Kirjoituskone

Ajettiin hillitöntä vauhtia pimeää tietä pitkin. Kuplan stereoista huusi Who. Erkki lauloi mukana: behind blue eyes. Tai paremminkin huusi. Whosi.

Tietä reunustivat paksut kinokset, kinosten takana jyrkkä männikkörinne ja pimeässä rinteen juurella jäätynyt lampi. Vaikka tieltä suistuisimmekin, upottava hanki pysäyttäisi auton vauhdin ennen kuin se vierisi jäälle. Katuvalot loppuivat varuskunnan risteykseen. Henkilökunnan asuinalueen kelmeitä valoja näkyi oikealla männikön takana, mutta sitten tuli aivan pimeää.

Tiessä oli muutama jyrkkä mutka, ennen kuin se oikenisi kymmenen kilometrin pituiseksi suoraksi, jossa mutkia on vain pystysuunnassa. Ensimmäisessä mutkassa volkkarin perä luisti ja tömähti penkkaan. Erkki puristi rattia ja ulvoi. Minä pidin kiinni kojelaudan kahvasta ja toivoin, että pysyisimme tiellä vielä parin mutkan verran.

Erkki oli hyvä laulaja. Hänen puheäänensä oli lähinnä basso, mutta hän pystyi laulamaan vahvalla äänellä hämmästyttävän korkealta. Hänen olisi pitänyt olla jossakin bändissä laulajana. Tämän tajusin vasta myöhemmin, sillä kuuntelin tuohon aikaan itse korkealta nenäänsä laulavia uikuttajia enkä ymmärtänyt voimakkaan rintaäänen arvoa.

Stereot olivat täysillä, mutta Erkki ylitti niiden äänen vaivatta.

Erkki ei ollut oikealta nimeltään Erkki. Kaikki ovat jo unohtaneet hänen virallisen nimensä, mutta monet muistavat maakuntalehden katuhaastattelun, jossa hän esiintyi väärällä, sittemmin pysyväksi jääneellä nimellään. Toimittaja oli itsenäisyyspäivän alla kysellyt satunnaisilta ihmisiltä, miten nämä aikoivat juhlistaa Suomen 65. itsenäisyyspäivää. Erkki oli vastannut, että suruliputuksella ja polttamalla kynttilää molemmista päistä. Tätä ei toimittaja tietenkään ollut juttuunsa pannut, vaan jotakin tyhjänpäiväistä ja jo ajat sitten unohtunutta. Mutta nimi oli lehdessä ja jäi elämään: Erkki Virtanen.

Tuolloisista kavereistani Erkillä taisivat jalat olla tukevimmin maan kamaralla, mutta joskus hänkin näytti tulevan hulluksi. Usein näin kävi, kun hän ajoi autoa: hän työnsi päänsä ratin yli ja kiihdytti raivokkaasti, ja vaarallisen ohituksen tai pelottavan äkkijarrutuksen tehtyään ulvoi voimakkaalla äänellään ja takoi kaksin käsin rattia.

Olinkin kerran määrännyt hänet pakkohoitoon. Tein siviilipalvelustani sairaalassa, jossa työnäni oli kantaa kaikenlaista: ruokaa keittiöstä osastoille, raaka-aineita ruokavarastosta keittiöön ja kaikenlaisia sekalaisia tarvikkeita varastoista ympäri suurta sairaalaa. Eräästä varastosta löytyi virallisia lomakkeita, muun muassa päätös psykiatriseen pakkohoitoon määräämisestä. Eipä olisi voinut sattua parempaan tarpeeseen. Täytin lomakkeeseen Erkin tiedot ja lähetin sen hänelle ruskeassa sairaalan kirjekuoressa.

Olimme äsken kaapanneet Erkin kotikerrostalon roskakatoksesta pari banaanilaatikollista jätepaperia kuplan tavarasäiliöön. Takapenkillä oli minun kirjoituskoneeni, matkamallinen Olympia, pari vuotta vanha ja hyväkuntoinen.

Lunta oli jo vuodenvaihteeseen mennessä tullut toista metriä. Tien aurausvallit olivat turvallisen korkeat, kylmää tähtitaivasta vasten värjöttelevät männynoksat lumesta raskaat.

Kolmannen mutkan jälkeen vasemmalle ylämäkeen erkani pieni tie, jota ei ollut muutamaan päivään aurattu. Se vei kaupungin varastoalueelle, jossa oli työmaaparakkeja, puomeja, liikennemerkkejä, betonirumpuja ja katukiviä sekä epämääräisiä koneenosia. Voisi hyvin kuvitella gangsterien siellä käsittelevän vastahakoisiksi käyneitä asiakkaitaan: lumpiot rusahtelevat ja sormet naksuvat kilpaa pakkasen kanssa, joskus räsähtää terävä laukaus – vai oliko se kylmyyden halkaisema männyn runko?

Juuri sellainen syrjäinen paikka, jota voisi luulla hylätyksi: koskaan ei näy työmiehiä ja tavara näyttää joutavalta roinalta. Kuitenkin aina joskus ohi kulkiessa huomaa, että jokin on muuttunut. Jotakin on kadonnut ja jotain muuta on tullut tilalle.

Erkki uskaltautui ajamaan varastotielle, eihän uutta lunta ollut monta senttiä ja tienpätkäkin vain tuollaiset satakunta metriä. Vauhti hiljeni sen verran, että uskalsin päästää kahvasta irti. Ennen varaston porttia oli tiessä levennys, jossa auton sai käännetyksi.

–Tässä.

Erkki sammutti kuplan, ja vähän aikaa oli täysin äänetöntä. Moottori risahti muutaman kerran, sitten avasin oven. Erkki kääntyi ottamaan takaistuimen jalkatilasta muovikassin ja käveli perässäni kääntöpaikan reunaan. Silmämme tottuivat hämärään, katselimme varastoaluetta ympäröivää lumista, harvaa männikköä.

Mitään sanomatta Erkki otti kassistaan armeijan tulenosoituspanoksen, tempaisi lenkistä ja heitti putken hankeen muutaman metrin päähän. Pamahdus pöläytti lunta sivuun, ja näkyviin tuli vähän mustikanvarpuja ja kanervia. Otimme paperilaatikot nokkapellin alta ja kahlasimme kraatterin luo.

Laskimme laatikot kuoppaan ja revimme niiden reunat rikki. Irrottelimme sanomalehtien sivuja ja pöyhimme kasaa ilmavammaksi. Sitten palasimme autolle. Minä otin kirjoituskoneen, Erkki kaivoi repustani retkikeittimen korkkaamattoman butaanisäiliön.

Asettelin kirjoituskoneen paperikasan keskelle ja nostelin lehtien sivuja tiiviimmin sen ympärille. Vanhan sanomalehden etusivulla oli kaksi isoa valokuvaa. Toisen sanottiin esittävän brittien sotalaivoja matkalla Falklandin saarille. Toisessa tuore ylioppilas, puvussaan ja lakki tiukasti päässä, riemuitsi ottamalla hurjat vauhdit leikkipuiston keinussa.

Erkki yritti työntää kaasusäiliötä koneen kirjasinpesään, mutta ei se mahtunut pienestä aukosta. Suojus piti ottaa pois ja panna säiliö kirjasinvarsien päälle lepäämään. Sytytimme paperit monesta kohtaa kasan reunoilta ja kiiruhdimme jälkiämme pitkin auton luo. Tuli tarttui sanomalehtiin hyvin, pian liekit olivat melkein metriset.

Butaanisäiliö kuumeni vähän liiankin äkkiä. Ei mennyt minuuttiakaan, kun se jo leimahti ja tulinen sienipilvi kohosi kolmen, neljän metrin korkeuteen. Pieni aukio valaistui kirkkaasti, mutta räjähdystä ei oikeastaan kuulunut. Vain pehmeä posahdus ja pieni pellin rapsahdus. Kirjoituskoneen muoviosat varmaankin sulivat ja kuminen tela kärähti.

Emme jääneet tutkimaan jälkiä. Istuimme autoon, Erkki kurvasi kuplan tulosuuntaan ja sai taas kovalla kaasutuksella perän heilahtamaan aurausvalliin. Tänne en haluaisi jäädä jumiin, tuskin autossa oli lapiotakaan.

Erkki ajoi taas lujaa, mutta olimme vaiti, Who ja me. Ensimmäisten kalseiden katuvalojen kohdalla Erkki joutui tekemään äkkijarrutuksen, ettei olisi ajanut tietä ylittävän ajokoiran ja tämän ulkoiluttajan päälle. Hän ulvahti peittääkseen meidän molempien säikähdyksen.

Jokin painoi ikävästi takkini taskussa. Tongin sieltä esiin kulmikkaan pahvirasian. Katulamppujen alla näin, että se oli uusi kirjoituskoneen värinauha avaamattomassa pakkauksessaan.

Dogme 14

Osuin muka sattumalta Kajaaniin juuri runoviikon aikana. En missään tapauksessa aikonut seurata mummofestivaalin virallisia esityksiä, sillä vieroksun runoutta pahasti: kirjoitettu runous on selvän asian tahallista sotkemista ja runonlausunta kammottavaa teeskentelyä.

Pidin kuitenkin mahdollisena, että sopivan tilaisuuden tullen karaisisin itseäni oheisohjelmalla. Toreilla ja baareissa oli luvassa runousesityksiä, joita saattoi hiipiä kuuntelemaan muina miehinä, ikään kuin vahingossa paikalle sattuneena. Niistä pääsisi myös helposti pakenemaan huomiota herättämättä, jos esitys äityisi sietämättömäksi.

Viikko-ohjelmassa esiintyi nimitys poetry slam, joka käsittääkseni tarkoittaa suomeksi runonläiskintää. Ymmärsin kyseessä olevan vapaamuotoisen, epämuodollisen tilaisuuden, jossa on useita erilaisia esiintyjiä. Loppupuolella on usein open mic -osuus, jolloin kuka tahansa pääsee esiintymään ilman ennakkovaroitusta.

Kuulostelin pari tällaista tilaisuutta ja petyin. En tosin pahasti, sillä en paljon odottanutkaan.

Pohdiskelin leikillisesti sitä hypoteettista tilannetta, että alkaisin harrastaa, jopa itse tuottaa runoutta. Kehittelin havaintojeni pohjalta säännöstön, joka voisi ohjata runoharrastetta, runodogmi 2014:n.

Runomitta syntyi suulliseen perinteeseen muistamisen apukeinoksi aikana ennen luku- ja kirjoitustaidon yleistymistä. Kun tunnetut tai keksityt kertomukset sovitettiin runomittaan, ne oli helppo palauttaa mieleen ja välittää sukupolvelta toiselle. Kielitaiturit saattoivat myös esitellä etevyyttään mitan käsittelyssä.

Mitallinen runo ja musiikki merkitsivät aika lailla samaa asiaa: runot lienee useimmiten laulettu, veisattu tai ainakin resitoitu rytmikkäästi.

Parissa kuulemassani esityksessä tekijä säesti itseään kitaralla trubaduurityyliin. Olikohan kyseessä kuulijan parhaaksi aiottu harhautus: kun taideruno esitetään lauluksi naamioituna, sitä ei olisi niin työlästä seurata kuin lausuntaa? Mutta täytyy muistaa, että kun mukaan tulee sävel ja soinnut, vaatimukset kasvavat kaksinkertaisiksi. Tekstin lisäksi myös musiikin pitää olla ensiluokkaista ja hyvin esitettyä. Tässä kumpikin runoilija mielestäni epäonnistui.

Kirjoitustaito teki tarpeettomaksi runon tehtävän muistitiedon välittäjänä. Runous jäi elämään lauluina ja eräänlaisena tarkoituksettomana jäänteenä, kirjoitettuina säkeinä. Yritykset ”elävöittää” kirjasta opittuja säkeitä onnistuvat yleensä aiheuttamaan vain kiusaantuneisuutta.

Sääntö 1: Mitallinen runo voi esiintyä vain suullisessa muodossa.

Jos runon tekijä käyttää kirjallisia muistiinpanoja, hänen on syytä pitää ne salassa.

Havainnoimissani runoesityksissä minua kiusasi se, että melkein kaikki esiintyjät lukivat paperista, he eivät siis muistaneet edes omia tekstejään ulkoa. Vapaamittainen tai mitaton runo onkin vaikeampi muistaa ulkoa kuin mitallinen. Kuulijaa esitystilanne lähinnä häiritsee, tekee mieli käydä tempaisemassa paperi itselleen, että saisi rauhassa tutustua tekstiin.

Sääntö 2: Mitatonta runoa ei saa esittää ääneen.

Vapaamittainen tai proosaruno eläköön vain tekstinä paperilla tai näyttöruudulla.

Mitallisesta runosta on peräisin tapa kirjoittaa tai painaa runon säkeet riveittäin. Tämä onkin luontevaa, kun rivi on edellisestä ja seuraavasta erottuva metrinen, lauseopillinen tai ajatuksellinen kokonaisuus. Vapaamittaisessa ja proosarunossa tapa on yleensä tarpeeton ja tuhlaa sitä paitsi paperia. On vakava syy epäillä, että keinotekoinen rivien katkominen on vain tapa saada runokirjoille sen verran paksuutta, että ne kehdataan julkaista.

Sääntö 3: Vapaarytminen runo ladottakoon yleensä täysiksi riveiksi.

Tämä sääntö ei kuitenkaan ole ehdoton. Harvinaisissa tapauksissa teksti voi toimia kielellisen merkityksensä lisäksi visuaalisesti grafiikan tapaan, tuottaen merkityksiä ja elämyksiä myös sillä, miten se sijoittuu kaksiulotteiselle pinnalle. Kolmannen säännön rikkominen edellyttää kuitenkin suurta harkintaa, sillä taitamaton saa helposti aikaan vain huolimattoman tai teeskentelevän vaikutelman (toki sekin voi olla tahallinen esteettinen pyrkimys).

En tietenkään tahdo kiistää itse runokielen merkitystä: kuvallisuutta, odottamattomia assosiaatioita, kauniita, rumia tai synteettisiä sanoja, tyylillisiä harhautuksia, rytmin imua, mitä kaikkea sitä onkaan. Runollisen ilmauksen törkeää salakuljettamista pahaa-aavistamattoman proosanlukijan eteen.

Ei, tarkoitus on vain selkeyttää käytäntöjä, raivata turhia ja haitallisia jäänteitä ja huuhtoa pois runon esittämiseen usein miellettyä huijauksen makua.

Keltainen kirjasto

Dogmaattisten sääntöjen keksiminen on kivaa.

Jos vaikka lukisi koko Tammen Keltaisen kirjaston. Siihen kuuluu huhtikuussa 2014 450 kirjaa. Kirjat pitäisi lukea siinä järjestyksessä kuin ne ovat ilmestyneet sarjassa, alkuteosten ilmestymisjärjestys ei kävisi, saati sitten mikään vapaavalintainen järjestys.

Kirjat pitäisi ostaa itselle kovakantisina. Ensipainos ei ehkä olisi aivan välttämätön vaatimus, mutta hyvä lisä kunnon haasteita kaipaavalle lukijalle. Kirjat pitäisi paitsi lukea, myös ostaa numerojärjestyksessä. Seuraavaa kirjaa ei saisi ostaa, ennen kuin edellinen on luettu.

Meneillään oleva kirja olisi siten hyvä pitää aina mukana. Ajattelepa, että sinulla on menossa numero 11, joka on John Steinbeckin Vihan hedelmät. Ja kuinka ollakaan, työmatkalla vieraassa kaupungissa huomaat aamupäivällä divarissa numeron 12, Goffredo Parisen Kauniin papin! Jos olet jo Vihan hedelmien loppupuolella, voit mennä kahvilaan tai läheiseen puistoon – jos on lämmin vuodenaika – ja lukea kirjan nopeasti loppuun. Keinotekoisen nopea lukeminen ei kuitenkaan ole sallittua, vaan on luettava sellaisella itselle sopivalla romaaninlukunopeudella, että ehtii tajuta lukemansa. Mutta voi että, jos sinulla on paljon velvollisuuksia hoidettavana ja junasi lähtee illansuussa! Tapaamiset on koetettava pitää mahdollisimman lyhyinä, on luettava lounaallakin. Kirjaa ei saa varata, joten sopii vain toivoa, että se on vielä myymättä, kun matkalla asemalle ryntäät divariin ja luet viimeisen sivun tuulikaapissa.

Mutta Vihan hedelmissä on 443 sivua. Jos olet aamulla vasta sivulla sata, toivoa ei ole ja saat hoidella päivän työt kaikessa rauhassa. Entäpä jos kaupassa olisi tarjolla myös numero 13, Nikos Kazantzakisin Viimeinen kiusaus? Sitä et saa ostaa, ennen kuin Kaunis pappi on ostettu ja luettu.

Kontiomäki

Olen ottanut kuvan Kontiomäen asemalla kesällä 1982 ilmeisesti odotellessani työtoverieni kyytiä metsänmittaushommiin. Mitä saattaa päätellä ajankohdasta, paikasta ja kuvan keskellä häämöttävästä kulkuneuvosta? Paljonkin!

Tuona kesänä kuvattiin Kainuussa Arvottomat-elokuvaa, ja tämä kuva saattaa kytkeä minut sensaatiomaisella tavalla elokuvan tapahtumiin. Olen aikaisemmin kirjoittanut Arvottomien junista ja erään tärkeän seisakkeen nykytilasta. Melkein elokuvan lopussa Manne hyvästelee Veeran tuolla seisakkeella lähtiessään viimeisen kerran tapaamaan Hagströmiä.

Tässä kuvassa on  aamupäivä, ja etelän suunnasta saapuu asemalle lättähattu, joka on matkallaan Pohjois-Karjalasta Kainuuseen pysähtynyt Juurikkalahdessa. Ja erittäin mahdollisesti ottanut sieltä kyytiinsä Veeran.

Kadonnut majakka

Tämä majakka on vielä tallella

Lapsen on hyvä aloittaa muumeihin tutustuminen viimeistään viisikymmenvuotiaana – eivät muumiromaanit tosin kovin paljon pienempien lasten juttu olekaan. Kirjastossa ne kuitenkin täytyy hakea lastenosastolta.

Romaanin Muumipappa ja meri (Pappan och havet, 1965) alkulehdille Tove Jansson on piirtänyt ilmakuvan majakkasaaresta, johon muumiperhe muuttaa syksyksi. Kuvassa annetaan jopa paikan koordinaatit: 60° 7’ 12” pohjoista leveyttä ja 25° 45’ 50” itäistä pituutta. Paikka on täällä. Siis avomerellä, yli neljän kilometrin päässä lähimmistä luodoista. Sattumoisin viiden ja puolen kilometrin päässä koillisessa sijaitsee Tove Janssonin kesäsaari. Ruotsinkielinen Wikipedia – paremmin kuin suomenkielinen – tietää tämän ja osaa myös kertoa, että merenpohjassa on tässä kohtaa kari kahdentoista metrin syvyydessä.

Muumiperheen purjehdus saarelle kestää kaksi yötä. Oikein hitaasti matkaten tämän ajan voisi saada kulumaan, jos lähtee liikkeelle Porvoon sisäsaaristosta. Onko Muumilaakson esikuva jossakin Pellingissä tai Emäsalossa?

Luin Muumipapan ja meren suomenkielisen vuoden 2008 painoksen, ja siinä siis oli mainittu piirros koordinaatteineen nimiölehteä vastapäätä. Uteliaisuuttani vilkaisin kirjastossa uudempaa ja kiiltävämpää painosta vuodelta 2010. Siitä piirros puuttui! Mitä on tapahtunut? Onko muumien majakkasaari haluttu jälkikäteen salata?

Eikö saari olekaan Tove Janssonin mielikuvituksen tuotetta? Onko meressä tuolla paikalla todellisuudessa jotakin, jonka olemassaolo on myöhemmin katsottu parhaaksi kiistää?

Söderskärin majakasta itäkaakkoon

Olen itsekin katsellut tuota meren kohtaa etäältä lännestä, Söderskärin majakan tornista kahdenkymmenen kilometrin päästä. Kuva on syyskuulta 2012. Saarta, saati majakkaa, siellä ei näy, mutta kun annat katseesi kulkea kuvan keskeltä Kokkomaan ja Synnerstlandenin luotojen yli horisonttiin aivan kuvan vasempaan reunaan, etkös näekin juuri ja juuri pienen mustan pisteen? Onko se Mörkö, joka jäälautallaan kelluen etsii majakkasaarta, Muumipeikkoa ja lyhtyä?

Tove Jansson poistui kesäkuussa 2001, päivälleen 12 vuotta sitten. Mutta ehkä hän ei poistunutkaan siinä mielessä kuin luulemme, vaan jatkaa oleskeluaan aavesaarella tai vedenalaisessa majakassa. Ehkä hänen rauhansa turvaamiseksi tieto paikan sijainnista on poistettu kirjan myöhemmistä painoksista.

Vai kävikö niin, että Muumipappa ja meri -romaanissa oudolla tavalla henkiin herännyt saari ei lopulta rauhoittunutkaan, niin kuin kirjassa väitetään, vaan jatkoi kouristeluaan ja lopulta mureni ja vajosi majakkoineen ja muumeineen meren syvyyksiin? Ja tiedon pimittämisellä haluttaisiin rauhoittaa paikka meriarkeologeille ja kirjallisuudentutkijoille?

Ensi vuoden elokussa Tove Jansson täyttää sata vuotta. Julkaistaanko silloin uutta tietoa tästä mysteeristä? Haluaisin kyllä selvitellä asiaa jo sitä ennen, mieluimmin itse paikalla käyden. En omista venettä, mutta  ystäviini kuuluu muuan väkivahva sammakkomies. Innostuisikohan hän lähtemään tutkimusretkelle?

Näkinkengät on irrotettu rasian pinnasta