. Näihin paikkoihin he kirjoittivat tie-elokuvan juonen.

Sittemmin moni elokuvan tapahtumapaikoista katosi tai muuttui tunnistamattomaksi. Jotkin säilyivät. Tapa, jolla ihmiset viestivät keskenään, mullistui noin viisitoista vuotta elokuvan jälkeen. Aineellisen ympäristön muuttumisen saattoi kahdeksankymmentäluvulla ennustaa, mutta kommunikaatioympäristön muutosta aavisti tuskin kukaan.

Haloo

(1.28) Elokuvan ensimmäinen ääni on puhelimen pirinä ja ensimmäinen vuorosana ”Haloo”. Manne herää hitaasti Harrin soittoon. Harri kutsuu Mannen samaksi illaksi iltamiin maalle. Arvottomien dialogi on puhelinkeskusteluissa vieläkin tyylitellympää kuin muu puhe, täynnä nokkeluuksia, sitaatteja ja nasakoita lopetuksia.

Manne lopettaa puhelun ”Noni”, siis jokseenkin ytimekkäämmin kuin nykyään on tapana. Nythän puhelujen viimeinen neljännesminuutti hoetaan ”moi, kiitos, no niin, joo, hei hei, moooi”, ennen kuin jompi kumpi uskaltaa painaa punaista nappia. Lähipiirissäni Mannen lopetusta ruvettiin tietenkin käyttämään, mutta muistan myös kömmähtäneeni: kerran en tajunnut veljeni noni-lopetusta lopetukseksi, vaan puhuin vielä kun kuulin naksahduksen luuristani.

Harrin numero on 2026. Epäilenpä, että Arvottomien puhelinnumerot ovat myös sitaatteja – joku saisi selvittää, mistä.

American Express – se olen minä

(9.33) Manne soittaa BaariBarista Harrille ja ilmoittaa tulevansa iltamiin. Tämä keskustelu on koko elokuvan tyylitellyin ja varmasti myös siteeratuin. Auf Wienerschnitzel.

Minulta meni viime yönä asunto

(12.23) Ravintolan keittiö: Tiina on puhelimessa, mutta emme kuule mitä puhutaan. Ilme on huolestunut. Myöhemmin käy ilmi, että hänet on jätetty eikä hänellä ole paikkaa minne mennä.

Noni

(13.03) Mannen tiskaaminen ravintolan keittiössä keskeytyy, kun tarjoilija kantaa hänelle puhelimen:
–Kuka se on?
–Mitä se minulle kuuluu?
–Olet oikeassa. Eipä kuulukaan.

Seuraa elokuvan ensimmäinen ikävä käänne. Mannen vastattua tutuilla sanoilla iloinen työmusiikki vaihtuu uhkaavaksi jyrinäksi. Mitään muuta ei sanota, ja sanomattomuuden vahvistukseksi Manne suihkuttaa luurin ja sitten koko puhelimen vedellä ja työntää ne lopuksi astioiden mukana tiskikoneeseen. Soittajaksi paljastuu synkeä nahkatakkiin ja nahkahanskoihin pukeutunut mies hämärtyvän teollisuusalueen puhelinkopissa. Hän hämmästelee kuulokkeesta tulevaa omituista ääntä ja lyö luurin ripustimeen. Sitten hän tulee ulos kopista ja kurvaa paikalta kahden muun gangsterin kanssa.

V niinkuin Verneri, A niin kuin Aatos. Kiitos.

(38.14) Gangsterit ovat pahoinpidelleet Ville Alfaa ja vieneet taulun. Ville aikoo poistua maasta, ja Manne varaa hänelle lennon Pariisiin.

Se on Tampereella

(49.09) Manne näyttää taulua kahdelle biljardihaille. Toinen heistä kirjoittaa taululle ostajan puhelinnumeron 36139. Tämä ottaa taulun kyselemättä.

Pysyisit kotona!

(1.10.44) Moottoripyöräpoliisi on pysäyttänyt matkalaiset tukkirantaan. Hän aikoo ottaa Veeran kiinni, mutta Harri pysäyttää hänet aseella uhaten. Manne repii johdot moottoripyörän sytytystulpista ja radiopuhelimesta.

Kello on puoli yhdeksän

(1.25.08) Manne on tilannut hotellihuoneeseensa herätyksen. Puhelimen pirinä herättää hänet omituisesta unesta, jossa hän kävelee aukealla paikalla Veeran kanssa.

Kuka Harri? Hän on kuollut

(1.34.41) Harri on haavoittunut ammuskelussa. Manne soittaa syrjäisen kyläkaupan puhelimesta sairaalaan tiedustellakseen hänen vointiaan. Uutiset ovat pahoja.

Siunattu teknologia!

(1.38.25) Kohtaus on hieno ja syystä kuuluisa. Manne ja Veera ovat paenneet poliisia ja gangstereita metsien keskelle autiotaloon, jonka vieressä seisoo palovartiotorni. Paikka on todellisuudessakin niin kaukana, ettei syrjäisempää löydy Lapin eteläpuolelta. Se on Kuhmon Juntinvaara, jonne päästäkseen pitää ajaa runsaat neljäkymmentä kilometriä itään Kuhmon keskustasta ja sitten vielä kahdeksantoista kilometriä metsätietä pohjoiseen. Itärajalle on kymmenen kilometriä, ja siinä välissä on Elimyssalo: koskematonta ikimetsää, soita ja lampia.

Laajoja metsäalueita valvottiin ennen kesäaikaan palovartiotorneista. Kun tornit rakennettiin korkeille paikoille, niistä näkyi joka suuntaan kymmenien kilometrien päähän. Palovartija saattoi siten havaita alkavan metsäpalon savun hyvissä ajoin ja hälyttää sammutusväen. Sitä varten tornissa tietenkin oli puhelin.

Manne huomaa torniin johtavan puhelinlangan, kiipeää ylös – ja siellähän puhelin on. Hän haluaa tilata puhelun Pariisiin, mutta saa kuulla, että sinne pääsee nykyään suoraan: siunattu teknologia!

Puhelin soi Villen hotellihuoneessa Pariisissa, ja kurkien huudot vaihtuvat suurkaupungin liikenteen huminaan. Vastakohta ei voisi suurempi, varsinkaan kun Villellä ei ole aavistusta, mistä Manne soittaa. Puhelu menee taas pian elämänfilosofiseksi väittelyksi, mutta sitten poliisihelikopteri ilmestyy pörisemään tornin viereen. ”Nähdään pian”, Manne lopettaa.

Sinä olet vielä mukana

(1.45.13) Manne istuu baaritiskillä ja soittaa Mitjalle tiedustellakseen, missä Hagström on.

Kiitos viimeisestä

Hagström on kaksi kertaa aikeissa soittaa puhelimella, mutta kumpikin yritys keskeytyy Mannen hyökkäykseen. Ensimmäisellä kerralla (41.40) hän lentää hautakiviliikkeeseen syöksyvän Mannen iskusta komeasti kirjoituspöydän yli luuri kädessään ja puhelin perässään. Tämä on hieno toimintakohtaus, jonka suosittelen katsomaan hidastettuna tai ruutu ruudulta!

Toinen yritys (1.46.54) on Hagströmin viimeinen teko. Hän istuu hotellihuoneessaan, laskee konjakkilasin pöydälle ja tutkii puhelinluetteloa. Manne työntää liukuoven sivuun, astuu huoneeseen, ja neljä laukausta kajahtaa.

Ajat ovat DVD-version mukaan.

Tummanvihreää havumetsää ja vaaleanvihreää suota korkealta nähtynä
Elimyssalo