Valuvika

Eurokriisi-inttelyssä käytettävistä kliseistä kulunein ja rasittavin on valuvika. Sellainen väitetään olevan eurojärjestelmässä.

Valuvika on valettaessa kappaleeseen syntynyt vika. Tällaista vikaa on hyvin vaikea korjata paikkaamalla, hitsaamalla tai takomalla. Jos valuvikainen pata ei pidä vettä, on parasta iskeä se lekalla lyttyyn, sulattaa ja valaa uudestaan.

Valuvian metaforinen käyttö lähtee tästä. Lähtökohdiltaan epäonnistunut ja toimimaton järjestelmä ei tule kuntoon korjaamalla, vaan se pitää hajottaa ja luoda alusta lähtien uudestaan.

Joidenkin mielestä euron vika varmasti on sitä laatua, että upokkaaseen vain koko systeemi ja parempi muotti ennen uutta valua. Mutta toiset ovat halukkaita paikkaamaan.

Kerrankos kielikuvat karkaavat. Tässä tapauksessa leviämistä auttaa vielä suomessa hyvin toimiva alkusointu. Valuvian holtiton viljely on kuitenkin mennyt kohtuuttomuuksiin ja on tarpeen pysäyttää. Täten kielletäänkin tästä päivästä lähtien valuvika-sanan käyttö kaikissa sellaisissa yhteyksissä, jotka eivät liity metallin, muovin tai muun vastaavalla tavalla käytettävän materiaalin valamiseen.

Pääseekö äänesi näkyviin?

Radion Julkinen sana -ohjelman otsikkona oli ”Sananvapauden myytit ja ideologiat”. Viestintätutkija Kari Karppinen muun muassa selvitti, miten erilaiset yhteiskunnan äänet pääsevät julkisuudessa näkyviin. Arkijärjellä luulisi, että hankalasti, sillä yleensähän äänet kuuluvat.

Mutta minäpä tiedän. Ääntä on visualisoitu huviksi ja hyödyksi iät ja ajat, ja tietokoneella voidaan nykyään piirtää hienoja kuvia, jotka havainnollistavat äänen voimakkuutta ja taajuussisältöä. Yllä on voimakkuuden kuvaaja ja sonogrammi viestintätutkijan sanoista ”miten julkisuudes pääsee erilaiset äänet näkyviin ja”.

Yhteiskunnallista mainontaa

Helsingin metroasemilla, etenkin lähiöissä, näkee aika paljon yhteiskunnallista ja yleishyödyllistä mainontaa. Mainoksilla yritetään saada joukkoliikenteen käyttäjät joukkoliikenteen käyttäjiksi, tai kuten tässä, nuoret vaikuttamaan kaupunkiinsa.

Syy näihin mainoskampanjoihin on tietysti se, että mainostauluihin ei saada riittävästi kaupallisia mainoksia. Keskustan asemillahan tilanne on toinen, siellä seinätkin päällystetään kaupallisilla töhryillä. Niinpä liikennelaitoksella on töissä ihmisiä, jotka keksivät mainostiloihin täytettä. Suosituimpia aiheita nykyään ovat joukkoliikenteen ihanuutta ylistävät iskulauseet sekä yleisöltä kerätyt viehättävät ja suloiset anekdootit bussi-, juna- ja metromatkojen ihmeellisistä sattumuksista.

Tämä mainos on kuitenkin kuvattu Hakaniemen metroasemalla. Tarkoitus lienee havahduttaa katsoja ajattelemaan, että huikeinkin idea voi toteutua, kun sen vain uskaltaa esittää julkisesti. Kuvia yhdistelemällä Rautatientorille on saatu nurmikenttä ja sille ihmishahmoja loikoilemaan ja kirmailemaan.

Tarkemmin katsoessa alkaa vaivata se, että aseman torni vääntyy oikealle. Eikö panoraaman koostaja olekaan osannut oikaista pystysuoria linjoja? Mutta Kansallismuseon tornithan kaartuvat myös, samoin valonheitinpylväät, mutta vasemmalle. Kuva onkin ehkä otettu hyvin laajakulmaisella kalansilmäobjektiivilla, joka kaareuttaa kaiken.

Puissa ei ole lehtiä. On siis ehkä toukokuu, tai matalalta paistavan auringon perusteella mieluummin loka- tai marraskuu (kello on viittä vaille yksitoista). On liputuspäivä, ehkä Aleksis Kiven tai YK:n päivä, svenska dagen tai isänpäivä. Vähäinen liikenne viittaisi sunnuntaihin eli isänpäivään. Ruoho viheriöi, mutta niinhän se viheriöi nytkin marraskuun lopulla täällä Suomen reuna-alueella. Tuuleekin jonkin verran.

Onhan nyt ollut lämmin syksy, mutta kovin karaistuneilta vaikuttavat nämä nurmikolla loikoilijat. Mutta eihän mikään ole mahdotonta, kun vain uskoo ideaansa riittävän lujasti.

Solidaarinen media, osa 2

Kuinka varmistat Twitterissä ja Google+:ssa, että ohitan viestisi lukematta?

  • Laita viestiin pelkkä linkki, mieluiten vielä jonkin lyhennyspalvelun muokkaamana, ettei osoitteesta voi päätellä aihetta.
  • Käytä #hashtageja ja @replyjä, mieluummin useampia ripoteltuna viestiin niin, että virkettä saa etsimällä etsiä.
  • Kirjoita koko lukijakunnallesi leviävä kryptinen tokaisu, jonka vain kaksi ihmistä ymmärtää. Älä käytä välineen tarjoamia mahdollisuuksia levityksen rajaamiseen.

Kuinka saat minut lukemaan viestisi kokonaan ja ehkä jopa seuraamaan siihen liitettyä linkkiä?

  • Aloita viestisi kokonaisella virkkeellä, josta aihe selviää. Ajattele minuutti tai kaksi, niin keksit kyllä tavan, jolla ilmaiset ajatuksen lyhyesti ja ytimekkäästi. Jos et keksi, mieti kannattaako viestiä lainkaan lähettää.
  • Jos lähetät linkin omaan blogikirjoitukseesi, huolehdi, että kirjoituksen linkkikuva ja metakuvaus ovat kunnossa ja liittyvät aiheeseen. Sosiaalisen median linkitystoiminnot käyttävät automaattisesti näitä tietoja linkin esittämiseen.

Metakuvausteksti (meta description) on tarkoitettu lyhyeksi yhteenvedoksi tekstin aiheesta. Se ei yleensä näy itse veppisivulla, mutta tulee näkyviin linkkien yhteydessä ja syötteenlukimissa, ja mikä tärkeintä, hakupalveluiden tuloslistauksissa. Blogiohjelmissa on yleensä kenttä, johon metakuvaus kirjoitetaan. Esimerkiksi tämän kirjoituksen metakuvausteksti on ”Muutama vihje lukukelpoisten Twitter-, Facebook- ja G+-viestien kirjoittamiseen.”

RSS-syötteet aiheen mukaan

Toinen niistä lukijoistani, jotka seuraavat Totuutta RSS-syötteen välityksellä, on ajoittain tympääntynyt siihen, että mielenkiintoisten retkeily- ja vuorijuttujen välissä tulee tyhjänpäiväisiä ja pahimmillaan ärsyttäviä pakinoita ja mielipidekirjoituksia.

Löysin lisäosan, joka tekee mahdolliseksi tilata syötteet vain kiinnostavista aiheista. Tuossa oikealla (jos siis luet tätä veppisivulta) on luettelo blogin aihealueista. Tekstilinkistä pääsee kunkin aiheen luettelosivulle, jossa on otsikot ja juttujen alut uusimmasta vanhimpaan. RSS-symbolista klikkaamalla voi tilata aiheenmukaisen syötteen.

Olen luokitellut vanhoja juttuja kategorioihin, mutta työ on vielä hieman kesken. Uusia aiheotsikoita keksin tarpeen mukaan, mutta vielä on monta vaikeasti luokiteltavaa juttua pelkästään Kaikki-otsikon alla.

Pitkän ajan suunnitelmassa on ainakin tärkeimpien osa-alueiden eriyttäminen niin, että kullakin on oma etusivunsa. Näin esimerkiksi kansanretkeilijän juttujen lukija voisi halutessaan nähdä blogin puhtaasti retki- ja vuoriaiheisena. Yhteinen etusivu tulee kuitenkin aina säilymään niitä varten, jotka haluavat seurata koko Totuutta.

Nämä muutokset vaativat kuitenkin WordPressin parempaa opettelemista, eikä niitä siksi kannata ryhtyä vasiten odottelemaan.

Kannattaa seurata kommentteja

Useimmat blogien lukijat tietävät, että RSS-syötteet helpottavat tavattomasti blogien ja muiden usein päivittyvien sivustojen seuraamista. Minäkään en jaksaisi avata päivittäin käsin sataa www-osoitetta saadakseni tietää, mihin on tullut uutta sisältöä. Syötteenlukimeni kertoo sen minulle automaattisesti.

Yleensä pihvi on itse blogiartikkeli, mutta on tapauksia, joissa hauskuus alkaa vasta keskustelussa. Totuudessakin on nyt jatkunut tovin Helsinki-aiheinen kuvasarja. Jos katsoo vain artikkelit, moni kuva menee muistijälkiä jättämättä ohi. Mutta jos aiheeseen palaa muutaman päivän päästä, voi huomata, että kuva on synnyttänyt kiinnostavaa ajatustenvaihtoa. Mutta ei siihen muista palata, jos asiaa ei ole automatisoinut. Siksi tuossa oikealla alhaalla on linkit, joista voi tilata sekä artikkelit että kommentit. Klikatkaa niitä, jos ette ole jo niin tehneet.

Jotkin blogialustat eivät anna helppoa mahdollisuutta tilata kommentteja. Silloin auttavat vippaskonstit, joita olen käsitellyt täällä.

Solidaarinen media

Google Plus näyttää aika hyvin täyttävän ne odotukset, joita minulla on sosiaalidemokraattista mediaa kohtaan. Se mahdollistaa helposti sekä yksityisen höpöttelyn että asiallisen keskustelun. Kirjoitusten julkisuusastetta voi säädellä ja höpöttelyn voi halutessaan pitää täysin yksityisenä. Kunnon keskusteluja saa aikaan, kun pitää puheenvuorot riittävän avoimina.

Potentiaalisia viestintäkumppaneita ryhmitellään näkyvyydeltään eriasteisiin piireihin. Piirien rakentelu ei edellytä vastavuoroisuutta. Tämä on noin miljaardi kertaa luontevampi menetelmä kuin vaivaannuttavat ”kaveripyynnöt”.

Minulla esiintyy päässäni useinkin kaikenlaista ajatuksentynkää, jonka haluaisin päästää sieltä ilmoille, mutta jolle blogikirjoitus tuntuu liian järeältä ja vakavalta kulkuneuvolta. Julkinen merkintä sotilaallisessa mediassa on tähän tilanteeseen oiva ratkaisu.

Sitä paitsi julkisiin keskusteluihin voi linkittää. Näin esimerkiksi kirjoitin juuri äsken. Sitten kun tuokin asia on kypsynyt kenties hedelmällisessä keskustelussa, voin ottaa alkuperäisen tekstini, laajentaa sen esseeksi ja julkaista täällä bolgissa.

Alhaista!

Katsokaa nyt, mitä ne ovat menneet tekemään!

Kaupassa näytti ensin siltä, että etsimäni näkkileipä olisi loppunut. Sitten tajusin: Suomen virallisen näkkileivän, Ylhäisten leivän, paketti on muutettu, mukautettu latteaan ja persoonattomaan kulutusympäristöön. Poissa on vanhahtava heraldisuus, oranssi väri on jäljellä vain valokuvassa leivän päällä olevassa lohiviipaleessa (takapuolella lukee tietysti ”Tarjoiluehdotus”, ettei kukaan harhaudu luulemaan, että lohi sisältyy pakettiin). Ruotsin kieli on häivytetty tykkänään. Sininen väri on vaalennut, kirjasin on sentään lievästi vanhanaikainen. Punainen Vaasan tunnus on huomattavan iso. Nurkassa on huomautus: ”Tuttu Ylhäisten leipä uudessa pakkauksessa”. Epäilemättä merkintä tulee lähitulevaisuudessa poistumaan vähin äänin.

Alaotsikko ei enää ole ”hapan näkkileipä” vaan ”taikinajuureen leivottu näkkileipä”. Vanhan paketin mukaan kuitua on 19 %, uuden mukaan 17 %. Muutoin tuoteseloste ei ole muuttunut. Kumisevaa versiota en hyllyssä nähnyt.

Miksi valmistaja Vaasan Oy on päätynyt tähän tekoon?

Ylhäisten leivällä on ollut normaalin hyvälle leivälle kuuluvan suosion lisäksi kulttikannatusta: se on symboloinut yksinkertaista konstailemattomuutta, hyvässä mielessä perinteisiä arvoja, vakautta ja vapautta turhanpäiväisestä hömpöttelevyydestä. Leivän ystävät ovat antaneet anteeksi pyöreän reikäleipäversion vaivihkaisen häivyttämisen ja varmasti tottuvat tähänkin mullistukseen, leipähän ei itsessään ole muuttunut.

Vaasan olisi kannattanut hyödyntää vanhanaikaisuuden ja perinteisyyden mielikuvia. Uskon, että ne olisivat vedonneet leivänsyöjiin, jos ei naiivin vilpittömällä niin sitten leikillisellä tavalla. Se valitsi kuitenkin toisin. On ehkä ajateltu, että ostajat vieroksuvat liian persoonallista pakkausta. Nyt on kuitenkin vaarana hukkuminen kasvottomaan massaan, niin kuin jo tämänpäiväinen ostoksilla käyntini osoitti.

Viimeiset vanhat pakkaukset täytyy nyt säilyttää ja arkistoida. Kun lapsemme löytävät ne viidentoista vuoden kuluttua, he vaativat, varmaan saavatkin perinteisen pakkauksen takaisin.

Kohti käyttökelpoista meiliohjelmaa

Aloitin sähköpostin käytön joskus 80-luvun lopussa tai 90-luvun alussa ehkä Pinellä tai jollakin toisella Unixin tekstipäätteessä toimivalla ohjelmalla. Meiliohjelmat olivat jo tuolloin perusominaisuuksiltaan valmiita: postien luku sujui yhtä näppäintä painamalla, ja kun opetteli muutaman muun näppäinkomennon käytön uuden viestin kirjoittamista, viestiin vastaamista, sen poistamista ja arkistoimista varten, homma toimi. Hiireen ei tarvinnut koskea, ohjelma ei näyttänyt animaatioita eikä soitellut joutavia ääniä.

Sitten tulivat graafiset käyttöliittymät, valmistajat rupesivat tekemään ohjelmistaan hienon näköisiä ja sotkivat perustoiminnallisuuden uusilla persoonallisilla ja luovilla ominaisuuksilla. Käytin 90-luvulla Linuxissa Kmailia, joka oli muistaakseni ihan hyvä, ja jonkin aikaa Microsoftinkin vastaavaa tuotetta, joka sekin taisi olla ihan käyttökelpoinen.

Vaikeudet alkoivat siirryttyäni Applen tuotteisiin tämän vuosisadan alussa. Apple on tehnyt merkittävää ja monin osin hienoa työtä kehittämällä yksinkertaisesti toimivia ja intuitiivisia ohjelmia, joilla saa työt tehdyksi ja joiden kanssa aikaa ei tuhlaudu säätämiseen ja komputoinnin opiskeluun. Mutta sähköpostiohjelmalla Apple on onnistunut tekemään suurta kiusaa.

Applen pahin rikos ihmisyyttä vastaan on hiiripakko. Hiiri kuuluu visuaalisiin töihin – eiväthän monet graafiset asiat olisi ilman hiirtä lainkaan mahdollisia – mutta arkirutiineissa kuten sähköpostissa ja kaikenlaisessa kirjoittamisessa hiiri on perkeleestä.

Sähköpostiohjelman tulee toimia niin, että uudet viestit luetaan välilyöntiä näppäilemällä, viestiin vastataan r-näppäimellä, uuden viestin kirjoittaminen aloitetaan n-näppäimellä, viesti arkistoidaan a:lla, tuhotaan d:llä ja niin edelleen.

Olen viime vuodet vaihdellut Applen Mailin ja Thunderbirdin välillä. Mailin etu on sen synkronoituminen Applen osoitekirjan ja kalenterin kanssa. Thunderbird toimii taas paremmin sähköpostiohjelman tapaan. Thunderbirdissä on edelleen vakavia puutteita esimerkiksi tietojen hakemisessa arkistoiduista viesteistä. Mail on tehtaan asetuksilla käyttökelvoton, mutta muutamilla säädöillä sen saa toimimaan lähes normaalin meiliohjelman tapaan.

Quotefix-lisäosalla korjataan top-posting-virhetoiminta. Luomalla älykäs postilaatikko lukemattomille viesteille voidaan uudet viestit lukea hiireen koskematta. Ja tänään selvisi myös yksi tärkeä ominaisuus, joka Mailissa on mutta jonka Apple on onnistunut vuosien ajan pimittämään.

Käytän nimittäin mielelläni työ- ja siviiliviesteissäni eri lähettäjäosoitteita. Näin eri osoitteet ovat vain asiaankuuluvien ihmisten tiedossa, ja viestien lajittelu on helppoa osoitteiden perusteella. Thunderbirdissä on voinut jo kauan käyttää valinnaista lähettäjäosoitetta riippumatta siitä, miltä tililtä viesti lähetetään. Näin voi tehdä myös Mailissa.

Eri lähettäjäosoitteet kirjoitetaan pilkuilla erotettuna asetuksiin:

Asetukset: lähettäjän osoite

Uutta viestiä kirjoitettaessa lähettäjä valitaan valikosta (tähän tarvitaan hiirtä):

Uusi viesti: lähettäjän osoite

Apple sai pisteen. Nykyään käytän taas toiveikkaana Mailia ja odottelen, saisiko Apple seuraavassa käyttöjärjestelmäversiossa Mailin taas hieman lähemmäksi normaalia sähköpostiohjelmaa. Ehkä eläkepäivilläni pääsen käyttämään Applen valmistamaa meiliohjelmaa, joka on saavuttanut käytettävyydessään 1990-luvun tason.

Twitterin väärinkäyttöä

Tämä on kyllä Twitterin väärinkäyttöä. Asia on jakautunut kolmeksi peräkkäiseksi viestiksi, jotka lukija joutuu tavaamaan lopusta alkuun. Jos ei kirjoitustaito riitä asian tiivistämiseen, kannattaa käyttää jotakin toista viestintävälinettä.

Melkein yhtä tylyjä ovat ne yhä yleisemmät viestit, jotka alkavat suoraan leipätekstillä ja katkeavat kolmeen pisteeseen siinä, missä 140 merkkiä sattuu tulemaan täyteen. Vähän niin kuin amerikkalaisten aikakauslehtien ingressiksi naamioidut alut, jotka pettävät lukijan osoittautumalla vain isommalla painetuksi leipätekstin aluksi.

Samaan tyyliin joillakin on puhelimessaan sellaiset tekstiviestiasetukset, että viesti pätkitään useaksi palaksi, ja puolet tekstitilasta kuluu selityksiin jotka ilmoittavat, että teksti jatkuu seuraavassa viestissä.

Kerro asiasi, puhuttele

Katleena muistuttaa tämänaamuisessa kirjoituksessaan muutamasta viestinnän välttämättömästä hyvästä tavasta. Lainaan neuvot tähän ja hieman kommentoin:

  1. Jos lähetät mainosspämmiä, ole edes kohtelias. Tervehdi ja kerro, miksi meili kannattaisi lukea.
  2. Kun lähetät liitteen, kirjoita aina saate: mitä liitteessä on ja miksi lukija viitsisi avata sen.
  3. Jos unohdat lähettää liitteen, pahoittele mokaasi, kun spämmäät toistamiseen.
  4. Laita meiliisi aina otsikko.
  5. Käytä meilissä koko nimeäsi, ääkkösineen päivineen. Koko nimen pitää näkyä sekä lähettäjätiedoissa että allekirjoituksessa.
  6. Älä käytä Comic Sansia. Ikinä. Missään.

1. Kävin tervehtimisestä mielenkiintoisen kirjeenvaihdon erään dosentin kanssa noin vuosi sitten. Hän huomautti yhden viestinsä jälkikirjoituksessa, ettei panisi pahakseen, jos häntä jollakin tavalla puhuteltaisiin viestin alussa. Minulla oli taasen aina ollut tapana mennä suoraan asiaan. Olin nimittäin vuosikymmenet pitänyt sähköpostin otsikkotietoja riittävänä tervehdyksen funktion täyttävänä tekstielementtinä ja aloittanut viestini runko-osan aina suoraan asialla.

Pohdiskeltuani asiaa ymmärsin, että tällainen tyyli voi todellakin tuntua jostakusta töksähtävältä, ja opettelin kirjoittamaan  viestin alkuun ”Terve”, ”Morjes”, ”Dear Dario” taikka vain ”Hei”. Viimeksi mainittuun suhtaudun kuitenkin penseähkösti, sillä minulle sen sävy ilmaisee tekotuttavallisuutta, jonka takana on kuitenkin virallisuus. Parempi olisi reilusti vanhanaikainen ”Päivää”, mutta vuorokaudenaikaan sidotut tervehdykset ovat sähköpostissa tietenkin vähän kömpelöitä.

Opettelin siis käyttämään tervehdystä, olinhan oppinut sanomaan oppilaillenikin ”Moi”, vaikka siihen menikin viisitoista vuotta. Vaikka ”Moi” ei mielestäni edelleenkään sovi suuhuni ja luonteelleni, ymmärrän nykyään, että tervehdystä ei tarvitse pitää syvällisenä tuntojen ilmauksena, vaan se on käytännöllinen toimintaa helpottava rituaali.

Epäilen kuitenkin, että jotkut käyttävät viestipohjia, joissa on valmiiksi alussa ”Hei, ” ja lopussa ”Ystävällisin terveisin, ”. Kuinka tällainen automaatio sitten eroaa automaattisesta allekirjoituksesta tai pelkkiin viestin otsakekenttiin pitäytymisestä? Ei mitenkään, sanoisin. Alku- ja lopputervehdys tulisikin aina kirjoittaa itse ja tilanteenmukaisesti. Jos kirjoitan kaverilleni, puhuttelen häntä nimeltä: ”Terve Sami”. Jos kutsun juhliini useita ihmisiä, joista jotkut ovat toisilleen tuntemattomia, kirjoitan esimerkiksi ”Hyvät ystävät, kylännaiset ja -miehet, kollegat, opiskelutoverit ja muut!” ja kirjoitan heidän osoitteensa piilokopiokenttään*. Jos käyn nopeaa viestinvaihtoa päivän tulemisista ja menemisistä, saatan tipauttaa puhuttelut tykkänään pois.

2. Tämä soveltuu nykyisin sotilaalliseen mediaan. Kun laitat Diasporaan, Twitteriin tai Facebookiin linkin johonkin mielenkiintoisena pitämääsi juttuun, kirjoita omin sanoin, mistä asiassa on kysymys. Selityksetön linkki tulee viestien hyöyssä helposti ohitetuksi, etenkin jos urlista eli veppiosoitteestakaan ei irtoa informaatiota. Sitä paitsi houkuttelevan selityksen mahduttaminen Twitterin merkkirajoitukseen on tehokas kirjoittamisharjoitus.

(Ja jos arvelet, että joku linkittää omaan juttuusi, kirjoita muutama ingressimäinen rivi jutusta viestin metatietoihin. Ainakin Facebook ja Googlen hakutulokset käyttävät veppisivun meta description -kentän sisältöä linkkien esityksessään.)

6. Tätä ei voi kyllin jyrkästi korostaa.

* Syrji roskapostittajia äläkä turhaan levitä lähimmäistesi sähköpostiosoitteita. Jos lähetät viestin usealle toisiaan tuntemattomalle ihmiselle, kirjoita osoitteet Bcc:- eli piilokopiokenttään. Käytä meiliohjelmaa, jossa tämä onnistuu helposti.

Itsesensuroiva blogi

Äskeistä juttua kirjoittaessani hätkähdin uudelleen. Esikatsellessani kirjoitusta huomasin, että ensimmäinen sana on ”WordPress”, vaikka aivan varmasti kirjoitin ”WordPress”. Asustaako blogissani todellakin kummitus, vai onko siihen murtauduttu?

Eikun ottamaan selvää. Kävikin ilmi, että blogiohjelman php-koodi sisältää pätkän, joka muuttaa kaikki ”väärät” kirjoitusasut viralliseen muotoon. Pääkehittäjä Matt Mullenweg on halunnut, että wordpress.com-palvelussa esiintyy aina virallisesti rekisteröity nimi. Koodi on näköjään levinnyt myös siihen ohjelmistoversioon, jota bloggaajat käyttävät omilla palvelimillaan.

No tämähän on aivan sietämätöntä! Kai nyt saan kirjoittaa omaan blogiini ihan niin väärin kuin haluan. Mutta miten korjaan tilanteen? Pitääkö kaivaa esiin ja kommentoida pois koodista tuo viheliäinen funktio?

Ei tarvinnut kajota koodiin tähän hätään. Riittää, kun laittaa väärien kirjaimien kohdalle &#numero;-tyyppiset koodit. Näin sain myös tässä kirjoituksessa näkymään pienet kirjaimet. Pieni w on W ja p p.

Podcastien dynamiikkaa

Veivasin yhden jakson kaikista tilauksessa olevista podcasteistani TT Dynamic range meterin läpi. Se mittaa äänitiedoston keskimääräisen äänekkyyden (RMS) ja huipputason ja antaa äänitteelle DR-arvon, joka ilmoittaa sen mikrodynaamisen skaalan desibeleinä. Tallensin mittaustulokset taulukoksi Google-dokumenttiin.

Mittari on kehitetty välineeksi musiikin äänekkyyssodan vastaiseen taisteluun. Jos mittaamani tiedostot olisivat olleet musiikkikappaleita, niiden DR-arvot olisivat oikein hyviä. Puheohjelmien kannalta tilanne on kuitenkin hieman toinen, sillä puheen pitää ennen kaikkea olla ymmärrettävää. Ja pääasia tässä tapauksessa on, niin kuin eilen totesin, että ohjelmien väliset voimakkuuserot ovat tolkuttomia.

Äänekkäimmän ja hiljaisimman ohjelman ero on huikeat 18 desibeliä. Peräti yhdeksän ohjelmaa neljästäkymmenestä ylittää digitaalisen nollatason eli suomeksi sanottuna menee ruvelle. Toisaalta ohjelmista hyvinkin puolet sijoittuu 3–4 desibelin sisään tuonne –20 dB:n hujakoille, joten siirtymät näiden ohjelmien välillä eivät kuulijaa pahemmin hätkäytä.

Tänne on kerätty kiinnostava tietokanta DR-mittarilla mitatuista levyistä.

Parempaa äänitarkkailua radioon

Kuuntelen aika paljon radiota – yleensä aina kun puuhailen jotakin käytännöllistä, siis sellaista, joka ei ole työntekoa, keskittynyttä musiikinkuuntelua, lukemista, kirjoittamista tai jookaamista. Yleensä kuuntelen Yleisohjelmaa, vai mikä Yle radio 1 se nykyään lienee. Mutta kanavaan ei yleensä tule kiinnitetyksi huomiota, sillä en kuuntele ohjelmia radiovastaanottimen kautta, vaan neteitse podcastina ja joskus areenasta. Minulla on kyllä hyllyssä vanha romanialaistyyppinen vastaanotin, jonka kanavanvalitsin on juotettu virallisen kanavan kohdalle, mutta käytän laitetta vain levysoittimen vahvistimena. (En ole vielä onnistunut hankkimaan pohjoiskorealaista radiovastaanotinta, jota ei voi laittaa pois päältä.)

Tilaan podcastit iTunes-ohjelmaan ja kuuntelen ne siinä järjestyksessä kuin kulloinkin sattuu huvittamaan. Muutaman kerran vuodessa Yleisradio tosin rikkoo podcast-palvelunsa, ja ohjelmat joutuu tilaamaan uudestaan. Tästä urakasta on se hyöty, että samalla yleensä löytää uusia mielenkiintoisia ohjelmia. Niitä kertyy lopulta niin paljon, että varastossa on viikkokausiksi kuunneltavaa, eikä silloin auta muu kuin kylmästi poistaa sellaiset, joita ei sittenkään tullut kuunneltua.

Kun kuuntelee erillisiä ohjelmia äänitiedostoista, tulee huomanneeksi sellaisia asioita, joita ei radiolähetystä kuunnellessa havaitse. Lähetyksessä kaikki ohjelmat prosessoidaan samalla tavalla: dynamiikka kompressoidaan ja limitoidaan niin, että lähetyksessä ei ole suuria äänenvoimakkuuden vaihteluja. Podcastina jaeltavissa tiedostoissa sen sijaan on valtavia voimakkuusvaihteluja, paitsi ohjelmien kesken, myös ohjelmien sisällä. Näyttää siltä, että jotkin tiedostot tallennetaan ajastetusti prosessoidusta lähetyssignaalista ja muut tehdään käsin ja toimitetaan podcast-palveluun sitten kun tekijä muistaa.

Tässä on esimerkkinä äänenvoimakkuuden kuvaajat kahdesta ohjelmasta: ensin Huvudstadsregionens nyheter ja sitten Historiasarjoja samassa mittakaavassa.

Huvudstadsregionens nyheter
Historiasarjoja

Kuuntelin ensin hiljaista Kultakuumeen kolumnia, ja kun se loppui ja Huvudstadsregionens nyheter alkoi, talossa helisivät ikkunat ja naapuri putosi tuoliltaan. Selvästi edellinen on otettu lähetyssignaalista, mutta taitaa olla Vegassa ja Yleisohjelmassa myös vähän erilaiset säädöt äänipöydissä. Edes Ykkösaamu ei tule yhtä kovaa, vaikka on kuuntelemistani Yleisohjelman podcasteista äänekkäin.

Ehkä ruotsin kielen asemaa edistetään lähettämällä ruotsinkielisellä kanavalla ohjelmat kovemmalla äänellä?

Olen dynaamisen musiikin ystävä, mutta radion puheohjelmien kuuntelua helpottaisi, jos voimakkuutta voisi jotenkin ennakoida. Pitääkö ruveta käyttämään omaa dynamiikkaprosessointia täällä vastaanottopäässä?

Onkohan kaikissa ohjelmissa äänitarkkailijaa laisinkaan? Joissakin keskusteluohjelmissa pitäisi kuuntelijan käden olla jatkuvasti voimakkuussäätimellä, kun joku keskustelija tuntuu istuvan studion nurkassa ja toisella on mikrofoni suussaan. Tällaista on tapahtunut Pop-talkissa ja Markku Heikkisessä. Ennen maailmassa äänitarkkailijan kuului huolehtia tasapainosta, nyt tehtävä lienee ulkoistettu kuuntelijalle.

Toinen esimerkki ohjelman sisäisestä shokkivaihtelusta on Sadan vuoden sykkeen alussa:

Sadan vuoden syke

Ensin tulee kaupallisradiosävyisen miesäänen puhuma ohjelman tunnus (jonka alku kuulostaa muutetun muotoon ”Tämä on Yle podcast”: pyrkiikö Yleisradio tekemään nimensä lyhennetystä muodosta suomen kielen taivutuksesta irrallisen koodisanan?). Sitten alkaa varsinainen ohjelma. Myös Kvanthoppin puheosuuksien ja äänitehosteiden voimakkuuserot ovat kohtuuttomat.

Lienee niin, että toimittajat itse äänittävät ja editoivat ohjelmansa, ja dynamiikan tarkkailu jätetään herran haltuun eli lähettämöön, jossa kaikki voimakkuuserot puristetaan pois. Ongelma vain on siinä, että yhä useammat radion kuuntelijat kuuntelevat muuta kuin radiolähetystä: siis podcasteja tai areenan tallenteita, ja näiden dynamiikka sitten on mitä sattuu. Jokin yhtenäinen käytäntö pitäisi saada. Pienempi paha on kompressoitu lähetyssignaali. Parasta olisi kuitenkin, että äänitarkkailun taito palautettaisiin kunniaan ja ohjelmille saataisiin vakioitu voimakkuustaso.

Seuraavassa jaksossa mittaustuloksia radio-ohjelmien dynamiikasta.

Kolme euroa seitsemänkymmentäkuusi senttiä

Kokeilin Totuudessa puolisen vuotta Google-mainoksia. Totuuden lukijamittarit näyttivät vähintään muutamia kymmeniä kävijöitä päivää kohti, joten kuvittelin, että siitä joukosta jokunen innostuisi klikkaamaan – vaikka vain uteliaisuuttaan – sivun reunaan ja pohjalle arvottuja mainoksia. Ehkäpä saisin kerättyä edes Kapsin jäsenmaksun verran rahaa, niin että blogi kustantaisi itsensä.

Olihan se hauskaa, kun perunkirjoitusten sarja tuotti asianajotoimistojen ilmoituksia ja perusleirin pyykkipäivän kuvaus veti sivulle pesuainemainoksen. Aikansa nauratti, mutta mainosten tuotto ei naurattanut. Mainoksia on näytetty Totuuden sivuilla 2966 kertaa ja niitä on klikattu 16 kertaa. Arvioidut tulot blogin pitäjälle ovat 3,76 euroa. Google alkaa tilittää rahoja vasta, kun summa ylittää kymmenen euroa. En jaksa odottaa vielä puoltatoista vuotta, vaan mainokset saavat uuden vuoden kunniaksi luvan häipyä. Google taisi olla ainoa, joka tästä kokeilusta jotakin tienasi.

Totuutta on kyllä luettu ilahduttavan paljon. Parhaina päivinä on ollut satoja lukijoita. Suosituimmat jutut kautta aikain ovat Chimborazo, Spotify, Arvottomien jäljillä – 27 vuotta myöhemmin, Kruunuvuori ja Itä-Helsingin kansanhiihto-olojen kehitys 2010-luvulla. Chimborazo tosin on kärjessä lähinnä roskakommenttirobottien ansiosta, mutta noita muita on oikeastikin luettu ja kommentoitukin.

Viime aikoina on blogissa ollut hiljaista, kun olen toiminut lähinnä musiikkianalyytikkona. Tästä aiheesta seuraa uutisia piakkoin. Kansanretkeilijä jatkaa Cho Oyun kertomusta syyskuun 24. päivästä aivan tuota pikaa, ja eiköhän kansanhiihtäjälläkin liene jotain sanottavaa näin kansanhiihtokauden ollessa – ainakin täällä Suomen perimmäisellä laidalla – parhaimmillaan. Seuraavaa kansanretkeilijän juttua odotellessa suosittelen retkitoverin Avaraa maata.