Sijamuodot

Sammalen ja mustikanvarpujen peittämä metrin korkuinen lohkare kuusen ja koivun juurella metsässä

Täällä ovat paikallissijat. Sisäpaikallissijat ovat kivessä, menevät kiveen ja lähtevät kivestä, ulkopaikallissijat ovat kivellä, tulevat kivelle tai ovat juuri lähdössä kiveltä, tuolta pehmeältä sammalpeitteeltä.

Kivi piilee hämärässä kuusikossa, jokusen kymmenen metrin päässä metsänreunasta. Rajalta alkaa nuorempi metsä, ja rajaa pitkin menee polku, talvella latu.

Vähän matkaa asutukseen päin, Palokankaan ja Vimpelinvaaran välisessä notkossa, on sijamuotojen alku. Siellä ovat nominatiivi, genetiivi ja partitiivi järjestyksessä, kun kuljetaan notkon pohjan polkua ja käännytään vasemmalle Vimpeliin päin. Essiivi leijuu vähän epämääräisesti näiden vaiheilla. Akkusatiivi liikkuu nominatiivin ja genetiivin välillä eikä tiedä mihin jäisi. Translatiivi on jo selvästi mutkasta eteenpäin, kuusimetsän reunassa.

Sitten kuljetaankin läheltä paikallissijakiveä, mutta ei poiketa sen luo enää. Jatketaan vanhan metsän reunaa loivasti ylämäkeen, kunnes metsänraja kääntyy vasemmalle ja puusto tihenee. Siellä ovat abessiivi, komitatiivi ja instruktiivi, kymmenmetristen haapojen luona. Maasto on jo vähän oudompaa, ollaan melko kaukana kotoa.

Kuusimetsä on yhä suunnilleen samanlainen kuin vuosikymmeniä sitten, kun sijamuodot sieltä löysin. Nykyisen nuoren metsän kohdalla oli avoimempaa, se oli juuri umpeenkasvunsa aloittanutta vanhaa peltoa tai hakkuuaukkoa. Mutta sijamuodot ovat siellä yhä, tosin mielikuvissani muinaisen puuston mukaisesti.

Jotkin muutkin kielioppiasiat sijaitsevat tietyissä paikoissa. Persoona- ja demonstraviivipronominit ovat hajallaan aukealla alueella, joka on Kasarminkadun ja Keskuskadun risteyksen ympärillä. Ne häilyvät siellä epämääräisesti eivätkä ole kiinni missään tarkassa kohdassa.

On tunnettu muistitekniikka sijoittaa opeteltavia asioita kuljettavan reitin varrelle, josta ne voi tarvittaessa poimia mukaansa mielessään polkua pitkin kulkien. Mutta sijamuotoja ja pronomineja en ole noihin paikkoihinsa tietoisesti vienyt, vaan ne ovat menneet sinne aivan itsestään. Sijamuodot on helppo ymmärtää. Kuljin tuolloin pienenä koululaisena Palokankaan ja Vimpelin metsiä koko ajan, kävellen tai hiihdellen. Samoihin aikoihin koulussa opetellut sijamuodot sijoittuivat luontevasti tuttuun maastoon.

Pronominien paikka lienee myöhäisempää perua ja syntynyt sattumanvaraisemmin – siitä ehkä sijaintien epämääräisyys. Olen tuolloin asunut jo toisessa paikassa, mutta mainittu risteys ei ollut silloinkaan vakituisten kulkureittieni varrella.

Ehkä olen vain sattunut ajattelemaan kielioppiasioita, kun olen kulkenut paikan ohi, tai pronominit ja risteys ovat liikkuneet ajatuksissani samoihin aikoihin. Tai sitten niiden muistipaikat aivoissa ovat vierekkäin ja tietoa vuotaa solujen välillä.

Seuraavissa tapauksissa näin on pakko olla, sillä en mitenkään ole voinut liikkua paikoissa silloin, kun niihin liittyvä asia on tallentunut muistiini.

Esimerkiksi Emacs-tekstieditorin komentoja löytyy Sotkamontien ja Rinnekadun risteyksen seudulta, risteyksestä vähän Sotkamon suuntaan ja Rouvankankaan viereiseltä entiseltä pellolta. En oikein tiedä, onko Prikaatintien alku näissä mielikuvissa jo siirretty nykyiseen paikkaansa samaan risteykseen. Voi olla, että tien siirto ja mielikuvien synty ovat tapahtuneet samoihin aikoihin, kun olen asunut jo muualla.

Nykyisin Emacs-komentoja tahtoo kuitenkin olla vaikea erottaa maastosta, sillä päädyin loppujen lopuksi opettelemaan Vimin. Mutta jostakin syystä aina kun ajattelen AWKia, olen tuolla tien viereisellä pellolla. Siinä on tosin nykyisin pyörätie, jota pitkin kesäaamuisin poljetaan Hoikanlammelle uimaan.

Kun matkaa jatketaan prikaatille, tullaan paikoille, joihin liittyy Zappa. Tämä on kummallista, sillä niistä ajoista, kun viimeisiä kertoja liikuin prikaatin maastossa, tuli kulumaan vielä ainakin viisi vuotta siihen, kun ensi kerran kuulin Zappasta. Prikaatin uimahallissa käytiin uimassa, kun kaupungilla ei vielä ollut omaa uimahallia, ja pikkupoikina pyöräilimme usein prikaatin alueen läpi sen takaisiin metsiin. Nykyisinhän alue on paljon tiukemmin vartioitu ja aidattu.

Mutta siinä risteyksessä, jossa tie haarautuu suoraan sotilasalueelle ja vasemmalle asuinalueelle, puomista ja vartiokopista vähän asuinalueelle päin, ovat levyt Over-Nite Sensation ja Apostrophe (‘). Itse Apostrophe (’) -kappale soi tien reunassa tai männikössä ennen ensimmäisiä asuintaloja, lähellä tuolloista upseerikerhoa.

One Size Fits All -levy on matkalla uimahalliin ja sotilaskotiin, kun tie nousee loivasti juuri ennen kuin käännytään vasemmalle uimahallin parkkipaikalle. Inca Roads on jossain uimahallin ja lähimmän kasarmirakennuksen välillä ilmassa. King Kongin teema on jostakin syystä samoilla seuduin, ehkä männikössä, kun katsotaan kaupungin suuntaan. Uncle Meat on kasarmin kohdalla.

Näillä paikoilla liikkumisen ja Zappaan tutustumisen välillä ehti siis kulua monta vuotta. Mutta merkillistä on, että mainitut levyt tehtiin suunnilleen silloin, kun siellä liikuin. Vanhemmat ja uudemmat Zappan levyt eivät sijaitse prikaatilla eivätkä oikeastaan missään tietyssä paikassa. Paitsi kappale Brown Shoes Don’t Make It, joka on jostakin syystä Vuokatissa, entisessä VR:n lomakylässä.

Varmaankin jokin edellä mainituista Zappan levyistä on ensimmäisenä kiinnittynyt prikaatin maastoon ja vetänyt myöhemmin muita mukaansa. Ihan varmasti YCDTOSA-sarjan ensimmäinen, keltainen levy on sijoittunut lähimmän kasarmin tienoille Sofan vetämänä – Sofahan on One Size Fits Allilla ja keltaisella levyllä ja sijoittuu maastossa uimahallilta urheilukentälle laskevaan rinteeseen – ja sarjan muut osat myöhemmin epämääräisesti kasarmien taakse, jonnekin sinne, mistä kuljettiin pienen lammen takana olleelle kuntoilupaikalle ja esteradalle.

Ja siellä, lähellä Valkeajärvi-nimistä lampea on jopa otteita Zappan postuumeista levyistä ja Nicolas Slonimskyn sävellystekniikoista – ja ihmeellisellä tavalla myös Ruth Underwoodin marimba.

Onneton kuulontutkimus

Pahasti rikkoutunut äänieristyskoppi seisoo vinossa terveysaseman raunioilla
Epäonnistuneen kuulonmittauksen seuraukset

Meluisassa työssä on syytä olla tarkkana kuulostaan. Mittautan kuuloni vuosittain, jotta vähäisetkin muutokset kuulossa havaitaan ajoissa. Kuluneen kevään lopulla huomasin pientä ässien sumenemista ja kiirehdin kuulontarkastusta.

Tarkastus alkoi rutinoidusti. Sulkeuduin äänieristettyyn koppiin, panin kuulokkeet päähän ja audionomi alkoi soitella ääneksiä. Mutta minä vielä odottelin testin alkamista, sillä en kuullut mitään.

Testaaja kävi tarkistamassa, että liitännät olivat kunnossa. Sitten hän jatkoi soittoa, mutta kun en vieläkään reagoinut, hän alkoi lisätä tehoja. Huomasin hermostuneen ilmeen hänen kasvoillaan: äänenpainetasot taisivat olla jo vaarallisen kovat. Toimenpide ei enää mitannut kuuloa, vaan aiheutti kuulovaurioita.

Outoa kyllä, ilmatiiviiseen koppiin alkoi tulla jostain palaneen käryä. Sitten näin lasin läpi, miten äänigeneraattori alkoi kipinöidä. Lopulta koko laitteisto räjähti.

Koko se terveysaseman siipi, jossa kuulo- ja näköasioita hoidettiin, tuhoutui. Kuulontutkimuskoppi lensi pystysuoraan ylös ja tömähti maahan samaan paikkaan – huone vain puuttui ympäriltä.

Audionomi loukkaantui lievästi, eikä räjähdys onneksi vahingoittanut hänen kuuloaan. Eikä minullekaan pahasti käynyt: häntäluu kipeytyi alastulossa, mutta kuulin aivan yhtä hyvin (tai huonosti) kuin ennen tutkimusta. Korvat soivat pari päivää normaalia kovempaa 4000 hertsin taajuudella.

Purkuvimma ei laannu

Totta se on: joka käyntikerralla synnyinkaupungista löytyy uutta purettavaa. 1960- ja 70-lukujen Kajaani häviää melkoista vauhtia. Edellisen purkuvimman ajan rakennukset – nekö tosiaan suunniteltiin kestämään vain 50 vuotta? Tuon ajan asuintaloja en tosin ole havainnut vielä puretun, onneksi. Palokankaan purku – mikä painajaismainen ajatus!

Vuoden 2020 helmikuussa on hävinnyt Raatihuoneentorin varrelta edistyksellisen osuuskauppaliikkeen Centrum-tavaratalo – vai mikä S-market se nyt viimeksi on ollut, sen jälkeen kun vanha kunnon vastakkainasettelu äskettäin hävisi osuuskauppa-alalta.

Ottikohan E-liike tavaratalojensa nimen DDR:stä? Siellähän oli aikoinaan Centrum-tavarataloja.

Ennen tuhoutumistaan S-market pääsi Mikko-Pekka Heikkisen Betoniporsaaseen: autioituneen pikkukaupungin metsästysseura harjoitti siellä omalaatuista ruoanhankintaa.

S-marketissa kävin muistaakseni vain kerran, Centrumissa harvakseltaan. Mutta osuuskaupan ravintolassa opiskelin 1980-luvun alussa päihteiden käyttöä valvotuissa oloissa. Ja isäni taisi ostaa 1974 neuvostoliittolaisen kestoauton tavaratalon pohjakerroksen autoliikkeestä.

Centrum avattiin 1971. Sitä ennen paikalla olleista osuuskaupan rakennuksista muistan kaksi kohtausta.

Erään kerran olin mukana, kun korttelin sisäosissa sijainneesta leipomosta tai eineskeittiöstä haettiin jotakin juhlaa varten voileipäkakku. Tuolloin opin, että on olemassa voileipäkakkuja.

Isäni kanssa kävin toisella kertaa raatihuonetta lähinnä olleessa myymälässä, josta minulle ostettiin pikkuauto. Autoa valittaessa isä sanoi eräästä linja-autosta: ”Tämä on koulubussi. Koululaiset viedään bussilla kouluun.” Ihmettelin, miksi lapset laitetaan pusseihin. Vietäisiinkö minutkin säkissä kouluun? Siitä lähtien olen sanonut bussia säkiksi.

Purkuvimma

Viimeinen nurkka menossa 20. helmikuuta 2019: alhaalla ruokasali ja yläkerrassa fysiikan luokka.

Käymistäni kouluista kolme neljästä on purettu: Hauhola, Lehtikangas ja Vuohengin lukio. Jos lasketaan kouluissa viettämäni aika, yksitoista kahdestatoista kouluvuodesta on menettänyt rakennuksensa. Jäljellä on vain Keskuskoulu, jossa kävin kuudennen luokan. Ammattikoulukin on revitty. Hyppyrimäki räjäytettiin ja 1970-luvun uimahalli purettiin.

Purkuvimma pyyhkii nyt niitä taloja, joita pystytettiin edellisen vimman aikana 1960- ja 1970-luvulla. Tuolloin hävitettiin Kajaanin vanha puutalokaupunki, ensin keskusta ja sitten Yläkaupunki. Kauppakadun joen puoleinen reuna rakennettiin suurimmaksi osaksi uusiksi jo 40- ja 50-luvulla, tuloksena tyylikäs funkistalojen rivi. Mutta myöhemmin, 70- ja 80-luvulla nousseet uudisrakennukset eivät aina ylennä mieltä.

Jo hyljätty Lehtikankaan koulu heinäkuussa 2017

Osmo Sillmanin kuusikymmenluvun alussa suunnittelemat Lehtikankaan koulurakennukset sopeutuivat matalina hyvin maisemaan. Vuosikymmenen lopussa vanhan lyseon lisäkkeeksi rakennettu lukio oli pelkistetympi ja ruutukaavaan istutettuna jopa tylyhkö.

Vietin ensimmäiset elinvuoteni keskikaupungilla ja pääsin osallistumaan purkuvimmaan sen riehuessa kiivaimmillaan. Heti kun opin kävelemään, karkasin kotoa ja riensin seuraamaan, kun Jussi-kaivinkoneet riistivät maahan puutalojen kattoja ja seinähirsiä. Avustin purkajia omalla pienellä punakeltaisella kaivinkoneellani. Poliiseista tuli harmia, he kun nappasivat minut kesken kaiken autoonsa ja palauttivat kotiin.

Nyt on lähdössä kaksi leipomoa: Välikadun Pekka Heikkisen leipomo, joka on Eino Pitkäsen kynästä samoin kuin kuvassa taustalla näkyvä kerrostalo, ja Palokankaan vanha ostola, jossa on viime aikoina toiminut kukkoleipomo. Kummassakin sattui vastikään tulipalo, ja purkuhankkeita perustellaankin sillä, että rakennukset ovat palaneet korjauskelvottomaan kuntoon. Näinköhän on?

Pekka Heikkisen leipomo
Palokankaan ostola edestä…

Pidän Palokangasta ihanteellisena kerrostaloalueena – sattuneesta syystä olen tietenkin puolueellinen. Se on kuin inhimillisen koon pienoismalli samoihin aikoihin rakennetuista isojen kaupunkien metsälähiöistä. Talot ovat enintään nelikerroksisia ja sopivan harvassa jotta lapset mahtuvat riehumaan pihoilla ja männiköissä. Alue on pieni ja suoraan pihasta pääsee metsään hiihtämään.

Ostoskeskus oli viiden minuutin kävelymatkan päässä asuinalueen kaukaisimmastakin talosta. Ostoskeskusko, yhden nykymarketin kokoinen rakennus? Kyllä, niin julkisivussa luki, ja olihan talossa kaksi ruokakauppaa, kampaamo ja posti eli kaikki päivittäin tarvittava.

…ja takaa

Yllä olevaan kuvaan sisältyy kolme tapausta. Päädyn postissa kävin avaamassa ensimmäisen tilini. Nurkalla sattui kiivaan ympäriajon päätteeksi railakas yhteentörmäys, jossa uuden Velamos-pyöräni runko taittui melkein poikki (se saatiin kuntoon hitsaamalla ja lisäämällä liitoskohtaan vahvistava putki). Kaupan varaston portailla ihailin kaverini Esan kanssa eräänä sunnuntaina täyteleistä ääntä, joka syntyy kun tyhjä limsapullo lyödään rautaportaaseen. Ääninautiskelu keskeytyi muutaman pullon jälkeen, kun kauppias yllättäen ilmestyi takaovelle

Sortuvat koulut

Puoliksi purettu koulun voimistelusali ja kaksi kaivinkonetta

Kainuussa koulut eivät toistaiseksi romahtele itsekseen, vaan ne revitään alas isoilla koneilla. Ensimmäisen kouluni Hauholan, ammattikoulun ja Lehtikankaan koulun jälkeen on vuorossa viimeinen kouluni.

Kävin tässä lukioni 1980-luvun alussa. Koulun nimi oli tuolloin Vuohengin lukio. Lukio toimi matalassa Osmo Sillmanin suunnittelemassa siipirakennuksessa, joka rakennettiin 1968 lyseon jatkeeksi. Vanhassa päärakennuksessa (Selim Savonius 1924) oli lukioaikanani yläaste, tuolloin Väinämöisen koulun, nykyään taas Kajaanin lyseon nimisenä.

Korkeasta saliosasta on jo puolet poissa. Artikkeli Kajaanin rakennushistoriallisesti arvokkaat kohteet kertoo: ”Vanha päärakennus yhdessä modernismin muotokieltä edustavan laajennusosan kanssa muodostavat mielenkiintoisen kaupunkikuvallisen kokonaisuuden.”

Näyttämön kehykset ovat jäljellä puoliksi puretussa koulun voimistelusalissa.

Olen todistanut ainakin seuraavien yhtyeiden esiintymistä tällä lavalla: Pelle Miljoona & Avoimet ovet, Hanoi Rocks, Bluesounds, Hassisen kone, Crazy Cavan & the Rhythm Rockers ja Piirpauke. Sekä tietysti Kajaanin big bandin, Kajaani-kvartetin ja lukuisien vaihtelevantasoisten kajaanilaisten rokkibändien.

Koripallokori puoliksi revityssä voimistelusalissa.

Olenkohan monenakaan hetkenä nauttinut koripallon heittämisestä? En ole joukkuepelaaja, vaikka koulussa sellaista piti yrittää teeskennellä. Onneksi tulin aikuiseksi ja saan vapaasti olla yksilöurheilija: kansanhiihtäjä ja -retkeilijä.

Koulurakennus on ympäröity aidalla kadun puolelta.

Koulurakennus on ympäröity aidoin kadun puolelta. Kohta rytisee.

Vastapäinen linja-autoasema pääsi jo häviämään.

Matkahuollon valomainokset on nostettu pystyyn purkuroinan keskelle.

Klovni

Klovnin nenä betonimuurissa

Suomea jälleenrakennettiin kiivaasti 1950-luvulla. Sodassa tuhotut sillat piti rakentaa uudestaan, ja pohjoisen joet padottiin tuottamaan sähköä nousevalle teollisuudelle. Kiire oli kova, työpäivät pitkiä eikä nykyisen kaltaisesta työturvallisuudesta osattu nähdä edes unta.

Useampaan kuin yhteen patoon tai siltaan liittyy kertomus betoniin jääneestä työmiehestä. Valun tiimellyksessä huomataan yhden miehistä yhtäkkiä hävinneen. Kun häntä ei löydetä mistään, todennäköisimmäksi ja karmeaksi selitykseksi jää se, että hän on horjahtanut telineiltä, pudonnut muottiin sisään ja jäänyt betonin alle.

Aikaa on ehtinyt kulua sen verran, että hengenlähtö on jo varma. Valun keskeyttäminen ja betonin rikki poraaminen tulisi sietämättömän kalliiksi ja viivästyttäisi työtä viikkoja, jopa kuukausia, jos raudoitus pitäisi tehdä uudestaan. Niinpä päätetään jatkaa rakentamista ja jättää pato miehen viimeiseksi leposijaksi.

Kertomustyyppi lienee modernia jatkoa linnan muuriin elävänä suljetun neidon tarinalle.

Betoniin haudatun miehen tarinasta tunnetaan kuitenkin yksi todistettu versio. Tapasin sattumalta keväällä 2018 vanhan myllypurolaisen, joka kertoi kadonneesta klovnista ja näytti paikat, joissa tämä koki viimeiset vaiheensa.

Helsingin itäisissä lähiöissä vaikutti 1970-luvulla eräs klovni. Hän näyttäytyi iltaisin ostoloiden luona tai bensa-asemilla, muttei koskaan liikkunut vilkkaimpina aikoina eikä ottanut minkäänlaista kontaktia ihmisiin. Jos häntä yritti lähestyä, hän yleensä poistui paikalta. Joskus tietenkin tapahtui yllättäviä ennakoimattomia kohtaamisia, joiden seurauksena saattoi olla molemminpuolinen säikähdys.

Klovni ei koskaan käyttäytynyt sopimattomasti tai uhkaavasti, mutta joillakin oli vaikeuksia sietää hänen pelkkää olemassaoloaan. Joskus joku aggressiivinen mies jahtasi häntä, joskus ostolassa maleksiva nuorisojengi ajoi hänet pakosalle.

Jonakin syksynä 1980-luvun alkuvuosina klovni sattui ostolan takaiseen metsikköön myöhään illalla juuri, kun arvokas amfetamiinilasti vaihtoi omistajaa. Pahaksi onnekseen hän näki kaiken: aineet, rahasalkut, kaupantekijöiden kasvot. Gangsterit eivät voineet oman nahkansa pelastaakseen muuta tehdä kuin siepata klovnin mukaansa.

Noihin aikoihin rakennettiin Mellunmäen metrorataa ja sen siltoja. Erään jalankulkutunnelin valmiiseen lautamuottiin rikolliset työnsivät sidotun ja suukapuloidun klovnin. Kun betonimiehet seuraavan aamun hämärässä aloittivat työt, muotin pohjalla raudoituksen alla oli lähes pimeää. Kukaan ei tullut katsoneeksi sinne, olihan kaikki tarkistettu jo edellisenä iltana. Betoni alkoi virrata.

Vasta viikkoja myöhemmin, kun lautamuottia purettiin, huomattiin oksanreiästä läpi tunkeutunut iso punainen klovninnenä.

Kylmää kyytiä kiskokiiturilla

Raitiovaunu jyrkässä mäessä lumisessa maisemassa

En ole enää vuosikausiin hahmottanut Helsingin raitiotielinjojen kokonaisuutta. Nythän (elokuussa 2017) ne ovat taas muuttumassa, ja asiasta tiedottamista – tai sen puutetta – kuuluu päiviteltävän. Kuljen nykyisin kaupunkiin pyörällä ja jäisimpään aikaan metrolla, ja silloin kävelen kantakaupungin sisäiset lyhyet matkat.

Lyhyen aikaa 1990-luvulla luulen olleeni selvillä kolmosen kahdeksikkoreitistä ja osanneeni välttää keskustassa nousemisen väärään suuntaan menevään vaunuun – tämä taitohan ei ole ollut itsestään selvä edes syntyperäisille helsinkiläisille. Asuin tuolloin Punavuoressa ja kolmosen kiskokiiturit kolisivat ikkunani alitse.

Tuoreen Helsinkiin muuttaneen ylioppilaan opinto-ohjelmaan kuuluivat paitsi humanistiset aineet yliopistossa, myös sosiaalinen elämä, kaupungin maantiede ja liikenneyhteydet. Jotkin asiat opin helposti, esimerkiksi sen, että viitonen kulkee Katajanokalta Töölöntorille.

Opiskelijariennot ottivat toisinaan voimille, etenkin jos samalle viikolle sattui useampi aamupuolelle valvominen. Paluumatka juhlista saattoi joskus viedä vieraisiin kaupunginosiin, mutta kummallisempaakin sattui.

Nousin iloisen, mutta eräiltä osin nuokahtelevan seurueen kera illan viimeiseen raitiovaunuun: jossakin oli kai jatkot. Istumaan päästyäni alkoi vaunun lämmin ilma mukavasti ramaista, silmät jäivät kiinni yhä pitemmäksi aikaa, puheensorina häipyi jonnekin taustalle.

Kaverit kai jäivät pois jollakin pysäkillä mutta unohtivat herättää minut. Kiskojen vaimea kolina tuntui jatkuvan äärettömyyksiin, yö kului ja yhä harvemmat ihmisäänet kantautuivat unen läpi.

Aloin tulla tajuihini, kun päivä vähitellen valkeni ja ilma vaunun sisällä viileni. Vaunu tuntui kulkevan erikoisen jyrkästi ylämäkeen, sillä painuin tukevasti selkänojaa vasten.

Sitten pysähdyttiin, kello kilahti ja silmäni räpsähtivät auki. Oli tultu päätepysäkille, ja kuljettaja alkoi hätistää harvoja matkustajia ulos.

Vaunu oli pysähtynyt jyrkkään ylämäkeen, ja seisomaan noustessani olin horjahtaa kumoon. Kun kompuroin ulos, kylmä ja kostea tuuli tunkeutui pusakkani läpi. Maa oli lumesta valkea, vaikka oli vasta syyskuu. Harmaa sumupilvi peitti maisemat. Takana kivikkoinen rinne kohosi korkeuksiin ja hävisi sumuun, ja kun kävelin muutaman metrin, tunsin olevani jonkin hyvin jyrkän ja syvän paikan reunalla, vaikken paljon eteeni nähnytkään. Päätin pysytellä varmuuden vuoksi vaunun lähettyvillä.

Muutama muukin oli ajanut päätepysäkille asti ja näytti hämmästelevän tilannetta. Kaikki olivat hyvin vaiteliaita ja nolon oloisia. Pari tupakoi sivummalla ja kuiskutteli keskenään. Jos olisin polttanut, olisin ehkä uskaltautunut heidän puheilleen savukkeen pummaamisen varjolla.

En tiedä kuluiko puoli tuntia vai tunti, vaivuin välillä mietteisiin jotka saman tien unohdin. Pysyin melko lämpimänä kävelemällä edestakaisin, ja onneksi ilmakaan ei enää viilennyt. Mutta tiheä harmaa pilvi pysyi eikä paljastanut paikasta enempää.

Äkkiä kuljettaja ilmestyi jostakin, nousi vaunuun ja soitti kelloa. Matkustajiin tuli ryhtiä ja rivakkuutta, ja kaikki nousivat heti vaunuun. Panin vasta nyt merkille, että tämän vaunun kaikki istuimet oli sijoitettu vastatusten toisiaan. Menin istumaan vaunun takaosaan selkä menosuuntaan, etten valuisi penkiltä jyrkässä alamäessä.

Vaunu lähti liikkeelle hyvin tasaisesti ja huomaamattomasti ja alkoi valua hitaasti alamäkeen. Heti alussa mentiin tunnelin läpi. Tunnelin jälkeen yritin tähystellä maisemaa, mutta näkyvyyttä ei edelleenkään ollut muutamaa metriä enempää.

Vaunun pyörät jymisivät tasaisesti ja rauhoittavasti. Kuljettaja oli pannut lämmityksen päälle. Lämmin ilma nousi istuinten välistä ja sai värjötelleet lihakset rentoutumaan. Silmät halusivat väkisin painua kiinni. En jaksanut vastustaa, eikä tämän kummallisen paikan selvittäminenkään enää tuntunut kovin tärkeältä.

Menestys ja menetys Mont Blancilla

Kolme retkeilijää vuorenhuipulla

Ymmärsin vuorille kiipeämisen välttämättömyyden 11-vuotiaana kesälomamatkalla Norjassa. Pääsin nousemaan pientä vuoritietä muutamia satoja metrejä ja käymään jäätikön reunalla. Elämys oli voimakas, mutta tilaisuutta aatteen täyteen toteuttamiseen en vielä saanut.

Asuinpaikkani ja ihmiset, joiden keskuudessa seuraavat vuoteni elin, eivät varsinaisesti kannustaneet korkeuksien tavoittelemiseen, mutta kerran oivallettu asia ei päässyt enää koskaan kokonaan unohtumaan. Opiskelin vuorista kaiken, mitä kirjasto pystyi tarjoamaan ja aloitin huippujen tavoittelun lukiolaisena Lapin tuntureilta.

Meni kuitenkin vielä monta vuotta, ennen kuin sisäistin ajatuksen, että kiipeilemisen voi Suomessakin opetella ja muutaman sopivan toverin löydettyään voi aivan itse lähteä oikeille vuorille, vaikkapa Alpeille. Kävin Alppikerhon kurssit, hankin perusvarusteet ja aloin harjoitella.

Ensimmäiselle alppimatkalle lähdin teekkareiden kanssa: löysin Teepakki-climb-postilistalta ihmisiä, joiden suunnitelmat kävivät yksiin omieni kanssa. Tavoitteeksi otettiin tietenkin Mont Blanc. Korkeimmastahan pitää aina aloittaa, sen jälkeen voi sitten yrittää vaikeampia.

Kahdella autolla ajettiin hillitöntä vauhtia läpi Ruotsin, Tanskan ja Saksan, yhtä soittoa kuskia vaihtaen. Ehkä kerran pysähdyttiin levähdyspaikalle ja maattiin muutama tunti horroksessa. Sveitsiinkään ei vielä pysähdytty, heitettiin vain yksi kaveri Italian puolelle Cerviniaan ja jatkettiin melkein saman tien Chamonixiin.

Vuorelle oli tarkoitus nousta reiluin keinoin eli kävellen laaksosta huipulle asti. Tavallisestihan kiipeilijät nousevat köysirataa tai junaa käyttäen metsien ja alppiniittyjen yli suoraan kallioiden ja jäätiköiden maailmaan, jotta pääsevät heti itse asiaan eli varsinaiseen vuorikiipeilyyn. Valitsemamme ankara tyyli merkitsi kolmea yöpymistä ja paljon eväitä ja varusteita. Retkikuntamme näyttikin täysine rinkkoineen enemmän Lapin vaeltajilta kuin alpinisteilta.

Neljä sitkeää yrittäjää pääsi kuin pääsikin käymään Alppien korkeimmalla huipulla. Paluun pitikin sitten sujua helposti päivässä.

Kävi kuitenkin niin hassusti, että retkikuntamme leppoisin kaveri Aapo yllättäen heitti henkensä Tête Roussen jäätiköllä. Meidän oli leiriydyttävä ja mietittävä, miten ikävästä ja kiusallisesta tilanteesta selvittäisiin.

Emme saisi mitenkään kannettua Aapoa ylimmälle juna-asemalle, sillä kapea polku kulki jyrkällä ja vaarallisella kallioharjanteella. Entä helikopteri? Meistä kellään ei tainnut olla kunnon vakuutusta, jolla helikopteripelastuksen tuhansien markkojen kustannukset maksettaisiin.

Päädyimme lopulta luovaan ja yllättävään ratkaisuun: jätetään Aapo tänne ja toivotaan, ettei kukaan huomaa mitään! Kaivoimme siis lumeen siistin kuopan, johon hautasimme Aapon. Hänen henkilökohtaiset tavaransa pudotimme jäätikön railoon. Lopuksi tasoittelimme paikat ja keräsimme tavarat.

Iltapäivä oli pitkällä ja useimmat kiipeilijät olivat jo ehtineet laskeutua laaksoon. Niinpä onnistuimme poistumaan paikalta todenäköisesti kenenkään huomaamatta. Ehdimme juuri sopivasti päivän viimeiseen alas matkaavaan vaunuun. Näin siis tulimme ihan loppuvaiheessa tinkineeksi alkuperäisestä ankaran tyylin vaatimuksesta.

Paluumatkalla autossa oli sitten hieman väljempää. Kukaan meistä ei tuntenut Aapon perhettä, joten emme yrittäneetkään ottaa keneenkään yhteyttä, eikä kumma kyllä meillekään kukaan soitellut ja ihmetellyt Aapon puuttumista. Olimme tästä itse asiassa hieman hämmästyneitä. Mutta säästyimmepä hankalalta selitysten keksimiseltä.

Tapahtumista on kulunut nyt kaksikymmentä vuotta, eikä kukaan ole tullut kyselemään Aaposta. Näyttää siis siltä, että kiusallisesta tilanteesta on lopullisesti selvitty, ja siksi uskallankin mainita sen tässä.

Lähes vaatteeton mies makaa selällään matalassa lumikuopassa.

Katkera maaltapako

Mies makaa seivästettynä ruohikossa talon vieressä.

Eräällä retkellä Kainuun vaaramaisemissa saavuimme taas yhteen autioituvaan kylään. Tai mikä kylä se oikeastaan oli, muutama harva talo metsiä halkovan viivasuoran tien varressa ja taloista puolet jo tyhjillään.

Maaseudun tyhjeneminen oli kestänyt koko meidän elinikämme, se oli yksi lapsuuttamme ja nuoruuttamme värittäneistä suurista kertomuksista. Ja vain saman verran vuosia ennen syntymäämme oli pientilojen asutustoiminta pantu alulle. Lyhyt oli ollut näiden kylien kukoistuksen aika, jos sitä oli edes ollut.

Pikkukaupungin jokaisessa kerrostalossa asui ainakin yksi syrjäkyliltä muuttanut perhe, ja aina tunnettiin joku, jonka perheenjäseniä oli lähtenyt Ruotsiin. Koulussa oli luettu Simpauttaja, maaseudun nuorison tympääntyneisyys ja uskon loppuminen kotiseudun elinmahdollisuuksiin olivat suorastaan meille opetettuja kulttuurisia itsestäänselvyyksiä.

Tuota kaikkea pidin kuitenkin enimmäkseen menneenä, 1960- ja 70-luvun juttuna. Uskoin muutoksen jo tasaantuneen 1980-luvulla. Niinpä oli melkoinen yllätys, suorastaan järkytys joutua omien silmien edessä tapahtuvan toivottomuuden ja katkeruuden purkauksen todistajaksi.

Meidän oli tarkoitus retkeillä komeassa vaaranrinteessä ja nousta jylhässä naavaisessa kuusimetsässä kierrellen vähitellen vaaran huipulle liki neljäänsataan metriin merenpinnasta. Auton jätimme peltotien risteykseen, sieltä kävelisimme polkuja ja kärryteitä pitkin ja erään autiotalon pihapiirin poikki kuusikkoon.

Kävelimme vesakoituvalta pellolta kohti taloa, kun sen luota yllättäen kuuluikin kovaäänistä puhetta. Talo ei siis ollutkaan aivan autio, ilmeisesti väkeä oli tullut viettämään kesälomaa kotimaisemiin. Pysähdyimme kuulostelemaan.

Ääniä oli kaksi, nuorten miesten, eivätkä ne vaikuttaneet kovin rauhallisilta. Toinen, möreämpi, suorastaan raivosi, kiroili ja karjahteli. Toinen, vähän korkeampi ja hiljaisempi, vaikutti valittavalta ja murheelliselta. Olivatko ne talon veljeksiä, jotka ehkä olivat ryypiskelleet kesäyön ja sitten riitaantuneet?

Vanhemmat kirkonkylässä tai kaupungissa, kenties toinen jo edesmennyt, raatamisella itsensä loppuun kuluttanut. Muita sisaruksia ei ollut, tai jos oli siskoja niin asuivat Etelä-Suomessa. Kukapa tietäisi?

Otimme varovasti muutaman askelen, niin että näimme pihaan ulkorakennuksen nurkan takaa. Kyykistyimme horsmikkoon seuraamaan tilannetta.

Miehistä heleä-äänisempi vaikutti nuoremmalta, hän oli pitkä ja hoikka ja näytti pukeutuneen armeijan lomapukuun. Ehkä hän oli lähtenyt sotaväkeen vielä tästä synnyinkodistaan, muttei voisi enää palata, kun ei jaksaisi yksin pitää taloa pystyssä. Mies taisi itkeä.

Entä toinen, lyhyempi ja rotevampi, olikohan hän sitten isoveli? Miksi hän karjui ja solvasi toista? Oliko kaupungissa koettu pettymys ajanut hänet takaisin kotikylään, ja nyt hän purki vihaansa ja halveksuntaansa heikompaan veljeensä? Tällaista saattoi kuvitella, mutta kaikista sanoista ei saanut selvää.

Vanhempi veli oli kiivennyt talon yläkertaan ja rähisi vähän väliä avoimesta ikkunasta. Pikkuveli nyyhkytti aivan murheissaan ja käveli edestakaisin pihamaalla. Yläkerrasta kuului kolinaa ja paiskontaa, siellä hajotettiin paikkoja tai etsittiin kiivaasti jotakin.

Kumarruin laukkuni ylle ja kiersin kameraan kauko-objektiivin mahdollisimman äänettömästi. Tähystelin pihaa sen läpi.

Tilanne vaikutti hurjalta. Isoveli uhkasi tappaa veljensä. Pikkuveli vastasi, että kyllä hänet saa mielihyvin tappaa, sillä hän haluaa pois tästä kurjuudesta. Mietimme, pitäisikö meidän puuttua tilanteeseen. Mutta jos raivoavalla oli talossa kivääri tai haulikko, olisimme itse hengenvaarassa.

Katsoin taas kameran läpi. Isoveli oli löytänyt vintiltä heinäseipään, tullut sen kanssa ikkunaan ja piti sitä nyt uhkaavasti koholla. Pikkuveli käveli ikkunan alle, taivutti rintansa kaarelle ja ulisi.

Otin kuvan.

Sitten isoveli iski seipään, kuului rusahdus ja tömähdys. Minulta loppui ilma keuhkoista ja kamera valahti polville.

Kolinaa portaissa, kiihkeitä askelia heinikossa ja auton käynnistys. Sora ropisi ja auton ääni etääntyi.

Kaverini selvisivät jalkeille ennen minua. Tulin viimeisenä pihamaalle. Seiväs oli mennyt rinnasta läpi. Toinen oli paennut maalta, tästä miehestä oli paennut henki.

Yläkerran ikkunasta uhataan pihalla seisojaa heinäseipäällä.

Pitää nähdä kauas

Kiivetään kolmiomittaustorniin.

Tärkeintä on lähteminen.

Eräs 1980-luvun alkupuolen kesä oli lähtemisen aikaa. Lähdettiin kotoa – ainakin yritettiin lähteä – opiskelemaan, armeijaan, sivariin. Kesätyöni sisälsi lähtöjä eri puolille Suomi-neidon vyötärönseutua, ja vähältä piti ettei yhdelle hieman pitemmällekin reissulle.

Eräät toiset lähtivät vanhalla Volgalla ja liikkuivat aika lähellä minunkin reittejäni ja synnyinseutujani. En tiennyt heistä vielä silloin, kun itse olin samaan aikaan liikkeellä, mutta vuosia myöhemmin kirjoituskoneeni ääressä tunsin ihokarvat nostattavan humauksen, kun tajusin miten vähältä oli pitänyt etteivät tiemme olleet kohdaneet.

Jo seuraavana kesänä Volga-seurueesta oli tullut minulle nostalgisten haaveiden kohde – haaveissani sijoitin itseni ja erään ihan todellisen vaaleaverikön kohtaamisen milloin minnekin Jäämeren ja Suomenlahden välille.

Volgan kuljettaja kiipesi lopulta Kuhmon Juntinvaaran palovartiotorniin ja otti puhelun Eiffel-tornin juurelle. Samaan aikaan neljä kaverusta ajoi vanhalla kuplalla Hyrynsalmen Paljakkaan ja kiipesi vaaran huipulla kolmiomittaustorniin.

Mutta ennen kiipeämistä oli käveltävä lumotun metsän halki. Tiheää, naavaista kuusikkoa, puolet iästään raskaan lumipainon alla sinnitelleitä vanhoja puita ja toisia, jo alle kymmenmetrisinä luovuttaneita ja niille sijoilleen kelottuneita. Pahkaisia koivuja ja männynkäppyröitä. Havusiivilän läpi välähtelevissä valonsäteissä toiveikkaina aloittelevia pihlajantaimia, niin vihreitä mustikanlehtiä ettei missään ole sellaisia.

Tornin huipulta katselimme vaarojen havuturkkia kilometrien päähän, yli soiden ja pienten peltotilkkujen toisille vaarajonoille asti. Kainuun ylänköä, maan lumisimpia seutuja.

Sitten menin erikoiseen, painottomuuden kaltaiseen tajunnantilaan. Aurinko häikäisi. Minua ei varsinaisesti huimannut enkä ollut vaarassa horjahtaa, mutta mietin, pitäisikö minun nyt kokeilla lentämistä. Olin tainnut jo tutustua Castanedaan ja tiesin, että Matka Ixtlaniin ei kertonut Islannista – vaikka olisihan sekin ihan hyvin sopinut, saagojen ja laajojen näkymien maa. Kuiskailivatko toverini kumpaankin korvaani yhtä aikaa erilaisia vaikeatajuisia lauseita?

Eivät he kuiskailleet. He eivät itse asiassa kiinnittäneet minuun mitään huomiota vaan miettivät, missä luonnonpuiston raja mahtoi kulkea. Olisiko metsä puiston sisällä vielä ihmeellisempi, suorastaan epätodellinen?

Paluumatkassa ei ollut mitään epätodellista. Kuplan omistaja ajoi tapansa mukaan aivan hillitöntä vauhtia.

Suora soratie Kainuun vaaramaisemassa.

Katukauppaa

Hämärä kahvila

Olen ottanut nämä kuvat todennäköisesti ylioppilaskesänäni istuskellessamme jälleen kerran vakiokahvilassamme Eliaksen grillissä. Kuppila oli Anttilan tavaratalon Välikadun puoleisessa reunassa ja saanut nimensä siitä, että paikalla oli 1960-luvulle asti ollut Elias Lönnrotin aikoinaan omistama ja asuma talo. Muistan aivan pienenä poikana olleeni seuraamassa korttelin talojen purkamista Kauppakadun puolella, vastapäisellä jalkakäytävällä seisten ja kädessäni puista kaivinkonetta roikottaen.

Tässä kuppilassa oli eräitäkin lukion liikuntatunteja pinnattu henkevästi keskustellen. Tunnetustihan ihminen on 19-vuotiaana viisaimmillaan, yleissivistys valtavin ja ja puheet syvällisimmät. Tapaamiset jatkuivat vielä lakkiaisten (itse en valkoista lippalakkia tuon yhden päivän jälkeen enää päähäni pannut) jälkeisen kesän aikana, ennen kuin kaverukset häipyivät omille suunnilleen, sotaväkeen ja yliopistokaupunkeihin.

Kahvilaan pääsi suoraan kadulta, mutta usein kävelimme ulos tavaratalon kautta. Reitti meni kätevästi infotiskin ohi, ja siellä hyvin näkösällä ja vartioimattomana seisseeseen mikrofoniin huutelimme ohi kulkiessamme usein pilakuulutuksia.

Jossakin vaiheessa istuskelua olen napannut nämä pari kuvaa ikkunan läpi – siksi niissä on etualalla häilyviä varjoja. Ehkä yhtäkkiä aavistin, että kadulla oli arkisen hyörinän pinnan alla kehkeytymässä erikoinen tapahtumasarja. Asia kuitenkin unohtui saman tien eikä palautunut mieleeni edes filmiä kehittäessäni. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun taannoin skannasin vanhoja negatiiveja, hahmottui näennäisessä mitäänsanomattomuudessa piilevä draama: käyvätkö tässä keskellä kirkasta päivää tavallisen oloiset ihmiset hyvin suunniteltua huimausainekauppaa?

Nyt, kun kuvista mahdollisesti tunnistettavissa olevat ihmiset ovat ainakin hyvin vanhoja, elleivät edesmenneitä, uskallan paljastaa epäilyni. Korostan, että en väitä seuraavan tapahtuneen, vaan leikittelen mahdollisuuksilla.

Vanha pariskunta (huivipäinen nainen ja hattupäinen mies) on tullut radioliikkeestä, josta nainen on hetkeä aikaisemmin varastanut tuhannen markan arvoisen autoradion ja piilottanut sen pitkän päällystakkinsa alle. Tummatukkainen nainen nousee Datsunista juuri, kun pariskunta on kohdalla. Kaksi rouvaa keskustelee portaiden edessä näennäisesti erillään muista tapahtumista.

Salamannopeasti tapahtuu vaihto: autosta nouseva nainen saa huivipäiseltä radion ja heittää sen avoimesta ovesta Datsunin kuljettajalle. Vastineeksi hän antaa huivipäiselle leipäpaketiksi naamioidun huimausainekäärön (hyvin uskottavaa, sillä kaupungin tunnetuin leipomo sijaitsee kuvasta noin sata metriä vasempaan). Käärö kulkee kädestä käteen hattupäälle, joka sujauttaa sen portaiden edessä seisovan rouvan kangaskassiin: huomaammehan, että toisessa kuvassa kassissa on yhden kapean paketin asemesta kaksi pakettia (tai yksi hyvin leveä) ja kassin toinen ripa retkottaa ilmassa, niin kuin kassi olisi juuri avattu ja kantaja ei olisi ennättänyt saada kunnon otetta.

Vahinko, että ehdin ottaa toisen kuvan vasta, kun tilanne oli jo käytännössä ohi, vanha pariskunta kävellyt kuvasta ulos ja Datsun-väki poistunut vastakkaiseen suuntaan. Epäilen myös, että leoparditakkinen ei ole juonessa mukana ollenkaan. Päinvastoin, hän melkein pilaa hyvin suunnitellun vaihto-operaation jäädessään rupattelemaan tuttunsa kanssa, ja vielä toisen kuvan ottohetkellä kassillisella rouvalla on vaikeuksia päästä hänestä kohteliaasti eroon.

Mutta miksi hyvin toimeentulevan oloinen, kaupungin keskustassa asuva rouva käyttäisi tällä tavalla välittäjää eikä asioisi itse? Ehkä juuri pitääkseen itsensä erossa epäilyttävistä kaupoista. Kenties hän omistaa laitakaupungilla olevan pienen mökin, jossa vanha pariskunta asuu vuokralla, eikä näillä aina ole käteistä vuokran maksuun. Mutta tätähän emme mitenkään voi tietää.

Oliko tilanne tosiaan tämä 1980-luvun pikkukaupungissa? Kunnialliset porvarit nautiskelivat huimausaineita kaikessa rauhassa, poliisit sulkivat tältä silmänsä ja ahdistelivat sen sijaan köyhiä hippejä?

Lounastauko

Eväitä syödään Ford Transitin penkeillä ja auton vieressä.

Valtion vaaleansinisen Ford Transitin istuimilla ja metsätien penkalla syödään eväitä hiljaisina, omiin ajatuksiin vaipuneina.

Olin 1980-luvun alkupuolella pari kesää töissä Metsäntutkimuslaitoksella valtakunnan metsien inventoinnissa. Nelihenkiset ryhmät liikkuivat kukin omalla alueellaan kartoittamassa Suomen metsävaroja. Maastoon oli sijoitettu peruskarttaruudukon mukaisesti tasaisin välein lohkoja, jotka muodostuivat kahdesta kilometrin pituisesta linjasta, toinen etelästä pohjoiseen ja toinen lännestä itään. Ryhmä suunnisti linjoja pitkin ja mittasi puut linjalle määrätyin välimatkoin sijoitetuilta koealoilta.

Tässä ollaan jossakin Kainuussa, ehkä Kuhmossa tai Suomussalmella. On varmaankin mitattu yksi lohko ja iltapäiväksi ollaan menossa toiselle. Mutta nyt saa hetkisen levähtää, tyhjentää pään numeroista ja kompassisuunnista ja vain olla.

Metsäteitä pitkin pääsi yleensä lähelle kohteita, ja pitkiä kävelyitä tuli melko harvoin. Mutta joskus lohkot sattuivat jännittäviin paikkoihin. Kerran linja meni valtakunnanrajan yli. Naapurin puolelle ei tietenkään menty, mutta tilastollisen kattavuuden takia koealat mitattiin aina kun ne osuivat metsämaalle, oltiin sitten vaikka rajalinjan vieressä.

Viimeinen koeala oli kymmeniä metrejä rajan turvallisemmalla puolella. Mutta koska kartan mukaan rajalinja oli melkein vieressä, ehdotimme puut mitattuamme ryhmänjohtajalle, että kävisimme sitä vilkaisemassa.

—Menkää te, minä kirjoittelen nämä paperit valmiiksi. Mutta älkää sitten loikatko! Meillä on tänään vielä toinen lohko, ja siitä tulee ikävä viivytys jos minun pitää lähteä teitä viranomaisten kanssa ulkomailta lunastamaan.

Käveltiin vähän matkaa, ja äkkiä tiheä kuusikko katkesi. Siinä oli rajalinja: aivan puuton, eikä vesakkoakaan ollut päästetty kasvamaan puolta metriä korkeammaksi. Omassa reunassa linjaa seisoi parimetrinen sinivalkoinen tolppa ja samalla kohtaa vastapäätä punavihreä.

—Et uskalla käydä kiertämässä tuota tolppaa, paljonko vetoa?
—En uskallakaan. Vaikka ei täällä ketään ole, mutta en silti. Mitätön todennäköisyys, että tuohon nyt joku rajavartija sattuisi.

En tosiaankaan uskaltaisi. Vaikka ihan pian ei ehkä tulisi samanlaista tilaisuutta pistäytyä Neuvostoliitossa. Pari, kolme sekuntia tuonne, nopeasti kiepahtaen pyykin ympäri, saman verran takaisin. Viidessä sekunnissa pikakäynti ulkomailla!

Sydän rupesi hakkaamaan. Oltiin hiljaa, sitten rynnistin kohti punavihrää tolppaa.

—Ei saatana.
—Hullu!

Varvikko oli helppokulkuista, se vielä puuttuisi että nyt kompastuisin. Otin vasemmalla kädellä kiinni tolpasta ja pyöräytin itseäni paluusuuntaan. Oikeasta silmäkulmasta näin, kun ruskeapusakkainen mies tuli kuusen takaa ja yritti siepata ranteestani. Sain nykäistyksi käden irti. Paljon muuta en ehtinyt tajuta, ennen kuin olin törmätä kauhuissaan tuijottaviin kavereihini.

He yhtyivät spurttiini, juoksimme keuhkomme puhki. Kun koeala ja ryhmänjohtaja tulivat näkyviin, reiteni menivät veteliksi ja putosin polvilleni. Toisetkin pysähtyivät tasaamaan hengitystä, ennen kuin jatkoimme kävellen ja teennäisesti naurahdellen.

—No mitä siellä oli, näkyikö rajamiehiä?
—Ei näkynyt ketään. Matti kävi Neuvostoliitossa.
—Aivan. Niinpä niin.

Paluumatkalla rajavyöhykkeen reunalla huomasin maassa irrallaan lojuvan muovisen kyltin: ”Rajavyöhyke. Pääsy vain luvalla. Laki 17.5.1947”. Se näytti ilmiselvästi hyljätyltä, joten rohkenin poimia sen reppuuni.

Pidin kylttiä sittemmin vuosikausia opiskelijasoluhuoneeni ovessa ja myöhemmin bändin harjoituskämpän ovessa punavuorelaisessa pannuhuoneessa. Sinne se jäi, kun bändi jätti tuon viemäristudioksi kutsutun kellarin.

Tapasin harjoituskämpän vuokraisännän sattumalta joitakin kuukausia myöhemmin, ja hän sanoi ylpeänä, että siellä soittaa nyt HIM. Joku väitti vielä vuosia tuon ajan jälkeen, että HIMin rumpali olisi pitänyt rajavyöhykekylttiä pitkään oman kylpyhuoneensa ovessa.

Hyppyrimäki

Vain alastulorinne on jäljellä Kajaanin hyppyrimäestä.

Kun maisemasta häviää keskeinen maamerkki, onko se sen jälkeen sama maisema ensinkään? Ei, maisema voi suorastaan lakata olemasta, kun sitä määrittävä elementti poistuu.

Hyppyrimäki määritteli Kajaanin horisontin yhdessä vesitornin ja tehtaanpiippujen kanssa. Loivia metsäisiä vaaroja on Kainuu täynnä, eikä hyppyrimäen kaaduttua mikään enää tee Vimpelinvaaran kumpareesta erityistä. Linkkimasto, myöhempi tulokas, jäi seisomaan parittomana, mutta mastoja nyt on siellä sun täällä.

Kaikille alle kuusikymmenvuotiaille hyppyrimäki on ollut olemassa aina, ja luulenpa, että monelle heistä mäen poistuminen aiheuttaa hitaasti täyttyvän mentaalisen tyhjän kohdan, jota on työstettävä samaan tapaan kuin jonkun elollisen edesmenoa.

Kansanhiihtäjästä tuli kansanhiihtäjä viimeistään viisivuotiaasta lähtien hyppyrimäen varjossa. Oli varhain tutuksi tullut hyppyrimäen tämänpuoleinen maasto ja seikkailullisempi ja hieman myöhemmin kartoitettu hyppyrimäen takainen metsä.

Hyppytorni oli Kajaanin paras näköalapaikka, varsinkin kun Lehtikankaan vesitorni on ollut avoinna vain harvoina vuosina ja silloinkin maksullisena. Hyppytorniin pääsi aina, ainakin epävirallisesti, mäkihyppykauden ulkopuolella.

Kiusoittelukysymys: ”Kuulitteko että yks poika putos hyppyrimäen nupista?” ”Elä valehtele.” ”Joo-o, pyykkipoika.”

Kajaanissa älyttiin tehdä hyppyrimäen viimeisistä hetkistä julkinen tapahtuma, toisin kuin Hyvinkäällä, missä sikäläinen mäki räjäytettiin taannoin salavihkaa. Osallistuin useamman sadan kajaanilaisen muassa kansanjuhlaan 22.2.2017. Päätin jättää itse kaatamisen valokuvaamatta ja tallentaa sen muistiini mahdollisimman aitona. Seuraisin sitä vain silmin ja korvin ja odottaisin ainakin seuraavaan päivään, ennen kuin katselisin muiden ottamia kuvia ja videoita – ja niitähän tulisi riittämään.

Vaikka tiesin, mitä olin tullut katsomaan, en silti osannut ennakoida vaikutusta, jonka tornin sortumisen näkeminen aiheutti. Tunne oli aavemaisen epätodellinen, painajaiseen vivahtava. Kun hyppytorni pölähtäen alkoi luhistua, hirret romisivat irti toisistaan ja mäki vaipui kyljelleen mäntyjen taakse, tunsin äkillistä heikotusta ja surkeaa voimattomuutta.

Kävin hyppyrimäen tornissa viimeisen kerran 28. kesäkuuta 2015. Odottelin, että saan hyvät auringonlaskukuvat, ja jätin sitten hieman jälkeeni saapuneen nuorenparin omiin oloihinsa.

Parhaat räjäytyskuvat olen nähnyt Ylellä ja Hesarilla (toinen). Tuubistakin löytyy ilmakuvaa, mutta en viitsi linkittää, kun on laitettu niin mauttomat taustamelut.

Olen aikaisemmin kirjoittanut kesäaamusta erään yhä käytössä olevan mäen huipulla.

Ammattikoulu

Ammattikoulutus romahti Kainuussa.

Kehittyvien maakuntien kotiseutumatkailija löytää näköjään liki joka käynnillä uutta purtavaa. Edellisillä kerroilla ovat sortuneet uimahalli ja Hauholan koulu. Nyt katoaa vanha (1966) ammattikoulun päärakennus. Opinahjo oli alun perin nimeltään Kainuun keskusammattikoulu, nykyään Kainuun ammattiopisto.

Vanha päärakennus murtuu, käärmeasuntola säilyy.

Kävin lukion, joten vierailuni tässä talossa jäivät satunnaisiksi: sekalaisia tapahtumia ja näyttelyitä, ehkä peräti koira-. Jälkiviisaasti ajatellen merkittävin saattoi olla Radion sinfoniaorkesterin vierailu joskus 1970-luvun puolivälissä. Orkesteri soitti Okko Kamun johdolla ammattikoulun voimistelusalissa, joka silloin tuntui tavattoman suurelta. Nyt raunioita silmäillessä on vaikea ajatella, että tuohon olisi kovin jättimäinen sali mahtunut.

Kovaa peliä keittiössä.

Viereinen, matalampi, metallipajoja sisältävä rakennus lähtee seuraavaksi. En tiedä, mitä tilalle tulee, ehkä uusia koulurakennuksia. Uimahallin paikalle on jo noussut keilahalli, ja Hauholassa on valtava monitoimitalon työmaa.

Viimeinen sulkee oven.

Hauhola

Purkuaktiivinen kotiseuturetkeilijä löytää joka kesälle uuden kohteen.

Kajaanin kaupunki rakentaa Lehtikankaalle uuden monitoimitalon, johon tulee ala- ja yläkoulu, päiväkoti ja kirjasto. 1960-luvulla rakennetut Hauholan ja Lehtikankaan koulut puretaan.

Uudisrakennuksen tieltä puretaan tänä kesänä Hauholan kaksi siipeä ja loput kahden vuoden päästä, kun uusi talo on valmis.

En löytänyt Kajaanin kaupungin sekavilta veppisivuilta uudisrakennuksen piirustuksia, mutta jotain selviää kaupungin tiedotuslehdistä vuosilta 2014 ja 2015 (iso PDF). Kainuun Sanomat on kertonut hankkeesta lokakuussa ja maaliskuussa ja esitellyt viimeisen koulupäivän koristelutempausta kesäkuussa. Tänään on kerrottu purkutöiden edistymisestä.

Olen käynyt koulua tässä 1964 valmistuneessa rakennuksessa yhteensä seitsemän vuotta. Yllä olevassa kuvassa on pikkupiha, jossa vietin ainakin kahden ensimmäisen vuoden välitunnit.

Ensimmäisen koulupäivän ensimmäisellä välitunnilla oleskelin siinä kohdassa, jossa työmaa-aita nyt leikkaa osittain puretun katoksen. Minulla oli uusi vaaleanruskea takki, jonka kangas oli liukas ja kiiltelevä. Yllättäen muuan puolituttu kotipihan tyttö sylkäisi minua selkään syystä, jota en koskaan saanut selville. Tunsin roiskahduksen selässäni, mutta säilytin tyyneyteni ja otin muina miehinä muutaman askelen poispäin. Vaivihkaa pyyhin selkämystäni mustaan rautapylvääseen ja huomasin, että sylkeä oli tullut todella paljon.

Koulupäivä jatkui.

Kolmannen ja neljännen luokkahuoneen välinen seinä on jossakin vaiheessa, kenties jo vuosikymmeniä sitten, purettu. Tässä etualalla aloitin opiskeluni, joka oli yleensä tavattoman helppoa.

Pikkupihalla oli karuselli, jossa pyörittiin pylvään päästä roikkuvien ketjujen varassa. Pari vuotta sitten se näytti tältä. Olin tietoinen yhdestä, mutta maasta onkin kaivettu kaksi tolppaa.

Ehkä kolmannella tai viimeistään neljännellä luokalla siirryin ison pihan puolelle. Viidennen ja kuudennen kävin muissa kouluissa, mutta palasin taloon yläasteelle. Seitsemännen ja kahdeksannen luokan ruotsin ja saksan tunnit pidettiin tässä.

Keittiön puoleisessa metsässä on muinainen pyykkiteline, jota en ole ikinä nähnyt käytettävän. Ehkäpä koulun tekstiilejä pestiin kesäloman aikana, kun kukaan ei ollut katsomassa. Vai opetettiinko kotitaloustunneilla pyykkäämistä?

Pikkupiha ei liene enää vuosikymmeniin ollut välituntikäytössä. Lopuksi vielä panoraama.

Kirjoituskone

Ajettiin hillitöntä vauhtia pimeää tietä pitkin. Kuplan stereoista huusi Who. Erkki lauloi mukana: behind blue eyes. Tai paremminkin huusi. Whosi.

Tietä reunustivat paksut kinokset, kinosten takana jyrkkä männikkörinne ja pimeässä rinteen juurella jäätynyt lampi. Vaikka tieltä suistuisimmekin, upottava hanki pysäyttäisi auton vauhdin ennen kuin se vierisi jäälle. Katuvalot loppuivat varuskunnan risteykseen. Henkilökunnan asuinalueen kelmeitä valoja näkyi oikealla männikön takana, mutta sitten tuli aivan pimeää.

Tiessä oli muutama jyrkkä mutka, ennen kuin se oikenisi kymmenen kilometrin pituiseksi suoraksi, jossa mutkia on vain pystysuunnassa. Ensimmäisessä mutkassa volkkarin perä luisti ja tömähti penkkaan. Erkki puristi rattia ja ulvoi. Minä pidin kiinni kojelaudan kahvasta ja toivoin, että pysyisimme tiellä vielä parin mutkan verran.

Erkki oli hyvä laulaja. Hänen puheäänensä oli lähinnä basso, mutta hän pystyi laulamaan vahvalla äänellä hämmästyttävän korkealta. Hänen olisi pitänyt olla jossakin bändissä laulajana. Tämän tajusin vasta myöhemmin, sillä kuuntelin tuohon aikaan itse korkealta nenäänsä laulavia uikuttajia enkä ymmärtänyt voimakkaan rintaäänen arvoa.

Stereot olivat täysillä, mutta Erkki ylitti niiden äänen vaivatta.

Erkki ei ollut oikealta nimeltään Erkki. Kaikki ovat jo unohtaneet hänen virallisen nimensä, mutta monet muistavat maakuntalehden katuhaastattelun, jossa hän esiintyi väärällä, sittemmin pysyväksi jääneellä nimellään. Toimittaja oli itsenäisyyspäivän alla kysellyt satunnaisilta ihmisiltä, miten nämä aikoivat juhlistaa Suomen 65. itsenäisyyspäivää. Erkki oli vastannut, että suruliputuksella ja polttamalla kynttilää molemmista päistä. Tätä ei toimittaja tietenkään ollut juttuunsa pannut, vaan jotakin tyhjänpäiväistä ja jo ajat sitten unohtunutta. Mutta nimi oli lehdessä ja jäi elämään: Erkki Virtanen.

Tuolloisista kavereistani Erkillä taisivat jalat olla tukevimmin maan kamaralla, mutta joskus hänkin näytti tulevan hulluksi. Usein näin kävi, kun hän ajoi autoa: hän työnsi päänsä ratin yli ja kiihdytti raivokkaasti, ja vaarallisen ohituksen tai pelottavan äkkijarrutuksen tehtyään ulvoi voimakkaalla äänellään ja takoi kaksin käsin rattia.

Olinkin kerran määrännyt hänet pakkohoitoon. Tein siviilipalvelustani sairaalassa, jossa työnäni oli kantaa kaikenlaista: ruokaa keittiöstä osastoille, raaka-aineita ruokavarastosta keittiöön ja kaikenlaisia sekalaisia tarvikkeita varastoista ympäri suurta sairaalaa. Eräästä varastosta löytyi virallisia lomakkeita, muun muassa päätös psykiatriseen pakkohoitoon määräämisestä. Eipä olisi voinut sattua parempaan tarpeeseen. Täytin lomakkeeseen Erkin tiedot ja lähetin sen hänelle ruskeassa sairaalan kirjekuoressa.

Olimme äsken kaapanneet Erkin kotikerrostalon roskakatoksesta pari banaanilaatikollista jätepaperia kuplan tavarasäiliöön. Takapenkillä oli minun kirjoituskoneeni, matkamallinen Olympia, pari vuotta vanha ja hyväkuntoinen.

Lunta oli jo vuodenvaihteeseen mennessä tullut toista metriä. Tien aurausvallit olivat turvallisen korkeat, kylmää tähtitaivasta vasten värjöttelevät männynoksat lumesta raskaat.

Kolmannen mutkan jälkeen vasemmalle ylämäkeen erkani pieni tie, jota ei ollut muutamaan päivään aurattu. Se vei kaupungin varastoalueelle, jossa oli työmaaparakkeja, puomeja, liikennemerkkejä, betonirumpuja ja katukiviä sekä epämääräisiä koneenosia. Voisi hyvin kuvitella gangsterien siellä käsittelevän vastahakoisiksi käyneitä asiakkaitaan: lumpiot rusahtelevat ja sormet naksuvat kilpaa pakkasen kanssa, joskus räsähtää terävä laukaus – vai oliko se kylmyyden halkaisema männyn runko?

Juuri sellainen syrjäinen paikka, jota voisi luulla hylätyksi: koskaan ei näy työmiehiä ja tavara näyttää joutavalta roinalta. Kuitenkin aina joskus ohi kulkiessa huomaa, että jokin on muuttunut. Jotakin on kadonnut ja jotain muuta on tullut tilalle.

Erkki uskaltautui ajamaan varastotielle, eihän uutta lunta ollut monta senttiä ja tienpätkäkin vain tuollaiset satakunta metriä. Vauhti hiljeni sen verran, että uskalsin päästää kahvasta irti. Ennen varaston porttia oli tiessä levennys, jossa auton sai käännetyksi.

–Tässä.

Erkki sammutti kuplan, ja vähän aikaa oli täysin äänetöntä. Moottori risahti muutaman kerran, sitten avasin oven. Erkki kääntyi ottamaan takaistuimen jalkatilasta muovikassin ja käveli perässäni kääntöpaikan reunaan. Silmämme tottuivat hämärään, katselimme varastoaluetta ympäröivää lumista, harvaa männikköä.

Mitään sanomatta Erkki otti kassistaan armeijan tulenosoituspanoksen, tempaisi lenkistä ja heitti putken hankeen muutaman metrin päähän. Pamahdus pöläytti lunta sivuun, ja näkyviin tuli vähän mustikanvarpuja ja kanervia. Otimme paperilaatikot nokkapellin alta ja kahlasimme kraatterin luo.

Laskimme laatikot kuoppaan ja revimme niiden reunat rikki. Irrottelimme sanomalehtien sivuja ja pöyhimme kasaa ilmavammaksi. Sitten palasimme autolle. Minä otin kirjoituskoneen, Erkki kaivoi repustani retkikeittimen korkkaamattoman butaanisäiliön.

Asettelin kirjoituskoneen paperikasan keskelle ja nostelin lehtien sivuja tiiviimmin sen ympärille. Vanhan sanomalehden etusivulla oli kaksi isoa valokuvaa. Toisen sanottiin esittävän brittien sotalaivoja matkalla Falklandin saarille. Toisessa tuore ylioppilas, puvussaan ja lakki tiukasti päässä, riemuitsi ottamalla hurjat vauhdit leikkipuiston keinussa.

Erkki yritti työntää kaasusäiliötä koneen kirjasinpesään, mutta ei se mahtunut pienestä aukosta. Suojus piti ottaa pois ja panna säiliö kirjasinvarsien päälle lepäämään. Sytytimme paperit monesta kohtaa kasan reunoilta ja kiiruhdimme jälkiämme pitkin auton luo. Tuli tarttui sanomalehtiin hyvin, pian liekit olivat melkein metriset.

Butaanisäiliö kuumeni vähän liiankin äkkiä. Ei mennyt minuuttiakaan, kun se jo leimahti ja tulinen sienipilvi kohosi kolmen, neljän metrin korkeuteen. Pieni aukio valaistui kirkkaasti, mutta räjähdystä ei oikeastaan kuulunut. Vain pehmeä posahdus ja pieni pellin rapsahdus. Kirjoituskoneen muoviosat varmaankin sulivat ja kuminen tela kärähti.

Emme jääneet tutkimaan jälkiä. Istuimme autoon, Erkki kurvasi kuplan tulosuuntaan ja sai taas kovalla kaasutuksella perän heilahtamaan aurausvalliin. Tänne en haluaisi jäädä jumiin, tuskin autossa oli lapiotakaan.

Erkki ajoi taas lujaa, mutta olimme vaiti, Who ja me. Ensimmäisten kalseiden katuvalojen kohdalla Erkki joutui tekemään äkkijarrutuksen, ettei olisi ajanut tietä ylittävän ajokoiran ja tämän ulkoiluttajan päälle. Hän ulvahti peittääkseen meidän molempien säikähdyksen.

Jokin painoi ikävästi takkini taskussa. Tongin sieltä esiin kulmikkaan pahvirasian. Katulamppujen alla näin, että se oli uusi kirjoituskoneen värinauha avaamattomassa pakkauksessaan.