Nousevan auringon valaisema Huascaránin etelähuipun kaakkoon antava amfiteatteri kuvattuna korkealta Chopicalquin länsiharjanteelta. Chopicalquin varjo peittää vielä solan ja koillispuoliset alarinteet.
Toisessa kuvassa yläleirissä on pari ihmistä jalkeilla. Ovatko he Edgar ja Antonio, jotka jäivät leiriin, vai ovatko Meksikon pojat, jotka kääntyivät takaisin ehkä puoli tuntia ennen meitä, jo ehtineet leiriin asti? Nämä kuvat on otettu samoilta jalansijoilta. Etsi leiri ensimmäisestä kuvasta!
Chopicalquin kiipeilyä on selostettu aikaisemmin, joten tässä on vain joitakin lisähuomioita.
Edgar oli kipeä ja jäi leiriin. Niinpä lähdettiin kahtena köysistönä, joita johtivat Carlos ja Stalin. Stalin oli leppoisa ja harkitsevainen eikä pitänyt hirmuista vauhtia. ”Tämä ei ole kilpailu, mennään omaa tahtiamme.”
Tuuli oli aamuyöstä varsin ikävä ja lumikiteet pisteliäitä, varsinkin kun ehdittiin harjanteen päälle, jossa tuuli pääsi puhaltamaan esteettä. Milletin kuoritakin huppu on pikkuisen tukala, kun sitä yrittää vetää kypärän päälle ja reppu painaa kangasta hartioista alaspäin. Hupun varren pitäisi olla pitempi tai jotakin venyvää materiaalia. Tai sitten täytyisi pitää kypärää hupun päällä, mutta silloin pitäisi kypärä ottaa aina pois kun säätää huppua. Hankalahkoa.
Kulkemamme reitin loppuosa oli mielenkiintoinen. Loivien lumirinteiden yläpuolella ensin kuusikymmentä metriä ja ehkä melkein yhtä monta astetta kahden hakun kiipeilyä, heti perään pitkä poikkikulku matalan serakin alla, missä kypärä raapii räystään reunaa, sitten taas jyrkkä kohta ja sen päällä viisi ihmistä odottamassa, kun Carlos käy tiedustelemassa reittiä. Tulen paikalle juuri kun hän kömpii varovasti esille jostakin raosta ja ilmoittaa, että ei ole jatkamista, liian vaarallista. Olen koettanut Googlen virtuaalivuoresta tähtäillä paikkaa, ja se saattaa olla tässä. Yläpuolella olisi kai ollut mielenkiintoisia paikkoja, esimerkiksi vähän ennen huippua jyrkkä kohta jossa on pari kilometriä ilmaa jalkojen alla, ja huippukin on kuvien perusteella aika terävä.
Alas tultiin taas äkkiä. Aurinkoista jäätikköä kipittäen yläleiriin, jossa tunnin lepo, jäätikön alaosa taas vauhdikkaasti (siellä liikahti tömähtäen edellisessä jaksossa kuvattu tonnin, parin louhi), hankala siirtyminen louhikon kautta moreenileiriin ja helpolle polulle, pirunpellon ylitys ja toinen harju, sieltä alas perusleiriin lehmien pariin. Loppumatkasta polku tuntui jo lähes päättymättömältä.
Opin vähitellen retken kuluessa, että kävelysauvoja ei yleensä kannata käyttää laskeuduttaessa. Ne pikemmin häiritsevät kuin auttavat tasapainoa. Kannattaa kävellä lyhyehköin ja nopein askelin, niin että koko jalkapohja osuu maahan yhtä aikaa, polvet koko ajan hieman koukussa ja selkä taivutettuna niin että paino on koko ajan polvien ja jalan keskikohdan päällä. Jos ojentaa jalan suoraksi ja astuu kantapää edellä, on koko ajan vaarassa kaatua selälleen. Kuvattu kävelytapa väsyttää reisiä ja pohkeita, mutta sitä kannattaa opetella sietämään: lihakset tottuvat ja kestävät kuitenkin paremmin kuin nivelet. Lumella raudat jalassa pystyy tällä tekniikalla laskeutumaan ainakin 45-asteista, ehkä jyrkempääkin. Sulalla maalla jyrkkyys riippuu irtaimen aineksen määrästä ja kallion karkeudesta.
Illalla opettelin kuvaamaan kuunvalokuvia pitkällä valotusajalla.
Vastaa