Tolkutonta mestarointia

Kuvassa on Super Trouper -kappaleen äänenvoimakkuuden kuvaajat kolmesta eri julkaisusta. Ensimmäinen (vihreä) on levyltä Super Trouper (Polydor 800 023-2), joka on varhainen CD-julkaisu luultavasti vuodelta 1983. Sininen on kokoelmasta Thank You For The Music vuodelta 1994 (Polydor 523 472-2). Punainen on laatikossa The Complete Studio Recordings (Polar 987 232-7) vuonna 2005 julkaistu äänite.

Levy-yhtiöt ovat myyneet suositut äänilevyt kuuntelijoille moneen kertaan. Jo LP-levyistä otettiin useita painoksia, ja jotkin alkuperäisjulkaisua myöhemmät painokset saattoivat olla halvalla tehtyjä: ohuemmalle vinyylille prässättyjä, huonommin painatuksin varustettuja.

CD-ajan ensimmäisellä julkaisukierroksella siirrettiin LP:tä varten tehdyn masternauhan materiaali yleensä sellaisenaan, käsittelemättömänä, CD:lle. Sitten 90-luvulla alkoi ns. remaster-julkaisujen aika, joka jatkuu yhä. Abban tapauksessa on menossa laskentatavasta riippuen neljäs tai viides CD-julkaisukierros. Kuuntelijoille uskotellaan, että äänite saadaan uusimman tekniikan avulla kuulostamaan kerta kerralta yhä paremmalta.

Mitä näille äänitteille on sitten tehty? Vihreä vastaa soinniltaan todennäköisesti melko tarkoin vuonna 1980 julkaistua LP:tä. Se soi melko hiljaa, ja CD:n dynamiikka-alueesta on jäänyt hyödyntämättä noin neljännes. Sininen on kokenut käsittelyä: se on selvästi voimakkaampi, ja loppupuolella muutama voimakkain huippu leikkautuu. Äänite kuitenkin kuulostaa miellyttävältä. Uudelleenmasteroinnin onkin tehnyt Abba-soinnin alkuperäisiin luojiin kuuluva Michael B. Tretow.

Punaisessa nupit onkin sitten väännetty yhteentoista. Joka ikinen rummunisku leikkautuu, ja kertosäkeissä muukin materiaali ylittää dynamiikka-alueen rajat. Edellisissä äänitteissä erottuu hieman ennen loppua hiljaisempana jakso, jossa komppi jää yhden kertosäkeen ajaksi pois. Punaisessa se yltää reunoihin saakka, kun voimakkaammat kohdat valuvat reunoilta ulos.

Jos kuuntelee pelkkää punaista versiota, se ei kuulosta sinänsä pahalta. 2000-luvun kuuntelijan korvat on totutettu äärimmilleen kompressoituun tasapaksuun sointiin. Signaalin leikkautumisesta aiheutuvan särönkin voi kokea jonkinlaisena lämpönä tai täyteläisyytenä. Mutta totuus paljastuu vertailussa: tämä ei ole oikeaa Abba-sointia.

Tähän vuoden 2005 mestarointiin on syyllistynyt Henrik Jonsson Masters of Audio -firmasta. Alkuperäiset äänitteet on digitoinut Johan Funemyr. Nykyään kaupoissa oleva The Albums -laatikko sisältänee nämä samat pilatut versiot.

Eksaktin estetiikan laboratorio peruu aiemmat väitteensä ”definitiivisistä versioista” ja kehottaa musiikinkuuntelijoita varovaisuuteen. Pitää varmistua, että CD:n valmistuksessa ovat korvat olleet käytössä: masterointitiedoista pitää ainakin löytyä Tretowin nimi. Näin onkin laita vuoden 1997 julkaisuissa (remastered in 24 bit by Jon Astley and Tim Young with Michael B. Tretow). Autenttista Abba-sointia haluavia kannustetaan suuntaamaan käytettyjen levyjen kauppaan tai vanhempien sukulaisten tai kavereiden levyhyllylle ja kuuntelemaan vuosina 1973–1982 julkaistuja LP-levyjä.

Osasivatko ne rokata?

Voiko sanat Abba ja rokki kirjoittaa samaan lauseeseen ja silti välttää hullun paperit? Kannattaa ainakin unohtaa heti kaikki ne laulut (2), joiden nimessä on sana rock, samoin sellaiset nolot hetket kuin Does Your Mother Know ja Watch Out. Mutta huhtikuussa 1981 bändi oli hyvässä iskussa ja sähkökitaroihin (Wellander ja Ronander) väännettiin lisää säröä. Tuolloin nauhoitettiin Dick Cavett meets Abba, jossa lörpöttelyn jälkeen päästiin asiaan ja esitettiin studioyleisön edessä yhdeksän kappaletta. Viisi niistä on julkaistu laatikossa The complete studio recordings, ja loput saa aktiivinen kuulija kaivaa maanpäällisistä ja -alaisista lähteistä. Virallisesta julkaisusta puuttuu Summer Night City, mutta Eksaktin estetiikan laboratorion hallussa olevasta Suojelupoliisin toimittamasta tallenteesta käy selvästi ilmi, että siinä soitetaan rokkia.

Tässä kuitenkin Gimme, Gimme, Gimmen intro. Anders Eljasin vasen käsi on CP-70:n ja oikea käsi Arp Odysseyn koskettimilla.

Agnethan hampaat

Eksaktin estetiikan laboratoriossa paiskitaan lujasti töitä kulttuurihistoriallisesti merkittävien tutkimusongelmien parissa. Muuan laboratoriota viime aikoina työllistänyt tärkeä musiikkitieteellinen ongelma koskee Agnetha Fältskogin hampaita.

Kuvassa Agnetha, 22, laulaa kappaletta People Need Love vuonna 1972. Etuhampaita erottaa selvä väli. Hammasväli näkyy useissa nuorta Agnethaa esittävissä kuvissa. Laboratorio on käynyt läpi 1970-luvun kuvamateriaalia ja havainnut, että hammasväli erottuu vaihtelevasti, kunnes se vuoteen 1978 mennessä näyttää tyystin kadonneen. Tässä haastattelukuva elo-syyskuulta 1976:

Agnetha haastattelussa
Agnetha haastattelussa

Hammasrivi tosin näyttää yhtenäiseltä jo Ring Ringin kansikuvassa, joka on otettu 1972. Kuvakulma on kuitenkin toinen (vasemman posken puolelta), ja väli ei ehkä näy siitä suunnasta – tai sitten kuvaa on retusoitu. (Ring Ring ilmestyi 26.3.1973, mutta sen kansikuva on samasta sessiosta kuin marraskuussa 1972 julkaistun singlen He Is Your Brother kansi.)

Tehtiinkö Agnethan oikealle etuhampaalle jotakin vuosina 1976–1978? Oikaistiinko sitä lähemmäs keskilinjaa tai levennettiinkö jollakin tavalla? Minkälaisia operaatioita hampaille kyettiin tuohon aikaan tekemään, voitiinko hammasta laajentaa vaikkapa vähitellen? Vähittäinen laajennus tai oikaisu selittäisi sen, että tarkkaa muutoksen ajankohtaa ei pysty kuvien perusteella sanomaan. Vältettiinkö tarkoituksellisesti oikealta puolelta otettujen kuvien julkaisemista? Oheiset kuvat ovat videokaappauksia, ja videokuvaahan ei 1970-luvulla osattu pahemmin retusoida.

Laboratorio konsultoi seuraavassa vaiheessa hammasasiantuntijoita. Lisäksi olisi tutkittava äänilevyjä kuuntelemalla, muuttuiko Agnethan ääntämys mainittuna aikana. Etenkin suun etuosassa äännettävät konsonantit (s, t, f jne.) paljastavat hampaiston muutokset.

Bennyn erikoispiano

Muistan lapsuuteni ratkaisevista musiikkikokemuksista sen, että Bennyllä oli Waterloossa vähän erikoinen piano. No, olen nyt vähän kahlannut läpi materiaalia eli Abban definitiivistä editiota The complete studio recordings. Se sisältää myös kaikki Abban musiikkivideot, vaikka ei niitä aikoinaan videoiksi sanottu. Waterloon ja Ring Ringin videot on selvästi kuvattu samassa sessiossa: lavastus ja kuvakulmat ovat samat, bändillä on samat meikit naamassa, vaatteet vain on vaihdettu välillä. Ja niissä on molemmissa tuo Bennyn erikoispiano. Mutta eihän se ole piano ensinkään. Sehän on, perhana, Schiedmayerin celesta!

Kovaa peliä Mikkelissä

Valkea sisältä valaistu konserttitalo sinisessä iltahämyssä lammen rannalla

Celestansoittaja kävi ennen konserttia kiertämässä lammen ja kuvasi työhuoneensa ulkoa.

Gimpin 2.6-versio ei saa auki 50D:n raakakuvia, mutta osaa avata niistä Adoben työkalulla muunnetut  DNG-tiedostot. Uusi Gimp sisältää UFRaw Photo Loader -lisäosan, jolla voi tehdä kuvalle säätöjä ennen kuvan varsinaista avaamista Gimpissä. Saas nähdä olisiko tästä pysyvämmäksi työkaluksi. Tai saisivatko viiskymppiselle suoran tuen seuraavien neljän viikon kuluessa?

Tämmöinen isoja tasaisia pintoja sisältävä kuva näyttää JPEGiksi tallennettuna siltä, kuin siinä olisi pysty- ja vaakasuoria kankaan kuituja – varsinkin ulkoisessa 19 tuuman ViewSonic-töllöttimessä, ei niinkään MacBook Pron omassa ruudussa. Ja sitä pahemmin, mitä enemmän unsharp maskia tuli Gimpissä käytettyä. Digikuvauksen ilmaisuus: pitää varmaan seuraavaksi hankkia tuhannen euron töllötin, että pystyy kunnolla käsittelemään kuvia.

Ja Gimp hävittää exif-tiedoista alkuperäisen kameran tallentaman kuvausajan. Löytyisiköhän jostakin asetus, ettei se tekisi niin.

Masiinat ja musikantit 4

Muistutan ankarasti Totuuden lukijoita siitä, että perjantaina 3.10. kello 19 on musiinakonserttisarjan neljäs jakso Sellosalissa. Tällä kertaa Juvenalia ja yliopiston elektronimusiikkistudio tarjoavat minimalismipainotteisen ohjelman. Esiintyjät: Bottle Consort, Helsinki Mobile Phone Orchestra, Pauli Laine, Hellevi Lassfolk, Musiikkiopisto Juvenalian ja Pakilan musiikkiopiston huiluorkesteri, Jouni Stenroos, Matti Sunell ja Jari Suominen. Säveltäjiä ovat mm. Pauli Laine, J-P Lehto, Steve Reich, Otto Romanowski, Matti Sunell ja Jari Suominen. Mika Kirsi on laatinut taas hienon julisteen.

CD-kotelo

Led Zeppelin IV -CD-levyn kannet

Melkeinpä toivon CD-kotelon keksijälle samaa kohtaloa kuin sokeripalan kaksittaispakkauksen keksijälle. Tarinan mukaanhan keksijä pettyi niin katkerasti siihen, että ihmiset eivät osaa avata sokeripakkausta taittamalla, vaan repivät sen päistä auki, että riisti itseltään hengen. En minäkään tiennyt oikeata tapaa, ennen kuin kuulin tämän tarinan. Siitä lähtien olen aina tunnollisesti avannut sokerin virallisella tavalla, silloin kun olen halunnut kahviini sokeria. Nykyäänhän on olemassa myös muita kerta-annospakkauksia, kuten päästä revittävä paperiputki, joka sisältää usein ruskeaa suurikiteistä sokeria. Usein sokeripalat ovat kahviloissa saatavissa ilman joutavia pakkauksia, mikä on hyvä asia. Kaikkein parasta tietysti olisi, jos ihmiset eivät käyttäisi sokeria ollenkaan, vaan säästäisivät hampaitaan. Eikä se kahvikaan nyt niin tarpeellista ole.

Minulla on vahvat epäilykset CD-kotelon perkeleellisestä alkuperästä. Niin armottoman varmasti se on vakiinnuttanut yleismaailmallisen standardiasemansa. Jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan se on aiheuttanut murhetta musiikin kuuntelijoille ja sittemmin kaikille tietokoneen käyttäjille.

Vinyylin ja CD:n äänentoistosta voidaan keskustella toisessa jutussa, ja tässäkin vain muutama sana itse levystä. Ei vinyylilevyä eikä CD:täkään ihan miten vain voi käsitellä. Se ero niissä kuitenkin on, että jos vinyyliin tulee naarmu, se yleensä silti soi, vaikkakin napsuen, mutta CD voi mennä naarmusta kokonaan toimimattomaksi.

Vinyylin pahvikotelo ei paljon kolahduksista välittänyt. Jos sen pudotti, kulma saattoi vähän rypistyä, mutta haitta oli pelkästään kosmeettinen. CD-kotelo hajoaa yleensä aina pudotessaan. Keskiön hampaista katkeaa puolet ja saranaulokkeet murtuvat. Levy sinkoilee pitkin lattiaa ja naarmuuntuu.

Eikö riittänyt, että levyä pitää varoa kuin mikroskooppinäytettä: ottaa kiinni reunoista ja varoa tekemästä sormenjälkiä? Pitikö vielä kotelostakin tehdä sellainen, että sitä pitää käsitellä kuin korttitaloa?

Entä sitten useamman levyn kotelot? Vanhanaikaisessa paksussa kotelossa, johon mahtuu kahdesta neljään levyä, on yksi levy ostettaessa aina irrallaan ja hölskyy kotelossa naarmuuntuen. Uudemmat ohuet kahden levyn kotelot vaativat kirurgin tarkkuutta: koteloa on käänneltävä käsissä ja tutkittava suurennuslasin avulla, mistä kohdasta saa kynnellä varovasti nostamalla auki salalokeron, johon toinen levy on piilotettu. Jos kääntää väärästä paikasta, kotelo raksahtaa pirullisesti hajalle.

Vinyylilevyn mukana menetettiin levynkannen ja sisäpussin kuvitus- ja tekstitila. Menetystä on yritetty korvata monisivuisilla CD-vihkoilla. Mutta yritäpä saada paksu vihko siistinä ulos puolen millimetrin raosta pidikkeiden alta! Ja saako sen muka rypistämättä paikalleen takaisin? Kirjaston levyjen tekstivihkot ovatkin yleensä enemmän tai vähemmän riekaleina.

Ehkä tällaisilla sorminäppäryyttä kehittävillä harjoitteilla yritetään korvata sitä kosketusaistillista tyydytystä, jota ennen saimme vinyylilevyjen kansien käsittelemisestä.

Sittemmin on tullut osittain pahvisia levykoteloja, ja ehkä muovitkin osataan tehdä nykyään vähän pehmeämmiksi, niin etteivät ainakaan kaikki keskiön hampaat katkea heti. Tällaisia koteloita on jo lähes siedettävää käsitellä.

Tuli sitten DVD ja isommat, arvokkaamman näköiset kotelot. Tähän mennessä olen tavannyt yhden toimivan tavan, jolla levyn saa irrotettua kotelosta, ja seitsemän sietämätöntä kiinnitystä. Lieneekö kysymys patenteista vai tahallisesta kiusanteosta? Kirjasto liimaa koteloihin varoitustarroja: levy menee helposti rikki, siis muista painaa keskeltä, älä revi reunoista! Siinä tuskan hiki lentää, kun levy ei lähde irti millään: etusormi menee pian kotelon pohjasta läpi ja levy taipuu uhkaavasti reunoista muiden sormien vetäessä. Jokohan kohta räsähtää ja tulee maksettavaksi kallis korvaus?

Kaupasta voi ostaa yksinkertaisia ikkunallisia suojakuoria nivaskan kohtuulliseen hintaan. On siis oletettava, että optinen levy viihtyy aivan hyvin sileässä pussissa eikä sitä tarvitse ripustaa keskiöstään muovikoteloon. Mitä vikaa on sellaisessa pakkauksessa, joka olisi kuin vinyylinkuori pienoiskoossa? Olisi pahvikuori ja sen sisällä levy pehmustetussa sisäpussissa. Molempiin voitaisiin painaa, lisäksi pahviin mahtuisi sisälle taiteltava lehtinen. Tällaisia kuoria on viime aikoina alkanut näkyäkin.

Led Zeppelin IV -CD-levyn kannet

Beatles

Täällä kansanpopparin kotona, Eksaktin estetiikan laboratoriossa ja Mellunkylän tieto ja tuska -konsernin päämajassa – jotka kaikki sijaitsevat saman katon alla – on syöty täytekakkua: huhtikuun 22. päivänä tuli nimittäin kuluneeksi 45 vuotta siitä, kun Beatlesin ensimmäisen LP:n Please Please Me julkaisemisesta oli kulunut kuukausi. Levyhän ilmestyi Englannissa maaliskuun 22. päivänä 1963.

Parasta tällä levyllä ovat alun ja lopun rokit: I Saw Her Standing There ja Twist and Shout. Kansanpoppari on kuullut noin miljardi taidemusiikkiesitystä, mutta niistä yksikään ei ole koskettanut siten kuin Johnin laulu Twist And Shoutissa: kuulija ikään kuin murtuu, jäsenistä katoaa voima ja riemukas itku pyrkii valtaamaan ihmisen.

Beatles äänitti heti perään toisen levynsä With The Beatles, ja se julkaistiin marraskuun 22. päivänä – samana päivänähän Dallasissa vähän ammuttiin. Kummallakin levyllä on kahdeksan omaa ja kuusi muiden säveltämää kappaletta. Kansanpoppari pitää kakkoslevyä hieman parempana kokonaisuutena.

Yhtye oli tavattoman tuottelias: vuosina 1963, 1964 ja 1965 se julkaisi kunakin kaksi levyä. Syyskuun 12. päivänä 1965 oli kulunut kuukausi ja 6 päivää Help!-levyn ilmestymisestä ja Rubber Soul ilmestyisi alle kolmen kuukauden päästä. Kesäkuun 1. päivänä 1970 oli kulunut kolme viikkoa Beatlesin viimeisestä julkaisusta Let It Be (levy oli tosin äänitetty jo pitkälti toista vuotta aikaisemmin).

Kansanpopparin tutkimukset ja pohdinnat viittaavat tätä nykyä siihen, että Beatlesin tuotanto oli parhaimmillaan vuosina 1965 ja 1966 ja huipentui levyihin Rubber Soul ja Revolver. Kehitys oli huima: kolmessa vuodessa Love Me Dosta sellaisiin kappaleisiin kuin Eleanor Rigby ja Tomorrow Never Knows. Sgt. Pepper on totta kai hyvä ja ansaitsee historiallisen kunniapaikkansa, mutta se oli myös lopun alku. Edellisillä levyillä Beatles oli vielä rokkibändi.

Kun editoimme 1997 Imun taidemusiikkilevyä, tietokoneilta meni ristihäivytysten laskemiseen minuutteja. Laitoimme noiksi ajoiksi soimaan Rubber Soulin, ja sitten jaksoimme taas kuunnella Kurtágia ja kumppaneita ainakin puoli tuntia.

Kansanpoppari on tähän asti palvonut Paul McCartneya jumalana. Runsas levyjen kuuntelu ja dokumentteihin tutustuminen on sittemmin osoittanut, että John Lennon on yhtä lailla musiikillisesti merkittävä ja lisäksi mitä ihailtavin historiallinen henkilö. Niinpä kansanpoppari voi nyt väittää olevansa sekä Lennon- että McCartney-fanaatikko.

Karlheinz Stockhausen

Avaruusmatkailussa eletään vilkasta aikaa. Kiinalaiset ovat lähettäneet ihmisen avaruuteen ja suunnittelevat kuulentoa. Yhdysvalloissakin kaavaillaan paluuta kuuhun ja Marsiin aiotaan matkustaa lähivuosikymmeninä. Marsia on tutkittu luotaimin ja laskeutumislaittein; nyt on lähetetty vempain myös Merkuriusta tutkimaan. Kansainvälistä avaruusasemaa rakennetaan, ja upporikkaat pääsevät pistäytymään avaruudessa turisteina.

Tämän viikon keskiviikkona, 5. joulukuuta, lähti matkaan erikoislaatuinen avaruusalus. Sen määränpää on kauempana kuin yhdenkään tähänastisen lennon, nimittäin Sirius 8,7 valovuoden päässä. Aluksessa on yksi matkustaja, ja se lähti matkaan yllättävästä paikasta, Saksasta, keskeltä taajaan asuttua Eurooppaa. Pilvisen ja sateisen sään vuoksi lähtöä ei voitu paljain silmin seurata maan pinnalta, ja siitä ilmoitettiin julkisuuteen vasta perjantaina 7. joulukuuta.

Siriuksella ei ole havaittu planeettoja, ja jos planeettoja olisi, mahdollinen elämä olisi säteilyn vuoksi alkeellista, bakteerien kaltaista. On siis epäselvää, mikä on matkustajan tarkka kohde.

Stockhausen on ensimmäinen ”nykysäveltäjä”, jonka opin tietämään nimeltä. En ole aivan varma, milloin tämä tapahtui. Ehkä jo peruskoulussa, jonka musiikkikirjassa (Pohjola–Cederlöf: Musiikin maailma, Musica III, sivu 227) mainitaan Gesang der Jünglinge esimerkkinä elektronisesta musiikista, tai sitten lukiossa, jonka kirjassa (Helistö–Pohjola–Urho: Musiikki eilen ja tänään 1, Musica IV, sivu 193) on näyte lyömäsoitinkappaleesta Zyklus. (Tällä ei kylläkään ole tekemistä sen kanssa, että minusta tuli lyöjä, sillä siihen innostukseni lähti rumpusetin soitosta. Alun perin minusta piti tulla Jarren kaltainen elektronisen popin säveltäjä: kuvittelin istuvani syntetisaattorien ympäröimänä ja väänteleväni laitteista avaruudellisia sointeja.) Ehkä lukiossa opettaja soitti musiikkitunnilla Gesangia.

Aivan varmasti muistan sen, että kun lukion loppuaikoina keksimme, että Sotkamon kirjastosta saattoi lainata levyjä, ja ryhdyimme tekemään hamstrausmatkoja ja kun musiikillinen yleissivistykseni tämän johdosta kasvoi alkuräjähdyksen lailla, lainaamieni levyjen joukossa oli Deutsche Grammophonin levy, jossa ykköspuolella oli Gesang der Jünglinge ja kakkospuolella Kontakte. Gesangiin ihastuin, mutta Kontaktesta en välittänyt läheskään yhtä paljon. Nyt vanhemmiten olen kallistunut sille kannalle, että vaikka Gesang on mitä olennaisin ja hienoin kappale, Kontakte on sittenkin jykevämpää kamaa.

En tunne Stockhausenin tuotantoa perinpohjaisesti, mutta minulle hän on modernin 1900-luvun säveltäjän perikuva: itsevarma, jopa röyhkeä, aina uutta etsivä, jopa kiusallaan vaikeaselkoinen. Konstruktivistisessa taiteessa, jota 50-luvun sarjallisuus edusti, on oma ankara viehätyksensä. Luulen, että hän on tehnyt joitakin juttuja aivan piruuttaan. Esimerkiksi Helikopterikvartetto: tehdäänpä nyt tällainen ja katsotaan suostuvatko esittämään. Ja hullut suostuivat: niin suuren arvovallan oli Stockhausen onnistunut hankkimaan ja institutionalisoimaan itsensä. Vähän samassa asemassahan on naapurimaan ikätoveri Boulez, joka nyt on ainoana 1900-luvun isoista pojista hengissä.

Stockhausen vieraili Helsingin biennaalissa 1989. Savoy-teatterissa hän iltapäivisin puhui musiikistaan ja iltaisin oli konsertti. Seurasin muistaakseni kaikki tilaisuudet. Stockhausen esitti yleisölle välillä kysymyksiä varmistaakseen, että kuulijat olivat ymmärtäneet mistä hän puhui. Kysymykset koskivat aivan musiikinteorian perusasioita, mutta kukaan ei uskaltanut vastata. Lopulta joku katkaisi kiusallisen hiljaisuuden ja vastasi Kalevi Ahon äänellä saksaksi (Stockhausen käytti englantia).

Opiskeluajaltaan Stockhausen kertoi jutun, että kun sävellyksenopiskelijat kohtasivat konservatorion käytävällä, toinen vihelsi 12-sävelrivin ja toisen piti heti viheltää rivi takaperin. Taisin innostua tästä: joitakin aikoja myöhemmin Freda 25:n viemäristudiossa vietettiin dodekafonisia diktaattiharjoituksia aamulla kello kuusi, osanottajina Ollila, Sainio ja Sunell. Se jäi kyllä yhteen kertaan.

Stockhausenin vierailun aikana minulla oli kova yskä. Viisainta olisi tietysti ollut jäädä kotiin paranemaan, mutta en halunnut jäädä esityksistä paitsi. Kehitin sitten Savoyssa erikoisyskinnän: aina kun yskähdys oli tulossa, panin käsivarren suun eteen ja kumarruin. Yskähdys oli pelkkä nytkähdys, eikä ääntäkään kuulunut.

Omassa musiikissani on yksi tietoinen lainaus Stockhausenilta. Kappaleessa Now… can you stop it? (Hommage à György Ligeti) on kohdassa 3.47–4.10 Ligetin lausumasta [ka]-tavusta ja myöhemmin pelkästä [k]-alukkeesta tehty stereokentässä lentävä ja nakuttava olio, joka asettuu keskelle ja hidastuu rytmiltään, kunnes se synnyttää kappaleen loppukysymyksen: can you stop it? Esikuva on Kontakten kymmenennen osan (Struktur X) alussa oleva pyörteilevä narina, joka asettuu paikalleen, harvenee pulputukseksi, kunnes yksittäiset pulssit muuttuvat säveliksi ja häviävät kaikuun.

Myyrä

Tässä taannoin Tinnitus osallistui metromusiikkikilpailuun kappaleella Myyrä. Kilpailun julistaminen uutisoitiin aikanaan sanomalehdissä, ja otsikoissa puhuttiin sävellyskilpailusta. Nettisivulta sitten selvisi, että kilpailu kuuluukin lähinnä nuorisotoimen alaan. Informaatiokin oli sen mukaisesti epäselvää ja hajanaista, ja kilpailun otsikko oli ”metromusiikkidemokilpailu”. Mutta koska järjestäjät eivät olleet tajuneet laittaa osallistujille ikärajaa, ja koska konkreettinen kulkuvälinemusiikki kuuluu Tinnituksen ydinosaamispainopistealueulottuvuuteen, päätin kuitenkin osallistua.

Kilpailun esittelyssä sanotaan heti kärkeen, että musiikkia on tarkoitus tehdä nimenomaan metron äänistä: ”Kaikilla on varmasti mielikuva miltä metro kuulostaa, mutta millaista musiikkia metron äänistä voisi tehdä?” Niinpä päätin säveltää kappaleen pelkästään niistä ääninäytteistä, jotka järjestäjät tekijöille tarjosivat. Myyrässä ei ole käytetty yhtään synteettistä aaltomuotoa, ja vähäinen säveltasollinen aineskin on suodatettu metroäänitteistä (muistaakseni tunnelissa1- ja tunnelissa2-nimisistä näytteistä, äänitiedostotkin ovat vielä tätä kirjoitettaessa julkisesti kuunneltavissa).

Kävi niin, että Myyrä oli kilpailun ainoa vain metroäänistä laadittu kappale. Useimmissa kappaleissa ääninäytteitä oli käytetty sellaisinaan tai lähes sellaisinaan, tehosteena muuten tavanomaisen musiikin seassa. Tällainen oli myös voittajakappale: folktyylinen akustinen kitara ja efektoitu laulu, taustalla tunnelmaraitana metroääniä peräkkäin. Sinänsä kyllä mukava kappale, jopa hieman neilyoungmainen.

Oma suosikkini oli tämä Kraftwerk-henkinen kappale. Metronäytteistä laadittu rytmisilmukka on erinomainen, ja syntikkatunnelmat ovat 80-luvun Berliinistä.

Tämä kunniamaininnan saanut kappale on myös hyvin laadittu ja tehokkaan aggressiivinen, mutta bassorummulla isketään kuulijaa päähän vähän liian kauan.

Myyrä saattaa jäädä julkaisematta Tinnituksen omilla äänitteillä metronäytteiden tekijänoikeuksien takia, vaikka koetan toki järjestää asian. Varmuuden vuoksi äänitiedosto kannattaa kuitenkin ottaa itselle talteen kun se vielä on julkisesti kuultavissa.

Surukahvit

Kappaletta Mourning Coffee äänitetään.

Kappaletta Mourning Coffee äänitetään keittiössäni.

Tämän tilanteen jälkeen käytetään Miller Pucketten MSP-objektia bonk~ ja Liven MIDI-efektiä Scale (pienellä opettelulla koko homman voisi tietysti tehdä Maxillä). Niitä sopivasti vääntelemällä ja kuuntelemalla saadaan aikaan rytmit ja sävelasteikot, ja näin tuotettu MIDI-data nuotinnetaan.

Ney Rosauro

Tässä taannoin, olisiko ollut noin vuosi sitten, Ney Rosauro piti Helsingissä suomalaisille lyöjille eräänlaisen mestarikurssin. Arviolta kolmisenkymmentä lyömäsoittajaa kokoontui kahtena päivänä oopperatalon harjoitussaliin kuulemaan Brasilian miehen opetuksia ja soittoa. Olin siellä minäkin.

Tilaisuuden alkuun oli muutama minuutti, ja tuntui olevan juuri oikea hetki käydä vessassa. Edellisestä käynnistäni oopperan henkilökunnan tiloissa oli vierähtänyt sen verran aikaa, etten muistanut tarkasti WC:n sijaintia. Tähyilin käytävällä molempiin suuntiin. Muuan herra käveli minua kohti. Koska aikaa ei ollut hukattavana, päätin kysyä tietä. ”Missähän täällä on vessa?” Vaikutti siltä, ettei mies kuullut mitä sanoin, sillä hän jatkoi kulkuaan päätänsä kääntämättä, keskittyneen oloisena. Tai ehkäpä hän olikin ulkomaalainen eikä voinut kuvitella, että suomenkielinen puheeni oli kohdistettu hänelle.

Löysin WC:n omin avuin, ja ehdin hyvissä ajoin takaisin saliin, jossa kurssi oli alkamassa. Tuo äskeinen herrasmies oli salissa sivummalla ja verrytteli raajojaan ilmeisenä aikomuksenaan soittaa kohta jotakin. Silloin tietenkin tajusin, että hän oli Rosauro.

Ensimmäinen kohtaamiseni maailman suosituimman marimbakonserton säveltäjän kanssa oli siis proosallinen, etten sanoisi peräti vulgaari. Voiko noin suorasukaisesti edes kysyä käymälän sijaintia vieraalta ihmiseltä, vai pitääkö käyttää jotakin kiertoilmaisua? Pitääkö sittenkin ehkä koettaa näyttää niin puuhakkaan etsivältä, että sivullinen väkisin huomaa, mistä kiikastaa, ja neuvoo oma-aloitteisesti? No, Rosauron näkökulmasta tilanne ei ollut millään lailla nolo, hän ei edes havainnut mitään tilannetta. Kukaan muu ei kuullut kysymystäni, joten minun ei tarvitsisi yhtään hävetä, jos en kertoisi tapauksesta tässä.

Viime keväänä jonakin perjantaina olin kävelemässä työpaikalleni Hyvinkääsalin kellariin, kun orkesterimme silloinen intendentti pyöräili minua vastaan rautatiesillalla kadun vastakkaisella puolella. Hänellä oli jotakin asiaa, ja hän viittoili minua tulemaan kadun yli omalle puolelleen. Liikenne oli sen verran vilkas, etten hirvinnyt ylittää katua siitä kohdasta. Niinpä intendentti siirtyi ripeästi suojatien kohdalle ja tuli minun puolelleni.

”Soittaisitko Rosauron marimbakonserton ensi lokakuussa? Meillä on silloin konsertti, jossa on pelkkä jousiorkesteri, ja ajattelimme, että siihen sopisi Rosauron konsertto. Muina kappaleina on Johan- ja Mendelssohnia.” ”Voihan nenä. Kyllä varmaan, mutta minulla on marraskuussa oma konsertti, jossa soitan Rosauron vibrafonikonserton. Miten ehdin harjoitella molemmat? Ei taida onnistua.” Intendentti rojautti pyöränsä maahan ja tönäisi minut sillan kaidetta vasten: ”Harjoittelet kesällä. Se on suostuttava nyt! Olethan esittänyt marimbakonserton ennenkin.”

Olin puristuksissa kaiteen ja intendentin välissä, ja näytti siltä, että hän voisi heittää minut alas sähköradan ajojohtimiin killumaan. Juuri silloin sillan ali viuhtoi kokonaan kaksikerroksinen intercity-juna, jossa oli yksi Edb- ja Edfs-vaunu ja kolme Ed-vaunua. Junaa veti Sr2-sähköveturi numero 3247. Tilanne oli kiperä, sillä tiesin, ettei tuon numeroista veturia ole olemassakaan. Mietin kiivaasti, miten puhuisin itseni irti puristuksesta ennen kuin menettäisin kokonaan tolkkuni. Pitäisi ehkä suostua.

”Hyvä on. Kesä menee pilalle, mutta pakko kai se on. Eipä tule ainakaan vaikeuksia kesäloman suunnittelussa. Päästä jo!” ”Tiesin, että uskot järkipuhetta. Panen sopimuspaperit tulemaan postissa.”

Solistin esittely

Soitan sunnuntaina 29.10. Hyvinkään orkesterin kanssa Rosauron marimbakonserton. Tällaista ehdotin intendentille kirjoitettavaksi ohjelmalehtisen solistiesittelyyn:

”Matti Sunell syntyi Kajaanissa, opiskeli Helsingin Konservatoriossa ja asuu tätä nykyä Itä-Helsingissä. Hän työskentelee soitonopettajana Hyvinkäällä ja Helsingissä sekä orkesteri- ja kamarimuusikkona, muun muassa Hyvinkään orkesterin vakituisena lyöjänä. Sunell on myös laatinut kamari-, vokaali- ja tietokonemusiikkia. Omaa musiikkiaan hän esittää lyömäsoittajana ja konemuusikkona esimerkiksi Hyvinkään orkesterin kamarikonserteissa ja omissa soolokonserteissaan (joista seuraava onkin heti 21.11. Helsingissä, ohjelmassa tuolloin mm. Rosauron vibrafonikonsertto). Hyvinkään orkesterin solistina hän on aiemmin esittänyt Mayuzumin ksylofonikonserton. Itse hän väittää korkeimman mitattavissa olevan saavutuksensa olevan 6959 metriä. http://sunell.fi/”

Pyytämättä ja yllätyksenä

Pyytämättä ja yllätyksenä -kappaleen varustus Hyvinkään orkesterin Syyssoikossa.

Tässä taannoin (24. syyskuuta) soitin Hyvinkään orkesterin syyssoikossa kappaleeni Pyytämättä ja yllätyksenä. Kuvassa näkyy tarvittava tekninen varustus.

Koska Aamupostin kriitikko Heikki Helenius jäi kaipaamaan tarkempaa selvitystä tapahtuneesta (hänestä esitys vaikutti estraditaikurin temppuilulta), tunnen tarvetta seuraavaan selontekoon.

Tietokoneessa on käynnissä ohjelma, joka äänittää ja toistaa marimban soittoa (ja soittajan yskintää). Äänen pyydystävät Hyvinkääsalin uudet hienot AKG C414B -mikrofonit. Mikrofoneista tulevan signaalin vahvistaa, muuttaa digitaaliseksi ja siirtää tietokoneen käsiteltäväksi koneen vieressä oleva Mbox. Tietokoneen soittama ääni johdetaan samaisen boksin kautta yleisölle ja soittajalle suunnattuihin kaiuttimiin. Soittaja polkaisee silloin tällöin soittaessaan pedaalia, joka lähettää viestin tietokoneelle midikoskettimiston kautta. Tietokoneohjelma tulkitsee viestin esimerkiksi ”äänitys päälle”, ”äänitys pois” tai ”siirry seuraavaan kappaleen osaan”. Soittaja soittaa muutaman tahdin musiikkia, nämä tahdit tallentuvat koneen muistiin ja alkavat soida ja toistua yhä uudelleen. Soittaja jatkaa soittamistaan ja musisoi näin itsensä kanssa. Uudet osuudet tallentuvat ja alkavat soida yhdessä, niin että parhaimmillaan neljä marimbaa (ja yskintä) soi yhtä aikaa. Tämä ei siis ole perinteistä nauhamusiikkia, vaan kaikki kuuluva tuotetaan esityksen aikana.

György Ligeti

Löysin Ligetin musiikin joskus 1980-luvun puolimaissa. Lainasin kirjastosta levykansion, jonka kannessa oli Ligetin oma, tyyliltään kai lähinnä surrealistinen maalaus. Tekstivihkossa oli hurja valokuva Ligetistä. Hän on toinen kahdesta säveltäjästä, jotka onnistuvat näyttämään valokuvissa hullulta tiedemieheltä. Toinen on Edgard Varèse.

Kansion levyt sisälsivät Ligetin keskeisen tuotannon 1970-luvulle asti. Kopioin levyt kasetteihin, jotka kuluivat käytössä seuraavina vuosina. Eniten muistan kuunnelleeni sellaisia kappaleita kuin Atmosphères, Requiem, Lux Aeterna ja Volumina. Hain kai tuolloin musiikista jonkinlaisia äärielämyksiä. Niinpä muistan selittäneeni huonetovereilleni Oriveden musiikkileirillä, että Ligetistä saa hyviä kauhukokemuksia, kun panee yöllä hämärässä huoneessa kuulokkeista tulemaan vaikkapa Voluminan uruille ja tuijottelee kattoon heijastuvia varjoja. Pakotin myös yhtenä yönä kyliltä palaavan väen kiipeämään palotikkaita toisessa kerroksessa sijainneen majapaikkamme ikkunasta sisään, samalla kun huudatin Ligetiä täysillä pienestä radionauhurista. Tästä intoilusta seurasi Mongo Aaltosen keksimä lempinimi, jota jotkut yhä käyttävät.

Ligeti vieraili usein Suomessa, ja pääsinkin monta kertaa kuulemaan ja näkemään häntä lähietäisyydeltä. Varmaan olisi ollut tilaisuus vaihtaa muutama sanakin, jos vain olisin keksinyt jotain sanottavaa tai kysyttävää.

Savoy-teatterissa esitettiin Aventures– ja Nouvelles Aventures -teoksia, ja Ligeti oli itse saapunut paikalle kertomaan kappaleista. Kun yleisö pääsi kävelemään saliin, lavalla oli villatakkiin pukeutunut ystävällisen näköinen pappa kirjoittamassa ja piirtämässä taululle. Kysymys oli varmaankin onomatopoeettisesta ”kielestä”, jonka Ligeti kehitti mainittuja kappaleitaan varten. Mies keskeytti hetkeksi kirjoittamisensa ja kääntyi yleisöön päin: ”Good evening, I’m Ligeti.” Hän kertoi tarvitsevansa vielä hieman aikaa esityksensä valmistelemiseen ja pyysi yleisöä odottelemaan rauhassa.

Erään toisen kerran Ligeti oli yliopiston musiikkitieteen laitoksen vieraana kertomassa pianoetydeistään. Valkoisessa salissa oli tilaisuus, jossa Ligeti ensin puhui kappaleistaan ja sitten esitettiin ne etydit, jotka tuohon aikaan olivat valmiina. Esitelmä ja konsertti äänitettiin, ja jouduin myöhemmin tekemisiin äänitteen kanssa musiikkitieteen studiossa.

Puhuessaan Ligeti etsi usein oikeita sanoja, pitkäänkin. Ei hän suoranaisesti änkyttänyt, mutta tuotti paljon ylimääräisiä äänteitä varsinaisten sanojen väliin. Elävässä tilanteessa kuulija ei asiasta paljon piittaa, mutta äänitystä toistuvasti kuunnellessa siihen alkaa väkisinkin kiinnittää huomiota. Pisin yhtäjaksoinen merkityksetön äänneketju oli muistaakseni ”aa-enne-enne-enne-aa-ee-ii-noo-ee-noo-nn-nn”. Max Savikangas ja Mika Sairanen olivat saaneet päähänsä poimia äänityksestä nämä ylimääräiset äännähdykset ja koostaneet uuden äänitteen, joka sisälsi vain niitä eikä lainkaan oikeita sanoja. Tulos kuulosti riemukkaalta, ja innostuin kehittelemään aiheesta sävellystä.

Tein siis saman työn, keräsin materiaaliksi kaikki merkityksettömät äännähdykset ja sivuäänet Ligetin puheesta. Sitä oli hauska kuunnella, aikansa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei pelkkä komiikka riitä kannattelemaan sävellystä. Karsin siis materiaalia ja otin mukaan myös muutaman ymmärrettävän sanan. Esitelmätilaisuudessa oli nimittäin ollut yli-innokas valokuvaaja, jonka räpsyttely alkoi lopulta kiusata Ligetiä. Hän pyysi valokuvaajaa: ”Now… can you stop it?” Tästä lauseesta tuli sävellykseni nimi ja tärkein materiaali. Lauseen alku ja loppu muokkaamattomina kehystävät runsaan neljän minuutin mittaista kappaletta, jossa ei muualla erotu ymmärrettäviä sanoja. Kaikki on muutamasta sanasta ja sivuäännähdyksestä muokattua, venytettyä, silputtua ja suodatettua ääntä.

Kappaleeni sai nimekseen Now… can you stop it? (Hommage à György Ligeti). Ligeti tosin eli vielä yksitoista vuotta kappaleen tekemisen jälkeen. Huonommin kävi Toru Takemitsulle. Iiro Ollila nimittäin sävelsi samoihin aikoihin kappaleen Älkää toruko minua (Hommage à Toru Takemitsu). Takemitsu kuoli pian sen jälkeen.

Niin kauan kuin olen tiennyt sadalle metronomille sävelletyn Poème Symphoniquen olemassaolosta, olen enemmän ja vähemmän tietoisesti vaaninut tilaisuutta esittää se. Pari vuotta sitten käsiini sattui konservatorion kirjastossa teoksen virallinen painettu esitysohje. Samoihin aikoihin oli käynnissä vuosittaisen nykymusiikkikonserttisarjan ”Aikamme kamarimusiikkia” ohjelman suunnittelu. Päätin, että oli oikea aika aikeeni toteuttamiseen. Konserttisarjan suunnittelijat suostuivatkin helposti ottamaan kappaleen mukaan. Värväsin kaksi opiskelijaa apulaisikseni. Metronomien vieterithän pitää vetää tarkasti, metronomit pitää saada pystytettyä ripeästi ja on vahdittava, ettei yksikään käynnisty liian aikaisin, ja kappaleen alkaessa metronomit täytyy saada käyntiin mahdollisimman yhtä aikaa. Esittäjiä on siis hyvä olla muutama, vaikkei lavalla olekaan ketään kappaleen soidessa.

Työläin vaihe oli metronomien hankkiminen. Nykyäänhän melkein kaikki käyttävät sähköisiä metronomeja, joten sataa vieterikäyttöistä metronomia ei noin vain tempaista kokoon. Levitin sanaa musiikinopettajille ja opiskelijoille ja kiersin lähiseudun musiikkiopistot. F-musiikki lainasi kaksikymmentä. Konserttipäivään mennessä metronomeja saatiin 86. Harjoituksissa totesimme, että määrä riittää teoksen idean, tiheänä rätisevän ja vähitellen harvenevan sointikentän, toteuttamiseen. Metronomit riittivät myös mainiosti täyttämään konservatorion konserttisalin etureunan tasaisena rivinä.

Kappale esitettiin konsertin aluksi. Yleisö käveli sisään saliin metronomien rätistessä. Jotkut eivät heti tajunneet, että ensimmäinen kappale oli jo menossa ja hälisivät. Joku laski metronomit – ja aivan oikein.

Eräässä aika tuoreessa elämäkerrassa on kuva Ligetistä istumassa ikävystyneenä metronomien ympäröimänä. Varastin idean, ja koska piti hyödyntää kaikin tavoin se tilanne, että minulla oli hallussani kymmeniä metronomeja, pyysin Juan Antonio Muroa ottamaan minusta kuvia, jossa metronomit ovat ympärilläni soittimien päällä. Kuvanottotilanne oli hyvin kiireinen, eikä yksikään otos onnistunut teknisesti moitteettomasti. Parhaasta olen muokannut virallisen tekotaiteilijamuotokuvani.