Kulttuuriohjelmassa keskusteltiin kauhukirjallisuudesta. Mainittiin, kuinka eräs argentiinalainen on onnistunut murtautumaan kauhugenrestä valtavirtakirjailijaksi. Tulin siinä miettineeksi omaa kirjastonkäyttöäni.
Kun opettelin käyttämään kirjastoa, kaikki kertomakirjallisuus oli samoissa hyllyissä luokassa 84.2. Siellä tein löytöretkeni etsimättä sen kummemmin mitään tiettyä lajia – enpä alussa tainnut lajityypeistä juuri tietääkään. Jossakin vaiheessa kirjastoihin alkoi tulla hyllyjä, joissa oli vain tietyn lajin kirjallisuutta: jännitys, kauhu, scifi, romantiikka, fantasia, sota jne. ”Tavallisen” kirjallisuuden hyllyt lyhenivät vastaavasti.
Tarkoituksena varmaan oli, että jostakin lajista kiinnostuneet löytävät helposti haluamansa. Kun tietää oman suosikkigenrensä, tietää mistä sitä saa. Mutta samalla kävi niin, että ihan vain kaunokirjallisuudesta yleensä kiinnostuneiden silmistä hävisi monta mahdollisesti kiinnostavaa kirjaa.
Valitsen yhä usein luettavaa puolisatunnaisesti kiertelemällä hyllyjen välissä ja antamalla muististani tipahdella sinne varastoituneita kirjailijoiden ja kirjojen nimiä. En ajattele silloin mitään lajityyppiä erityisesti, ja vanhasta tottumuksesta selaan nimenomaan yleisen kaunokirjallisuuden hyllyjä. Ohitseni menee väistämättä paljon kiinnostavaa.
Joskus taas haen jotakin tiettyä nimeä, vaikkapa lukemani kritiikin ansiosta. Silloin on sattunut useammin kuin kerran, että olen etsinyt kirjaa romaanihyllyn aakkosista turhaan. Sitten olen tajunnut, että sehän taitaa kuulua johonkin genreen ja sijainnee siis erikoishyllyssä. Kriitikko ei ole muistanut mainita, että uutuuskirja kuuluu johonkin lajityyppiin – miksi hänen pitäisikään?
Ja kirjahan voi sisältää yhden tai useamman lajityypin ominaisuuksia olematta silti varsinaisesti tai yksinomaan jotakin genreä. Mutta mistä voin tietää, miten kirjastonhoitaja on lajin ratkaissut? Joskus voi saman kirjailijan teoksia olla sekä tavallisessa että genrehyllyssä, jolloin kyseistä kirjailijaa vielä tuntemattomalta voi mennä puolet kirjoista ohi.
Kirjallisuuden julkaiseminen lienee nykyään tuotteistetumpaa kuin aloitellessani kirjaston käyttöä vuosikymmeniä sitten. Kirjailijat brändätään eli polttomerkitään usein tiettyyn lajityyppiin, heidän kirjansa muodostavat sarjoja ja niillä on yhtenäinen ulkoasu. Kirjaston fantasiahyllyn erottaa kyllä kauempaakin tummista kansistaan, ja alan harrastajat varmasti erottavat oman suosikkikirjailijansa teokset tarvitsematta nähdä nimeä kirjan selässä.
Genrehyllyjen ansiosta jännäreiden tai kauhun ystävä löytää helposti tutun lajinsa pariin. Ja ”tavallisen” tai ”yleisen” kirjallisuuden ystävä tietää, minkä hyllyn ääreen ei tarvitse pysähtyä. Mutta kummaltakin jää yllättäviä löytöjä tekemättä.
Luettelosta etsimällä kirjat tietysti löytää aina. Silloin siis tiedetään etukäteen, mitä halutaan. Mutta omasta kaunokirjallisuuden lukemisestani arviolta puolet on yllä kuvatun tapaisen puolisatunnaisen etsimisen tulosta.
Vastaa