Ishincan retken jälkeen retkikunta oli sopeutunut kuuden kilometrin korkeuteen, joten yhden kaupunkipäivän jälkeen oltiin 19.6. valmiita aloittamaan Huascaránin nousuyritys. Välipäivänä Huarazissa retkikuntaan liittyivät Ecuadorista tulleet Edgar-oppaan puoliso Katy ja opastoveri Stalin. Tällä laajennetulla joukkueella lähdettiin yritykseen. Suunnitelman yhteenveto selostettiin tämän jutun lopussa, ja se mitä sitten tapahtuikaan täällä.
Mushoon saapumisen hetkellä oli tämän liikenneasema-ravintola-tietotuvan edustalla vilskettä, kun retkikunnat siirsivät varusteitaan autoista aasien selkään. Kuvan keskellä seisoskeleva ranskalainen herrasmies sinipaitaisine oppaineen oli viimeinen, joka sai tavaroilleen aasikuljetuksen. Me jäimme odottelemaan ja kulutimme päivää aterioimalla ja valokuvaamalla kylän lapsia. Beate pakotettiin pyörittämään tyttöjä ilmassa ja minut kuvaamaan pyöritystä, ja joka pyörityksen jälkeen rynnättiin katsomaan kuvia kameran pikkuiselta ruudulta.
Vuori pysytteli pilvihupussa, ja reippaasta lumentulosta oli tieto jo retken alkupäivistä lähtien. Kun sitten vielä vuorelta pois tulevilta puolalaisilta kuultiin huonosta kelistä, kypsyi päätös vuoren vaihtamisesta. Seuraavaksi päiväksi tilattiin uusi kuljetus, ja iltapäivä kulutettiin kävelemällä kappaleen matkaa ylös Huascaránille vievää polkua ja ilta osallistumalla kylien väliseen jalkapallo-otteluun. Yöpymään päästiin ihan oikeisiin sänkyihin.
Ranskalainen ei päässyt ylös asti, eikä kai noina päivinä kukaan muukaan. Kun Chopicalquilta palattuamme vietimme juhannusta henkilökuntamme kotikylässä, tuli paikkakuntalaisilta oppailta isännillemme tieto, että lumivyöry olisi 24.6. vienyt hengen kolmelta tai neljältä saksalaiselta ykkös- ja kakkoleirin välillä. Tieto pysyi kumman epämääräisenä, eikä siihen saatu retken aikana mitään virallista vahvistusta.
Vastaa