Musiikkitalo

Minäkin kävin siellä musiikkitalossa. Konsertti oli uuden musiikin Klang-konserttisarjan avajaiskonsertti.

Tulo

Konsertin alkamisaika oli ilmoitettu pahaenteisen myöhäiseksi, kello 20:ksi. Näinköhän näitä nykykonsertteja jaksaisi kuunnella talvipimeälläkin iltamyöhään? Mutta helppo oli taloon tulla: kävelymatkaa on asemalta vähemmän kuin Finlandia-taloon ja moneen muuhun konserttipaikkaan. Väkeäkin oli talon kulmilla kovasti. Joku seisoi ulko-oven edessä pidellen lappua ”Ostetaan lippu”. Jopas on uudella musiikilla suosiota näinä aikoina, taisin jäädä liputta.

Menin kuitenkin reippaasti sisälle, sillä olinhan tullut myös ihmettelemään uutta taloa. Selvisi sitten väenpaljouden syy ja se, miksi väki ei näyttänyt aivan institutionaalisen taidemusiikin tyypilliseltä yleisöltä: puoli kahdeksalta oli isossa salissa alkamassa Apocalyptican konsertti. Valkeni siis myös peruste toisen konsertin myöhäiselle alkamiselle. Onneksi uutta musiikkia pääsee vastedes kuulemaan jo kuudelta.

Lipunmyyntiin ei tarvinnut jonottaa, ja osuin oikealle luukulle jo toisella yrittämällä. Olin päättänyt ostaa lipun konserttipaikalta ihan seikkailumielessä ja siksi, etten halua maksaa kaiken maailman ”palvelumaksuja” siitä, että palvelen itseäni netissä ja printtaan itse oman lippuni. Lipun hinnaksi oli ilmoitettu 15 euroa, mutta eikös, perhana, myyjä pyytänyt kuuttatoista! Ovat siis näköjään ulkoistaneet myös sisällä talossa tapahtuvan lipunmyynnin, välikäsi ottaa vielä täälläkin oman lisänsä, ja lippuja on käytännössä mahdotonta saada ilmoitettuun hintaan. Vaikka ”vain” 7 prosentin hinnankorotus ei romahduta konsertissakävijän taloutta, jättää tällainen toiminta silti valehtelun ja petoksen vaikutelman. Ja kuinka helposti mielipahan voisi välttääkään: kertomalla lipun oikean hinnan, 16 euroa. Konsertin varsinaisen järjestäjän ei pidä pestä käsiään tästä asiasta.

Vinkkaankin tässä konserttien järjestäjille, etenkin nykymusiikkipuolella: järjestäkääpä minulle vapaalippuja, niin lupaan blogata jokaisesta konsertista.

Vein takkini naulakkoon. Siitä ei tarvinnut maksaa erikseen. Mutta tästä lisää myöhemmin.

Talo vaikutti toimivalta ja melko viihtyisältä. Pieni kolkkouden vivahde oli kyllä sisätiloissakin, mutta sitä lievittivät värikkäät taideteokset.

Konsertti

Konsertti oli Camerata-salissa kolme kerrosta katutasoa alempana. Sali on selkeän muotoinen ja liikkuminen ja istuminen vaivatonta. Kovin kaikuisalta se ei kuulostanut, musiikin yksityiskohdat ja hiljaiset äänet erottuivat hyvin.

Ohjelmassa oli ilahduttavan raikkaita kappaleita ja niiden (ilmeisesti välttämättömänä) vastapainona talon ulkoasuun sointuvaa nykymusiikkia sanan 1980-lukulaisessa mielessä. Kumman paljon sattui tähän konserttiin paitsi hiljaista ääntä, myös kihisevää, kahisevaa ja kohisevaa hälyä, lyöjilläkin olivat jouset ahkerassa käytössä. Reippaina kappaleina jäivät mieleen Tiensuun, Ablingerin ja Puumalan soitteet.

Ohjelmalehtisen tekstit olivat vaikeaselkoisia, säveltäjien mietteet hämäriä. Vaikka usein musiikillinen kekseliäisyys ja elävä verbaalinen ilmaisu viihtyvät samassa päässä, eivät kuitenkaan aina. Joskus ei kummastakaan ole tietoa.

Esiintyjiä ei mainittu ohjelmassa kappalekohtaisesti.

Meno

Konserttisalista oli helppo poistua, ja tie yläkerroksiin löytyi melko vaivattomasti. Mutta rivakasta poistumisesta ei ollut hyötyä, kun naulakolla joutui odottelemaan. Koko sadan metrin pituisesta narikasta oli huolehtimassa kaksi ihmistä, jotka juoksivat edes takaisin. Enkö huomannut katsoa narikkalappuni molemmille puolille, vai pitääkö tosiaan paikkansa, että lapun numerot eivät mitenkään korreloi naulakoiden päädyissä näkyvien tunnusten kanssa? Eihän voi olla niin, että jos konserttivieras ei oikein muista mihin kohtaan naulakkoa hän on takkinsa jättänyt, palvelija joutuu parhaassa tapauksessa tekemään kahdensadan metrin juoksulenkin?

Konserttiyleisöä palvelevat ihmiset olivat kaikesta huolimatta erittäin ystävällisiä, mistä heitä lujasti kiitettäköön.

Ulko-ovesta poistuin kello 22.29. Oven sai avata ihan itse mekaanisesta vivusta.

Pyörällä konserttiin, tietysti

Miten kaupunkifestariin kuljetaan vaivattomimmin? Pyörällä polkien, selvähän se. Flow näyttää mallia järjestelyissä: pyörille on varattu vartioitu pysäköintialue. Tästä voisi ottaa oppia vaikka institutionaalinen taidemusiikki. Millaiset pyöräpysäköintitilat mahtavat olla Musiikkitalossa?

Tapahtuma-alueen kohdalla on myös erotettu yksi autokaista Sörnäisten rantatiestä pyöräkaistaksi ja annettu koroke kokonaan jalankulkijoille.

Laskekaahan joukosta Jopot. Alkuperäisen bongaamisesta saa kaksoispisteen.

Mutta mitäs pysäköintiä tämä on?

Pyöräpysäköinnin invapaikka

Pitkien musiikkiesitysten aiheuttamat ongelmat

Ilmestynyt alun perin Synkooppi-lehdessä op. 36 (2/1991).

Eksaktin estetiikan laboratorio: erikoisselvityksiä

Eksaktien esteettisten tutkimustulosten saavuttaminen ja suositusten laatiminen vaatii suuret määrät havaintoja, mittauksia ja tausta-aineistoa. Niinpä laboratorion tutkijat joutuvat työssään tekemisiin monien sellaisten taiteeseen liittyvien seikkojen kanssa, joilla ei ole suoranaista esteettistä merkitystä. Tällaiset asiat ovat kuitenkin arkipäiväisyydessään usein varsin mielenkiintoisia, varsinkin kun ne koskevat taiteen kokemisen käytännöllisiä kysymyksiä. Tätä vähemmän virallista aihepiiriä käsitellään eksaktin estetiikan laboratorion erikoisselvityksissä.

Pitkien musiikkiesitysten aiheuttamat ongelmat

Eksaktin estetiikan laboratorio julkaisi sävellysten pituussuositukset aiemmin tänä vuonna (katso Synkooppi 1/91). Valitettavasti kestää kuitenkin jopa muutamia vuosia, ennen kuin kaikki säveltäjät alkavat noudattaa niitä. Lisäksi taakkanamme on länsimaisen musiikin vuosituhantinen historia, joka tulvii ylipitkiä teoksia. Niinpä jokainen taidemusiikin kuuntelija joutuu elämässään ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan pitkiä musiikkiesityksiä. Eksaktin estetiikan laboratorio pyrkii omalta osaltaan etsimään ratkaisuja, jotka auttavat kuuntelijaa kestämään läpi pitkien sävellysten.

Ooppera

Kuten tiedetään, oopperassa kaikki musiikillisesti olennainen sanotaan jo alkusoitossa, ja myöhemmin asiaa on vain ripauksittain. Valitettavasti oopperoista ei kuitenkaan juurikaan ole saatavilla toimitettuja laitoksia, vaan kuulijan täytyy pystyä kestämään vähintään kaksi tuntia, äärimmäistapauksissa jopa viidettä tuntia.

Auttaa, jos kuulija osaa oopperan ulkoa. Silloin hän tietää, mistä juonessa on kysymys ja voi saada sanoista selvää ennakkotietojensa ansiosta. Hän voi arvioida kuulemaansa ja tehdä jopa esteettisiä päätelmiä.

Jos joutuu kuuntelemaan teosta, jota ei tunne ennestään, on libreton seuraamisesta apua. Jos taitaa oopperan esityskieltä, voi tarinasta ymmärtää suurenkin osan. Vaikeuksia tulee kuitenkin niissä kohdissa, joissa usea henkilö laulaa yhtä aikaa eri tekstiä. Silloin kysytään malttia, mutta kärsivällisyyden kehittäminenhän onkin yleensä taidemusiikin harrastajan tärkeimpiä päämääriä.

Äänilevyjen mukana on yleensä vihko, jossa oopperan teksti on usealla kielellä. On hyvää näkökentän laajentamisen ja lukunopeuden harjoitusta yrittää seurata tekstiä esimerkiksi italiaksi ja samaan aikaan lukea englanninkielisestä palstasta, mistä on kysymys.

Edellä käsitellyt keinot vähentävät nukahtamisen vaaraa, joka kaikista musiikin lajeista juuri oopperassa on suurin. Katsomon liiallinen mukavuuskin voi olla uhka hereillä pysymiselle. Sopivat ulkoiset vastukset, esimerkiksi kylmyys ja tuulisuus, pitävät kuulijan virkeänä.

Konsertit

Taidemusiikki-instituution vieraantuminen arkielämästä ja jähmettyminen omaksi muotokaavakseen pitää ymmärrettävästi suuren joukon ihmisiä poissa konserttisaleista. Konsertissahan musiikki on erotettu luonnollisimmasta ja alkuperäisimmästä yhteydestään: ruumiin liikkeestä, tanssista. Musiikkia pitää kuunnella paikallaan istuen, ja kiellettyä on kaikki olennainen: käytösopas neuvoo, ettei musiikin mukana saa hyräillä tai vihellellä, ei liikutella itseään musiikin tahdissa eikä paukutella tahtia ohjelmalehtisellä.

Jotta konserteissa käyminen tulisi siedettävämmäksi, on musiikkiyleisön ryhdyttävä vaatimaan seuraavia asioita: Konserttisaleista on puolet istuimista poistettava, jotta saadaan tilaa ihmisten liikkua halunsa mukaan. Tarvittaessa on ääntä vahvistettava sähköisesti, sillä tanssijoista lähtee aina jonkin verran kahinaa. Yskijätkin pelastuvat pyövelinkatseilta, kun musiikki soi tarpeeksi kovaa.

Suuri äänenvoimakkuus estää nukkumista jonkin verran, mutta ei varmasti. Rokkikonserteissahan ei luulisi valveillapysymisongelmia ilmenevän, mutta tiedetään tapaus, jossa ihminen on nukahtanut AC/DC:n konsertissa. Tapahtuneeseen vaikutti tiettävästi yleinen väsymys, mutta toimimalla toisin kuuntelija olisi voinut välttää nukahtamisen. Hänen ei olisi pitänyt istua, vaan nousta seisomaan ja alkaa liikutella itseään voimakkaasti musiikin tahtiin. Konsertin jälkeen väsymys olisi ollut suuri, mutta nukahtaminen itse konsertissa olisi vältetty.

Nykytilanteessa kuulijan on syytä mahdollisuuksien mukaan valita konsertteja, joissa soitetaan pituussuositusten mukaisia kappaleita. Tiettävästi kukaan ei ole nukahtanut Webernin Bagatellien tai Kurtagin Mikroludien aikana. Yleensähän konserttiin ei tulla nukkumaan, jollei sitten kyseessä ole jokin suggestopedinen kokeilu.

Yleisiä ohjeita

Musiikin kuuntelijan pitää huolehtia yleiskunnostaan. Huonokuntoinen väsyy helposti, jolloin hänen huomio- ja keskittymiskykynsä heikkenee. Joutuessaan istumaan pitkään paikallaan hän on vaarassa nukahtaa. Konserttia edeltävänä yönä tulee nukkua riittävästi, ja juuri ennen konserttia on yritettävä saavuttaa sopiva virkeystila. Joillakin auttavat päiväunet, toisilla liikunta. Hätätilassa voi ennen konserttia juoda runsaasti nestettä; tämä keino on kuitenkin varsin epämukava.

Kuunneltaessa musiikkia äänittestä kotona olot on helpompi järjestää sopiviksi. Partituuria voi seurata häiritsemättä muita. Äänenvoimakkuus on hyvä säätää melko kovalle. Lisäksi kannattaa kuunnella seisaaltaan, sillä silloin nukahtaminen on varsin epätodennäköistä ja vapaa liikkuminen mielihalujen mukaan mahdollista.

Neuvokas musiikinharrastaja keksii varmasti vielä lisää keinoja. Saattaapa hän innostua jopa tieten tahtoen kuuntelemaan ylipitkiä sävellyksiä ja kehittämään kestokykyään kunnianhimoisena tavoitteenaan Wagnerin Ringin seuraaminen yhteen menoon.

Mutta silloin on jo kysymys musiikista urheiluna. Eksaktin estetiikan laboratorion tutkijoita on tämäkin aihe pohdituttanut, ja siitä julkaistaan raportti lähiaikoina.

Ney Rosauro

Tässä taannoin, olisiko ollut noin vuosi sitten, Ney Rosauro piti Helsingissä suomalaisille lyöjille eräänlaisen mestarikurssin. Arviolta kolmisenkymmentä lyömäsoittajaa kokoontui kahtena päivänä oopperatalon harjoitussaliin kuulemaan Brasilian miehen opetuksia ja soittoa. Olin siellä minäkin.

Tilaisuuden alkuun oli muutama minuutti, ja tuntui olevan juuri oikea hetki käydä vessassa. Edellisestä käynnistäni oopperan henkilökunnan tiloissa oli vierähtänyt sen verran aikaa, etten muistanut tarkasti WC:n sijaintia. Tähyilin käytävällä molempiin suuntiin. Muuan herra käveli minua kohti. Koska aikaa ei ollut hukattavana, päätin kysyä tietä. ”Missähän täällä on vessa?” Vaikutti siltä, ettei mies kuullut mitä sanoin, sillä hän jatkoi kulkuaan päätänsä kääntämättä, keskittyneen oloisena. Tai ehkäpä hän olikin ulkomaalainen eikä voinut kuvitella, että suomenkielinen puheeni oli kohdistettu hänelle.

Löysin WC:n omin avuin, ja ehdin hyvissä ajoin takaisin saliin, jossa kurssi oli alkamassa. Tuo äskeinen herrasmies oli salissa sivummalla ja verrytteli raajojaan ilmeisenä aikomuksenaan soittaa kohta jotakin. Silloin tietenkin tajusin, että hän oli Rosauro.

Ensimmäinen kohtaamiseni maailman suosituimman marimbakonserton säveltäjän kanssa oli siis proosallinen, etten sanoisi peräti vulgaari. Voiko noin suorasukaisesti edes kysyä käymälän sijaintia vieraalta ihmiseltä, vai pitääkö käyttää jotakin kiertoilmaisua? Pitääkö sittenkin ehkä koettaa näyttää niin puuhakkaan etsivältä, että sivullinen väkisin huomaa, mistä kiikastaa, ja neuvoo oma-aloitteisesti? No, Rosauron näkökulmasta tilanne ei ollut millään lailla nolo, hän ei edes havainnut mitään tilannetta. Kukaan muu ei kuullut kysymystäni, joten minun ei tarvitsisi yhtään hävetä, jos en kertoisi tapauksesta tässä.

Viime keväänä jonakin perjantaina olin kävelemässä työpaikalleni Hyvinkääsalin kellariin, kun orkesterimme silloinen intendentti pyöräili minua vastaan rautatiesillalla kadun vastakkaisella puolella. Hänellä oli jotakin asiaa, ja hän viittoili minua tulemaan kadun yli omalle puolelleen. Liikenne oli sen verran vilkas, etten hirvinnyt ylittää katua siitä kohdasta. Niinpä intendentti siirtyi ripeästi suojatien kohdalle ja tuli minun puolelleni.

”Soittaisitko Rosauron marimbakonserton ensi lokakuussa? Meillä on silloin konsertti, jossa on pelkkä jousiorkesteri, ja ajattelimme, että siihen sopisi Rosauron konsertto. Muina kappaleina on Johan- ja Mendelssohnia.” ”Voihan nenä. Kyllä varmaan, mutta minulla on marraskuussa oma konsertti, jossa soitan Rosauron vibrafonikonserton. Miten ehdin harjoitella molemmat? Ei taida onnistua.” Intendentti rojautti pyöränsä maahan ja tönäisi minut sillan kaidetta vasten: ”Harjoittelet kesällä. Se on suostuttava nyt! Olethan esittänyt marimbakonserton ennenkin.”

Olin puristuksissa kaiteen ja intendentin välissä, ja näytti siltä, että hän voisi heittää minut alas sähköradan ajojohtimiin killumaan. Juuri silloin sillan ali viuhtoi kokonaan kaksikerroksinen intercity-juna, jossa oli yksi Edb- ja Edfs-vaunu ja kolme Ed-vaunua. Junaa veti Sr2-sähköveturi numero 3247. Tilanne oli kiperä, sillä tiesin, ettei tuon numeroista veturia ole olemassakaan. Mietin kiivaasti, miten puhuisin itseni irti puristuksesta ennen kuin menettäisin kokonaan tolkkuni. Pitäisi ehkä suostua.

”Hyvä on. Kesä menee pilalle, mutta pakko kai se on. Eipä tule ainakaan vaikeuksia kesäloman suunnittelussa. Päästä jo!” ”Tiesin, että uskot järkipuhetta. Panen sopimuspaperit tulemaan postissa.”

Solistin esittely

Soitan sunnuntaina 29.10. Hyvinkään orkesterin kanssa Rosauron marimbakonserton. Tällaista ehdotin intendentille kirjoitettavaksi ohjelmalehtisen solistiesittelyyn:

”Matti Sunell syntyi Kajaanissa, opiskeli Helsingin Konservatoriossa ja asuu tätä nykyä Itä-Helsingissä. Hän työskentelee soitonopettajana Hyvinkäällä ja Helsingissä sekä orkesteri- ja kamarimuusikkona, muun muassa Hyvinkään orkesterin vakituisena lyöjänä. Sunell on myös laatinut kamari-, vokaali- ja tietokonemusiikkia. Omaa musiikkiaan hän esittää lyömäsoittajana ja konemuusikkona esimerkiksi Hyvinkään orkesterin kamarikonserteissa ja omissa soolokonserteissaan (joista seuraava onkin heti 21.11. Helsingissä, ohjelmassa tuolloin mm. Rosauron vibrafonikonsertto). Hyvinkään orkesterin solistina hän on aiemmin esittänyt Mayuzumin ksylofonikonserton. Itse hän väittää korkeimman mitattavissa olevan saavutuksensa olevan 6959 metriä. http://sunell.fi/”

Pyytämättä ja yllätyksenä

Tässä taannoin (24. syyskuuta) soitin Hyvinkään orkesterin syyssoikossa kappaleeni Pyytämättä ja yllätyksenä. Kuvassa näkyy tarvittava tekninen varustus.

Koska Aamupostin kriitikko Heikki Helenius jäi kaipaamaan tarkempaa selvitystä tapahtuneesta (hänestä esitys vaikutti estraditaikurin temppuilulta), tunnen tarvetta seuraavaan selontekoon.

Tietokoneessa on käynnissä ohjelma, joka äänittää ja toistaa marimban soittoa (ja soittajan yskintää). Äänen pyydystävät Hyvinkääsalin uudet hienot AKG C414B -mikrofonit. Mikrofoneista tulevan signaalin vahvistaa, muuttaa digitaaliseksi ja siirtää tietokoneen käsiteltäväksi koneen vieressä oleva Mbox. Tietokoneen soittama ääni johdetaan samaisen boksin kautta yleisölle ja soittajalle suunnattuihin kaiuttimiin. Soittaja polkaisee silloin tällöin soittaessaan pedaalia, joka lähettää viestin tietokoneelle midikoskettimiston kautta. Tietokoneohjelma tulkitsee viestin esimerkiksi ”äänitys päälle”, ”äänitys pois” tai ”siirry seuraavaan kappaleen osaan”. Soittaja soittaa muutaman tahdin musiikkia, nämä tahdit tallentuvat koneen muistiin ja alkavat soida ja toistua yhä uudelleen. Soittaja jatkaa soittamistaan ja musisoi näin itsensä kanssa. Uudet osuudet tallentuvat ja alkavat soida yhdessä, niin että parhaimmillaan neljä marimbaa (ja yskintä) soi yhtä aikaa. Tämä ei siis ole perinteistä nauhamusiikkia, vaan kaikki kuuluva tuotetaan esityksen aikana.

György Ligeti

Löysin Ligetin musiikin joskus 1980-luvun puolimaissa. Lainasin kirjastosta levykansion, jonka kannessa oli Ligetin oma, tyyliltään kai lähinnä surrealistinen maalaus. Tekstivihkossa oli hurja valokuva Ligetistä. Hän on toinen kahdesta säveltäjästä, jotka onnistuvat näyttämään valokuvissa hullulta tiedemieheltä. Toinen on Edgard Varèse.

Kansion levyt sisälsivät Ligetin keskeisen tuotannon 1970-luvulle asti. Kopioin levyt kasetteihin, jotka kuluivat käytössä seuraavina vuosina. Eniten muistan kuunnelleeni sellaisia kappaleita kuin Atmosphères, Requiem, Lux Aeterna ja Volumina. Hain kai tuolloin musiikista jonkinlaisia äärielämyksiä. Niinpä muistan selittäneeni huonetovereilleni Oriveden musiikkileirillä, että Ligetistä saa hyviä kauhukokemuksia, kun panee yöllä hämärässä huoneessa kuulokkeista tulemaan vaikkapa Voluminan uruille ja tuijottelee kattoon heijastuvia varjoja. Pakotin myös yhtenä yönä kyliltä palaavan väen kiipeämään palotikkaita toisessa kerroksessa sijainneen majapaikkamme ikkunasta sisään, samalla kun huudatin Ligetiä täysillä pienestä radionauhurista. Tästä intoilusta seurasi Mongo Aaltosen keksimä lempinimi, jota jotkut yhä käyttävät.

Ligeti vieraili usein Suomessa, ja pääsinkin monta kertaa kuulemaan ja näkemään häntä lähietäisyydeltä. Varmaan olisi ollut tilaisuus vaihtaa muutama sanakin, jos vain olisin keksinyt jotain sanottavaa tai kysyttävää.

Savoy-teatterissa esitettiin Aventures– ja Nouvelles Aventures -teoksia, ja Ligeti oli itse saapunut paikalle kertomaan kappaleista. Kun yleisö pääsi kävelemään saliin, lavalla oli villatakkiin pukeutunut ystävällisen näköinen pappa kirjoittamassa ja piirtämässä taululle. Kysymys oli varmaankin onomatopoeettisesta ”kielestä”, jonka Ligeti kehitti mainittuja kappaleitaan varten. Mies keskeytti hetkeksi kirjoittamisensa ja kääntyi yleisöön päin: ”Good evening, I’m Ligeti.” Hän kertoi tarvitsevansa vielä hieman aikaa esityksensä valmistelemiseen ja pyysi yleisöä odottelemaan rauhassa.

Erään toisen kerran Ligeti oli yliopiston musiikkitieteen laitoksen vieraana kertomassa pianoetydeistään. Valkoisessa salissa oli tilaisuus, jossa Ligeti ensin puhui kappaleistaan ja sitten esitettiin ne etydit, jotka tuohon aikaan olivat valmiina. Esitelmä ja konsertti äänitettiin, ja jouduin myöhemmin tekemisiin äänitteen kanssa musiikkitieteen studiossa.

Puhuessaan Ligeti etsi usein oikeita sanoja, pitkäänkin. Ei hän suoranaisesti änkyttänyt, mutta tuotti paljon ylimääräisiä äänteitä varsinaisten sanojen väliin. Elävässä tilanteessa kuulija ei asiasta paljon piittaa, mutta äänitystä toistuvasti kuunnellessa siihen alkaa väkisinkin kiinnittää huomiota. Pisin yhtäjaksoinen merkityksetön äänneketju oli muistaakseni ”aa-enne-enne-enne-aa-ee-ii-noo-ee-noo-nn-nn”. Max Savikangas ja Mika Sairanen olivat saaneet päähänsä poimia äänityksestä nämä ylimääräiset äännähdykset ja koostaneet uuden äänitteen, joka sisälsi vain niitä eikä lainkaan oikeita sanoja. Tulos kuulosti riemukkaalta, ja innostuin kehittelemään aiheesta sävellystä.

Tein siis saman työn, keräsin materiaaliksi kaikki merkityksettömät äännähdykset ja sivuäänet Ligetin puheesta. Sitä oli hauska kuunnella, aikansa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei pelkkä komiikka riitä kannattelemaan sävellystä. Karsin siis materiaalia ja otin mukaan myös muutaman ymmärrettävän sanan. Esitelmätilaisuudessa oli nimittäin ollut yli-innokas valokuvaaja, jonka räpsyttely alkoi lopulta kiusata Ligetiä. Hän pyysi valokuvaajaa: ”Now… can you stop it?” Tästä lauseesta tuli sävellykseni nimi ja tärkein materiaali. Lauseen alku ja loppu muokkaamattomina kehystävät runsaan neljän minuutin mittaista kappaletta, jossa ei muualla erotu ymmärrettäviä sanoja. Kaikki on muutamasta sanasta ja sivuäännähdyksestä muokattua, venytettyä, silputtua ja suodatettua ääntä.

Kappaleeni sai nimekseen Now… can you stop it? (Hommage à György Ligeti). Ligeti tosin eli vielä yksitoista vuotta kappaleen tekemisen jälkeen. Huonommin kävi Toru Takemitsulle. Iiro Ollila nimittäin sävelsi samoihin aikoihin kappaleen Älkää toruko minua (Hommage à Toru Takemitsu). Takemitsu kuoli pian sen jälkeen.

Niin kauan kuin olen tiennyt sadalle metronomille sävelletyn Poème Symphoniquen olemassaolosta, olen enemmän ja vähemmän tietoisesti vaaninut tilaisuutta esittää se. Pari vuotta sitten käsiini sattui konservatorion kirjastossa teoksen virallinen painettu esitysohje. Samoihin aikoihin oli käynnissä vuosittaisen nykymusiikkikonserttisarjan ”Aikamme kamarimusiikkia” ohjelman suunnittelu. Päätin, että oli oikea aika aikeeni toteuttamiseen. Konserttisarjan suunnittelijat suostuivatkin helposti ottamaan kappaleen mukaan. Värväsin kaksi opiskelijaa apulaisikseni. Metronomien vieterithän pitää vetää tarkasti, metronomit pitää saada pystytettyä ripeästi ja on vahdittava, ettei yksikään käynnisty liian aikaisin, ja kappaleen alkaessa metronomit täytyy saada käyntiin mahdollisimman yhtä aikaa. Esittäjiä on siis hyvä olla muutama, vaikkei lavalla olekaan ketään kappaleen soidessa.

Työläin vaihe oli metronomien hankkiminen. Nykyäänhän melkein kaikki käyttävät sähköisiä metronomeja, joten sataa vieterikäyttöistä metronomia ei noin vain tempaista kokoon. Levitin sanaa musiikinopettajille ja opiskelijoille ja kiersin lähiseudun musiikkiopistot. F-musiikki lainasi kaksikymmentä. Konserttipäivään mennessä metronomeja saatiin 86. Harjoituksissa totesimme, että määrä riittää teoksen idean, tiheänä rätisevän ja vähitellen harvenevan sointikentän, toteuttamiseen. Metronomit riittivät myös mainiosti täyttämään konservatorion konserttisalin etureunan tasaisena rivinä.

Kappale esitettiin konsertin aluksi. Yleisö käveli sisään saliin metronomien rätistessä. Jotkut eivät heti tajunneet, että ensimmäinen kappale oli jo menossa ja hälisivät. Joku laski metronomit – ja aivan oikein.

Eräässä aika tuoreessa elämäkerrassa on kuva Ligetistä istumassa ikävystyneenä metronomien ympäröimänä. Varastin idean, ja koska piti hyödyntää kaikin tavoin se tilanne, että minulla oli hallussani kymmeniä metronomeja, pyysin Juan Antonio Muroa ottamaan minusta kuvia, jossa metronomit ovat ympärilläni soittimien päällä. Kuvanottotilanne oli hyvin kiireinen, eikä yksikään otos onnistunut teknisesti moitteettomasti. Parhaasta olen muokannut virallisen tekotaiteilijamuotokuvani.