Suunnitelma: kurkistaa tuonpuoleiseen. Lähteä kaupungista aamuvarhaisella, ajaa sata kilometriä alati kapenevia ja korkeammalle kipuavia teitä, jättää lopulta ajoneuvo tien sivuun ja hypätä polulle ikikuusikkoon. Kävellä luonnonpuiston rajalle, katsoa tavallisilta kuolevaisilta kiellettyyn maahan.
Siellä se olisi, pyhä. Jos jokin voi nykyään olla pyhää, niin luonnonpuisto, tahallaan ihmisen vaikutuksen ulkopuolelle jätetty alue. Sanan pyhä alkumuoto on lainattu pronssikaudella kantagermaanista varhaiskantasuomeen ja tarkoittaa erotettua, merkittyä tai rajattua. Pyhä on asutun alueen ulkopuolista, erämaata. Luonnonpuisto on täysin rauhoitettu, sen luontoa ei saa mitenkään muuttaa – sinne ei ihminen saa edes mennä.
Minulle riittää, että pyhä paikka on olemassa. Se on kuin kiipeämätön seitsemän kilometriä korkea vuorenhuippu tai Etelämanner: tietoisuus paikan olemassaolosta on tarpeeksi, itse sinne ei tarvitse yrittää. George Malloryn, 1920-luvun Everestin sankarin, väitetään vastanneen kysymykseen, miksi maailman korkeimmalle vuorelle pitää kiivetä: koska se on olemassa. Olen eri mieltä Malloryn kanssa. Ei ihmisen tarvitse pyrkiä joka paikkaan vain siksi, että se on olemassa. Itse asiassa kaikista paikoista ei tarvitse edes tietää, vaan voimme keksiä ne mielessämme.
Luonnonpuisto toteuttaa luonnonsuojelun alkuperäistä ajatusta: säästää ihmisen koskematonta metsää, suota, tunturia, jättää se omiin oloihinsa. Nykyajalle kauhea ajatus – jokin vain on, ilman että siitä on mitään hyötyä. Sille ei voi laskea rahallista arvoa, sitä ei voi tuotteistaa. Kielletty alue, sehän suorastaan loukkaa henkilökohtaisen vapauden illuusiotaan vaalivaa nykyihmistä.
Olin nuoruudessani kokenut pyhää hipaisevia hetkiä kesätyössäni valtakunnan metsien inventoinnissa. Suomen metsävaroja tutkittiin niin, että puita käytiin laskemassa ja mittaamassa koealoilta, joita oli pitkin maata tasaisesti karttaruudukon mukaan. Joskus koeala sattui aivan satumaiseen paikkaan: korkean kainuulaisen vaaran rinteeseen, keskelle lumen painamia ikivanhoja kuusia. Oksilta roikkuvat naavaparrat olivat pidemmät kuin joulupukilla, maata peitti sammalpatja ja mustikkatäkki. Pehmusteiden alla lepäsivät maapuut, jotka olivat itäneet ehkä keskiajan lopulla, kasvaneet kolmisen sataa vuotta, kunnes olivat alkaneet vähitellen keloutua, mutta sinnitelleet vielä pystyssä vuosikymmeniä ja lopulta rojahtaneet maahan jossakin syysmyrskyssä sata vuotta sitten.
Kartan ääressä pähkäilen, mahtoiko vuosikymmenien takainen paikka olla kenties Hyrynsalmen Iso tai Pieni Tuomivaara? Ainakin nykyisin Iso Tuomivaara on tehokkaasti parturoitu ja Pienen Tuomivaaran luoteisrinteeseen on revitty Ukkohallan laskettelurinteet. Mutta vähän lännempänä on Paljakka, ja siellä luonnonpuisto. Jos kokemani paikka oli lumoava, millaista mahtaisi olla luonnonpuistossa, jonka metsät ovat saaneet kasvaa rauhassa jääkaudesta lähtien?
Sain selville, että Paljakan luonnonpuistoon saa kävellä sisälle, kun pysyttelee merkityllä polulla. Ikonostaasin taakse pääsevät siis muutkin kuin tutkijan vihkimyksen saaneet! Rikkoutuisiko hellimäni illuusio, kun aivan ruumiillisesti kävelisin paikalle enkä saisi jättää pyhää paikkaa epämääräisten kuvitelmien varaan? Asioita hetken mieleeni palauteltuani myönsin tietäväni, että joissakin luonnonpuistoissa on polkuja: Kevon ja Mallan muistin ainakin. Mutta että täälläkin? Tietysti otin lahjan vastaan. Olin etuoikeutettu. Lahjaa ei ansaita eikä sitä voi ostaa, siitä kiitetään nöyrästi.
Metsän rasitukset, hyttyset ja märkyys, ovat minulle tuttuja ja helppoja. Lähestymismatkan koettelemukset ovat pahempia: läheisen matkailukeskuksen laajat pysäköintikentät, vaaran kylkeen raivatut laskettelurinteet kuin jättimäisellä karhunkämmenellä metsäturkkiin revityt haavat. Suojatessani silmiäni tuolta karmealta näyltä olen ajaa ojaan.
Parin kilometrin päässä on metsään varattu alue pelkästään moottorikelkalla tapahtuvaa hurjastelua varten. Halvalla myymme, suorastaan lahjoitamme pois sen mikä meille on kalleinta, kansallismaiseman ja luonnonrauhan. Myymme luontomme kiinalaisille rihkamasta, ryhdymme vapaaehtoisesti siirtomaaksi. Luovumme hiljaisuudesta, pimeydestä, tähtitaivaasta. Muutamme kansanhiihtolatumme moottorikelkkareiteiksi. Hakkaamme viimeiset ikimetsämme aasialaisten vessapaperiksi.
Kysymmekö edes tulijoilta, mitä he haluavat? Aivanko varmasti he tahtovat kiitää hulluina moottorin selässä, syöksyä suksilla alas kirkkaasti valaistua rinnettä ja nousta vaijerin päässä taas ylös, uudestaan ja uudestaan?
Ettei viidentoista miljoonan asukkaan meluisasta ja häikäisevästä suurkaupungista tuleva tahtoisikin vain olla aivan rauhassa, nähdä kerran elämässään tähtitaivaan, kuulla askelten narinan pakkaslumessa, suksen suhinan, lumen humahtelun kuusen alaoksilta?
Kävellään pari kilometriä talousmetsien halki, kunnes tullaan luonnonpuiston rajalle. Metsän kulmassa on vanhan puistopolun pää, nyt jo umpeenkasvanut ja kieltomerkein suljettu. Puiston rajaa seuraillen noustaan yhä vanhempaan ja erämaisempaan metsään. Vastaan tuleva latureitti paljastaa, ettei vielä olla suojelualueella. Tuo latu olisi kansanhiihtäjän unelma, se on pakko myöntää. Tosin puita on sen tieltä kaadettu ja talvella se ajetaan koneella. Varvikko kuitenkin näyttää koskemattomalta: täällä on aina niin paljon lunta, ettei latupohjaa tarvitse tasata autolla ajettavaksi tieksi. Monien talvilomapaikkojen lähimaastothan ovat kesäisin aivan hirvittävän näköisiä, kun pohjat lanataan hiekkaa myöten, jotta hiihtämään päästään heti kun on tullut sentti lunta.
On sattunut kostea päivä, pilvet ovat tarttuneet kiinni näihin kuusikoihin ja peittävät purolaakson takana kohoavan vaaran rinteen. Retkeilyreitin polulta, kodan luota, poiketaan luonnonpuistoon ylittämällä puro pientä siltaa pitkin.
Mikä muuttuu, kun astun sillalta luonnonpuiston puolelle? Tuntuuko jonkinlainen humahdus, säteileekö kaikesta ihmeellinen, selittämätön voima? Kuuluuko linnunlaulu heleämpänä, ovatko puut yliluonnollisen pitkiä?
Ensimmäisenä kiinnittää huomiota sikin sokin rötköttävien puunrunkojen määrä. Täältä ei ole ikiaikoihin korjattu puuta, osasta puistoa ei koskaan. Puut kasvavat aikansa ja kuoltuaan tai heikennyttyään kaatuvat siihen suuntaan kuin sattuu tuulemaan, minne lumikuorma niitä eniten painaa tai mihin ovat valmiiksi kallellaan. Ja siihen ne jäävät, maahan makaamaan, konkeloon nojaamaan tai siirtolohkareen päälle kuin keinulaudaksi. Juurakot törröttävät ja repäistyt aukot kasvavat täyteen vihreää.
Metsähallitus puuttuu asioihin sen verran, että polulle kaatuneet rungot sahataan poikki ja heitetään sivuun. Runkoja kiertämään syntyvät uudet polut kuluttaisivat kasvillisuutta isommalta alalta, joten tämä on hyvä kompromissi.
Metsä ei ole läpinäkymätöntä vaan suorastaan avaraa. Se johtuu korkeudesta: luonnonpuisto on enimmäkseen 300 metrin yläpuolella ja vaaranlaet 380 metrissä. Talvisin täällä on lunta toista metriä. Lumi painaa puut kumaraan ja taittaa kuusten latvat. Mänty ei menesty näin ylhäällä, ja pienet suot ovatkin erikoinen näky, kun käkkyrämäntyjen sijaan niillä kasvaa pieniä sitkeitä kuusia.
Paikoin on uskomattoman reheviä saniaislehtoja ja jättiläishaapoja. Käki kukkuu kolmattasataa kertaa ja minulle tuntemattomat linnut laulavat ihmeellisesti.
Polku tekee kuuden kilometrin lenkin enimmäkseen Holstinvaaran rinteillä ja parilla pikku suolla. Polun etäisimmästä mutkasta kilometrin päässä pohjoisessa olisi Mustarinnan jyrkkä luoteisrinne, jossa Suomen pisimpien kuusien väitetään kasvavan. Siellä metsä on saanut kehittyä rauhassa suunnilleen niin kauan kuin täällä on viime jääkauden jälkeen ollut puita. Mustarinnan purolaaksoa en pääse näkemään, mutta sitä en murehdi – niin kuin en murehdi sitäkään, etten koskaan tule kiipeämään K2:lle. Kumpikin paikka on olemassa, ja se on hienoa jo itsessään.
Suomessa on 19 luonnonpuistoa, joista vanhimmat perustettiin 1938 yhtä aikaa ensimmäisten kansallispuistojen kanssa. Eniten luonnonpuistoja perustettiin 1956, eikä enää yhtään vuoden 1982 jälkeen. Loppuivatko silloin Suomesta riittävän laajat ja suojelun arvoiset koskemattomat alueet? Niin on hyvinkin saattanut käydä, jos vaaditaan, että luonnonpuistoksi aiotun alueen on pitänyt saada olla rauhassa vaikkapa sata vuotta.
Pitänee siis odottaa, että jonkin jäljellä olevan vanhan metsän sirpaleen ympäristö vähitellen palautuu riittävän laajalta alueelta lähelle luonnontilaa, ja tavoitella seuraavaa luonnonpuistoa ehkä vuonna 2050. Kun nykyiset vanhat metsät ovat eteläisessä Suomessa vain laikkuja siellä täällä, maa muistuttaa alkuperäisen luonnon kannalta etnisesti puhdistettua Jordanin länsirantaa. Eristetyt populaatiot näivettyvät sisäsiittoisuuteen, kun ei ole riittävän laajoja yhtenäisiä alueita, joita pitkin eläimet voisivat siirtyä paikasta toiseen.
Entä kansallispuistot, niitähän meillä on neljäkymmentä? Luonnonsuojelulain määräämä suojelun taso on kansallis- ja luonnonpuistossa aivan sama, sillä erotuksella että kansallipuistoissa saa kuka tahansa vapaasti liikkua, luonnonpuistossa ei.
Mutta jotenkin ajatus kansallispuistosta ensi sijassa luonnonsuojelualueena on alkanut hämärtyä. Kaupunkilaisten keskuudessa on alkanut levitä ajatus, ettei metsään voi ollenkaan mennä, jos ei ole kansallispuistoa, ja kansallipuisto on jonkinlainen helppo retkeilypuisto. Matkailu ja harrastustoiminta eivät olleet kansallispuiston alkuperäisiä tavoitteita, mutta nyt uusia kansallipuistohankkeita perustellaan matkailulla ja työpaikoilla.
Sen, joka etsii luonnonrauhaa, pitää kuunnella tarkkaan, missä kuiskutellaan uudesta kansallispuistosta. Kun jossakin on säästynyt alue, jolle vasta aletaan havitella suojelua, silloin pitää yksinäisyyttä arvostavan retkeilijän rientää paikalle, sillä kansallispuiston status tuo pysäköintikentät, huoltotiet, rakennukset ja makkaranpaistajien joukot.
On traagista, että retkeilykelpoista luontoa ei edes odoteta löytyvän muualta kuin kansallispuistoista – niin on ympäristömme teollisen mittakaavan muokkaus jo hyväksytty vallitsevaksi asiaintilaksi. Ja meistä on kasvatettu asiakkaita: kansallispuistossa pitää olla pysäköintialueita, viitoitettuja reittejä paitsi kävelijöille myös maastopyöräilijöille, helppokulkuisia polkuja, nuotiopaikat ja niillä valmiiksi pilkotut ja säkkeihin annostellut polttopuut, roskamoolokit tupien pihoissa. Pidettiinkö joskus vetelyksenä ihmistä, joka jaksoi kantaa täydet ruokapakkaukset metsään muttei tyhjiä pois? Ei siten sovi nykyään ketään loukata, asiakkaan toki kuuluu vaatia kunnon palvelua.
Kansallispuistot eivät voi nykyisillä kävijämäärillä enää toteuttaa alkuperäistä luonnonsuojelutehtäväänsä. Pitää siis olla enemmän retkeilyalueita, joissa voidaan harjoittaa hillittyä metsätaloutta, mutta joissa on laavuja, tulistelupaikkoja ja kulkukelpoisina pidettävät polut. Näitä pitää olla kaikkien kaupunkien lähellä ja joukkokuljetuksin saavutettavissa. Retkeilyalueella kulkijan on hyväksyttävä se, että harjanteen takaa lentää vastaan maastopyörä, purolaakson humusta porskuttaa polkujuoksijajoukko ja liitokiekkokin saattaa humahtaa pään ylitse.
Eikä ole huono idea sekään, että talousmetsissä aletaan enemmän käyttää jatkuvan kasvatuksen menetelmää. Palautetaan kaikille mieleen, että metsään voi mennä melkein missä vain. Kansallipuisto palaa huvipuistosta luonnonsuojelualueeksi.
Lähteitä:
Pulkkinen, Risto 2014. Suomalainen kansanusko. Helsinki, Gaudeamus. ISBN 978-952-495-340-5
Reunanen, Pasi 2021. Luonto unohtui kansallispuistoista – virkistyskäyttö ei ole enää sopusoinnussa luonnonsuojelun tavoitteiden kanssa. Kanava 4/2021.
Luonnonsuojelulaki
Sekä sisällöllisiltä että tyylillisiltä piirteiltään hieno kirjoitus; jos olisi pakko kategorisoida, niin — faktaa maagisessa realismissa marinoituna, tai jotain sen suuntaista!
No kiitos. Tämän yritinkin kirjoittaa ns. kunnolla eli en kertarykäisyllä vaan useampaan otteeseen työstäen. Jos vaikka pääsisi isona esseistiksi.
Tämä on hauskaa.
Kiitos, Matti, kun löysin sinut pitkästä aikaa.