Hurautus perusleiriin

28.4.2015

Dan on eilen sopinut retkikunnan evakuoinnista helikopterilla. Meidän on mentävä heti aamunkoitteessa jääputouksen reunalle, josta muiden retkikuntien kiipeilijöitä on lastattu koptereihin jo kahden päivän ajan.

Herätys on viideltä. Reput pakataan täyteen, kaikki untuvavaatteet ja kiipeilyvarusteet puetaan päälle. Heti, kun teltat saadaan tyhjiksi, sherpat purkavat ne. Vähitellen alamme vaeltaa alas leiritasanteelta ja parin notkon kautta kopterikentälle. Vielä pari päivää sitten ykkösleirissä oli kymmeniä telttoja ja parisataa ihmistä. Nyt se on autio.

Tarkkaa aikaa ei ole sovittu. Kopteri tulee heti kun pääsee, se yöpyy varmaankin Luklassa, arviolta puolen tunnin lentomatkan päässä. Tulemme tasanteelle hämärässä. Jangbu jakaa meidät kolmen hengen ryhmiin lentoa varten. Reput ja laukut kootaan ryhmien mukaisiksi kasoiksi. Toimettomana seisoskelu panee palelemaan, mutta järjestelypuuha lämmittää hetkisen.

Taivas valkenee, ja viimein aurinko osuu Pumorin ja Nuptsen huippuihin. Mutta syvällä laaksossa olemme varjossa vielä tunnin, toista. Kylmää pitää torjua hyppimällä ja pyrähtelemällä. Kaikesta huolimatta Alex alkaa olla hypoterminen, ja Sam yrittää lämmittää häntä ja komentaa liikkumaan. Kaikki mahdolliset vaatteet on puettu päälle.

Viimeiset eväät löydetään repuista ja jaetaan kaikkien kesken: Suklaata, pähkinöitä, keksejä. Zoltin romanialaisella toverilla on tuhtia makkaraa. Kaikki menee.

Kiipeilijät odottavat lennätystä untuvavaatteissaan. — Putouksen partaalla palellaan ja jaetaan viimeiset eväät.

Kuluu taas tunti, kaksi. Sitten aurinko osuu meidän tasanteellemme ja imemme säteistä lämpöä itseemme.

Vihdoin alhaalta kuuluu pörinää, ja valko-sini-punainen helikopteri nousee putouksen reunan takaa. Vetäydymme aukion reunaan ja kumarrumme kasvot pois päin ilmavirrasta, kun kopteri laskeutuu.

Kolme ensimmäistä komennetaan kyytiin, he istuutuvat hytin perälle reput sylissään, ovi kiskaistaan kiinni ja kopteri pudottautuu laaksoon jääputouksen pintaa hipoen. Alun perin määrätty järjestys ei päde, paleleva Alex ei pääse ensimmäiseen kyytiin enkä minä toiseen. En osaa pitää lukua lennoista, mutta vihdoin muutaman kierroksen jälkeen kömmin kopteriin Alexin ja yhden sherpan kanssa. Kaikki istuimet kuljettajan istuinta lukuunottamatta on poistettu painon vähentämiseksi ja tilan lisäämiseksi. Istuudumme kylki kyljessä lattialle reput sylissämme, ja saman tien olemme ilmassa.

Jääputouksen yli lentäminen tarjoaisi ainutlaatuista kuvamateriaalia. Olen kuitenkin kyytiä odottaessani lopulta päättänyt, etten kaiva kameraa esiin: voisin kolhia sen kynnyksiin ja ovenkarmeihin, ja pahimmassa tapauksessa sähläisin säätöjen kanssa niin, että koko lento jäisi näkemättä. Niinpä päätän tallentaa näkymän vain silmilläni. (Alan Arnette kuvasi.)

Kun helikopteri ponnahtaa irti lumesta, ollaan saman tien jääputouksen seinämien ja lohkareiden yllä. Jos putous ylitti käsityskyvyn sen läpi kiivetessä, näkymä ylhäältä on ainakin yhtä ihmeellinen. Se on valtava labyrintti, täynnä valkoisen, sinisen, vihreän ja harmaan sävyissä himertäviä järkäleitä ja kuiluja. Kulkureittiä on mahdoton hahmottaa.

Sitten ollaankin jo perusleirin yllä. Kopteri kaartaa leirin yläosan poikki ja matalalla pitkin sen läntistä reunaa jääkumpuja hipoen. Se ei lähesty meidän leirimme vieressä olevaa laskeutumispaikkaa, vaan jatkaa aivan perusleirin alareunaan, International Mountain Guidesin leiriin.

Ovi avataan, matkustajat patistetaan ulos rivakasti. Reppuni solki tarttuu ovenpieleen, joku auttaa irrottamaan sen. Roottori pyörii, joku kaataa kanisterista polttoainetta koneen säiliöön. Tankkia ei siis näköjään panna täyteen, vaan painon säästämiseksi polttoainetta pidetään mukana vain välttämätön määrä.

Kaikki käy vilauksessa. Putouksen partaalla kopteri oli jään pinnassa hädin tuskin minuutin, syöksy jääputouksen yli ja lento leirin alareunaan kestivät pari kolme minuuttia, ja minuutissa kuorma on purettu, tankkia täydennetty ja kopteri lähtee uudelle kierrokselle. Parin minuutin päästä se on taas jääputouksen niskalla.

Jos yksi kierros kestää vaikkapa kuusi minuuttia ja kyydissä on aina kolme ihmistä, saadaan tunnissa vuorelta alas kolmekymmentä henkeä. Ykkös- ja kakkosleirissä oli eri arvioiden mukaan 150–200 ihmistä. Yhdellä kopterilla saataisiin optimitilanteessa kuudessa tunnissa alas 180 ihmistä, kahdella koneella urakasta selvittäisiin kolmessa tunnissa. Tämä vastannee aika hyvin parin päivän kopterirallia, kun otetaan huomioon väistämättä sattuvat viivästykset ja sähläykset, se että joskus kyydissä on vain kaksi ihmistä ja enemmän tavaraa ja se että lentoihin on käytettävissä vain aamupäivän selkeät tunnit – puolen päivän jälkeen kun yleensä pilvistyy ja sataa lunta.

Lentäjät ja koneet ovat siis olleet lujilla järistyspäivänä ja sitä seuraavana päivänä. Perusleirissä vyöry surmasi 18 ihmistä, joilla ei sitten ollut enää kiire kotiin. Mutta loukkaantuneita oli kymmeniä. Jos pahasti loukkaantunut pitää kuljettaa paareilla, kyytiin ei ehkä mahdu hänen lisäkseen muita kuin saattaja. Jos loukkaantuneet viedään Luklaan saakka, yhteen lentoon voi mennä tunti. Järistyspäivä ja seuraavan päivän aamu siis ovat hädin tuskin riittäneet pahimmin loukkaantuneiden hoitoon kuljettamiseen. On hyvin ymmärrettävää, että ykkösleirissä hyvissä voimissa olevat kiipeilijät saavat odotella kyytiä parin yön yli.

IMG:n leirissä nimemme kirjataan huolellisesti muistiin. Sekä kotimaiden lähetystöt, helikopteriyritys että vakuutusyhtiöt tulevat olemaan kiinnostuneita siitä, keitä vuorelta pelastetaan. Yksi vastaanottajista esittäytyy lääkäriksi ja kyselee vointiamme. Sitten meidät ohjataan ruokailutelttaan, jossa tarjolla on mehua ja mahdollisuus vaatteiden vaihtoon.

Kevennän untuvavarustustani, onhan perusleirin päivänpaisteessa kovin lämmin verrattuna jäätikön niskalla värjöttelyyn. Ihailen suuren retkikunnan yhteistiloja. Ruokailuteltta on suuri, valoisa ja viihtyisä. Muita yhteistiloja on paljon: keittiöitä, varastoja, suihkuja ja semmoisia joiden käyttöä en edes tunnista. Ympärillä on hyörinää, ilmeisesti retkikunta on päättänyt lähteä kotiin ja leiriä vähitellen puretaan.

Perusleirin alaosa on säästynyt vyöryltä täysin. Mutta kun lähestyn leirin keskiosaa, näky muuttuu surkeaksi. Telttoja on pystyssä paljon vähemmän kuin lähtiessämme. Kaikkialla keräillään tavaroita ja viritellään pystyyn telttoja joten kuten ehjinä säilyneistä osista. Irtotavaraa on siellä täällä pitkin kivikumpuja: teltanriekaleita, makuualustoja, vaatteita, keittiötarvikkeita, ruokapakkauksia. Esineitä on lentänyt jopa valkeiden jääpurjeiden sekaan.

Oman leirimme alapuolella olevat Madison Mountaineeringin ja norjalaisten leirit ovat pahasti hajalla. Ja sitten tulen Summitclimbin leiriin. Ruokailuteltta kalusteineen on rutistunut lumen alle. Generaattori on lommoilla ja täynnä lunta, aurinkopaneelit pitkin pihaa ja latauslaitteet palasina. Keittiöteltta on myös sortunut, mutta saatu uudelleen viriteltyä osittain kivilohkareen varaan. Suihku- ja vessateltoista ei tietenkään näy jälkeäkään. Keltaisten asuintelttojen kankaita on siellä täällä louhikossa.

Yläpuolisen naapurimme Adventure Consultantsin leiri on kärsinyt vähintään yhtä pahasti. Asuintelttoja ei juuri näy pystyssä siinä missä niitä oli lähtiessämme vielä useita. Myöhemmin saan kuulla, että heidän sherpahenkilökunnastaan peräti viisi menetti henkensä.

Telttojen riekaleet louhikossa — Teltat riekaleina pitkin louhikkoa

Perusleirin väki on ehtinyt keräillä tavaroita talteen, ja me jatkamme urakkaa. Irrottelemme telttakankaita lumen ja kivien alta ja kannamme niitä leiriin. Keräilemme makuualustoja ja kaikenlaisia ehjiä ja rikkinäisiä pikkuesineitä. Löydän yhdet ehjät silmälasit, joku löytää Tomin kameran särkyneen objektiivin.

Kaikki, mikä on ollut pakattuna laukkuihin, on säästynyt. Itse olen lähtiessäni pannut isoon retkikuntalaukkuuni kaiken irtaimen pikkutavaran, ja vain makuupussi, makuualustat ja tyyny ovat olleet teltassa irrallaan. Teltta on jokin noista pitkin kumpuja levinneistä keltaisista kankaista, mutta makuupussi löytyy kerättyjen varusteiden kasasta. Se näyttää ensin melkein ehjältä, mutta onkin tarkemmin katsoen täynnä pieniä reikiä, joista untuvat turskahtelevat heti kun pussia liikuttelee.

Löydän toisesta kasasta makuupussini suojapussin. Joku on kerännyt siihen ehjiä ja avaamattomia savukerasioita. Kuka retkikunnastamme on salatupakoitsija? Onko se edesmennyt Tom?

Säilyneet varusteet kootaan — Ehjien tavaroiden löytymisen riemua

Silloin tällöin kuuluu ilon ja ihmetyksen hihkaisu, kun jokin tavara löytyy ehjänä. Patrick äimistelee, miten hänen telttansa on voinut säilyä ehjänä, vaikka se on ollut suojattomana kummulla sillä reunalla leiriä, mistä vyöry on tullut. Teltta on vain pyörähtänyt paikoillaan narujensa varassa.

Damian, Karel ja Leo ovat lähteneet vispiläkyydillä Luklaan jo eilen, joten viimeiseksi tapaamispaikaksemme jäi ykkösleiri. James ja Patrick koettavat saada lähtöään järjestetyksi jo tänään, mutta helikopterit ovat tämän päivän lentonsa lentäneet.

Vähä vähältä tavaroita saadaan siedettävämpään järjestykseen. Ruokapöytä ja tuolit löytyvät, pöytäliinakin. Kokki loihtii lounaan, ja tänään syömme ulkona, ympäröivät vuoret ruokasalin seininä.

Kokki kattaa ruokapöydän ulos — Ruokasalitaivaan alla

Iltapäivän mittaan saadaan pystyyn yläleireihin tarkoitettu ja kopterikyydillä alas tullut pienempi ruokailuteltta. Alas tuoduista teltoista riittää omat yösijat kaikille, nyt kun väki on vähentynyt.

Illansuussa Dan päättää juhlia viimeistä yhteistä iltaa perusleirissä. Hän lähettää kaksi keittiöpoikaa hakemaan olutta ja cocacolaa Gorak Shepistä. Sinne kävelee tunnissa parissa, takaisin perusleiriin taakan kanssa saattaa mennä kolmekin tuntia. Juoksupojat saavat ostaa yhden paketin olutta kiipeilijöille ja toisen itselleen.

Syödään viimeinen illallinen, kokki on taas onnistunut taikomaan aivan hyvän aterian raunioista kaivetuista ruokatarvikkeista. Syönnin jälkeen jäädään istuskelemaan ruokailutelttaan. Tuttuun tapaan untavavaatteet vedetään päälle heti auringon laskiessa, mutta tämä pienempi teltta tuntuu olevan vähän vilpoisampi kuin tuhoutunut, tiivis ja lattialla varustettu ruokailuteltta.

Ja tulevathan oluenkantajatkin vihdoin. Loppumatka on täytynyt kävellä pimeässä otsalampun valossa. Kaikki tuntuvat olevan tyytyväisiä, kiipeilijät saavat oman pakkauksensa ja kantajat omansa. Cocacola päätetään säästää huomiseksi (en seuraavana päivänä tosin havaitse cocacolaa millään aterialla).

Vilu tulee, vaikka jutut ovat hauskoja. En ole niin raaka mies, että nauttisin kylmän oluen juomisesta pakkasessa untuvavaatteet päällä hytisten. Sinnittelen kuitenkin yhden tölkin siinä ajassa, missä toiset kiskovat kolme. Poistun telttaani ensimmäisenä.

Oman telttani ovelta käännyn vielä katsomaan, kuinka ruokailuteltta loistaa sähkövalossa keltaisena ja mustat varjot sisäpuolella nostelevat tölkkejä huulilleen. Nauru pyrskähtelee.

Pimeässä hohtava ruokailuteltta — Kansanretkeilijä vetäytyy, toverit vielä jatkavat iltaa.

Pujottaudun ohuempaan, yläleireihin tarkoitettuun makuupussiini. Tarkenen, kun jätän välivaatteet päälle. Leirin ihmisäänet vaikenevat vähitellen, mutta pimeydessä kohisee silloin tällöin vyöry. Muutaman kerran jylinä on niin voimakas ja pitkä, että pomppaan istumaan pussissani, valmistaudun vetämään kengät jalkaan ja syöksymään ulos kiven taakse suojaan. Avaan teltan vetoketjun, kurkistan ulos ja koetan arvailla vyöryn suuntaa. Huomaan Zoltin tekevän omassa teltassaan samoin.

Hurautus perusleiriin

28.4.2015

Kommentit

Vastaa Peruuta vastaus