Syvyys kovertuu allamme. Jos pudottaisimme alas kiven, se iskisi kivikkorinteeseen kahdenkymmenen metrin päässä seinämästä.
Kajaanin kirjastossa tehtiin poikavuosina löytöjä, jotka tulivat määrittelemään koko loppuelämää. Olisiko ollut peräti lasten- ja nuortenosasto, jossa lähekkäin sijaitsivat Kullervo Kemppisen Lappi-kirjat, Himalajan valloitus ja tämä Matti A. Jokisen Alppien seinämillä? Tällaista sivistynyttä kirjavalintaa toki sopi seminaarikaupungin kaupunginkirjastolta odottaakin.
Kumpi kirjan ensimmäisenä löysi: oliko se toverini, josta oli tuleva ensimmäinen kiipeilykaverini ja myös eräiden aikuisiän kansanretkien retkikumppani, vai minä, sitä en enää muista. Elämys taisi olla kuitenkin yhteinen, kirja luettiin moneen kertaan ja sen kuvatekstejä ja osaa tekstistäkin osattiin siteerata ulkoa.
Haka uppoaa kotoiseen kallioon.
Ei meillä ollut hakoja eikä edes köyttä, kun menimme lähimetsän kalliojyrkänteelle harjoittelemaan kiipeilyä. Varmistuksena oli paksu lumihanki, johon hypättiin, kun ote ei enää pitänyt seinämästä.
Ajatus kiipeilyn harrastamisesta Suomessa oli kainuulaisille yhtä kaukainen kuin turistimatka Kuuhun, eikä koko maassakaan monta kiipeilijää ollut: Suomen Alppikerhossa oli 1970-luvun lopussa kymmenkunta jäsentä.
Ainoana turvanamme ovat kätemme ja jalkamme ja muutama ruostunut metallihaka.
Jotkin itsestäänselvät totuudet ovat yksilöön valmiiksi sisäänrakennettuina, mutta usein tarvitaan jokin elämys, kokemus tai tieto, joka nostaa totuuden tietoisuuteen ja tavoitteellisen toiminnan kohteeksi. Minä tarvitsin mainitsemani kirjat ja yhden kesälomamatkan Norjaan ymmärtääkseni, että vuorille on pyrittävä, muuta mahdollisuutta ei ole.
Onkin välillä miltei kiusallista vastailla toistuviin kysymyksiin, miksi sinne aina pitää lähteä: kauas, vaivalloisen matkan päähän, vaarallisiin paikkoihin ja usein itsensä kipeäksi maksaen. Tietysti sinne pitää mennä, tehän tässä hassuja olette kun ihmettelette ilmiselvää asiaa!
Matterhorn odotti arvoituksellisena.
Meni kuitenkin vuosia kuin sekavassa unessa, josta vasta aikamiehenä heräsin. Havahduttuani liityin Alppikerhoon, jonka Jokinen oli syntymäni aikoihin perustanut, kävin kursseja ja matkustin useana kesänä Alpeille. Pian matkustin muihin maanosiin ja isoille vuorille. Iässä, jossa monet vaihtavat jo leppoisampiin maisemiin, kiipesin ensimmäisen kasitonniseni.
Ensimmäisen kerran näin Matti A. Jokisen ilmielävänä Alppikerhon 40-vuotisjuhlassa. Ainoan kerran puhuin hänen kanssaan kerhon 50-vuotisjuhlien yhteydessä pidetyssä kiipeilyseminaarissa. Kiipeilyliitto oli teettänyt uusintapainoksen Alppien seinämistä, ja Jokinen oli paikalla signeeraamassa kirjaansa. Muilla jonottajilla oli uusintapainos, minulla tämä aikoja sitten antikvariaatista löytynyt vuoden 1961 alkuperäinen. Vuoroni tullessa pyysin mestarilta omistusta ”Matti A:lle”. Olinko tuolloin jo saanut selville, että A on Antero niin kuin minullakin, vai varmistuiko tietoni pian tuon jälkeen, siitä en ole ihan varma.
Tunnen painovoiman havainnollisemmin kuin koskaan.
Painovoima vaikutti lopullisesti Matti A. Jokiseen toukokuussa 2014, 82 vuoden kohdalla. Toimintakykynsä hän säilytti melko lailla viimeisille köydenpituuksille, niin kuin tämä juttu ja video näyttävät. Ei voi kuin toivoa samaa omalle ja kaikkien aktiivisten ihmisten kohdalle.
Lainaukset ovat Alppien seinämillä -kirjan kuvatekstejä. Kiitos Juhalle parista osuvasta ilmauksesta, jotka tähän juttuun varastin.
Vastaa