Asumiskokeilu

Betonimuurissa ritiläportaan yläpuolella teräsovi, ovessa ja muurissa suihkemaalausta ja kirjoitusta
Ulko-ovi

Olen kaikessa hiljaisuudessa osallistunut erikoiseen kokeiluun, jossa sataman melumuurin sisään rakennettiin opiskelija-asuntoja. Nyt, kun koehenkilöt ovat asuneet muurissa kokonaisen vuoden, minulla on lupa kertoa asiasta.

En kyllä oikein tiedä, miksi minut hyväksyttiin kokeiluun mukaan – enhän ole enää vuosikymmeniin ollut opiskelija. Ehkä muinainen ikiopiskelijuuteni vaikutti, ja ehkä sekin, että minulla on varsin laajat tiedot Berliinin muurista.

Opiskelija-asuntojen tarve on huutava, ja uudistuotannon lisäksi mietitään jatkuvasti myös keinoja, joilla olemassa olevia rakenteita saadaan tehokkaampaan käyttöön. Helsingin uuden sataman laidalla seisova valtava betonimuuri valittiin erikoisen muutoskokeilun kohteeksi.

Kilometrin pituinen muuri koostuu neliskulmaisista torneista ja niitä yhdistävästä yhtenäisestä muuripinnasta. Rakennusvaiheessa tornit täytettiin hiilivoimalaitosten pohjatuhkalla ja päälle istutettiin kasvillisuutta. Nyt muutama näistä torneista tyhjennettiin ja kunkin sisälle rakennettiin yksiö.

Nelikulmaisista torneista muodostuva betonimuuri, edessä pensaikkoa, soratie ja lupiineja, muurin päällä köynnöskasvillisuutta
Bunkkereissa on tilaa sadalle uudelle asunnolle

Tilaa on mukavasti, sillä huonekorkeus on neljä metriä ja makuutilat mahtuvat hyvin parvelle. Äänieristys on myös mainio. Huoneistot ovat toisistaan erillään, joten esimerkiksi musiikinopiskelija voi harjoitella vuorokaudet läpeensä naapuria häiritsemättä. Sataman melu kuuluu vain hyvin vaimeana matalana äänenä, johon tottuu äkkiä. Alkuvaiheessa havahduin joskus siihen, kun tavarajuna ajaa seinän takana metrin päässä, mutta opin pitämään tätäkin ääntä lopulta rauhoittavana.

Ainoa hieman harmillinen asia on ikkunoiden puute. Siksi lämpimänä vuodenaikana tuli oleskeltua aika paljon ulkona, ja kuluneena pitkänä talvena oli onneksi mahdollista hiihdellä merenjäällä. Työvuoden aikanahan kotona ei edes paljon ehdi olla, joten tähänkin asiaintilaan tottui.

Sijainti kirjaimellisesti kaupungin laidalla ei ehkä houkuttele kaikkia, vaikka vuokra onkin vain satasen. Bussipysäkille kävelee kyllä vartissa, mutta lähimpään ostolaan ja metrolle menee ainakin puoli tuntia rauhallisesti kävellen. Lyypekkiin tosin on suora yhteys ihan ulko-ovelta.

Itse en valitettavasti voi saada muurista pysyvää asuntoa, mutta toivon, että kokeilu arvioidaan onnistuneeksi ja loput sata betonibunkkeria muutetaan asunnoiksi. Tuonne voi syntyä ainutlaatuinen asuinyhteisö.

Risa puinen penkki, takana pensaikkoa, edessä hiekalla kahden nuotion hiilet
Kokeiluvaiheessa piha-alueiden varustus jäi vaatimattomaksi

Umpeenrakentaminen

Isojen kerrostalojen päädyt raajaavat kulma-aluetta, josta on puut kaadettu. Taustalla kerrostaloja ja työmaaparakkeja.
Kulmapala

1960-luvun metsälähiön täydennysrakentaminen on päässyt vauhtiin Itä-Helsingin Myllypurossa. Tuleva tiheys vähän hirvittää. Näkymiä sulkeutuu, paikoin joudutaan katsomaan ikkunasta uuden talon seinää. Etenkin Yläkiventien Einari Teräsvirran kolossien seutu uhkaa mennä pahasti tukkoon.

Kahden kahdeksankerroksisen asuintalon eteen on rakenteilla pysäköintilaitos
Pysäköintilaitos Teräsvirran kolossien syliin

Ensin tehdään pysäköintilaitokset, jotta vanhojen autokenttien tilalle päästään rakentamaan uusia taloja.

Pysäköintilaitosta rakennetaan, taustalla seitsenkerroksisia asuintaloja, koivuja ja mäntyjä
Ensin autot päällekkäin

Eivät uudet talot näytä kuvissa sen pahemmilta kuin 55 vuotta sitten rakennetut. Ne vain eivät tunnu mahtuvan maisemaan.

Työmaan esittelytaulu, jossa piirros uusista taloista ja teksti "Tervetuloa. Tervetuloa kotiin. Kaupunki rakentaa HASO-asuntoja." Taustalla uuden talon rakennustyömaa.
Yläkiventielle tulee täyttä

Olen seurannut suunnittelua ja tiedän tarkkaan, mitä on tulossa. Asuntoja tarvitaan, se on selvää. Jälkiviisaasti voisi moittia 1960-luvun suunnittelijoita tilan tuhluusta. Jos tiheys olisi alun perin ollut vaikka puolitoistakertainen, olisi lähiö silti väljä ja luonnonläheinen, mutta uutta olisi vaikea tunkea väliin. Nyt tilaa on sen verran, että uusia taloja mahtuu, mutta niiden myötä väljyys menetetään kokonaan. Kuitenkaan ei saada kunnon kaupunkimaista asutusta, jossa olisi liikkeitä talojen alakerrassa. Lähiostolassa eivät menesty erikoisliikkeet, kun asukkaat ajavat autoillaan ostohelvettiin ja Prismaan.

Uusi lähes valmis kuusikerroksinen asuintalo aivan liki vanhoja neli- ja kahdeksankerroksista taloa
Mahtuuko tämä talo tosiaan tähän?

Tuulimyllyntiellä on ensimmäinen valmis uudistalo melkein kiinni vanhoissa. Onkohan uusissa taloissa monipuolisesti erikokoisia huoneistoja?

Kuusikymmenluvulla, suuren muuton ja väestönkasvun aikaan, tarvittiin isoja asuntoja. Oli mahtavaa päästä keskikaupungin ahtaudesta ilmavaan lähiöön, jossa saatiin lapsille oma huone, iso keittiö ja kylpyhuone. Jos vanhoissa taloissa on vielä alkuperäisasukkaita, siellä saattaa kahdeksankymppinen pariskunta asua sadan neliön huoneistoa. Elementtitaloja ei osattu rakentaa muunneltaviksi, tuskin sellainen kävi edes mielessä.

Teboilin paikalle tulee Helsingin kielilukio

Kuvassa Ruusuvuoren Liikuntamylly vuodelta 1979, vasta valmistunut Metropolia ja kymmenen vuotta vanha ostola. Ostolan vierestä katosi juuri bensa-asema, ja sen tilalle tulee Helsingin kielilukion uusi rakennus. Opiskelija-asuntoja tullee ainakin Yläkiventielle. Toivottavasti opiskelijat viettävät vapaa-aikaansakin idässä eivätkä ujella metrolla keskustaan joka ilta.

Koulu laajenee

Lapsista ei liene pulaa. Vanhojen oppi- ja kansakoulun väliin valmistuu laajennusosa.

Purkuvimma ei laannu

Totta se on: joka käyntikerralla synnyinkaupungista löytyy uutta purettavaa. 1960- ja 70-lukujen Kajaani häviää melkoista vauhtia. Edellisen purkuvimman ajan rakennukset – nekö tosiaan suunniteltiin kestämään vain 50 vuotta? Tuon ajan asuintaloja en tosin ole havainnut vielä puretun, onneksi. Palokankaan purku – mikä painajaismainen ajatus!

Vuoden 2020 helmikuussa on hävinnyt Raatihuoneentorin varrelta edistyksellisen osuuskauppaliikkeen Centrum-tavaratalo – vai mikä S-market se nyt viimeksi on ollut, sen jälkeen kun vanha kunnon vastakkainasettelu äskettäin hävisi osuuskauppa-alalta.

Ottikohan E-liike tavaratalojensa nimen DDR:stä? Siellähän oli aikoinaan Centrum-tavarataloja.

Ennen tuhoutumistaan S-market pääsi Mikko-Pekka Heikkisen Betoniporsaaseen: autioituneen pikkukaupungin metsästysseura harjoitti siellä omalaatuista ruoanhankintaa.

S-marketissa kävin muistaakseni vain kerran, Centrumissa harvakseltaan. Mutta osuuskaupan ravintolassa opiskelin 1980-luvun alussa päihteiden käyttöä valvotuissa oloissa. Ja isäni taisi ostaa 1974 neuvostoliittolaisen kestoauton tavaratalon pohjakerroksen autoliikkeestä.

Centrum avattiin 1971. Sitä ennen paikalla olleista osuuskaupan rakennuksista muistan kaksi kohtausta.

Erään kerran olin mukana, kun korttelin sisäosissa sijainneesta leipomosta tai eineskeittiöstä haettiin jotakin juhlaa varten voileipäkakku. Tuolloin opin, että on olemassa voileipäkakkuja.

Isäni kanssa kävin toisella kertaa raatihuonetta lähinnä olleessa myymälässä, josta minulle ostettiin pikkuauto. Autoa valittaessa isä sanoi eräästä linja-autosta: ”Tämä on koulubussi. Koululaiset viedään bussilla kouluun.” Ihmettelin, miksi lapset laitetaan pusseihin. Vietäisiinkö minutkin säkissä kouluun? Siitä lähtien olen sanonut bussia säkiksi.

Autolla ajoa öiseen aikaan

Sebastian Schipperin huima yhden oton Berliini-jännäri Victoria (2015) tuli taas Teemalta. Koska tehtäväkseni on langennut selvittää sekä Arvottomien että Berliinissä tapahtuvien enkeliaiheisten ja yhden oton elokuvien kuvauspaikat, esitän tässä väliraporttini. Kuvat tulevat sitten, kun seuraavan kerran pääsen käymään paikan päällä.

Elokuva tapahtuu reaaliajassa, joten kuvauspaikkojen on pakko sijaita pienellä alueella, tässä tapauksessa Berliinin Mittessä ja Kreuzbergissa. Verkosta löytyy helposti juttuja, joissa kerrotaan ilmiselvimmät kohteet: Charlottenstraßen varastokellariin lavastettu disko ja Friedrichstraßen varrella sijaitsevat Späti eli elintarvikekioski, josta varastetaan kaljaa, kerrostalo, jonka katolle kiivetään ryypiskelemään ja Victorian kahvila. Mutta kun lähdetään ajamaan pimeitä katuja autolla, jonka lasit ovat huurussa, paikkojen tunnistaminen ei enää olekaan niin helppoa. Aiemmat kirjoittajat ovat lyöneet tässä vaiheessa hanskat tiskiin, joten itsehän tämä piti tehdä. Kartat, street view, elokuvan lähiluku ja oma Berliinin tuntemus siis peliin.

Ensimmäinen automatka alkaa kahvilan luota Fredan ja Hedemanninkadun kulmasta ja päättyy pysäköintihalliin, jossa gangsterit odottavat. Halli on suuren terassitalon Kötheninkadun puoleisessa siivessä, osoitteessa Köthener Straße 32. Ajo kestää tasan kolme minuuttia, ja reitti on Friedrichstraße–Puttkamerstraße – Anhalter Straße – Stresemannstraße – Bernburger Straße – Köthener Straße.

Hallista lähdetään ryöstämään pankkia. Ajetaan Kötheninkadun päähän, josta käännytään oikealle Stresemanninkadulle. Blinker romahtaa, ja häntä pysähdytään virvoittamaan Stresemannstraße 121:n porttikäytävään. Jatkamaan päästyä ajetaan Niederkirchnerstraße-Zimmerstraße lähes päästä päähän, ja pankki on osoitteessa Zimmerstraße 54 melkein Springerin tornitaloa vastapäätä. Reitti: Köthener Straße – Stresemannstraße–Niederkirchnerstraße–Zimmerstraße.

Pakomatka ryöstöpaikalta kestää kaksi ja puoli minuuttia, ja reitti on Zimmerstraße–Markgrafenstraße–Besselstraße–Charlottenstraße. Markgrafenstraßelta ollaan jo kääntymässä matalan rakennuksen sisäpihaan, mutta peruutetaankin takaisin kadulle ja kierretään Besselstraßen kautta Charlottenstraßen puolelle. Lopuksi ajetaan aivan maanalaisen diskon vierestä saman talon eteläiseen sisäpihaan ja pysähdytään lastauslaiturin viereen.

Lopussa otetaan taksi Hedemanninkadulta, ajetaan Fredaa pohjoiseen ja käännytään Behrenstraßelle Westin Grand -hotellin eteen.

Tässä muutaman tunnin pikaisen tutkimisen tulokset. Toivottavasti jompi kumpi lukijoistani vielä viitsii tarkistaa kirjoituksen faktat.

Kartalla Berliinin Friedrichstraße ja Hedemannstraße
Kartta: Openstreetmap

Myrkyt värikuvina

Siniseksi valaistu kävelysilta, heinikkoinen purouoma ja taustalla oranssissa natriumvalossa kiiltävä kuplahalli ja urheilukenttä
Hengitysvaikeuksien silta

Helsingin taannoisessa valotaidetapahtumassa kävi luemma 600000 ihmistä, siis likimain jokainen kaupungin asukas. Itsekin juoksin ja jonotin näytösreitin läpi. Teokset eivät mielestäni vetäneet vertoja pysyväisvalaistukselle, jonka kaupunki on pystyttänyt Itä-Helsingin Myllypuroon muinaisten myrkkytalojen muistoksi.

Pyöreä hahtuvainen valokuvio heittyy pimeän kukkulan rinteeseen lähelle huippua.
Tunturiin heittyvät valokuviot herättävät henkiin maasta huokuvat huumaavat höyryt.

Täällä sijaitsi kaatopaikka, johon ajan hengen mukaisesti kipattiin surutta kaikkea mahdollista aina 1960-luvun alkuun asti. Kun Myllypuron asuinalue rakennettiin 1960-luvun puolivälissä, jätteet häthätää peitettiin. Kymmenen vuotta ilmeisesti riitti maanalaisen vaaran unohtamiseen, sillä 1970-luvun jälkipuolella kaatopaikan päälle rakennettiin Alakiventien kerrostalot.

1990-luvulla pihat alkoivat vajoilla ja maaperästä nousi mielenkiintoisia tuoksuja. Alue todettiin asumiseen kelpaamattomaksi, ihmiset saivat muuttaa muualle ja kymmenkunta kerrostaloa purettiin. Vuosikausien urakassa myrkyt kerättiin ja sinetöitiin monumentaalisen kartion sisään. Myrkkytunturin alue sai olla monta vuotta mielenkiintoisena joutomaana, mutta 2010-luvulla kaupunki vihdoin viimeisteli sen puistoksi. Samalla pystytettiin valaistus, jonka äärellä voimme pimeinä öinä palauttaa mieleemme menneiden vuosikymmenten huuruiset muistot.

Vihreillä ja sinisillä valoilla väritetty purouoma laskeutuu ruohikkoisen rinteen ja tumman metsänreunan välissä.
Purouoman sinivihreä valaistus kuvaa syanidin ja rikkihapon tihkumista maaperästä ja valumista kohti Mustapuroa ja merta.

Purkuvimma

Viimeinen nurkka menossa 20. helmikuuta 2019: alhaalla ruokasali ja yläkerrassa fysiikan luokka.

Käymistäni kouluista kolme neljästä on purettu: Hauhola, Lehtikangas ja Vuohengin lukio. Jos lasketaan kouluissa viettämäni aika, yksitoista kahdestatoista kouluvuodesta on menettänyt rakennuksensa. Jäljellä on vain Keskuskoulu, jossa kävin kuudennen luokan. Ammattikoulukin on revitty. Hyppyrimäki räjäytettiin ja 1970-luvun uimahalli purettiin.

Purkuvimma pyyhkii nyt niitä taloja, joita pystytettiin edellisen vimman aikana 1960- ja 1970-luvulla. Tuolloin hävitettiin Kajaanin vanha puutalokaupunki, ensin keskusta ja sitten Yläkaupunki. Kauppakadun joen puoleinen reuna rakennettiin suurimmaksi osaksi uusiksi jo 40- ja 50-luvulla, tuloksena tyylikäs funkistalojen rivi. Mutta myöhemmin, 70- ja 80-luvulla nousseet uudisrakennukset eivät aina ylennä mieltä.

Jo hyljätty Lehtikankaan koulu heinäkuussa 2017

Osmo Sillmanin kuusikymmenluvun alussa suunnittelemat Lehtikankaan koulurakennukset sopeutuivat matalina hyvin maisemaan. Vuosikymmenen lopussa vanhan lyseon lisäkkeeksi rakennettu lukio oli pelkistetympi ja ruutukaavaan istutettuna jopa tylyhkö.

Vietin ensimmäiset elinvuoteni keskikaupungilla ja pääsin osallistumaan purkuvimmaan sen riehuessa kiivaimmillaan. Heti kun opin kävelemään, karkasin kotoa ja riensin seuraamaan, kun Jussi-kaivinkoneet riistivät maahan puutalojen kattoja ja seinähirsiä. Avustin purkajia omalla pienellä punakeltaisella kaivinkoneellani. Poliiseista tuli harmia, he kun nappasivat minut kesken kaiken autoonsa ja palauttivat kotiin.

Nyt on lähdössä kaksi leipomoa: Välikadun Pekka Heikkisen leipomo, joka on Eino Pitkäsen kynästä samoin kuin kuvassa taustalla näkyvä kerrostalo, ja Palokankaan vanha ostola, jossa on viime aikoina toiminut kukkoleipomo. Kummassakin sattui vastikään tulipalo, ja purkuhankkeita perustellaankin sillä, että rakennukset ovat palaneet korjauskelvottomaan kuntoon. Näinköhän on?

Pekka Heikkisen leipomo
Palokankaan ostola edestä…

Pidän Palokangasta ihanteellisena kerrostaloalueena – sattuneesta syystä olen tietenkin puolueellinen. Se on kuin inhimillisen koon pienoismalli samoihin aikoihin rakennetuista isojen kaupunkien metsälähiöistä. Talot ovat enintään nelikerroksisia ja sopivan harvassa jotta lapset mahtuvat riehumaan pihoilla ja männiköissä. Alue on pieni ja suoraan pihasta pääsee metsään hiihtämään.

Ostoskeskus oli viiden minuutin kävelymatkan päässä asuinalueen kaukaisimmastakin talosta. Ostoskeskusko, yhden nykymarketin kokoinen rakennus? Kyllä, niin julkisivussa luki, ja olihan talossa kaksi ruokakauppaa, kampaamo ja posti eli kaikki päivittäin tarvittava.

…ja takaa

Yllä olevaan kuvaan sisältyy kolme tapausta. Päädyn postissa kävin avaamassa ensimmäisen tilini. Nurkalla sattui kiivaan ympäriajon päätteeksi railakas yhteentörmäys, jossa uuden Velamos-pyöräni runko taittui melkein poikki (se saatiin kuntoon hitsaamalla ja lisäämällä liitoskohtaan vahvistava putki). Kaupan varaston portailla ihailin kaverini Esan kanssa eräänä sunnuntaina täyteleistä ääntä, joka syntyy kun tyhjä limsapullo lyödään rautaportaaseen. Ääninautiskelu keskeytyi muutaman pullon jälkeen, kun kauppias yllättäen ilmestyi takaovelle

Talven valoa 2

Hiekkaranta ohuen lumen peitossa, tyhjä penkki, vastarannalla rakenteilla oleva pilvenpiirtäjä

Talviuneeni tunkeutui jollakin oudolla tavalla aavistus, että taivas on kirkastunut myräkän jälkeen. Havahduin, heräsin ja kurkistin ulos. Aavistus ei ollut unta: raitis pohjoistuuli puhalteli, pakkasta oli sopivasti ja aurinkokin oli jaksanut nousta eteläisen taivaanrannan yläpuolelle.

Myräkkä ei ollut tuonut sanottavasti lunta eikä suksilla kannattanut liikkua. Päätin kävellä meren rantaan ja tarkistaa jäätilanteen. Tulin lopulta siihen niemenkärkeen, josta taannoin nousin neuvostoliittolaisen sammakkoveneen kyytiin.

Mitä mahtoi kuulua sammakkoveneelle ja sen omalaatuiselle kapteenille? Yhteydenpitomme oli jäänyt vähiin sen jälkeen, kun edellisen kerran olimme matkustaneet yhdessä meritse Varangin niemimaan kärkeen. En ollut paljon kysellyt kipparin salaperäisistä liiketoimista. Toivottavasti hän ei sentään ollut Puttimen hommissa.

Meri jäätyi napsuen ja rasahdellen. Vielä nyt jaksaisi pieni sammakkovene ehkä juuri ja juuri puskea pintaan jään läpi, mutta ei enää päivän parin päästä, jos pakkanen jatkuisi. Voisivat verkonuittajatkin häkeltyä, jos avannosta nousisi sammakkoveneen hylkeen muotoinen tähystin.

Mutta enpä tänä vuonna tarvitsekaan kyytiä tutka-asemalle, sillä moniaat kiireet pakottavat minut pysymään etelän perällä, sitten kun kunnolla heräilen talviuniltani.

Sortuvat koulut

Puoliksi purettu koulun voimistelusali ja kaksi kaivinkonetta

Kainuussa koulut eivät toistaiseksi romahtele itsekseen, vaan ne revitään alas isoilla koneilla. Ensimmäisen kouluni Hauholan, ammattikoulun ja Lehtikankaan koulun jälkeen on vuorossa viimeinen kouluni.

Kävin tässä lukioni 1980-luvun alussa. Koulun nimi oli tuolloin Vuohengin lukio. Lukio toimi matalassa Osmo Sillmanin suunnittelemassa siipirakennuksessa, joka rakennettiin 1968 lyseon jatkeeksi. Vanhassa päärakennuksessa (Selim Savonius 1924) oli lukioaikanani yläaste, tuolloin Väinämöisen koulun, nykyään taas Kajaanin lyseon nimisenä.

Korkeasta saliosasta on jo puolet poissa. Artikkeli Kajaanin rakennushistoriallisesti arvokkaat kohteet kertoo: ”Vanha päärakennus yhdessä modernismin muotokieltä edustavan laajennusosan kanssa muodostavat mielenkiintoisen kaupunkikuvallisen kokonaisuuden.”

Näyttämön kehykset ovat jäljellä puoliksi puretussa koulun voimistelusalissa.

Olen todistanut ainakin seuraavien yhtyeiden esiintymistä tällä lavalla: Pelle Miljoona & Avoimet ovet, Hanoi Rocks, Bluesounds, Hassisen kone, Crazy Cavan & the Rhythm Rockers ja Piirpauke. Sekä tietysti Kajaanin big bandin, Kajaani-kvartetin ja lukuisien vaihtelevantasoisten kajaanilaisten rokkibändien.

Koripallokori puoliksi revityssä voimistelusalissa.

Olenkohan monenakaan hetkenä nauttinut koripallon heittämisestä? En ole joukkuepelaaja, vaikka koulussa sellaista piti yrittää teeskennellä. Onneksi tulin aikuiseksi ja saan vapaasti olla yksilöurheilija: kansanhiihtäjä ja -retkeilijä.

Koulurakennus on ympäröity aidalla kadun puolelta.

Koulurakennus on ympäröity aidoin kadun puolelta. Kohta rytisee.

Vastapäinen linja-autoasema pääsi jo häviämään.

Matkahuollon valomainokset on nostettu pystyyn purkuroinan keskelle.

Klovni

Klovnin nenä betonimuurissa

Suomea jälleenrakennettiin kiivaasti 1950-luvulla. Sodassa tuhotut sillat piti rakentaa uudestaan, ja pohjoisen joet padottiin tuottamaan sähköä nousevalle teollisuudelle. Kiire oli kova, työpäivät pitkiä eikä nykyisen kaltaisesta työturvallisuudesta osattu nähdä edes unta.

Useampaan kuin yhteen patoon tai siltaan liittyy kertomus betoniin jääneestä työmiehestä. Valun tiimellyksessä huomataan yhden miehistä yhtäkkiä hävinneen. Kun häntä ei löydetä mistään, todennäköisimmäksi ja karmeaksi selitykseksi jää se, että hän on horjahtanut telineiltä, pudonnut muottiin sisään ja jäänyt betonin alle.

Aikaa on ehtinyt kulua sen verran, että hengenlähtö on jo varma. Valun keskeyttäminen ja betonin rikki poraaminen tulisi sietämättömän kalliiksi ja viivästyttäisi työtä viikkoja, jopa kuukausia, jos raudoitus pitäisi tehdä uudestaan. Niinpä päätetään jatkaa rakentamista ja jättää pato miehen viimeiseksi leposijaksi.

Kertomustyyppi lienee modernia jatkoa linnan muuriin elävänä suljetun neidon tarinalle.

Betoniin haudatun miehen tarinasta tunnetaan kuitenkin yksi todistettu versio. Tapasin sattumalta keväällä 2018 vanhan myllypurolaisen, joka kertoi kadonneesta klovnista ja näytti paikat, joissa tämä koki viimeiset vaiheensa.

Helsingin itäisissä lähiöissä vaikutti 1970-luvulla eräs klovni. Hän näyttäytyi iltaisin ostoloiden luona tai bensa-asemilla, muttei koskaan liikkunut vilkkaimpina aikoina eikä ottanut minkäänlaista kontaktia ihmisiin. Jos häntä yritti lähestyä, hän yleensä poistui paikalta. Joskus tietenkin tapahtui yllättäviä ennakoimattomia kohtaamisia, joiden seurauksena saattoi olla molemminpuolinen säikähdys.

Klovni ei koskaan käyttäytynyt sopimattomasti tai uhkaavasti, mutta joillakin oli vaikeuksia sietää hänen pelkkää olemassaoloaan. Joskus joku aggressiivinen mies jahtasi häntä, joskus ostolassa maleksiva nuorisojengi ajoi hänet pakosalle.

Jonakin syksynä 1980-luvun alkuvuosina klovni sattui ostolan takaiseen metsikköön myöhään illalla juuri, kun arvokas amfetamiinilasti vaihtoi omistajaa. Pahaksi onnekseen hän näki kaiken: aineet, rahasalkut, kaupantekijöiden kasvot. Gangsterit eivät voineet oman nahkansa pelastaakseen muuta tehdä kuin siepata klovnin mukaansa.

Noihin aikoihin rakennettiin Mellunmäen metrorataa ja sen siltoja. Erään jalankulkutunnelin valmiiseen lautamuottiin rikolliset työnsivät sidotun ja suukapuloidun klovnin. Kun betonimiehet seuraavan aamun hämärässä aloittivat työt, muotin pohjalla raudoituksen alla oli lähes pimeää. Kukaan ei tullut katsoneeksi sinne, olihan kaikki tarkistettu jo edellisenä iltana. Betoni alkoi virrata.

Vasta viikkoja myöhemmin, kun lautamuottia purettiin, huomattiin oksanreiästä läpi tunkeutunut iso punainen klovninnenä.

Hyppyrimäki

Vain alastulorinne on jäljellä Kajaanin hyppyrimäestä.

Kun maisemasta häviää keskeinen maamerkki, onko se sen jälkeen sama maisema ensinkään? Ei, maisema voi suorastaan lakata olemasta, kun sitä määrittävä elementti poistuu.

Hyppyrimäki määritteli Kajaanin horisontin yhdessä vesitornin ja tehtaanpiippujen kanssa. Loivia metsäisiä vaaroja on Kainuu täynnä, eikä hyppyrimäen kaaduttua mikään enää tee Vimpelinvaaran kumpareesta erityistä. Linkkimasto, myöhempi tulokas, jäi seisomaan parittomana, mutta mastoja nyt on siellä sun täällä.

Kaikille alle kuusikymmenvuotiaille hyppyrimäki on ollut olemassa aina, ja luulenpa, että monelle heistä mäen poistuminen aiheuttaa hitaasti täyttyvän mentaalisen tyhjän kohdan, jota on työstettävä samaan tapaan kuin jonkun elollisen edesmenoa.

Kansanhiihtäjästä tuli kansanhiihtäjä viimeistään viisivuotiaasta lähtien hyppyrimäen varjossa. Oli varhain tutuksi tullut hyppyrimäen tämänpuoleinen maasto ja seikkailullisempi ja hieman myöhemmin kartoitettu hyppyrimäen takainen metsä.

Hyppytorni oli Kajaanin paras näköalapaikka, varsinkin kun Lehtikankaan vesitorni on ollut avoinna vain harvoina vuosina ja silloinkin maksullisena. Hyppytorniin pääsi aina, ainakin epävirallisesti, mäkihyppykauden ulkopuolella.

Kiusoittelukysymys: ”Kuulitteko että yks poika putos hyppyrimäen nupista?” ”Elä valehtele.” ”Joo-o, pyykkipoika.”

Kajaanissa älyttiin tehdä hyppyrimäen viimeisistä hetkistä julkinen tapahtuma, toisin kuin Hyvinkäällä, missä sikäläinen mäki räjäytettiin taannoin salavihkaa. Osallistuin useamman sadan kajaanilaisen muassa kansanjuhlaan 22.2.2017. Päätin jättää itse kaatamisen valokuvaamatta ja tallentaa sen muistiini mahdollisimman aitona. Seuraisin sitä vain silmin ja korvin ja odottaisin ainakin seuraavaan päivään, ennen kuin katselisin muiden ottamia kuvia ja videoita – ja niitähän tulisi riittämään.

Vaikka tiesin, mitä olin tullut katsomaan, en silti osannut ennakoida vaikutusta, jonka tornin sortumisen näkeminen aiheutti. Tunne oli aavemaisen epätodellinen, painajaiseen vivahtava. Kun hyppytorni pölähtäen alkoi luhistua, hirret romisivat irti toisistaan ja mäki vaipui kyljelleen mäntyjen taakse, tunsin äkillistä heikotusta ja surkeaa voimattomuutta.

Kävin hyppyrimäen tornissa viimeisen kerran 28. kesäkuuta 2015. Odottelin, että saan hyvät auringonlaskukuvat, ja jätin sitten hieman jälkeeni saapuneen nuorenparin omiin oloihinsa.

Parhaat räjäytyskuvat olen nähnyt Ylellä ja Hesarilla (toinen). Tuubistakin löytyy ilmakuvaa, mutta en viitsi linkittää, kun on laitettu niin mauttomat taustamelut.

Olen aikaisemmin kirjoittanut kesäaamusta erään yhä käytössä olevan mäen huipulla.

Nivan partaalla

Lähiökerrostalojen, puistometsän ja ikuisesti kohisevan kehätien rajaamaan kulmaan on unohtunut pieni kallioinen keto. Pieni periferia kivenheiton päässä ostohelvetistä ja sadantuhannen ihmisen liikennevirrasta: mitäs jos tähän pystyttäisikin teltan, katselisi rauhoittuen valomainosten hohdetta ja nukahtaisi virran pauhuun.

Aavetalo keskellä kaupunkia

Kahden kerroksen korkuinen "Stop wars" tilastojen talon seinässä

”Stop wars”, huutavat kahden kerroksen korkuiset punaiset kirjaimet valkoisen virastotalon yläosassa, kun kävelen Aleksanterinaukiolta ohi Opettajan talon kohti Karl Marxin puistokatua. Lähempää katsoen julkisivu vaikuttaa kuluneelta ja epäsiistiltä: graffiteja on myös alimmissa kerroksissa, ja työmaa-aidat ja vanerilevyt torjuvat lähestyjää katutasolla. Ikkunoista näyttävät puuttuvan lasit kolmannesta kerroksesta ylöspäin. Hyvänen aika, talohan on autio! Pääkaupungin paraatipaikalla, kymmenien tuhansien ihmisten päivittäisen kulkureitin varrella.

Yli Aleksanterinkadun, ohi Opettajan talon, Karl Marxin puistokadun tuolle puolen

Tämä on Tilastojen talo, valtava yhdeksän- ja kaksitoistakerroksinen virastokolossi Karl Marxin puistokadun ja Otto Braunin kadun kulmassa. Se oli DDR:n aikana tilastokeskus, ja ylimmät kerrokset olivat Valtion turvallisuuden ministeriön, tuttavallisemmin Stasin, käytössä. Yhdistymisen jälkeen talossa säilytettiin Stasin arkistoja, joista kansalaiset saattoivat käydä tutkimassa, mitä isoveli oli heistä katsonut aiheelliseksi merkitä muistiin. Nyt talo on ollut vuosia tyhjillään.

Katutason ovet ja ikkunat ovat tiukasti peitetyt

Pommit ja sosialismi uudistivat itäisen Berliinin keskustan perusteellisesti. Jopa kaupungin suurrakenne muuttui, kun rakennettiin leveitä bulevardeja ja laajoja aukioita. Aleksanterinaukiolta johti itään valtava Stalinin – vuodesta 1961 häveliäämmin Karl Marxin – puistokatu.

Näkymä vastapäisestä hotellista

Aleksanterinaukion ympärille rakennettiin vuosina 1961–1971 puhtaan vaaleita nykyaikaa hehkuvia julkisia rakennuksia: Opettajan, Matkailun, Sähköteollisuuden ja Tilastojen (1968–70) talot. Kaksi ensinmainittua on suojeltu ja kolmaskin kunnostettu. Vain Tilastojen talon tulevaisuus on tuntematon, jopa purkamisesta on ollut puhetta.

Autiot ja hylätyt rakennukset kiehtovat monia. Mainiossa Abandoned Berlin -blogissa on jännittävä kertomus luvattomasta vierailusta kolossissa vuonna 2011. Silloin talo oli sisältä hyvässä kunnossa ja valvojat päivystivät paikan päällä. Sittemmin sisätiloja on kohdannut rappio, mutta vartiointi on yhä tiukkaa. Vielä viisi vuotta myöhemmin, näiden kuvien ottamisen aikaan, rakennuksessa on jutun kommenttien perusteella onnistuttu vierailemaan.

Sisäpiha. Oikeanpuoleisessa nurkassa kerrotaan joskus olleen avoin ovi.

Itse tyydyn kiertämään taloa ulkopuolella. Kadun puolen vaneriseinää peittävät sadat konserttijulisteet. Löydän aivan avoimen läpikulun sisäpihalle. Siellä on jokunen pysäköity auto ja peräkärry. Televisiotorni kurkistelee Aleksanterinaukion suunnasta.

Mä vaanin sua ja sä väijyt mua.

Tilastojen talossa toimi aikoinaan kahvila Mokkakulma, mistä muistuttaa päädyssä höyryävä kahvikuppi. Nykyisin korttelin Mollinkadun puoleisessa kulmassa on mainio Agon-konditoria, johon kannattaa mennä aamiaiselle.

Agon-leipomo – luonnollisesti herkullista

Katuja ja arkkitehtuuria

Kurfürstendamm ja Joachimsthaler Straße: Swissôtel ja Sofitel

Harjoittelin tällaista katukuvausta, jossa kuvaan yritetään sommitella jokin kiinnostava rakennus ja etualalle kadulla kulkevia ihmisiä. Kuva pitää ottaa niin pikaisesti, että siihen kävelevät ihmiset eivät ehdi varautua, ihannetapauksessa eivät edes huomaa kuvaajaa. Helpoimmin tämä onnistuu isossa kaupungissa, jossa on aina paljon kulkijoita ja nähtävyyksiä tähtäileviä turisteja. Taskutieturin kamera on hyvä: sen kanssa voi muina miehinä ensin asetella rakennuksen tähtäimeen ja sitten, kun ihmisiä kävelee ohi, rätkiä menemään. Usein jokin ruutu onnistuu melko hyvin.

Kuvissa esiintyvät modernit rakennukset suunnittelijoineen:

  • Upper West (2016), Christoph Langhof, KSP Jürgen Engel Architekten
  • Zoofenster (2011), Christoph Mäckler
  • Sofitel (2005), Jan Kleihues
  • Swissôtel (2001), gmp von Gerkan, Marg & Partner
  • Neues Kranzler-Eck (2000), Helmut Jahn
  • Europa-Center (1965), Helmut Hentrich, Hubert Petschnigg

Viimeinen joutomaa

Silityshommia raikkaassa ulkoilmassa

Berliinin muurin rajanylityspaikat aukesivat myöhään illalla 9.11.1989. Muuri alkoi kirjaimellisesti murtua seuraavina päivinä ja viikkoina, kun uusia tilapäisiä ylityspaikkoja avattiin luonteviin liikennekohtiin, esimerkiksi Brandenburgin portille ja Potsdaminaukiolle. Vuoden 1990 loppuun mennessä muuri oli hävitetty lähes kokonaan – niin tyystin, että osa nykyään muistomerkkeinä seisovista muurinpätkistä on rekonstruktioita.

Muuri oli oikeastaan kaksoismuuri. Länsi-Berliinin rajalla oli uloin muuri ja syvemmällä Itä-Berliinin puolella takamuuri. Väliin jäi autioksi raivattu, estein ja ilmaisimin varustettu, jatkuvasti valaistu ja vartioitu kuolemanvyöhyke. Vyöhykkeen leveys vaihteli: se saattoi olla paikoin jopa satoja metrejä, mutta joskus vain muutamia metrejä. Vähitellen DDR purki kaikki rakennukset muurivyöhykkeeltä.

Muuri katkaisi luontevat liikkumisreitit. Yhtäkkiä keskeisistä kaupunginosista tuli umpiperiä, laitakaupunkia. Läpikulkuliikenteen puuttuessa läntisen kaupunginpuolikkaan reunasta tuli ehkä peräti rauhallinen asuinpaikka. Saattoihan siinä olla ikävätkin puolensa: jatkuvasti palavat valonheittimet paistoivat ehkä jossain harmillisesti makuuhuoneeseen ja välillä muurin takaa kuuluvat laukaukset ja koirien haukunta katkaisivat yöunet.

Yhdistymisen ja muurin purkamisen jälkeen kuolonvyöhyke jäi hetkeksi joutomaaksi. Kaupungin keskeisimmät paikat rakennettiin toki ripeästi, mutta sivummalla onnistui heinittyminen, pusikoituminen ja kiehtova väliaikaisuus ja epämääräisyys valtaamaan alueita muutamiksi vuosiksi.

Tässä taannoin kävelin muinaisen muurin reittiä joelta joelle, Valtiopäivätalolta Schillinginsillalle. Keskusta-alueella kuljin enimmäkseen upouusien tai peruskorjattujen rakennusten keskellä, mutta idempänä Kreuzbergin suunnalla odotin näkeväni kadun oikealla puolella sekalaista rakennuskantaa 1900-luvun alusta 1970-luvulle ja vasemmalla puolella, entisellä muurivyöhykkeellä, upouusia 2000- ja 2010-luvun taloja.

Sitten yllättäen Tallikirjurinkadulla tapahtui aikadilataatio, ja löysin läntisen Berliinin kantakaupungin viimeisen joutomaan! Unohdus leijaili syysilmassa. Alkuperäisen kadun asfaltti hädin tuskin pilkisti vesakon ja heinikon alta. Pieniä polkuja risteili vaahterain, lehmusten ja koivujen välissä. Siellä täällä oli unohtunutta roinaa. Pulloröykkiö ilmaisi paikan olevan suotuisa raikkaassa ulkoilmassa harjoitettavaan etanolin viihdekäyttöön. Rotta vilahti juurakossa.

Rottain hyvinvoinnin syy selvisi tuota pikaa: vastaan tuli muori, joka valutti kulkiessaan polun varteen siemeniä isosta muovipussista. Jokaisella kulmakunnalla taitaa asustaa mummi, joka uskottelee itselleen auttavansa taivaan lintusia selviämään kylmästä vuodenajasta, mutta ruokkiikin oikeastaan ihan toisenlaisia eläimiä.

Jätin joutomaan taakseni, ja seuraavan kadunkulman takana Sebastianinkadulla minulle esitettiin, miltä se näyttäisi parin vuoden päästä.

Jatko-osa: toukokuu 2017

Tämä oli tuleva: puut on kaadettu, maa avattu, alue aidattu. Paikalle rakennetaan uusia asuintaloja maksukykyisille. Talojen on määrä olla valmiit vuoden 2019 loppuun mennessä.

Maankaivutyöt käynnissä, vanhat kerrostalot taustalla
Kreuzbergin puoleiset talot ovat menettäneet suojaavan lehtiverhonsa.
Maata kuorittu, reuna paalutettu
Vanha katu on kuorittu esiin.
Muurivyöhykkeeltä purettujen talojen jäänteitä
Liittyvätkö nämä maasta kaivetut betonimöhkäleet muuriin?

Muurin lounaispuoli eli vanhojen kerrostalojen alue on Kreuzbergia ja koillispuoli, tähänastinen joutomaa, Mitteä eli keskustaa. Joutomaan omistanut liittovaltio myi tontin 29 miljoonalla isoimman tarjouksen tehneelle yksityiselle firmalle. Se tarkoittaa kalliita asuntoja. Osavaltion omistamalla rakennuttajalla ei ollut tarjouskilpailussa mahdollisuuksia, mutta se saa osan asunnoista välitettäväkseen vuokra-asunnoiksi. Lehtijuttu helmikuulta 2016 täällä.

Asuntomyyjän mainos on täällä ja pihasuunnitelman tehneen maisema-arkkitehtitoimiston piirustukset täällä.

Seudun asukasyhdistyksen sivulla on koko alueen pohjapiirros ja kuvia muurin murtumisen 25-vuotisjuhlista (9.11.2014) tältä paikalta.

Flickrissä on kuvia joutomaasta ja läheisestä puistosta. Puiden kaadosta on kuvia Twitterissä.

Ammattikoulu

Ammattikoulutus romahti Kainuussa.

Kehittyvien maakuntien kotiseutumatkailija löytää näköjään liki joka käynnillä uutta purtavaa. Edellisillä kerroilla ovat sortuneet uimahalli ja Hauholan koulu. Nyt katoaa vanha (1966) ammattikoulun päärakennus. Opinahjo oli alun perin nimeltään Kainuun keskusammattikoulu, nykyään Kainuun ammattiopisto.

Vanha päärakennus murtuu, käärmeasuntola säilyy.

Kävin lukion, joten vierailuni tässä talossa jäivät satunnaisiksi: sekalaisia tapahtumia ja näyttelyitä, ehkä peräti koira-. Jälkiviisaasti ajatellen merkittävin saattoi olla Radion sinfoniaorkesterin vierailu joskus 1970-luvun puolivälissä. Orkesteri soitti Okko Kamun johdolla ammattikoulun voimistelusalissa, joka silloin tuntui tavattoman suurelta. Nyt raunioita silmäillessä on vaikea ajatella, että tuohon olisi kovin jättimäinen sali mahtunut.

Kovaa peliä keittiössä.

Viereinen, matalampi, metallipajoja sisältävä rakennus lähtee seuraavaksi. En tiedä, mitä tilalle tulee, ehkä uusia koulurakennuksia. Uimahallin paikalle on jo noussut keilahalli, ja Hauholassa on valtava monitoimitalon työmaa.

Viimeinen sulkee oven.