Siinä ihminen murenee, kun sille tämmöisen vuorenseinämän näyttää. Lihaksista valahtaa voima, tahto ja minuus haihtuvat ohueen ilmaan, tulee ehdottoman antautumisen ja luovuttamisen tunne. Ja jos persoonallisuus ei ihan hajoaisikaan, seuraa ainakin vuori-intoilijan Stendahl-efekti (kirjoitettu tahallaan väärin): tuossa se nyt on, en tiedä kestänkö.
Edessä, kymmenen kilometrin päässä, on Lhotse, kahdeksan ja puolen kilometrin korkuinen maailman neljänneksi korkein vuori. Seinämällä on korkeuseroa kolme ja puoli kilometriä. Näkyy siellä Everestkin, kurkistaa Lhotsen kivisen harjanteen takaa heti korkeimman huipun vasemmalta puolelta.
Äkkinäinen ei huomaa, että Lhotsen rinteen alaosan peittää toinen, matalampi vuori. En huomannut heti minäkään. Se on kuusitonninen Island Peak (Imja Tse), suosittu Himalajan ensikertalaisten retkikohde.
Kuva on otettu suoraan etelästä Amphu Labtsa -solasta. Tästä solasta ei noin vain kävellä läpi, vaan sinne pitää kiivetä köysivarmistuksessa jyrkkiä kallioita ja jäätä pitkin. 5800 metrin korkeudesta pääsee sitten kurkistamaan harjanteen yli tähän pyörölaaksoon, jonka jäätikkölammet ja moreenikasat ovat 600 metriä alempana.
Olin kolme ja puoli vuotta sitten Lhotsen toisella puolella. Pyrkimys huipulle keskeytyi alkuunsa, kun maanjäristys 25.4.2015 määräsi ennenaikaisen lopun tuon kevään kiipeilykaudelle. Säikähdin sen verran, etten vuoteen, pariin ajatellut uusia retkiä.
Mutta ei asiaa voinut siihenkään jättää. En halunnut antaa luonnonvoimien satunnaisesti päättää, että isojen vuoriretkien aika olisi kohdaltani ohi. Piti tehdä ainakin yksi ehyt retki, tutkailla henkistä ja ruumiillista kuntoani, pohtia halujani ja tavoitteitani. Pelko ei saisi olla este, mutta hyväksyisin sen, jos mukavuudenhalu ennen pitkää voittaisi ja tyytyisin kuukauden tai kaksi kestävän retkikunnan sijaan jatkossa lyhyempiin retkiin. Mutta ainakin kerran oli vielä kokeiltava.
Koska vuosia ehti vierähtää kolme, alensin tavoitetta hieman: vuori olisi seitsen-, ei kahdeksantuhantinen. Jos kaikki menisi hyvin ja innostuisin, ehtisin hyvin yrittää vielä kasitonnistakin. Ilmoittauduin Summitclimbin Baruntse-Mera-retkikuntaan, joka yrittäisi ensin kuusitonniselle Meralle ja sitten seiskatonniselle Baruntselle.
Olin Himalajalla 12.10.–14.11.2018. Pääsin Meran 6400-metriselle keskihuipulle, mutta Baruntsella sinnikkyyteni loppui yläleirissä yhden tuulen paukuttamassa teltassa vietetyn yön jälkeen. Anni oli sitkeämpi ja pääsi ylös asti.
En aio kirjoittaa matkakertomusta. Luvassa on valokuvia, tuokioita ja tunnelmia vapaassa järjestyksessä. Ajattelin kirjoittaa myös käytännön tutkielmia retkikuntaelämän ruumiillisista seikoista. Valokuvissahan paistaa aina aurinko, ollaan huipulla tai leirissä ja kaikilla on hauskaa. Todellisuudessa on saatanallis-perkeleellisen kylmä, tuulee niin ettei rukkasia voi ottaa sekunniksi käsistä, yskittää, huulet ovat rohtuneet kipeiksi ja suoli on vaarallisen epävakaa.
Lähtiessäni olin jokseenkin varma, että tämä on viimeinen pitkä retkikuntareissuni – en tosin sanonut sitä kenellekään ääneen, hyvä jos itselleni uskalsin tunnustaa. En ole enää yhtä varma.
Vastaa