Retkeilijä saapuu Confluencia-leiriin helmikuun 11. päivänä 1999 matkallaan Aconcagualle, Etelä-Amerikan korkeimmalle vuorelle. Täällä, Horcones-laaksossa 3400 metrin korkeudessa, yhtyvät Aconcaguan etelä- ja länsipuolilta virtaavat vedet. Täältä myös erkanevat eri nousureiteille johtavat polut. Pohjoiseen menevä haara vie Plaza Francia -leiriin jyrkän ja jäisen, kolme kilometriä korkean eteläseinämän juurelle. Sille puolelle vuorta vain alpinisteilla on asiaa. Luoteishaaraa kävellen pääsee Plaza de Mulas -perusleiriin kansanretkeilijöiden käyttämälle reitille.
Kävely tien varresta vuoren juurelle kestää kaksi päivää, ja yö levätään Confluenciassa. Sateita ei ole odotettavissa, joten teltat saavat mennä muulin selässä suoraan perusleiriin. Levitämme patjat ja makuupussit taivasalle kivien suojaamalle telttapaikalle.
Viimein ilta pimenee, ja kömmimme pusseihin. Unennäkö alkaa jo ennen nukahtamista, kun eteläinen tähtitaivas syttyy yllemme. Tällaista uninäytelmää en ole ennen kokenut. Kolmen kilometrin korkeudessa ilma on puhdas ja kirkas ja tähtiä näkyy uskomattoman paljon. Tähtikuviot ovat aivan oudot.
Confluencia tarkoittaa yhteen virtaamista, influenssa taas sisään virtaamista. Someinfluensseri uittaa mieliimme omia ajatelmiaan – tai maksajan. Mitä tekee konfluensseri? Ehkä hän kokoaa yhteen ihmisiä ja heidän hyviä ajatuksiaan. Parhaassa retkikuntahengessä ja avoimin mielin tuo oman osaamisensa yhteiseen yritykseen ja tekee kaikkensa, että huippu saavutetaan.
Eikö elämä ole vähän tylsää, kun mitään tietoa ei tarvitse enää odottaa? Kun kannamme mukanamme viestilaitteita, joilla saamme heti paitsi puheyhteyden minne tahansa, myös kaiken nykymaailman hälinän silmillemme ja korvillemme?
Mistä saadaan elokuvaan odottamisen, epätietoisuuden ja sattumanvaraisten kohtaamisten draamaa, kun kaikki kertovat toisilleen koko ajan, missä ovat ja mitä tekevät? Tai ehkä draama syntyykin nykyään loputtomasta kommunikaatiosta – en tiedä, kun en semmoisia elokuvia juuri näe.
Mika Kaurismäen Arvottomat (1982) ei voisi tapahtua nykyajassa. Sen ihmiset liikkuvat pitkin Suomea yksin, yhdessä, välillä eroten, sitten taas yllättävästi kohdaten. Kun tarvitaan yhteys muualle, pitää mennä puhelimen luo ja pitää vielä käydä niin, että langan toisessa päässä olevan puhelimen lähettyvillä on joku vastaamassa. Puhelimia on kotona, työpaikalla, puhelinkopeissa, syrjäisissä kyläkaupoissa ja jopa palovartiotorneissa keskellä korpea, mutta niiden välillä ihmiset voi tavoittaa vain sattumalta.
Valmistellessaan Arvottomia Mika ja Aki Kaurismäki lähtivät kiertämään Suomea samalla Volgalla, jolla elokuvan sankarit liikkuvat. He etsivät laitamia, katoamassa olevia paikkoja, sellaisia joihin elokuvan yhteiskunnan laidalle ajautuvat päähenkilöt todennäköisesti kulkeutuisivat. Näihin paikkoihin he kirjoittivat tie-elokuvan juonen.
Sittemmin moni elokuvan tapahtumapaikoista katosi tai muuttui tunnistamattomaksi. Jotkin säilyivät. Tapa, jolla ihmiset viestivät keskenään, mullistui noin viisitoista vuotta elokuvan jälkeen. Aineellisen ympäristön muuttumisen saattoi kahdeksankymmentäluvulla ennustaa, mutta kommunikaatioympäristön muutosta aavisti tuskin kukaan.
Haloo
(1.28) Elokuvan ensimmäinen ääni on puhelimen pirinä ja ensimmäinen vuorosana ”Haloo”. Manne herää hitaasti Harrin soittoon. Harri kutsuu Mannen samaksi illaksi iltamiin maalle. Arvottomien dialogi on puhelinkeskusteluissa vieläkin tyylitellympää kuin muu puhe, täynnä nokkeluuksia, sitaatteja ja nasakoita lopetuksia.
Manne lopettaa puhelun ”Noni”, siis jokseenkin ytimekkäämmin kuin nykyään on tapana. Nythän puhelujen viimeinen neljännesminuutti hoetaan ”moi, kiitos, no niin, joo, hei hei, moooi”, ennen kuin jompi kumpi uskaltaa painaa punaista nappia. Lähipiirissäni Mannen lopetusta ruvettiin tietenkin käyttämään, mutta muistan myös kömmähtäneeni: kerran en tajunnut veljeni noni-lopetusta lopetukseksi, vaan puhuin vielä kun kuulin naksahduksen luuristani.
Harrin numero on 2026. Epäilenpä, että Arvottomien puhelinnumerot ovat myös sitaatteja – joku saisi selvittää, mistä.
American Express – se olen minä
(9.33) Manne soittaa BaariBarista Harrille ja ilmoittaa tulevansa iltamiin. Tämä keskustelu on koko elokuvan tyylitellyin ja varmasti myös siteeratuin. Auf Wienerschnitzel.
Minulta meni viime yönä asunto
(12.23) Ravintolan keittiö: Tiina on puhelimessa, mutta emme kuule mitä puhutaan. Ilme on huolestunut. Myöhemmin käy ilmi, että hänet on jätetty eikä hänellä ole paikkaa minne mennä.
Noni
(13.03) Mannen tiskaaminen ravintolan keittiössä keskeytyy, kun tarjoilija kantaa hänelle puhelimen: –Kuka se on? –Mitä se minulle kuuluu? –Olet oikeassa. Eipä kuulukaan.
Seuraa elokuvan ensimmäinen ikävä käänne. Mannen vastattua tutuilla sanoilla iloinen työmusiikki vaihtuu uhkaavaksi jyrinäksi. Mitään muuta ei sanota, ja sanomattomuuden vahvistukseksi Manne suihkuttaa luurin ja sitten koko puhelimen vedellä ja työntää ne lopuksi astioiden mukana tiskikoneeseen. Soittajaksi paljastuu synkeä nahkatakkiin ja nahkahanskoihin pukeutunut mies hämärtyvän teollisuusalueen puhelinkopissa. Hän hämmästelee kuulokkeesta tulevaa omituista ääntä ja lyö luurin ripustimeen. Sitten hän tulee ulos kopista ja kurvaa paikalta kahden muun gangsterin kanssa.
V niinkuin Verneri, A niin kuin Aatos. Kiitos.
(38.14) Gangsterit ovat pahoinpidelleet Ville Alfaa ja vieneet taulun. Ville aikoo poistua maasta, ja Manne varaa hänelle lennon Pariisiin.
Se on Tampereella
(49.09) Manne näyttää taulua kahdelle biljardihaille. Toinen heistä kirjoittaa taululle ostajan puhelinnumeron 36139. Tämä ottaa taulun kyselemättä.
Pysyisit kotona!
(1.10.44) Moottoripyöräpoliisi on pysäyttänyt matkalaiset tukkirantaan. Hän aikoo ottaa Veeran kiinni, mutta Harri pysäyttää hänet aseella uhaten. Manne repii johdot moottoripyörän sytytystulpista ja radiopuhelimesta.
Kello on puoli yhdeksän
(1.25.08) Manne on tilannut hotellihuoneeseensa herätyksen. Puhelimen pirinä herättää hänet omituisesta unesta, jossa hän kävelee aukealla paikalla Veeran kanssa.
Kuka Harri? Hän on kuollut
(1.34.41) Harri on haavoittunut ammuskelussa. Manne soittaa syrjäisen kyläkaupan puhelimesta sairaalaan tiedustellakseen hänen vointiaan. Uutiset ovat pahoja.
Siunattu teknologia!
(1.38.25) Kohtaus on hieno ja syystä kuuluisa. Manne ja Veera ovat paenneet poliisia ja gangstereita metsien keskelle autiotaloon, jonka vieressä seisoo palovartiotorni. Paikka on todellisuudessakin niin kaukana, ettei syrjäisempää löydy Lapin eteläpuolelta. Se on Kuhmon Juntinvaara, jonne päästäkseen pitää ajaa runsaat neljäkymmentä kilometriä itään Kuhmon keskustasta ja sitten vielä kahdeksantoista kilometriä metsätietä pohjoiseen. Itärajalle on kymmenen kilometriä, ja siinä välissä on Elimyssalo: koskematonta ikimetsää, soita ja lampia.
Laajoja metsäalueita valvottiin ennen kesäaikaan palovartiotorneista. Kun tornit rakennettiin korkeille paikoille, niistä näkyi joka suuntaan kymmenien kilometrien päähän. Palovartija saattoi siten havaita alkavan metsäpalon savun hyvissä ajoin ja hälyttää sammutusväen. Sitä varten tornissa tietenkin oli puhelin.
Manne huomaa torniin johtavan puhelinlangan, kiipeää ylös – ja siellähän puhelin on. Hän haluaa tilata puhelun Pariisiin, mutta saa kuulla, että sinne pääsee nykyään suoraan: siunattu teknologia!
Puhelin soi Villen hotellihuoneessa Pariisissa, ja kurkien huudot vaihtuvat suurkaupungin liikenteen huminaan. Vastakohta ei voisi suurempi, varsinkaan kun Villellä ei ole aavistusta, mistä Manne soittaa. Puhelu menee taas pian elämänfilosofiseksi väittelyksi, mutta sitten poliisihelikopteri ilmestyy pörisemään tornin viereen. ”Nähdään pian”, Manne lopettaa.
Sinä olet vielä mukana
(1.45.13) Manne istuu baaritiskillä ja soittaa Mitjalle tiedustellakseen, missä Hagström on.
Kiitos viimeisestä
Hagström on kaksi kertaa aikeissa soittaa puhelimella, mutta kumpikin yritys keskeytyy Mannen hyökkäykseen. Ensimmäisellä kerralla (41.40) hän lentää hautakiviliikkeeseen syöksyvän Mannen iskusta komeasti kirjoituspöydän yli luuri kädessään ja puhelin perässään. Tämä on hieno toimintakohtaus, jonka suosittelen katsomaan hidastettuna tai ruutu ruudulta!
Toinen yritys (1.46.54) on Hagströmin viimeinen teko. Hän istuu hotellihuoneessaan, laskee konjakkilasin pöydälle ja tutkii puhelinluetteloa. Manne työntää liukuoven sivuun, astuu huoneeseen, ja neljä laukausta kajahtaa.
Kuinka varmistat Twitterissä ja Google+:ssa, että ohitan viestisi lukematta?
Laita viestiin pelkkä linkki, mieluiten vielä jonkin lyhennyspalvelun muokkaamana, ettei osoitteesta voi päätellä aihetta.
Käytä #hashtageja ja @replyjä, mieluummin useampia ripoteltuna viestiin niin, että virkettä saa etsimällä etsiä.
Kirjoita koko lukijakunnallesi leviävä kryptinen tokaisu, jonka vain kaksi ihmistä ymmärtää. Älä käytä välineen tarjoamia mahdollisuuksia levityksen rajaamiseen.
Kuinka saat minut lukemaan viestisi kokonaan ja ehkä jopa seuraamaan siihen liitettyä linkkiä?
Aloita viestisi kokonaisella virkkeellä, josta aihe selviää. Ajattele minuutti tai kaksi, niin keksit kyllä tavan, jolla ilmaiset ajatuksen lyhyesti ja ytimekkäästi. Jos et keksi, mieti kannattaako viestiä lainkaan lähettää.
Jos lähetät linkin omaan blogikirjoitukseesi, huolehdi, että kirjoituksen linkkikuva ja metakuvaus ovat kunnossa ja liittyvät aiheeseen. Sosiaalisen median linkitystoiminnot käyttävät automaattisesti näitä tietoja linkin esittämiseen.
Metakuvausteksti (meta description) on tarkoitettu lyhyeksi yhteenvedoksi tekstin aiheesta. Se ei yleensä näy itse veppisivulla, mutta tulee näkyviin linkkien yhteydessä ja syötteenlukimissa, ja mikä tärkeintä, hakupalveluiden tuloslistauksissa. Blogiohjelmissa on yleensä kenttä, johon metakuvaus kirjoitetaan. Esimerkiksi tämän kirjoituksen metakuvausteksti on ”Muutama vihje lukukelpoisten Twitter-, Facebook- ja G+-viestien kirjoittamiseen.”
Tämä on kyllä Twitterin väärinkäyttöä. Asia on jakautunut kolmeksi peräkkäiseksi viestiksi, jotka lukija joutuu tavaamaan lopusta alkuun. Jos ei kirjoitustaito riitä asian tiivistämiseen, kannattaa käyttää jotakin toista viestintävälinettä.
Melkein yhtä tylyjä ovat ne yhä yleisemmät viestit, jotka alkavat suoraan leipätekstillä ja katkeavat kolmeen pisteeseen siinä, missä 140 merkkiä sattuu tulemaan täyteen. Vähän niin kuin amerikkalaisten aikakauslehtien ingressiksi naamioidut alut, jotka pettävät lukijan osoittautumalla vain isommalla painetuksi leipätekstin aluksi.
Samaan tyyliin joillakin on puhelimessaan sellaiset tekstiviestiasetukset, että viesti pätkitään useaksi palaksi, ja puolet tekstitilasta kuluu selityksiin jotka ilmoittavat, että teksti jatkuu seuraavassa viestissä.
Katleena muistuttaa tämänaamuisessa kirjoituksessaan muutamasta viestinnän välttämättömästä hyvästä tavasta. Lainaan neuvot tähän ja hieman kommentoin:
Jos lähetät mainosspämmiä, ole edes kohtelias. Tervehdi ja kerro, miksi meili kannattaisi lukea.
Kun lähetät liitteen, kirjoita aina saate: mitä liitteessä on ja miksi lukija viitsisi avata sen.
Jos unohdat lähettää liitteen, pahoittele mokaasi, kun spämmäät toistamiseen.
Laita meiliisi aina otsikko.
Käytä meilissä koko nimeäsi, ääkkösineen päivineen. Koko nimen pitää näkyä sekä lähettäjätiedoissa että allekirjoituksessa.
Älä käytä Comic Sansia. Ikinä. Missään.
1. Kävin tervehtimisestä mielenkiintoisen kirjeenvaihdon erään dosentin kanssa noin vuosi sitten. Hän huomautti yhden viestinsä jälkikirjoituksessa, ettei panisi pahakseen, jos häntä jollakin tavalla puhuteltaisiin viestin alussa. Minulla oli taasen aina ollut tapana mennä suoraan asiaan. Olin nimittäin vuosikymmenet pitänyt sähköpostin otsikkotietoja riittävänä tervehdyksen funktion täyttävänä tekstielementtinä ja aloittanut viestini runko-osan aina suoraan asialla.
Pohdiskeltuani asiaa ymmärsin, että tällainen tyyli voi todellakin tuntua jostakusta töksähtävältä, ja opettelin kirjoittamaan viestin alkuun ”Terve”, ”Morjes”, ”Dear Dario” taikka vain ”Hei”. Viimeksi mainittuun suhtaudun kuitenkin penseähkösti, sillä minulle sen sävy ilmaisee tekotuttavallisuutta, jonka takana on kuitenkin virallisuus. Parempi olisi reilusti vanhanaikainen ”Päivää”, mutta vuorokaudenaikaan sidotut tervehdykset ovat sähköpostissa tietenkin vähän kömpelöitä.
Opettelin siis käyttämään tervehdystä, olinhan oppinut sanomaan oppilaillenikin ”Moi”, vaikka siihen menikin viisitoista vuotta. Vaikka ”Moi” ei mielestäni edelleenkään sovi suuhuni ja luonteelleni, ymmärrän nykyään, että tervehdystä ei tarvitse pitää syvällisenä tuntojen ilmauksena, vaan se on käytännöllinen toimintaa helpottava rituaali.
Epäilen kuitenkin, että jotkut käyttävät viestipohjia, joissa on valmiiksi alussa ”Hei, ” ja lopussa ”Ystävällisin terveisin, ”. Kuinka tällainen automaatio sitten eroaa automaattisesta allekirjoituksesta tai pelkkiin viestin otsakekenttiin pitäytymisestä? Ei mitenkään, sanoisin. Alku- ja lopputervehdys tulisikin aina kirjoittaa itse ja tilanteenmukaisesti. Jos kirjoitan kaverilleni, puhuttelen häntä nimeltä: ”Terve Sami”. Jos kutsun juhliini useita ihmisiä, joista jotkut ovat toisilleen tuntemattomia, kirjoitan esimerkiksi ”Hyvät ystävät, kylännaiset ja -miehet, kollegat, opiskelutoverit ja muut!” ja kirjoitan heidän osoitteensa piilokopiokenttään*. Jos käyn nopeaa viestinvaihtoa päivän tulemisista ja menemisistä, saatan tipauttaa puhuttelut tykkänään pois.
2. Tämä soveltuu nykyisin sotilaalliseen mediaan. Kun laitat Diasporaan, Twitteriin tai Facebookiin linkin johonkin mielenkiintoisena pitämääsi juttuun, kirjoita omin sanoin, mistä asiassa on kysymys. Selityksetön linkki tulee viestien hyöyssä helposti ohitetuksi, etenkin jos urlista eli veppiosoitteestakaan ei irtoa informaatiota. Sitä paitsi houkuttelevan selityksen mahduttaminen Twitterin merkkirajoitukseen on tehokas kirjoittamisharjoitus.
(Ja jos arvelet, että joku linkittää omaan juttuusi, kirjoita muutama ingressimäinen rivi jutusta viestin metatietoihin. Ainakin Facebook ja Googlen hakutulokset käyttävät veppisivun meta description -kentän sisältöä linkkien esityksessään.)
6. Tätä ei voi kyllin jyrkästi korostaa.
* Syrji roskapostittajia äläkä turhaan levitä lähimmäistesi sähköpostiosoitteita. Jos lähetät viestin usealle toisiaan tuntemattomalle ihmiselle, kirjoita osoitteet Bcc:- eli piilokopiokenttään. Käytä meiliohjelmaa, jossa tämä onnistuu helposti.
