Ajantasaisjutussa selostettiin jo Chopicalquin leirioloja ja kiipeilyä. Tässä vähän lisää kuvia ja pakinaa.
Cordillera Blancaa halkovat miltei säännöllisin välein itä–länsi-suuntaiset laaksot, ja näissä laaksoissa on yleensä maantie tai ainakin leveä polku. Laaksosta toiseen siirryttäessä pitää todennäköisesti laskeutua läntiseen päälaaksoon, Cordillera Blancaa ja Cordillera Negraa erottavaan Callejón de Huaylasiin ja sen pohjalla kulkevalle päätielle. Näin siirryttiin myös Mushosta Chopicalquin polunpäähän: vajaa kymmenen kilometriä alas päätielle, toiset kymmenen Yungayhin, siitä nokka taas kohti vuoria ja 25 kilometriä ylämäkeen.
Kansanretkeilijä teki sen kömmähdyksen, että pakkasi jo lähdössä kaikki tavaransa yhdeksi selässä kulkevaksi paketiksi Chopicalquin perusleiriin kantamista varten, ja tämä taakka sidottiin Hiacen katolle. Siellä oli sitten kamerakin, kun ohitettiin Huascarán paraatipuolelta ja pilvet olivat (väliaikaisesti) haihtuneet sen huipuilta. Sillä kertaa jäivät kuvat ottamatta, mutta onneksi jatkossa tuli vielä pari tilaisuutta möhläyksen korjaamiseen.
Kantotyöt tien varresta perusleiriin piti siis aasien puuttuessa hoitaa ihmisvoimin, ja osa joukkueesta tekikin kaksi edestakaista matkaa. Taakat olivat melko isoja, yllä on Stalinin tyylinäyte.
Kaksi retkikuntaa oli juuri poistumassa vuorelta ja odotteli tienposkessa kuljetuksiaan, ja perusleiri oli meidän saapuessamme lehmien vallassa. Leirin pystytykseen kuului muun muassa kuopan kaivamista maahan jäähakun avulla ja lantakasojen viskomista lapiolla etäämmälle teltoista.
Lehmät kiipeilivät ketterästi ympäröivillä melko jyrkilläkin rinteillä. Lisäksi ne olivat erikoisen kiinnostuneita kansantuotteista ja söivät innokkaasti retkeilijän kostuttamaa ruohoa. Retkeilijöitten vetäydyttyä yöpuulle ne liikkuivat estottomasti telttojen välissä ja maata vasten lepääviin korviin niiden sorkkien jyminä kuulosti miltei kivivyöryltä. Yöllisillä pensastokäynneillä niitä piti hätistellä suorastaan vihaisesti loitommalle.
Vastaa