Lähdin katsomaan, olisiko lavalla tanssit. Hiihdin kaupungin reunan yli, laskettelin kuusikon läpi puron suistoon ja jatkoin järvenlahdelle. Pyrytti lujasti.
Ohittelin kaikenikäisiä kesämökkejä. Niiden pihat olivat auraamattomat ja tyhjät kaikesta liikkeestä. Koira haukkui jossakin.
Vastarannalla tanssilavan koivikon läpi tuli rantaan suora tie. Sitä kohti suuntasin, ja vartin päästä kapusin jo maihin. Hiihtelin kujaa ylämäkeen ja nousin lavan kohdalla metrisen lumipenkan yli umpihankeen.
Pihaa ei ollut aurattu. Ei vaikuttanut kovin lupaavalta. Pidettiinkö niitä tansseja ylipäätään talvisin ja arki-iltapäivänä? Nähtävästi ei. Tuli turha reissu.
Sitä paitsi tanssilava oli palanut jo kaksikymmentä vuotta sitten.
Hiihtelin kuitenkin pihamaalle. Juuri silloin pyry lakkasi ja sileän hangen peittämän harmaan betonikannen aukosta alkoi virrata värejä mustavalkoiseen maisemaan. Tajusin, että lavan pohjakerrosta oli viime ajat käytetty ufojen salaisena tukikohtana.
Potkaisin sukset jaloista ja leijailin portaat alas. Täältä ne värit tulvivat! Seinät olivat täynnä kukkia, robotteja ja kapinasankareita. Mutta huoneet olivat hiljaiset ja jäiset.
Kukat loistavat, mutta miten kävi Annen? Tekikö lumi enkelin maalauksen eteen, koituiko kohtaloksi lumi?
Viereisessä huoneessa suhahti. Kurkistin varovasti kamera edellä. Täällä olikin joku maalaamassa! Otin kuvan salamalla, ja suhina loppui siihen. Maalari hävisi kuin ponnekaasu ilmaan. Tarkistin, mitä kennolle oli tarttunut: siinä näkyi vain seinälle heittynyt varjo.
Minulta jäi siis Hurriganes ja Danny-show näkemättä. En ollut kaksikymmentä, niin kuin tavallisesti, vaan ainakin kolmekymmentä vuotta myöhässä.
