Kun edesmenneet tai kaukaisiin maihin kadonneet ilmestyvät meille unissamme, saatamme tuntea yhtä aikaa rauhaa ja levottomuutta, lohtua ja kaipausta. Hetken kaikki tuntuu olevan melkein hyvin: emme ehkä olekaan menettäneet jotakin lopullisesti, ja jotakin kenties kesken jäänyttä voidaan jatkaa. Mutta samaan aikaan unen syvyyteen kantautuu arjen pinnalta räikeitä valoja ja häiritsevää meteliä, ja se huolestuttaa meitä. Alamme aavistaa, että tämä hetki ehkä piankin karkaa käsistämme.
Kansanhiihtäjä ja -retkeilijä on pitkin syksyä ja alkutalvea joutunut outojen aikahumahdusten yllättämäksi. Humahdukset ovat sattuneet usein soilla ja lampien rannoilla, ja niihin on oikeastaan ruvennut jo tottumaan. Tapahtumien syy on jäänyt kuitenkin jokseenkin hämäräksi.
Edellisessä jaksossa kansanhiihtäjä lähti hiihtolomarutiinin mukaisesti suorittamaan Kieronmäen lenkkiä. Tai mikä lenkki se nyt on, hiihdetään metsätietä pitkin kymmenen kilometriä Vimpelinvaaralta viitostien varteen ja sitten samaa leveää rataa takaisin, siirtymähiihtoineen ehkä yhteensä 25 kilometriä. Mutta rutiiniin ilmaantui särö. Jokin aavistus, aluksi huomaamaton mutta vähitellen tietoisuuteen pyrkivä, sanoi, että tällä kertaa ei ehkä tarvitsekaan hiihtää tien päähän ja takaisin. Jotakin muuta saattaa ilmaantua.
Erään mäen päällä vanha Mustan latu risteää tien kanssa. Vasemmalle, etelään Mustan suuntaan ura on tilava ja sileä, tosin umpihankea. Mutta tälle osuudelle tehtäneen latu maaliskuun puolella, kunhan hiihtolomat ehtivät tänne saakka.
Sama reitti jatkuu tien toisella, pohjoisella puolella kapeampana, mutta selvänä aukkona metsässä. Tämä on Mustan ladun Vimpelin puoleinen alkuosa. Tuoreet suksenjäljet johtavat lumiseen metsään, mutta loppuvat muutaman metrin jälkeen: hiihtäjän rohkeus lienee pettänyt ja hiihtäjä palannut leveämmälle uralle. Kansanhiihtäjän on nyt tutkittava tämä reitti.
Polku on selvästi jatkuvassa käytössä. Uusimman lumen alla on kelkan ura, joten pohja on melko kova ja mukava hiihtää. Metsä muuttuu yhä lumisemmaksi, on pari mukavaa mäkeäkin. Metsä on nuorta, kymmenmetristä. Täällähän oli hakkuuaukko tai matalaa taimikkoa silloin, kun kansanhiihtäjä säännöllisemmin hiihteli tätä latua vastakkaiseen suuntaan. Jossakin näillä main taisi olla suuri kelo tai jättiläishaapa, mutta nyt semmoista ei näy. Se on joko kaatunut tai jäänyt tiheän metsän peittoon.
Äkkiä tullaan suon laitaan, ja sieltä löytyy vanha latujen risteys. Mustan latu erkanee etelään, pidempi Haukilammen ja Kivimäen reitti jatkaa suoraa rajalinjaa kohti lounasta. Värilliset viitat ovat 70-luvulta. Ne ovat jääneet tänne, kun latu on hylätty: kukapa niitä olisi suotta vaivautunut poiskaan korjaamaan. Vieressä on ikivanha musta rautatolppa, jossa lienee ollut peltiset viitat.
Reitti jatkuu halki neljänkymmenen vuoden takaisen hakkuuaukon, nykyisen nuoren metsän, sitten tulee uudempi aukko, siis vuosikymmenien takainen metsä. Hevossuon ja Huuhkajanvaaran suuntaan erkanee käveltyjä polkuja.
Ladun varressa on kilometripylväitä. Tulisiko niitä pitää merkkeinä kansanhiihdon kulta-ajan ylellisestä palvelusta vai lähestyvän suorituskeskeisen tehokkuuden aikakauden enteinä? Kivimäkeen lienee 23 kilometriä, Vimpelin hiihtokeskuksesta on tultu neljä.
Pian ollaan tienhaarassa, josta on tämän jutun ensimmäinen kuva. Tässä Mustan meno- ja paluuladut yhtyvät. Muuten ei voitane selittää sitä, miksi paikalla on vanhat 70-luvun viitat. Koko totuus selviää vihdoin kansanhiihtäjälle: koko Mustan reittiä ei ole tuhottu, vaan ainoastaan paluulatu, joka kulkee lähellä rautatietä, on ryöstetty moottorikelkkailijoiden käyttöön. Tästä on vain kivenheitto paikkaan, jossa nykyinen kelkkareitti ylittää metsätien, eikä nykyistä latua hiihtävillä taida olla aavistustakaan, että vanhalle kansanhiihtoreitille pääsisi vain pari minuuttia moottorikelkkauralla hiihtämällä.
Oikea kansanhiihtolatu ei ole koskaan hävinnyt olemattomiin: se on vain viettänyt hiljaiseloa muutaman sadan metrin päässä nykyisestä tehoväylästä!
Jokunen vuosi sitten pyöräillessäni kesäaikaan nykyisen ladun pohjana olevaa metsätietä havaitsin juuri mainitun risteyksen tienoilla pari mitä ilmeisimmin kesätöissä olevaa nuorukaista. He näyttivät tasoittelevan vanhaa latupohjaa sileämmäksi moottorikelkan kiitää. Raivostuneena olin jo poimimassa kivenmurikkaa tienpenkalta ajaakseni ilkivallantekijät matkoihinsa. Ymmärsin kuitenkin antaa heille anteeksi, sillä he eivät selvästikään tienneet mitä tekivät, ja jätin ensimmäisen kiven heittämättä.
Vanhan kansanhiihtoladun haltuunotto ei ole mahdoton tehtävä: vain paluulatu Mustalta Vimpelinvaaralle täytyy vallata takaisin. Moottorikelkkailijat ohjataan Mustalle nykyistä metsäautotietä pitkin. Siitä tulee muutama sata metriä lisää matkaa, mutta eivät kai kelkkailijat siellä nykyäänkään ole bensaa säästämässä. Vanhalle reitille tehdään kelkalla ja latuhöylällä yksikaistainen latu. Ne, jotka haluavat luistella, saavat käyttää kelkkareittiä, ja voidaanhan reitin loppuosa Syväkankaalta Kieronmäkeen edelleen pitää leveänä luistelulatuna.
Vimpelinvaaran puissa on yhä näkyvissä keltaisia maalimerkkejä, jotka osoittavat ikivanhojen latujen reittejä. Ne ovat ajalta ennen nykyistä valaistua latua, ja kansanhiihtäjä kuvittelee muistavansa jotain ensimmäisistä hiihtokokemuksistaan ehkä juuri näillä laduilla. Toinen tämän blogin lukijoista saattaa muistaa jonkin yrityksen hiihtää latu umpihankeen näiden keltaisten merkkien mukaan.
Vastaa