Käytöstä poistetut rautatieseisakkeet eivät ole juuri minkään näköisiä. Viitat ja nimikilvet on viety pois ja laiturit kaivettu kaivinkoneella ylös, niin että niiden muinaista sijaintia saa arvailla. Koivikko peittää maisemaa, ja itse ratapenkkakin työntää heinää ja männyntaimia. Täällä tosin tienreunat on niitetty: entisen seisakkeen kautta kuljetaan rannassa oleville mökeille ja laitureille. Toinen raide on purettu, joten puutavaran lastaus lienee päättynyt lopullisesti. Sisääntuloteiden haarassa on jätekeräilypiste, jota valvoo videokamera.
Ilma on lattean pilvinen, joten valokuvaajan on yritettävä taikoa kuviin eloa värikylläisyys- ja kontrastinappuloilla. Paikan oma taika on näkymättömissä, mutta asiantunteva kulkija tietää, miten sitä voi yrittää manata esiin. Niinpä resitoin ulkomuistista ääneen: ”Juna tulee aivan kohta. Onko sinulla rahaa?” ”On riittävästi. Mikset sä voi ottaa mua mukaan?” ”Tämä on sellainen asia, joka minun täytyy hoitaa yksin. Mutta odotan sinua Pariisissa, pohjoisella rautatieasemalla, kesäkuun viimeisenä päivänä kello 18. Tuletko?” ”Yritän.”
Resitointi näyttää onnistuvan, sillä pilvet rakoilevat ja aurinko valaisee maisemaa synnyttäen varjoja ja kirkastaen värejä. Popliinitakkinen ja huivikaulainen Matti Pellonpään haamu ilmestyy radan reunaan ja tähyää ääneti pohjoiseen kaartuvaa rataa. Olen kuulevinani kiskobussin moottorin äänen ja taidan myös haistaa dieselin katkun. Tuntuu sopimattomalta jatkaa kuvaamista, joten pakkaan kameran reppuun ja lähden polkemaan kohti pohjoista.
Tässä vielä paikan sijainti Kansalaisen karttapaikassa ja Googlen kartoissa.
Vastaa