Kategoria: Kaupunki

  • Hyppyrimäki

    Hyppyrimäki

    Kun maisemasta häviää keskeinen maamerkki, onko se sen jälkeen sama maisema ensinkään? Ei, maisema voi suorastaan lakata olemasta, kun sitä määrittävä elementti poistuu.

    Hyppyrimäki määritteli Kajaanin horisontin yhdessä vesitornin ja tehtaanpiippujen kanssa. Loivia metsäisiä vaaroja on Kainuu täynnä, eikä hyppyrimäen kaaduttua mikään enää tee Vimpelinvaaran kumpareesta erityistä. Linkkimasto, myöhempi tulokas, jäi seisomaan parittomana, mutta mastoja nyt on siellä sun täällä.

    Kaikille alle kuusikymmenvuotiaille hyppyrimäki on ollut olemassa aina, ja luulenpa, että monelle heistä mäen poistuminen aiheuttaa hitaasti täyttyvän mentaalisen tyhjän kohdan, jota on työstettävä samaan tapaan kuin jonkun elollisen edesmenoa.

    Kansanhiihtäjästä tuli kansanhiihtäjä viimeistään viisivuotiaasta lähtien hyppyrimäen varjossa. Oli varhain tutuksi tullut hyppyrimäen tämänpuoleinen maasto ja seikkailullisempi ja hieman myöhemmin kartoitettu hyppyrimäen takainen metsä.

    Hyppytorni oli Kajaanin paras näköalapaikka, varsinkin kun Lehtikankaan vesitorni on ollut avoinna vain harvoina vuosina ja silloinkin maksullisena. Hyppytorniin pääsi aina, ainakin epävirallisesti, mäkihyppykauden ulkopuolella.

    Kiusoittelukysymys: ”Kuulitteko että yks poika putos hyppyrimäen nupista?” ”Elä valehtele.” ”Joo-o, pyykkipoika.”

    Kajaanissa älyttiin tehdä hyppyrimäen viimeisistä hetkistä julkinen tapahtuma, toisin kuin Hyvinkäällä, missä sikäläinen mäki räjäytettiin taannoin salavihkaa. Osallistuin useamman sadan kajaanilaisen muassa kansanjuhlaan 22.2.2017. Päätin jättää itse kaatamisen valokuvaamatta ja tallentaa sen muistiini mahdollisimman aitona. Seuraisin sitä vain silmin ja korvin ja odottaisin ainakin seuraavaan päivään, ennen kuin katselisin muiden ottamia kuvia ja videoita – ja niitähän tulisi riittämään.

    Vaikka tiesin, mitä olin tullut katsomaan, en silti osannut ennakoida vaikutusta, jonka tornin sortumisen näkeminen aiheutti. Tunne oli aavemaisen epätodellinen, painajaiseen vivahtava. Kun hyppytorni pölähtäen alkoi luhistua, hirret romisivat irti toisistaan ja mäki vaipui kyljelleen mäntyjen taakse, tunsin äkillistä heikotusta ja surkeaa voimattomuutta.

    Kävin hyppyrimäen tornissa viimeisen kerran 28. kesäkuuta 2015. Odottelin, että saan hyvät auringonlaskukuvat, ja jätin sitten hieman jälkeeni saapuneen nuorenparin omiin oloihinsa.

    Parhaat räjäytyskuvat olen nähnyt Ylellä ja Hesarilla (toinen). Tuubistakin löytyy ilmakuvaa, mutta en viitsi linkittää, kun on laitettu niin mauttomat taustamelut.

    Olen aikaisemmin kirjoittanut kesäaamusta erään yhä käytössä olevan mäen huipulla.

  • Nivan partaalla

    Nivan partaalla

    Lähiökerrostalojen, puistometsän ja ikuisesti kohisevan kehätien rajaamaan kulmaan on unohtunut pieni kallioinen keto. Pieni periferia kivenheiton päässä ostohelvetistä ja sadantuhannen ihmisen liikennevirrasta: mitäs jos tähän pystyttäisikin teltan, katselisi rauhoittuen valomainosten hohdetta ja nukahtaisi virran pauhuun.

  • Aavetalo keskellä kaupunkia

    Aavetalo keskellä kaupunkia

    ”Stop wars”, huutavat kahden kerroksen korkuiset punaiset kirjaimet valkoisen virastotalon yläosassa, kun kävelen Aleksanterinaukiolta ohi Opettajan talon kohti Karl Marxin puistokatua. Lähempää katsoen julkisivu vaikuttaa kuluneelta ja epäsiistiltä: graffiteja on myös alimmissa kerroksissa, ja työmaa-aidat ja vanerilevyt torjuvat lähestyjää katutasolla. Ikkunoista näyttävät puuttuvan lasit kolmannesta kerroksesta ylöspäin. Hyvänen aika, talohan on autio! Pääkaupungin paraatipaikalla, kymmenien tuhansien ihmisten päivittäisen kulkureitin varrella.

    Yli Aleksanterinkadun, ohi Opettajan talon, Karl Marxin puistokadun tuolle puolen

    Tämä on Tilastojen talo, valtava yhdeksän- ja kaksitoistakerroksinen virastokolossi Karl Marxin puistokadun ja Otto Braunin kadun kulmassa. Se oli DDR:n aikana tilastokeskus, ja ylimmät kerrokset olivat Valtion turvallisuuden ministeriön, tuttavallisemmin Stasin, käytössä. Yhdistymisen jälkeen talossa säilytettiin Stasin arkistoja, joista kansalaiset saattoivat käydä tutkimassa, mitä isoveli oli heistä katsonut aiheelliseksi merkitä muistiin. Nyt talo on ollut vuosia tyhjillään.

    Katutason ovet ja ikkunat ovat tiukasti peitetyt

    Pommit ja sosialismi uudistivat itäisen Berliinin keskustan perusteellisesti. Jopa kaupungin suurrakenne muuttui, kun rakennettiin leveitä bulevardeja ja laajoja aukioita. Aleksanterinaukiolta johti itään valtava Stalinin – vuodesta 1961 häveliäämmin Karl Marxin – puistokatu.

    Näkymä vastapäisestä hotellista

    Aleksanterinaukion ympärille rakennettiin vuosina 1961–1971 puhtaan vaaleita nykyaikaa hehkuvia julkisia rakennuksia: Opettajan, Matkailun, Sähköteollisuuden ja Tilastojen (1968–70) talot. Kaksi ensinmainittua on suojeltu ja kolmaskin kunnostettu. Vain Tilastojen talon tulevaisuus on tuntematon, jopa purkamisesta on ollut puhetta.

    Autiot ja hylätyt rakennukset kiehtovat monia. Mainiossa Abandoned Berlin -blogissa on jännittävä kertomus luvattomasta vierailusta kolossissa vuonna 2011. Silloin talo oli sisältä hyvässä kunnossa ja valvojat päivystivät paikan päällä. Sittemmin sisätiloja on kohdannut rappio, mutta vartiointi on yhä tiukkaa. Vielä viisi vuotta myöhemmin, näiden kuvien ottamisen aikaan, rakennuksessa on jutun kommenttien perusteella onnistuttu vierailemaan.

    Sisäpiha. Oikeanpuoleisessa nurkassa kerrotaan joskus olleen avoin ovi.

    Itse tyydyn kiertämään taloa ulkopuolella. Kadun puolen vaneriseinää peittävät sadat konserttijulisteet. Löydän aivan avoimen läpikulun sisäpihalle. Siellä on jokunen pysäköity auto ja peräkärry. Televisiotorni kurkistelee Aleksanterinaukion suunnasta.

    Mä vaanin sua ja sä väijyt mua.

    Tilastojen talossa toimi aikoinaan kahvila Mokkakulma, mistä muistuttaa päädyssä höyryävä kahvikuppi. Nykyisin korttelin Mollinkadun puoleisessa kulmassa on mainio Agon-konditoria, johon kannattaa mennä aamiaiselle.

    Agon-leipomo – luonnollisesti herkullista
  • Katuja ja arkkitehtuuria

    Katuja ja arkkitehtuuria

    Harjoittelin tällaista katukuvausta, jossa kuvaan yritetään sommitella jokin kiinnostava rakennus ja etualalle kadulla kulkevia ihmisiä. Kuva pitää ottaa niin pikaisesti, että siihen kävelevät ihmiset eivät ehdi varautua, ihannetapauksessa eivät edes huomaa kuvaajaa. Helpoimmin tämä onnistuu isossa kaupungissa, jossa on aina paljon kulkijoita ja nähtävyyksiä tähtäileviä turisteja. Taskutieturin kamera on hyvä: sen kanssa voi muina miehinä ensin asetella rakennuksen tähtäimeen ja sitten, kun ihmisiä kävelee ohi, rätkiä menemään. Usein jokin ruutu onnistuu melko hyvin.

    Kuvissa esiintyvät modernit rakennukset suunnittelijoineen:

    • Upper West (2016), Christoph Langhof, KSP Jürgen Engel Architekten
    • Zoofenster (2011), Christoph Mäckler
    • Sofitel (2005), Jan Kleihues
    • Swissôtel (2001), gmp von Gerkan, Marg & Partner
    • Neues Kranzler-Eck (2000), Helmut Jahn
    • Europa-Center (1965), Helmut Hentrich, Hubert Petschnigg
  • Viimeinen joutomaa

    Viimeinen joutomaa

    Berliinin muurin rajanylityspaikat aukesivat myöhään illalla 9.11.1989. Muuri alkoi kirjaimellisesti murtua seuraavina päivinä ja viikkoina, kun uusia tilapäisiä ylityspaikkoja avattiin luonteviin liikennekohtiin, esimerkiksi Brandenburgin portille ja Potsdaminaukiolle. Vuoden 1990 loppuun mennessä muuri oli hävitetty lähes kokonaan – niin tyystin, että osa nykyään muistomerkkeinä seisovista muurinpätkistä on rekonstruktioita.

    Muuri oli oikeastaan kaksoismuuri. Länsi-Berliinin rajalla oli uloin muuri ja syvemmällä Itä-Berliinin puolella takamuuri. Väliin jäi autioksi raivattu, estein ja ilmaisimin varustettu, jatkuvasti valaistu ja vartioitu kuolemanvyöhyke. Vyöhykkeen leveys vaihteli: se saattoi olla paikoin jopa satoja metrejä, mutta joskus vain muutamia metrejä. Vähitellen DDR purki kaikki rakennukset muurivyöhykkeeltä.

    Muuri katkaisi luontevat liikkumisreitit. Yhtäkkiä keskeisistä kaupunginosista tuli umpiperiä, laitakaupunkia. Läpikulkuliikenteen puuttuessa läntisen kaupunginpuolikkaan reunasta tuli ehkä peräti rauhallinen asuinpaikka. Saattoihan siinä olla ikävätkin puolensa: jatkuvasti palavat valonheittimet paistoivat ehkä jossain harmillisesti makuuhuoneeseen ja välillä muurin takaa kuuluvat laukaukset ja koirien haukunta katkaisivat yöunet.

    Yhdistymisen ja muurin purkamisen jälkeen kuolonvyöhyke jäi hetkeksi joutomaaksi. Kaupungin keskeisimmät paikat rakennettiin toki ripeästi, mutta sivummalla onnistui heinittyminen, pusikoituminen ja kiehtova väliaikaisuus ja epämääräisyys valtaamaan alueita muutamiksi vuosiksi.

    Tässä taannoin kävelin muinaisen muurin reittiä joelta joelle, Valtiopäivätalolta Schillinginsillalle. Keskusta-alueella kuljin enimmäkseen upouusien tai peruskorjattujen rakennusten keskellä, mutta idempänä Kreuzbergin suunnalla odotin näkeväni kadun oikealla puolella sekalaista rakennuskantaa 1900-luvun alusta 1970-luvulle ja vasemmalla puolella, entisellä muurivyöhykkeellä, upouusia 2000- ja 2010-luvun taloja.

    Sitten yllättäen Tallikirjurinkadulla tapahtui aikadilataatio, ja löysin läntisen Berliinin kantakaupungin viimeisen joutomaan! Unohdus leijaili syysilmassa. Alkuperäisen kadun asfaltti hädin tuskin pilkisti vesakon ja heinikon alta. Pieniä polkuja risteili vaahterain, lehmusten ja koivujen välissä. Siellä täällä oli unohtunutta roinaa. Pulloröykkiö ilmaisi paikan olevan suotuisa raikkaassa ulkoilmassa harjoitettavaan etanolin viihdekäyttöön. Rotta vilahti juurakossa.

    Rottain hyvinvoinnin syy selvisi tuota pikaa: vastaan tuli muori, joka valutti kulkiessaan polun varteen siemeniä isosta muovipussista. Jokaisella kulmakunnalla taitaa asustaa mummi, joka uskottelee itselleen auttavansa taivaan lintusia selviämään kylmästä vuodenajasta, mutta ruokkiikin oikeastaan ihan toisenlaisia eläimiä.

    Jätin joutomaan taakseni, ja seuraavan kadunkulman takana Sebastianinkadulla minulle esitettiin, miltä se näyttäisi parin vuoden päästä.

    Jatko-osa: toukokuu 2017

    Tämä oli tuleva: puut on kaadettu, maa avattu, alue aidattu. Paikalle rakennetaan uusia asuintaloja maksukykyisille. Talojen on määrä olla valmiit vuoden 2019 loppuun mennessä.

    Maankaivutyöt käynnissä, vanhat kerrostalot taustalla
    Kreuzbergin puoleiset talot ovat menettäneet suojaavan lehtiverhonsa.
    Maata kuorittu, reuna paalutettu
    Vanha katu on kuorittu esiin.
    Muurivyöhykkeeltä purettujen talojen jäänteitä
    Liittyvätkö nämä maasta kaivetut betonimöhkäleet muuriin?

    Muurin lounaispuoli eli vanhojen kerrostalojen alue on Kreuzbergia ja koillispuoli, tähänastinen joutomaa, Mitteä eli keskustaa. Joutomaan omistanut liittovaltio myi tontin 29 miljoonalla isoimman tarjouksen tehneelle yksityiselle firmalle. Se tarkoittaa kalliita asuntoja. Osavaltion omistamalla rakennuttajalla ei ollut tarjouskilpailussa mahdollisuuksia, mutta se saa osan asunnoista välitettäväkseen vuokra-asunnoiksi. Lehtijuttu helmikuulta 2016 täällä.

    Asuntomyyjän mainos on täällä ja pihasuunnitelman tehneen maisema-arkkitehtitoimiston piirustukset täällä.

    Seudun asukasyhdistyksen sivulla on koko alueen pohjapiirros ja kuvia muurin murtumisen 25-vuotisjuhlista (9.11.2014) tältä paikalta.

    Flickrissä on kuvia joutomaasta ja läheisestä puistosta. Puiden kaadosta on kuvia Twitterissä.

  • Ammattikoulu

    Ammattikoulu

    Kehittyvien maakuntien kotiseutumatkailija löytää näköjään liki joka käynnillä uutta purtavaa. Edellisillä kerroilla ovat sortuneet uimahalli ja Hauholan koulu. Nyt katoaa vanha (1966) ammattikoulun päärakennus. Opinahjo oli alun perin nimeltään Kainuun keskusammattikoulu, nykyään Kainuun ammattiopisto.

    Vanha päärakennus murtuu, käärmeasuntola säilyy.

    Kävin lukion, joten vierailuni tässä talossa jäivät satunnaisiksi: sekalaisia tapahtumia ja näyttelyitä, ehkä peräti koira-. Jälkiviisaasti ajatellen merkittävin saattoi olla Radion sinfoniaorkesterin vierailu joskus 1970-luvun puolivälissä. Orkesteri soitti Okko Kamun johdolla ammattikoulun voimistelusalissa, joka silloin tuntui tavattoman suurelta. Nyt raunioita silmäillessä on vaikea ajatella, että tuohon olisi kovin jättimäinen sali mahtunut.

    Kovaa peliä keittiössä.

    Viereinen, matalampi, metallipajoja sisältävä rakennus lähtee seuraavaksi. En tiedä, mitä tilalle tulee, ehkä uusia koulurakennuksia. Uimahallin paikalle on jo noussut keilahalli, ja Hauholassa on valtava monitoimitalon työmaa.

    Viimeinen sulkee oven.
  • Hauhola

    Hauhola

    Purkuaktiivinen kotiseuturetkeilijä löytää joka kesälle uuden kohteen.

    Kajaanin kaupunki rakentaa Lehtikankaalle uuden monitoimitalon, johon tulee ala- ja yläkoulu, päiväkoti ja kirjasto. 1960-luvulla rakennetut Hauholan ja Lehtikankaan koulut puretaan.

    Uudisrakennuksen tieltä puretaan tänä kesänä Hauholan kaksi siipeä ja loput kahden vuoden päästä, kun uusi talo on valmis.

    En löytänyt Kajaanin kaupungin sekavilta veppisivuilta uudisrakennuksen piirustuksia, mutta jotain selviää kaupungin tiedotuslehdistä vuosilta 2014 ja 2015 (iso PDF). Kainuun Sanomat on kertonut hankkeesta lokakuussa ja maaliskuussa ja esitellyt viimeisen koulupäivän koristelutempausta kesäkuussa. Tänään on kerrottu purkutöiden edistymisestä.

    Olen käynyt koulua tässä 1964 valmistuneessa rakennuksessa yhteensä seitsemän vuotta. Yllä olevassa kuvassa on pikkupiha, jossa vietin ainakin kahden ensimmäisen vuoden välitunnit.

    Ensimmäisen koulupäivän ensimmäisellä välitunnilla oleskelin siinä kohdassa, jossa työmaa-aita nyt leikkaa osittain puretun katoksen. Minulla oli uusi vaaleanruskea takki, jonka kangas oli liukas ja kiiltelevä. Yllättäen muuan puolituttu kotipihan tyttö sylkäisi minua selkään syystä, jota en koskaan saanut selville. Tunsin roiskahduksen selässäni, mutta säilytin tyyneyteni ja otin muina miehinä muutaman askelen poispäin. Vaivihkaa pyyhin selkämystäni mustaan rautapylvääseen ja huomasin, että sylkeä oli tullut todella paljon.

    Koulupäivä jatkui.

    Kolmannen ja neljännen luokkahuoneen välinen seinä on jossakin vaiheessa, kenties jo vuosikymmeniä sitten, purettu. Tässä etualalla aloitin opiskeluni, joka oli yleensä tavattoman helppoa.

    Pikkupihalla oli karuselli, jossa pyörittiin pylvään päästä roikkuvien ketjujen varassa. Pari vuotta sitten se näytti tältä. Olin tietoinen yhdestä, mutta maasta onkin kaivettu kaksi tolppaa.

    Ehkä kolmannella tai viimeistään neljännellä luokalla siirryin ison pihan puolelle. Viidennen ja kuudennen kävin muissa kouluissa, mutta palasin taloon yläasteelle. Seitsemännen ja kahdeksannen luokan ruotsin ja saksan tunnit pidettiin tässä.

    Keittiön puoleisessa metsässä on muinainen pyykkiteline, jota en ole ikinä nähnyt käytettävän. Ehkäpä koulun tekstiilejä pestiin kesäloman aikana, kun kukaan ei ollut katsomassa. Vai opetettiinko kotitaloustunneilla pyykkäämistä?

    Pikkupiha ei liene enää vuosikymmeniin ollut välituntikäytössä. Lopuksi vielä panoraama.

  • Autiotalon kato

    Autiotalon kato

    Tämä on jatkojuttu kertomuksiin autiotalosta ja rikoksen maailmasta. Keväällä 2015 1980-luvun talo on pantu maan tasalle, ja seuraavat ajat tontti saa kunnian toimia Citymarketin pysäköintialueena. Maamerkkiin tulee asuntoja.

  • Koleus

    Koleus

    Hiihtelin reippaasti kohti etelää, päivämatkat pitenivät siinä kuin päivätkin. Helmikuussa olin Kainuun korkeudella ja lunta riitti. Mutta ennen kuin ehdin eteläisimpään Suomeen, tulivat vesisateet ja lämpöaalto. Nyt on hiihdot hiihdetty, ajattelin, mutta sitten muistin apulaiset. Viimeiset parisataa kilometriä lumikkopartio puikkelehti edelläni ja lumesi lumotun ladun halki metsien ja poikki peltojen suorinta tietä meren rantaan.

    Loppumatkan Helsingin perälle kuljin revontulten loisteessa rannikkoa pitkin kuunnellen merenlahtien vonkuvia ja ritiseviä jääkansia. Lämmön hivotellessa kymmentä astetta pelkäsin matkan loppuvan räsähdykseen ja loiskahdukseen, mutta sitten kuu pimensi auringon ja jäinen itäinen viima kohmetti meren pinnan rantaviivan tuntumassa juuri ja juuri kantavaksi. Nostin sukset olalle tutussa ojanvarsilepikossa ja kävelin kotiin.

    Tuuli kääntyi idästä etelään muttei juuri lämmennyt. Taivas muuttui sinisestä harmaaksi ja värit katosivat maisemasta.

    Sain töitä räjäytystyömailta. Aamuisin louhin graniittia itäisen pääkaupungin metsiin ja kallioille leviävien uusien muodikkaiden puutalokylien tieltä. Iltapäivisin toimin katuosaston erikoisasiantuntijana räjäytellen väärin pysäköityjä autoja, jotta työkoneet pääsevät lakaisemaan pois lyhyen talven aikana kaduille levitetyn kivirouheen.

    Jäätävää itätuulta ennen ehti virkavaltaisuuden kylmä puhuri kaataa unestaan juuri heräämässä olleen hirsihuvilan. Arjen virallisuudessa on niukasti tilaa määrittelemättömyydelle, hallitsemattomalle piirustuspöydiltä pakenevalle aktiivisuudelle. Raunioilla leijui viimasta huolimatta vihaa ja surua.

  • Talven valoa

    Talven valoa

    Kuukausien yhtämittainen sade on verhonnut Suomen etelälaidan harmaaseen harsoon. Ihmismielet on vallannut unohdus ja väsymys. Muunlaista aikaa tuskin on koskaan ollutkaan, ainakaan muualla kuin unessa.

    Sade roitelee ikkunoita koko yön. Hätkähdän hereille suden hetkellä kauhuissani siitä, että elämä valuu pois enkä pääse siihen enää mukaan, sillä harmaanraskaassa unessa jalat ovat lakanneet tottelemasta.

    En saa enää nukutuksi, joten luen loppuun veden kiinteää olomuotoa pohdiskelevan kirjan.

    Herään uudestaan, kun on jo valoisaa. Siis todellakin valoisaa, ei vain hämärää. Istun pöytäni ääreen ja teen töitä, mutta sitten aurinko tulee esiin vastapäisen talon katonharjan takaa. Sälekaihtimen sulkeminen olisi nyt petos. Jalat on otettava alle, nyt ne helpotuksekseni taas toimivat.

    Hiihtokelit ovat Helsingin perällä olleet pariin otteeseen lähellä, mutta nyt maasto on vain vetinen. Latupohjien puru purskahtelee.

    Juoksen unohtuneeseen kesäparatiisiin. Limonadi, olkihatut, päivänvarjot ja rantaleikit ovat tuskin koskaan olleetkaan muuta kuin unta.

    Lainehtivan meren äärellä muistan, että jouluun on enää viikko. Kolmen työpäivän jälkeen minäkin pääsen muihin maisemiin. Olen sopinut jo kyydistä tutun neuvostoliittolaisen kipparin kanssa: hän tulee hakemaan minut sammakkoveneellään.

    Perjantaina vene lipuu vaivihkaa Villingin eteläpuolelle odottelemaan. Iltapäivän hämärtyessä se ajelee lähes kokonaan veden alla, vain hylkeen näköinen tähystysosa pinnalla, Vartiosaaren vieritse Strömsinlahden pohjukkaan ja alkaa pimeyden turvin nousta ylös Mustapuroa. Kävelen odottamaan tennishallin takaiseen lepikkoon. Pian sammakkovene nousee pintaan ja muutama hämmästynyt sinisorsa räpiköi loitommalle.

    Heitän kevyen reppuni luukusta sisään ja kömmin itse perässä. Tempaisen luukun kiinni, ja sitten sukellamme.

    Tulemme pintaan vasta keskemmällä Suomenlahtea. Otamme tasaisen matkavauhdin, edessä on pari vuorokautta yhtämittaista ajoa, ensin etelään, sitten Atlanttia pohjoiseen ja lopuksi itään, kohti Varangin niemimaan kärkeä.

    Aatonaattona aloitan työt Vuoreijan tutka-aseman hoitajan joululomasijaisena. Uudelta vuodelta otan sitten rennosti ja odottelen kaamoksen loppumista.

    Yhdessä auringon kanssa nousen ylös tunturiin ja alan hiljakseen hiihdellä etelään päin. Päivien pidetessä ja luiston parantuessa sujuttelen yhä pitempiä matkoja. Ehkä jo etelän hiihtolomaviikolla, mutta varmasti ennen pääsiäistä, alan lähestyä maan eteläreunaa. Toivottavasti täällä on vielä silloin riittävästi lunta maassa.

    Ainakin valoa on enemmän kuin nyt, päivän pituus on jo yli yhdeksän tuntia. Ja harmaata tihkua varmasti vähemmän.