Alkusanat
Arvottomat-kirjoitteluni alkoi vuonna 2009 kuvauspaikkojen jäljittämisestä ja dokumentoinnista – ensin Helsingissä paikoilla itse käyden ja sitten muualla Suomessa lähinnä karttoja, kuvia ja verkkotekstejä tutkien. Jutut kiinnittivät toisen Arvottomat-harrastajan Markus Itkosen huomion. Yhteistyömme johti lopulta kymmenen vuotta myöhemmin Arvottomien Suomi – silloin ja nyt -näyttelyn kokoamiseen.
Sittemmin olen tässä blogissa kirjoittanut Arvottomien junista ja rautateistä, puhelimesta ja lehdistä ja pohtinut elokuvan kronologiaa. Mutta se, mistä olisin virkani puolesta pätevin sanomaan jotakin, musiikki, on tähän asti jäänyt käsittelemättä, vaikka on toki jo vuosia väijynyt ja kehkeytynyt taustalla.
Kun Raija Talvio ja Mikko Mattila ryhtyivät tekemään kirjaa Arvottomat – tärkeintä on lähteminen (Aviador 2024), he pyysivät Markusta ja minua toimimaan tarvittaessa faktantarkistajina ja neuvonantajina. Saimme myös ehdottaa tekstien aiheita. Tarjouduin kirjoittamaan Arvottomien musiikista.
Kuuntelin taas Arvottomat läpi ja tein luettelon kaikesta siinä soivasta musiikista ja useista äänitehosteista. Nuotinsin tärkeimmät asiat.
Luin kaikki lehtijutut ja haastattelut, jotka sain käsiini. Lähetin tekstin ensimmäisen version Anssi Tikanmäelle ja juttelin myöhemmin hänen kanssaan puhelimessa. Hän kuulosti olevan hyvin ilahtunut siitä, että joku on jaksanut perehtyä Arvottomien musiikkiin näin perusteellisesti. Tekstin muotoutuessa ja lopulta lähestyessä valmistumistaan syntyi uusia kysymyksiä ja monet seikat vaativat tarkistamista. Niiden tiimoilta odotin vielä pääseväni Tikanmäen juttusille, mutta siihenpä ei tullutkaan enää tilaisuutta, kun hän kuoli kesäkuussa 2024.
Arvottomat-kirjaan mahtui lopulta vain lyhyt yhteenvetomainen musiikkiessee. Mutta kun kirja ilmestyi ja sain sen käsiini, löysin siitä kaikenlaista uutta kiinnostavaa, jotain myös musiikista. Sitten vuoden 2024 itsenäisyyspäivänä Arvottomat tuli elokuvateattereihin uusin digikopioin. Eräässä uusintaensi-illan jälkeisessä keskustelutilaisuudessa sain haastatatella Mika Kaurismäkeä. Jotain tästäkin keskustelusta tarttui mukaan, vaikka olimmekin haastatelleet Mikaa jo näyttelyä varten.
Tarjosin artikkelia Filmihullu-lehteen, mutta päätoimittaja vetosi tilan puutteeseen ja pitkälle tulevaisuuteen sovittuihin teemoihin. Sitten keksin musiikkitieteen opiskelijoiden Synkooppi-lehden, johon olin opiskeluaikoinani 1990-luvun alussa kirjoittanut jotakin. Synkooppi ottikin juttuni julkaistavakseen, mutta se piti rajata lähinnä Tikanmäen säveltämään musiikkiin.
Jokaisella editointikierroksella olin keksinyt lisää tutkittavaa ja kirjoitettavaa. Virallista täysimittaista julkaisua odottaessaan juttuni oli siten aina vain laajentunut. Ei kai ollut muuta mahdollisuutta kuin julkaista se itse.
Tämän on nyt tarkoitus olla lopullinen, virallinen ja definitiivinen Arvottomien musiikki -teksti. Se sisältää kaiken, mitä olen Arvottomien musiikista viime vuosien aikana mielessäni pyöritellyt. Mukana on Anssi Tikanmäen säveltämän lisäksi kaikki muu elokuvassa soiva musiikki ja myös sellainen musiikki, joka ei soi, vaan näkyy kuvassa tai kuuluu dialogissa.
Tällaisen pitkähkön tekstin muotoa olen moneen kertaan miettinyt ja päätynyt matkan varrella vaihteleviin ratkaisuihin. Pitäisikö se jäsentää musiikin lajityyppien, teemojen, tyylien ja tehtävien mukaisesti? Vai olisiko seurattavaa elokuvaa aikajärjestyksessä?
Päädyin siihen, että esittelen ensin musiikin tärkeimmät ainekset, seuraan sitten Arvottomien tarinaa kronologisesti ja valotan aiheita lisää matkan varrella. Tästä seuraa lievä luettelomaisuus, joka saattaa vähän rajoittaa essehdinnän vapautta, mutta toivottavasti ei liikaa.
En selosta juonta perin pohjin, vaan oletan, että lukija on nähnyt Arvottomat ainakin kerran ja muistaa juonen suurin piirtein.
Ajat ovat DVD-version mukaiset. Uudesta teatterikopiosta on saattanut napsahtaa jokunen sekunti pois.
Finlandia
Orkesteri virittää. Viritysäänet hajoavat kakofoniaksi, kun soittajat kiirehtivät viime hetkellä varmistelemaan, että saavat kohta esitettävän musiikin vaikeat kohdat menemään. Kamera liitää yli jäisen meren ja sohjoisten laivaväylien. Näyttelijöiden nimet tulevat näkyviin yksi kerrallaan, sitten kapellimestari napauttaa puikollaan nuottitelineeseen neljä kertaa ja muusikot hiljenevät. Musiikki alkaa, kun tullaan sataman uloimpien laitureiden ylle. Jousien voimistuvat, nousevat triolipyörteet johtavat septimisointuun, joka purkautuu G-duuriin lautasten läjähtäessä. Elokuvan nimi ilmestyy punaisella konttikenttien, makasiinien, nosturien ja tavaravaunujen ylle: Arvottomat. Helsingin Länsisatama, Jätkäsaari helmikuussa 1982.
Alku kuulosti tutulta: kyllä, Finlandia-hymnihän tämä on. Mutta musiikki jatkuu kummasti vääristyneenä: rumpukomppi, särökitaran ja basson urkupistesäksätys, melodia Hammond-uruilla ja pianolla. Eräänlainen rokkiversio siis. Mutta bassorumpu ei soita tahdin ykkösiä, niin kuin tapana olisi, vaan seuraa hymnimelodian rytmiä. Patarummut kajahtavat aina säkeen lopussa. Harmonia on oudosti vieraantunut: hymni on soinnutettu rinnakkaisilla duurisoinnuilla niin, että melodiasävel on aina soinnun terssi. Basso pysyttelee melkein koko ajan g-sävelessä (alkuperäinen hymni on As-duurissa, Arvottomien versio G-duurissa).
Hietalahdentorin yllä mukaan liittyvät jouset. Ne pehmentävät sointia, mutta harmonia pysyy kirpeänä. Kun kaarretaan seuraamaan Lönnrotinkatua, tulevat vasket mukaan. Laskeva bassolinja johdattaa fanfaarimaiseen päätökseen C-duurissa Helsingin ydinkeskustan yllä. Kamera kohottaa katseensa, koittaako nyt Suomen päivä, voittaako valkeus? Ei aivan, pikemminkin harmaus. Taivas on pilvinen, horisontti sumuinen ja voimalaitoksen piippu puhaltaa savua pohjoiseen – tuulee mereltä.
Musiikin viimeiset kaiut sulautuvat puhelimen pirinään, mutta siihen palaamme tuonnempana.
Anssi Tikanmäen (1955–2024) Finlandia-sovitus on humoristisella tavalla karu ja ankara. Sen liioittelevan mahtipontinen päätös on koomisessa ristiriidassa sen kanssa, mitä kuva näyttää: Helsingin viluinen ankeus ja kahdeksankymmentäluvun alun Suomen harmaus. Merestä kohoava kosteus, loskaiset kadut. Maa, joka arasti haaveilee päivän koittamisesta, lämpimistä tuulista, avautumisesta maailmaan. Sovitus virnuilee ystävällisesti alkuteokselle, niin kuin Arvottomat suomalaiselle elokuvalle.
Tikanmäen elokuvamusiikkia sisältävällä levyllä Finlandia on pidempi: hymnissä on kaksi säkeistöä. Ensimmäisestä säkeistöstä puuttuvat bassorumpu ja Hammond, piano on siis enemmän esillä. Säkeistön viimeisissä kahdeksassa tahdissa melodian soittaa korkealta ujeltava syntetisaattori. Elokuvaversiossa leikataan suoraan introsta toiseen säkeistöön.
Motiivi
Ryhtyessään tekemään ensimmäistä pitkää elokuvaansa Mika Kaurismäki (s. 1955) tiesi kaksi asiaa: elokuvan nimi on Arvottomat ja se alkaa Jean Sibeliuksen (1865–1957) Finlandialla. Hän oli opiskellut elokuvan tekoa Münchenissä, oli eräänä päivänä saapumassa Helsinkiin lentokoneella ja näki talvisen kaupungin ylhäältä. Matkustamossa soi Finlandia.
Arvottomista tuli myös Anssi Tikanmäen ensimmäinen elokuvamusiikkityö. Hän oli tutustunut Aki (s. 1957) ja Mika Kaurismäkeen Saimaa-ilmiö -rokkidokumentin tekovaiheessa, mutta ei vielä tuolloin kuulunut elokuvassa esiintyneisiin yhtyeisiin.
Tarinan mukaan Aki Kaurismäki kuuli Arvottomien valmistelun aikaan autoradiosta niin kiinnostavaa musiikkia, että hän soitti radioon saadakseen selville sen säveltäjän. Osoittautui, että kappale oli jokin osa Tikanmäen Maisemakuvia Suomesta -sarjasta (1981). Kyseessä oli siis tuttu mies, mutta veljekset eivät tienneet, että hän oli säveltänyt tällaistakin musiikkia. He päättivät, että tässä oli sopiva tulevan elokuvan musiikin tekijä.
Tikanmäki on haastattelussa kertonut työskentelytavastaan. Elokuvamusiikin teko alkaa käsikirjoituksen tai sen pohjana olevan kirjan lukemisella. Musiikin kehittely alkaa heti tekstin synnyttämistä ideoista, kuvausten valmistumista ei siis odotella. Tikanmäki teki sittemmin musiikkia kummankin Kaurismäen elokuviin, ja musiikin käyttöä suunniteltiin jo käsikirjoitusvaiheessa.
Niinpä Arvottomien musiikin pääaihe olikin valmiina jo kuvausten alkaessa helmikuussa 1982. Heti ensimmäisessä kohtauksessa Manne (Matti Pellonpää, 1951–1995) herää puhelinsoittoon, nousee sängystään ja kävellessään flyygelin ohi pysähtyy ja soittaa viisi säveltä.
Tikanmäen mukaan elokuvaan haluttiin jokin tunnistettava, jinglemäinen melodianpätkä. Kun sekä Mika että Anssi olivat Ennio Morriconen (1928–2020) ihailijoita, esikuvaksi tuli Hyvät, pahat ja rumat -elokuvan (1966, ohjaus Sergio Leone, 1929–1989) tunnussävel (näin vakiintuneen tarinan mukaan, mutta toisessa yhteydessä Tikanmäki on sanonut Morricone-faniuden tulleen ilmi vasta myöhemmin). Jinglen piti olla myös riittävän helppo, jotta Tikanmäki voisi opettaa sen Pellonpäälle kuvauspaikalla ja tämä pystyisi soittamaan sen ensimmäisellä otolla.
Musiikkianalyytikot nimittävät tällaista lyhyttä muutaman sävelen kokonaisuutta motiiviksi. Motiivia voidaan tarpeen mukaan muunnella: vaihtaa sävellajia, muuttaa säveliä tai rytmiä, venyttää tai supistaa, kääntää intervallien suunnat peilikuvaksi tai sävelten järjestys takaperin. Oopperasta tunnetaan Richard Wagnerin (1813–1883) Leitmotif eli johtoaihe, johonkin oopperan henkilöön, asiaan tai esineeseen liittyvä sävelaihe.
Jos motiivi esiintyy läpi koko teoksen ja on sen sävelmateriaalin lähtökohta, sitä kutsutaan ydinmotiiviksi. Arvottomien tunnusaihetta voi hyvin pitää ydinmotiivina. Tikanmäki harjoittaa motiivista työstöä, jolla vähästä lähtöaineksesta saadaan musiikkia erilaisiin käyttötilanteisiin.
Seuraavissa nuoteissa on kaksi motiivia: Morriconen Hyvät, pahat ja rumat ja Tikanmäen Arvottomat. Rytmi on sama. Morriconen melodia hyppii kvarttia edestakaisin, Tikanmäellä se pyörii lähtösävelen ympärillä.
Teema
Teema on pidempi kokonaisuus, jonka voi laulaa parilla kolmella hengenvedolla. Jos motiivi on sana, teema on lause tai virke.
Teemamusiikiksi nimitän tässä ydinmotiivin sisältävää tai siitä johdettua musiikkia. Jaan sen kolmeen osaan, joita nimitän orkesteri- ja bänditeemaksi ja jännitysmusiikiksi. Teemamusiikkiin kuuluu lisäksi sellaista motiivista lähtevää musiikkia, jota ei voi luontevasti sijoittaa mihinkään näistä kolmesta. Tikanmäen Arvottomiin säveltämässä musiikissa on jonkin verran myös sellaista, jossa motiivia ei ole käytetty ja jota en siis lue teemamusiikkiin. Sitten tulee vielä muu kuin elokuvaan varta vasten sävelletty musiikki.
Orkesteriteema
Orkesteriteema on rauhallinen ja laulava. Sen tehtävä on luoda haikeaa tai romanttista tunnelmaa ja se soi pääparin Mannen ja Veeran (Pirkko Hämäläinen, s. 1959) kahdenkeskisissä kohtauksissa silloin, kun he eroavat tai ovat aivan kohta eroamassa. Se kuullaan myös koko elokuvan lopussa. Sävellaji on e-molli. Teema esiintyy aina vähän eri asussa: jotkin melodian sävelet saattavat puuttua yhdestä kohtauksesta ja olla mukana toisessa. Kirjoitan teeman tähän sellaisessa hypoteettisessa muodossa, jossa kaikki ainekset ovat mukana.
Keskeisyydestään huolimatta orkesteriteema ei ajassa mitattuna soi kovinkaan paljon verrattuna muihin teeman versioihin ja muuhun musiikkiin.
Bänditeema
Bänditeema kuljettaa tapahtumia ja säestää liikettä. Se on orkesteriteemaa nopeampi ja soitinnettu rokkiyhtyeelle. Siinä on yleensä rumpukomppi ja melodiasoittimena saksofoni tai sähkökitara. Tunnelma on neutraali ja sävellaji useimmiten e-molli.
Jännitysmusiikki
Arvottomien jännittäviä tai väkivaltaisia kohtauksia tehostaa jännitysaihe, ydinmotiivista säveltoistolla, yhden sävelen pois jättämisellä ja kromaattisella muutoksella johdettu melodia. Sen seurana on usein terävä bassokuvio. Bassokuvio voi esiintyä myös yksin tai rytmisoittimien kanssa, ja voivatpa pelkät lyömäsoittimetkin hoitaa jännitysmusiikin tehtävää.
Teemamusiikki on Arvottomissa lähes aina ei-diegeettistä: se ei ole olemassa elokuvan sisäisessä maailmassa. Muu musiikki on useimmiten diegeettistä, elokuvan henkilöt siis kuulevat sen.
Esittely: talvi
Puhelimen kilisevä fis tunkeutuu ikävästi dissonoiden Mannen unen ja Finlandian viimeisen soinnun, C-duurin, läpi. Vähitellen Manne herää, vastaa puhelimeen, nousee sitten, kävelee läpi sekasortoisen huoneistonsa ja pysähtyy flyygelin ääreen. Hän soittaa viisi säveltä, joista on tuleva tarinan musiikillinen tunnus (2.42).
Kuva näyttää, että hän soittaa valkeilla koskettimilla, mutta ensimmäinen sävel kuulostaa b:ltä, niin kuin melodia olisi es-mollissa. Mistä on kysymys? Onko piano viritetty puolta sävelaskelta normaalia alemmas?
Manne vilkaisee ulos ja huomaa Hagströmin (Esko Nikkari, 1936–2006) gangsteriporukan auton kadunkulmassa. Hän alkaa valmistautua lähtöön. Leipälaatikosta löytyvän revolverin naksahdus käynnistää bänditeemaan perustuvan aamutoimimusiikin e-mollissa (3.17). Nauhaton sähköbasso soittaa melodiaa, kitara säestää.
Manne astuu asuintalonsa ovesta sisäpihalle, kävelee pysäköintipaikalle ja käynnistää Volgan. Teemaa soittaa koko bändi, solistina saksofoni (4.05).
Volga saa heti Lönnrotin- ja Fredrikinkadun kulmasta peräänsä gangsterien Pontiac Parisiennen. Jännitysbasson, rumpujen ja congarumpujen päälle rakentuu puhaltimien toimintamusiikki, jossa ydinmotiivi toistuu jännitteisessä harmoniassa eri sävelkorkeuksilla (4.35). Manne eksyttää seuraajat Köydenpunojankadulla, ja soimaan jäävät vain rummut. Ne jatkavat Vallilaan asti, missä Manne yhyttää Veeran.
”Tule kuudeksi BaariBariin. Minä vien sinut.” Mannen saapuessa ensimmäisen kerran BaariBariin siellä soi kevyt klassissävyinen pianomusiikki G-duurissa (6.58). Sellainen voisi kuulua baarin radiosta tai hienommassa baarissa oikean pianistin soittamana. Tämä on ensimmäinen niistä kolmesta Tikanmäen Arvottomiin säveltämästä musiikista, jotka eivät perustu ydinmotiiviin. Nämä kaikki ovat myös diegeettistä musiikkia: musiikki soi elokuvan tapahtumien tilassa ja henkilöt voivat kuulla sen.
Pianomusiikki jatkuu koko Mannen ja Villen (Aki Kaurismäki) keskustelun ajan ja vaihtuu blueskitaraan samalla hetkellä, kun Manne ottaa puhelimen baarin tiskiltä (9.46). Sitten kuvakin vaihtuu seurantalon ulkokuvan kautta juhlasaliin, jonka lavalla Harri (Juuso Hirvikangas, s. 1956) laulaa ja soittaa kitaraa. Kansallisfilmografian mukaan laulu on Hirvikankaan oma ja nimeltään Ain’t got no home —. Puhelin soi seurantalon kahvilassa.
”Auf Wienerschnitzel.” Puhelun lopetuksesta käynnistyy työmusiikki E-duurissa (10.54). Manne ajaa pysäköintihalliin ja kävelee työpaikalleen ravintolaan. Saksofoni soittaa melodian, jossa motiivi toistuu neljä kertaa lähtien aina asteikon seuraavaksi alemmalta säveleltä. Lyhyen pukuhuoneessa käytävän keskustelun jälkeen musiikki alkaa uudestaan, kun Manne potkaisee tiskikoneen käyntiin. Akustinen kitara improvisoi. Työmusiikki on vielä turvallisesti duurissa, vaikka kuvat näyttävät, että jotain huolestuttavaa on tapahtumassa.
Työtoveri tuo Mannelle puhelimen. Emme kuule, mitä sanotaan, mutta matala synteettinen h-sävel alkaa murista uhkaavasti (13.16). Manne huuhtelee puhelimen perusteellisesti ja panee sen tiskikoneeseen.
Hämmentävästi päättyneen puhelun jälkeen gangsterit lähtevät liikkeelle puhelinkopin luota. Puhaltimien, pianon, basson ja rumpujen musiikki on sukua alun takaa-ajomusiikille, mutta tällä kertaa motiivi puuttuu (13.57).
Manne lähtee töistä ja viheltelee pysäköintihallissa kansanlaulua Tuoll’ on mun kultani e-mollissa (15.49). Kansallisfilmografia kertoo musiikkiluettolossaan lyhyetkin hyräilyt, mutta tätä ei. Senkö takia, että tämä on kansanlaulu, josta ehkä ei ole tarvinnut tehdä tekijänoikeuden vaatimaa ilmoitusta?
Manne on juuri käynnistämässä Volgaansa, kun takaistuimella piileskellyt gangsteri napsauttaa veitsensä auki ja takaperin käännetyn vibraslapin pärinän saattamana nostaa sen Mannen kurkulle. Tästä käynnistyy musiikki, jossa särökitara soittaa lyhyin staccato-sävelin jännitysmotiivia (15.59). Vibraslap pärähtää aina tahdin nelosella. Väyry (Asmo Hurula, s. 1952) uhkaa Mannea veitsellä ja Hagström ja Mitja (Jorma Markkula, 1945–2024) ajavat halliin.
(Vibraslap oli tuolloin melko harvinainen lyömäsoitin, jonka ääni oli kuitenkin monille tuttu Knorr-keiton televisiomainoksesta 1970-luvulta. Soittimessa on mutkalle väännetyn metallitangon toisessa päässä puupallo ja toisessa päässä puukotelo, jonka sisään on kiinnitetty metalliniittejä. Kun puupalloa lyödään, niitit osuvat kotelon sisäpintaan ja tuottavat pärisevän äänen.)
Painostavan keskustelun päätteeksi Manne potkaisee auton oven Väyryn naamalle, ja samalla alkaa kuulua ujeltava ja huojuva korkea e-sävel (18.37). Se jatkuu, kun Hagström pahoinpitelee Mannea.
Mannen kootessa itseään Volgan konepelliltä matala bassohuilu alkaa soittaa bänditeemaa d-mollissa (19.01). Kuivasti nakuttava kitara säestää. Soittoa jatkuu Villen huvilalle asti, missä junat viheltelevät Linnunlaulun kallioleikkauksessa. Junan vihellys on lisätty tehosteääni, sillä oikeasti junat eivät soita pillejään tuossa kohdassa. Muutenhan siinä soisi koko ajan, sillä paikalla on jatkuva liikenne.
Villen luona kuuluu radiosta tai levysoittimesta Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) kuudennen (Pateettisen) h-molli-sinfonian ensimmäinen osa (19.43). Musiikki on lähestymässä sentimentaalisen laulavaa sivuteemaa, mutta katkeaa, kun Manne lausuu ”Minä arvasin tämän!” huomattuaan Villen ostaman Albert Edelfeltin (1854–1905) maalauksen olevan aito. Näin musiikin voi ajatella muuttuvan kohtauksen aikana diegeettisestä ei-diegeettiseksi.
Sama Tšaikovskin sinfonianosa on sittemmin soinut useammassa Aki Kaurismäen elokuvassa. Tikanmäen mukaan Kaurismäet hakivat Pietarista (Leningradista) venäläisiä levytyksiä, joista ei Suomessa tarvinnut maksaa esityskorvauksia.
Manne ei löydä Veeraa BaariBarista, niin kuin oli odottanut. ”Hän oli kaunis kuin öinen moottoritie.” ”Ja suurin piirtein yhtä nopea liikkeissään?” Manne ajaa öistä moottoritietä kohti Tamperetta, ja bänditeema käynnistyy purevin sähkökitaroin (22.22). Nuottiin merkitty tempo on ♩=92 ja esitysohje Very heavy.
Veera löytyy rekka-asemalta, mutta kyyti Volgassa jää lyhyeksi. Yksinäisellä maantiellä soi surullinen oboe – orkesteriteeman ensimmäinen esiintyminen alun jälkeen – ja harakan vaisu säksätys (24.08).
Manne kuitenkin palaa, sillä hän aikoo ”suunnistaa tähtien mukaan” ja tarvitsee siihen Veeran silmiä. Hän ohjaa Volgan Tampereelle bänditeeman lopun jäädessä soimaan pianon, kitaran ja basson helkkyvänä ostinatona (24.49).
Huokaus
”Älä katso taaksesi.” Veera jää kyydistä iltaiselle Hämeenkadulle. Yksinäinen viulu aloittaa orkesteriteeman (25.35), johon muut jouset yhtyvät. Oboe tulee mukaan kohdassa 25.54, ja silloin musiikki tuo mieleen Finlandian, sen hitaan mollissa kulkevan alkujakson. Melodia nousee lyhyin nuotein pitkään korkeaan säveleen ja laskeutuu kuin huokaus. Nuotissa 9 on Finlandian tahdit 51–54 ja nuotissa 10 vastaava kohta Tikanmäellä (Finlandian nuotit olen siirtänyt e-molliin alkuperäisestä f-mollista).
Melodian ja basson liike on kummassakin sama, mutta kolmannen tahdin soinnut poikkeavat. Tikanmäki ei myönnä tieten lainanneensa kohtaa Sibeliukselta, mutta mielestäni laina on selvä, oli sitten alitajuinen tai tietoinen.
Myöhemmin huokaus kuullaan vielä kahdesti eron hetkellä sekä suuressa loppumusiikissa.
Iltamien aika
Iltamapaikassa Manne tapaa Juipin (Veikko Aaltonen, s. 1955) istumassa ulkona portaalla ja laulamassa Tapio Rautavaaran (1915–1979) tunnetuksi tekemää sävelmää Juokse sinä humma (26.16). Laulu alkaa e-mollissa, mutta on lähikuvaan mennessä painunut d-molliin. Ehkä vire tarkistettiin ennen ensimmäistä kuvaa, mutta oli päässyt laskemaan, kun otettiin lähikuvaa.
Harrin lausuttua Lauri Viidan (1916–1965) runon Kapina (1947) pääsevät tanssit alkamaan. Rauli-Sakari ja Karhukopla esittävät Toivo Kärjen (1915–1992) säveltämän ja Kerttu Mustosen (1891–1959) sanoittaman tangon Siks oon mä suruinen (28.58). ”Montako hehtaaria?” kysyy Anna-Kaarina (Elina Kivihalme, s. 1958), ja tanssiyhtye aloittaa Unto Monosen (1930–1968) Erottamattomat (31.12). Erikoista kyllä, kummankin laulun sävellaji kuulostaa olevan as-molli, kun a-molli olisi luontevin. Vire-ero saa selityksen Arvottomien leikkausassistenttina toimineen Raija Talvion Arvottomat-kirjassa esittämästä kertomuksesta.
Elokuvakamerassa oli kaksi nopeutta, 24 kuvaa sekunnissa elokuvateatteria ja 25 televisiota varten. Talvijakson kuvauksissa kameraan oli unohtunut 25 kuvan asetus. Kun talvijakso yhdistettiin kesäjaksoon ja toistettiin 24 kuvan nopeudella, se siis toistui aavistuksen hitaampana. Ääninauhaa piti hidastaa vastaavasti, joten vire laski noin puoli sävelaskelta. Tämä selittää senkin, miksi Mannen pianonsoitto ensimmäisessä kohtauksessa kuulostaa alkavan b:stä.
Kansallisfilmografia ilmoittaa tangoesityksen tallennuksen olevan sataprosenttista, mutta kuva paljastaa aivan pieniä ajoituseroja. Olisiko bändi sittenkin äänitetty erikseen? Palaan asiaan, kun pääsemme Kuopion kaupunginhotelliin.
Iltamien päätyttyä Harri lauleskelee tanssilattiaa lakaistessaan Howard Hawksin (1896–1977) Rio Bravosta tuttua kappaletta My Rifle, My Pony and Me (sävel Dimitri Tiomkin, 1894–1979, sanat Paul Webster, 1907–1984), vieläpä samassa C-duurissa kuin lännenelokuvassa, mutta sanat vähän sinne päin (32.47).
Seurantalo lukitaan, avaimet heitetään hankeen ja Harri mukailee Partisaanivalssia (sävel Stanisław Magierski, 1904–1957, suomalaiset sanat Heikki Harma, s. 1947): ”Jollet saavu toukokuussa, koko kylän poltan pois” (34.47).
Sitten onkin jo toukokuu.
Kehittely: kesä
Ensimmäisessä kesäkohtauksessa Harri ajaa Transitillaan Juipin ja Anna-Kaarinan baarin, entisen bensa-aseman, pihaan (34.25). Kantri- ja bluessävyinen musiikki on E-duurissa. Huuliharpun soittama melodia paljastuu tarkkaan kuunnellen ydinmotiivista johdetuksi: se on siirretty duuriin, lisätty yksi sävel ja muutettu rytmiä. Siirrytään Parkanon aseman kautta Helsinkiin.
Gangsterit ovat ryöstäneet taulun Villen huvilasta, ja heidän poistuessaan ujeltaa h-sävel (36.00). Jännitysaiheen soittavat piano ja patarummut, synteettinen e murisee ja patarumpu soittaa tremoloa h-sävelellä. Manne saapuu, näkee Pontiacin ajavan pois ja kiirehtii sisälle. Puhaltimien ylinouseva sointu nostaa jännitystä: mitä Villelle on tapahtunut?
Murjottu Ville päättää lähteä Pariisin (38.44). Lentoasemalla kuuluu tasainen taustaääni, joka voisi olla paikan päällä äänitetty, mutta voi myös hyvin olla soitettua musiikkia, koska siinä kuuluu e-mollin maailmaan sopiva avoin kvintti h–fis. Kuulutuksen merkkiäänikin on sointuun sopiva fis.
Näiden hiljaisten ujellusten ja vihellysten (pysäköintiluola, taulun ryöstö, lentoasema ja myöhempi unikohtaus) soitinta on vaikea tunnistaa kuuntelemalla. Korkeat sävelet muistuttavat kaiutettuja hiljaa soitettuja viuluja. Tikanmäki sanoi käyttäneensä Minikorg 700 -syntetisaattoria. Matalat jyrinät ovat selvästi synteettisiä, joten ehkä sitten ujelluksetkin tulevat Minikorgista.
DC-ysin noustessa ensin ääni ja sitten kuvakin siirtyy kadulle BaariBarin eteen. Siellä katusoittaja improvisoi tenorisaksofonilla teeman bändiversion pohjalta (39.18) – tässä on tosiaan poikkeustapaus, jossa teemamusiikki kuuluu elokuvan henkilöiden maailmassa. ”Hän väittää, että tuo on Mahleria.” ”Sitä se onkin.”
Mistä Gustav Mahler (1860–1911) tulee Vasilin (Ari Piispa, s. 1951) ja Mannen keskusteluun? Ehkä se ei olekaan mikään irrallinen heitto, sillä Mahlerin ensimmäisen sinfonian ensimmäisessä osassa toistuu Arvottomat-motiivia kovasti muistuttava aihe.
Rytmi on sama, ja tässäkin melodian alku- ja loppusävel on sama. Erilaista ovat hyppy alaspäin ja sävellaji D-duuri.
Olisiko katusoittajaa esittävä Pentti Lahti (s. 1945) tunnistanut yhteyden Mahleriin, kun Tikanmäki on antanut hänelle nuotit tai soittanut teeman? Asiasta olisi sitten puhuttu kuvauspaikalla, ja Aki, joka kirjoitti vuorosanoja kuvausten kestäessä, olisi siepannut Mahler-jutun osaksi dialogia.
Manne ottaa Harrin mukaansa BaariBarista. Kolmatta linjaa ajaessaan hän huomaa gangsterien auton hautaustoimiston edessä, tekee täyskäännöksen ja räsäyttää Volgalla Pontiacin perään. Törmäyksestä alkaa kiihkeä bongorummutus ja patarummun tremolo (41.18). Manne tyrmää Väyryn ja kävelee rivakasti sisään kohti Hagströmin toimistoa. Rummutus katkeaa, kun Manne lyö Hagströmin komeasti kirjoituspöydän yli.
”Hakatkaa se, ja heittäkää ulos!” Kun hakattu Manne kohta vierii jalkakäytävän poikki ja tömähtää Pontiacin kylkeen, kuullaan ensimmäisen kerran lasten huutelua. Vielä selvemmin sama ääni kuuluu hetken kuluttua, kun saavutaan Mannen kotipihaan (42.35).
”Sä et siis halua mua mukaan?” ”En.” Manne lähtee hakemaan taulua Hagströmin huvilasta (45.07). Sirkat ja tehostemainen musiikki luovat yöhön jännitystä. Bassoklarinetti soittaa ensin tunnusmotiivin matalalta, sitten bassohuilu oktaavia ylempää; patarummun yksinäinen kolahdus; bambumaista kalinaa; ylinouseva sointu ensin puhaltimilla, sitten jousien tremolona. Jousien näppäillen toistamat tunnusmotiivin sävelet ja kalina jatkuvat, kun Manne seikkailee talossa (46.33). Musiikki katkeaa, kun Hagström tulee yläkertaan hakemaan papereita ja Manne on vähällä paljastua. Sirkkojen sirinä ja klarinetin b-sävelestä lähtevä puhaltimien septimisointu saattavat Mannen katon kautta pakoon (48.06).
Manne käy näyttämässä taulua biljardinpelaajille. Salista poistuessaan hän saa gangsterit peräänsä. Kiivaan takaa-ajorytmin tuottavat congarummut ja lehmänkello (49.37).
Lähdetään Tampereelle. Kauppahallin kahvilassa soi radiosta tuntemattomaksi jäävä tango a-mollissa, kun Harri ja Veera toisilleen tuntemattomina tapaavat ensimmäisen kerran (51.44).
Sillä aikaa Manne esittelee taulua rikkaalle ostajalle. ”Jaa, ja hinta?” tämä kysyy, ja seinäkello lyö sävelparin g ja e kolme kertaa (53.04). E-molli vai C-duuri?
”Rahaa olisi, puuttuu enää rakkautta.” Ensimmäisestä kesäkohtauksesta tuttu ajomusiikki E-duurissa soi, kun Manne ja Harri ajavat maaseudulle, kärsivät rengasrikon ja sirkustirehtööri Carlos (Veijo Pasanen, 1930–1988) sattuu paikalle kuorma-autoineen (54.53).
”Tervetuloa Eldoradoon!” Matkalaisten saavuttua Eldorado-sirkukseen alkaa kovaäänisestä soida trumpetti (56.52) C-duurissa. Melodia kuulostaa vanhalta iskelmältä, mutta trumpetti ja melodian alun hahmo tuovat mieleeni Nino Rotan (1911–1979) musiikin Federico Fellinin (1920–1933) elokuvasta La Strada (1954). Tietäen Rotan kuuluneen Tikanmäen vaikuttajiin uskallan arvella, että Tikanmäki halusi säveltää tähän kohtaukseen Rota-sävyisen pastissin. Onhan La Strada nimensä mukaisesti tie-elokuva niin kuin Arvottomatkin.
Sirkusesitys alkaa: ”Henkeäsalpaavia akrobaattitemppuja bongorumpujen säestyksellä!” (1.00.00). Itse asiassa rummut ovat congat. Taikurin esitystä säestää bänditeemasta johdettu vauhdikas näytösmusiikki, jonka soittavat puhaltimet, basso, rummut ja congarummut (1.00.53).
Klovnin komitraagisen esityksen taustalla kuullaan jostakin syystä kyyhkysen huhuilua (1.01.26).
”Vie vaikka Meksikoon!” Orkesteriteemasta on valoisampi d-mollissa kulkeva versio, jonka soittaa kaksi kitaraa. Sen soidessa ei olla eroamassa. Ensimmäisen kerran se kuullaan sirkusnäytöksen jälkeen (1.03.51). Sirkat sirittävät ja jotkin linnutkin ääntelevät, kun Veera jää liikemiesten mersun kyydistä sattumalta Eldorado-sirkuksen kohdalla ja tapaa Mannen selailemassa lehteä Volgan kuljettajan paikalla. Sovinto ja onni tuntuvat mahdollisilta.
Kestääkö siivet?
Kolmikko on ensimmäistä kertaa koolla yhdessä. Käydään kirkonkylän kaupoissa.
Veera näpistää taskuunsa yhden kasetin K-kaupan kasettitelineestä. Telineessä näkyy musiikkikasetteja, joita on kesällä 1982 ollut tarjolla tavallisessa ruokakaupassa: Heavy rock 2, Simon and Garfunkelin kokoelma, Bad Manners, Diana Ross, rockabillyä, Mireille Mathieu, Donna Summer, Boney M, Paul Anka, Made in Sweden.
Manne tulee riemuissaan Alkosta ja tasapainottelee viskipulloja lauleskellen ”däigä-däi-gäi-gäi-gä-gäi”. Kappale on Irving Berlinin (1888–1989) Alexander’s Ragtime Band (1.05.17). Manne muuten ehti vähän däigäillä jo talviosuuden viimeisessä kuvassa, kun tanssahdeltiin jäisellä tiellä.
Kun Volgaan on saatu hankituksi mankka, siitä pannaan soimaan Kestääkö siivet, The Streets-yhtyeen ainoa laajemmin tunnettu kappale vuodelta 1980 (1.05.50, sävel ja sanat Asmo Kärkkäinen). Laulu taitaa kertoa Veeran ja Mannen suhteesta: ”Kestääkö siivet mun suruni taakkaa, kun en mä voinut jäädä luoksesi pitkään? Aattelen sua, mut onks siinä järkee. En ollut kai valmis sun lämpöäs ottaan.”
Mankkaan työnnettävä kasetti on muuten 90-minuuttinen tyhjänä myytävä eikä mikään valmiiksi äänitetty kasetti. Mitähän sitten mahtoi lukea sen kasettikotelon selässä, jonka Veera K-kaupasta pihisti?
Hyljätyllä öisellä tanssilavalla, Mannen ja Veeran tunnelmoidessa nuotion ääressä, Harri soittaa bluesia (1.06.56). Kappale on taas Juuso Hirvikankaan oma, ja Kansallisfilmografia esittää sen nimeksi Down in Deep South —.
Selvittyään ahdistelevasta moottoripyöräpoliisista matkue viettää iltaa Jyväskylässä. Harri juopottelee yksin ravintolassa, jossa soi tango – taas a-mollissa (1.11.04). Sillä aikaa Manne ja Veera ovat kävelyllä ja palaavat ikkunan kautta hotellihuoneeseensa. ”Sinä se vaan puhut kun pitäis tehdä jotain.” Oboe aloittaa orkesteriteeman (1.12.28), joka kasvaa nyt mahtavammaksi kuin kertaakaan aikaisemmin. Koko orkesterin soidessa syleilevä pari kaatuu sängylle, ukkonen jyrisee ja Harri palaa yksin kapakasta kaatosateessa. Patarummut vahvistavat musiikin huipennuksen, ja Veera kävelee aamulla yksin linja-autoasemalle.
Per Vers
Veeran häivyttyä Harri ja Manne riitelevät. Harri jää Seura-Tupaan pelaamaan flipperiä, Manne panee levyautomaatista soimaan Per Vers, runoilijan ja jatkaa matkaa yksin. Tämä jakso (1.15.28–1.17.24) on minulle elokuvan huipennus. Se on pakahduttavan melankolinen: Manne ajelee huikaisevan kauniissa maisemissa vanhoilla mutkaisilla sorateillä ja järviä ylittävillä valtaväylillä, nukkuu autossa tienpenkalla, istuksii hylätyllä lossilaiturilla. Vitsikäs myös: Manne juo punaviiniä kahvilan terassilla, polttaa tupakkaa tankatessaan vanhalla Essolla (letku näyttää tulevan kaksitahtipolttoaineen säiliöstä), käyttää partakonetta auton tupakansytytinliittimestä hiekkakuopalla.
Juice Leskisen (1950–2006) Per Vers, runoilijan alkuperäinen versio on Coitus Int -yhtyeen levyllä (1974), ja siinä laulajana on Mikko Alatalo (s. 1951). Tikanmäki sovitti kappaleen puhaltimilla vahvistetulle Grand Slamille. Juice laulaa johdannon, mutta muut säkeistöt hienolla rokkiäänellään Ila Loueranta (s. 1955). Musiikki häivytetään Mannen herätessä Siilinjärven kipsivuorella, ja Tikanmäen mukaan äänitys myös loppuu siihen. Kokonaista studioversiota ei siis ole olemassa. Onneksi Per Vers kuului Grand Slamin keikkaohjelmistoon, ja hieno täydellinen esitys kuullaan livelevyllä Kuopio–Iisalmi–Nivala (1984). Levy äänitettiin marraskuussa 1983, ja 17.11. konserttipaikkana oli Kuopion kaupunginhotelli, johon palaamme vielä.
Manne herättää itsensä Volgan ratista kipsivuoren valkealla lakitasanteella. Alas ajaessaan hän on saada osuman taloaan puolustavan (lopputekstien mukaan) ”terroristin” (Paavo Piskonen, 1944–2010) konepistoolista. Kamarin ikkunalaudalla on Mona Caritan (s. 1962) 1981 ilmestynyt levy Nykyaikainen ja tuvan seinällä kansikuvan aiheesta tehty kehystetty taulu.
Mona Caritan musiikkia ei sentään kuulla Arvottomissa. Kysymyksessä on eräiden kuvausryhmän jäsenten kehittämä vitsi tai (ei ehkä kovin) leikkimielinen kultti. Mona Caritaa kuunneltiin kasettisoittimesta automatkoilla ja kuvauspaikoillakin. Kappale piti aina kuunnella loppuun, ennen kuin töitä voitiin jatkaa. Tämä alkoi jo vaikuttaa kuvausten sujuvuuteen ja synnytti vastarintaa.
”Mistäs musiikista sinä pidät?” ”Kaikki kelpaa.” Piskonen naksauttaa radion tai kasettisoittimen päälle, ja sieltä tulee Dmitri Šostakovitšin (1906–1975) sotasinfonia numero 7, Leningrad (1.20.28). Pakkolunastuspaperia väkisin tuova joukko hyökkää, sinfonia säestää tulitaistelua ja Mannen pakoa.
Leningrad-sinfonia alkaa elokuvan sisäisessä maailmassa kuuluvana musiikkina, mutta muuttuu jatkuessaan henkilöiden maailman ulkopuoliseksi: Mannehan ei voi kuulla sitä enää ammuskelun metelissä tai istuessaan myöhemmin kahvilassa edessään pöydällä kasa suihkemaalipulloja. Samanlaisia tapauksia ovat Kestääkö siivet, joka käynnistyy kasetin syöttämisellä soittimeen, ja Per Vers, jonka Manne laittaa soimaan levyautomaatista, mutta joka sitten hallitsee koko seuraavaa vaellusjaksoa.
”Kuka? Juuri me!” Ennen Kuopioon tuloaan Manne maalaa Volgan valkoiseksi metsätien pätkällä. Maalauksen ja kaupunkiin saapumisen taustalla soi sama basson ja kitaran musiikki, joka kuultiin alussa Mannen asunnossa (1.22.58).
Kuopion kaupunginhotellin huoneeseen majoittuessaan Manne kuulee käytävältä tutunoloista hyräilyä. Kukas muu se onkaan kuin Veera, joka siivotessaan hyräilee Matin ja Tepon 1981 ilmestynyttä kappaletta Et voi tulla rajan taa (sävel Matti Ruohonen, s. 1949, sanat V. P. Lehto, s. 1948) d-mollissa (1.24.25). Viestiikö tämä, ettei hän kykene päästämään Mannea lähelleen? Manne rojahtaa uneen, jossa hän kävelee Veeran kanssa epätodennäköisessä maisemassa: metsän keskellä olevalla kiitoradalla. Unessa kuuluu e-sävelestä alaspäin liukuvaa huojuvaa vihellystä (1.24.56) – ehkä Minikorgista. Puhelin herättää.
Hotellin baarissa kuuluu fis-sävel samalla tavalla epämääräisenä taustaäänenä kuin lentokentällä (1.25.28). Se sulautuu televisiossa näkyvän merestä nousevan ohjuksen kohinaan ja häipyy, kun Manne kävelee Veeran pöytään.
”Kumpi hyppää ensin?” Illalla Manne ja Veera kävelevät satamassa, ja musiikki on sama kuin ”vie vaikka Meksikoon” -kohtauksessa: kitarat d-mollissa (1.27.04). Laiva huutelee.
Paratiisi
Seuraa kaksi ikimuistoista musiikkiesitystä: Ikkunaprinsessa (1.28.55, sävel Ray Stanley, 1924–1999, sanat Saukki eli Sauvo Puhtila, 1928–2014) ja Paratiisi (1.31.02, sävel Rauli Somerjoki, sanat Rauli Somerjoki ja Arja Tiainen, s. 1947). Kaupunginhotellin lavalla soittavat Rauli Badding Somerjoki (1947–1987) ja Agents. Ikkunaprinsessa-single oli juuri julkaistu, samanniminen LP ilmestyi myös 1982 ja Baddingin uroa oli lähdössä uuteen nousuun.
Kansallisfilmografia ilmoittaa nämä esitykset playbackiksi. Itse kuitenkin arvelen, että bändin lähikuvat on otettu erikseen ilman yleisöä ja ääni on näistä otoista – levytysversiolta se ei kuulosta. Yleiskuvat, joissa yleisö on mukana, on otettu illan konsertissa ja ääni sitten synkronoitu. Samaan tapaan otaksun tehdyn Rauli-Sakarin ja Karhukoplan osuuden talvisissa iltamissa.
Juhlasalista leikataan seuraavaan aamuun ja gangsterien autoon. Paratiisi häipyy. Kun Hagströmin porukka ajaa kaupunkiin purkutalon ohi, kirkonkellot soivat (1.32.42): on sunnuntai. Radiosta tulee ortodoksinen jumalanpalvelus (1.32.00). Tai voisi tulla: emme näe äänen lähdettä, joten musiikki häilyy sisäisen ja ulkoisen maailman välillä. Gangsterit sitovat hotellin portierin ja hyökkäävät Mannen ja Veeran huoneeseen. Harri hiipii käytävällä kohti huoneen avointa ovea, patarummun tremolo voimistuu ja Hagström ampuu (1.33.41).
Ortodoksinen kirkkolaulu vaihtuu saumattomasti yhteisestä soinnusta uuteen musiikkiin, joka on mollimuunnelma kesäjakson alussa kuullusta ajomusiikista (1.33.14). Sen aloittavat jousien säestämät puupuhaltimet, sitten jouset tarttuvat melodiaan. Manne ja Veera pakenevat ja musiikki seuraa heitä kyläkaupalle, josta Manne soittaa sairaalaan.
”No mitä Harri?” ”Kuka Harri? Hän on kuollut.” Rummut lyövät käyntiin musiikin, joka on kuin bänditeema hidastettuna, raskaampana ja ilman melodiaa (1.36.56). Lähestytään poliisin tiesulkua, aika venyy ja musiikki vaimenee keskustelun alle. Kun Volga rysäyttää puomin pirstaleiksi, musiikki voimistuu ja raivokas kitara vinkuu kilpaa sireenien kanssa. Poliisit eksytetään, musiikki ja sireenit vaimenevat. Latoon piiloutunut Volga jatkaa matkaansa päinvastaiseen suuntaan ja musiikki jatkuu rauhoittuneena (1.36.56). Piano nousee esiin, sähkökitara soittaa motiivin pari kertaa.
Takaa-ajon jälkeen pakolaiset löytävät turvapaikan autiotalosta erämaan keskeltä. Aamua pihamaalla säestävät kurjet ja valoisa pianomusiikki (1.38.25). Äkkiseltään se kuulostaa aivan uudelta, mutta perustuu teeman kahteen ensimmäiseen sointuun (e-molli ja F-duuri, bassossa e). Motiivikin kuullaan kerran. Manne kiipeää palovartiotorniin ja soittaa Pariisiin.
Poliisin helikopteri ilmestyy pörisemään tornin viereen ja pakottaa lopettamaan puhelun. Manne ja Veera ryntäävät autoon ja alkaa hurja takaa-ajo. Sen musiikkina on jyskyttävä rumpujen, sähkökitaran ja basson aihe, joka koostuu tunnusmotiivista ja lyhyestä kromaattisesta kulusta (1.41.38). Helikopterin tuhoutumista seuraa sekuntien kuluttua kaiutettu rummun jysähdys (1.43.27). Tikanmäki oli tarkoittanut iskun putoamisen kohdalle tehosteeksi ja lopputuloksen kuullessaan luuli, että leikkauksessa oli sattunut virhe. Tämä oli kuitenkin ohjaajan tietoinen ratkaisu.
Manne ja Veera poistuvat paikalta järkyttyneinä ja hiljaisina. Hiljaa, käyrätorven ja klarinetin duettona, alkaa myös teema e-mollissa. Musiikki kuljettaa matkalaiset rautatieseisakkeelle, missä mukaan liittyy lisää puhaltimia ja patarummut (1.43.35). Veeran saattaa kiskobussiin tuttuun tapaan haikea oboe, musiikki kasvaa lättähatun lähtiessä ja huipentuu huokausaiheeseen, kun Manne jää katsomaan junan etääntymistä (1.44.43).
Etsiessään Hagströmiä lopullinen tapaaminen mielessään Manne soittaa baaritiskiltä Mitjalle. Pianomusiikki (e-mollissa) voisi kuulua ravintolassa elävän pianistin soittamana tai äänitteeltä (1.45.13).
Selvitettyään Hagströmin olinpaikan Manne ajaa kohti Sotkamoa ja hotelli Tulikettua. Bänditeeman soolosoittimena vuorottelevat saksofoni ja patarummut (1.45.47).
Manne kävelee kiivaasti hotellin käytävällä kohti Hagströmin sviittiä. Hänen astuessaan ovesta numero 209 soi takaperin käännetty pianon e-mollisointu, joka katkeaa tyhjyyteen (1.46.48). Edessä oleva huone on tyhjä. Jostakin kuuluu lasten huutoja. Manne kääntyy kohti oikeanpuoleista huonetta ja vetää liukuoven syrjään.
Neljä laukausta kajahtaa, ja näin täyttyy symmetria, jonka alkuna olivat neljä tahtipuikon napautusta elokuvan ensi sekunneilla.
Lasten huudot – joita kuultiin jo Kolmannella linjalla ja Mannen kotitalon sisäpihalla – kaikuvat vielä voimakkaampina, kun Manne kävelee ulos hotellista ja jättää Volgan seisomaan sisäänkäynnin edustalle.
Finaali: Pariisi
Loppukohtauksessa jäljelle jääneet tapaavat Pariisissa ravintola Le Progresissa. Anssi Tikanmäen näköinen pianisti aloittaa teemamusiikin (1.50.26), josta kasvaa täyden orkesterin Grande Finale, monipuolisesti kehitelty ja pidempi versio kuin mikään aiemmin kuultu. Lopputekstien jälkeen musiikki häivytetään, kun se on soinut 2 minuuttia 13 sekuntia.
Tikanmäen elokuvamusiikkia sisältävällä levyllä musiikki kestää 2 minuuttia 52 sekuntia ja päättyy mahtipontiseen lopetukseen G-duurissa. Mutta Arvottomien tarinaa palvelee paremmin häivytys, joka jättää jatkon avoimeksi.
Pianon aloitus äänitettiin sataprosenttisena kuvauspaikalla. Soittimen vire jäi kuitenkin tarkistamatta, ja jälkeenpäin selvisi, että se poikkesi normaalivireestä. Studiossa pystyttiin kuitenkin nauhanopeutta säätämällä saamaan piano orkesterin vireeseen.
Kaikesta päätellen tehtiin seuraavasti: Ensin muutettiin nauhanopeus virityksen korjaamiseksi. Tämä määräsi lopullisen tempon, noin 68 iskua minuutissa. Sitten siirrettiin äänitys moniraitanauhalle, johon soitettiin päälle orkesterin osuus.
Kapakkapianon sointi erottu ensimmäisen puolen minuutin ajan, ja tänä aikana kuullaan myös ravintolan hälyääniä. Puhaltimia tulee mukaan kolmannen tahdin lopulla, noin yhdeksän sekunnin kohdalla. Puolen minuutin kohdalla alkaa voimakkaampi orkesterijakso, jossa piano ei erotu. Seuraavan kerran pianoa kuullaan 53 sekunnin kohdalla, jolloin se kuulostaakin jo studioflyygeliltä.
Soitto ei ole aivan synkronissa kuvan kanssa. Musiikin alkaessa kuvataan baaritiskiin nojailevia sankareita, joille tarjoilija kaataa calvadosia. Kamera etääntyy hitaasti ja alkaa panoroida vasemmalle yli ravintolan pöytien ja niissä istuvien ihmisten. Pianistin kädet tulevat näkyviin 18 sekunnin kohdalla ja soittavat hieman eri kohtaa kuin sitä jonka kuulemme.
Coda
Arvottomiin sävelletty musiikki on useimmiten e-mollissa – duurissa se soi vain kahdessa toiveikkuutta henkivässä ajokohtauksessa ja Mannen tehdessä työtään tiskaajana. E-mollin voisi sanoa hallitsevan koko elokuvaa, sillä sen tärkeät sävelet soivat välillä myös tehostemaisina ja lähes huomaamattomina taustaääninä. D-molliin siirrytään parina onnellisempana hetkenä, kun Manne ja Veera palaavat väliaikaisesti yhteen.
Luulenpa, että myös Mannen viheltely ja Juipin lauleskelu on tarkoituksella viritetty e-molliin. Edellä selostettu nopeusmuutos tosin sotkee tätä päättelyä, mutta voimmehan kuvitella, että tarkoitus oli viheltää ja laulaa e-mollissa, mutta kuvaustilanteessa vire pääsi vähän unohtumaan.
Arvottomissa soivat iskelmätkin ovat mollissa, kaikki tangot ja Paratiisi a-mollissa. Niissä noustaan siis e-mollin subdominanttisävellajiin, ja tällöin on aina kyse myös diegeettisestä eli elokuvan henkilöiden maailmassa kuuluvasta musiikista.
Musiikin historiassa eri sävellajeihin on yhdistetty erilaisia tunnetiloja, tunnelmia ja luonteita. Tulkinnat sävellajien luonteista ovat kulttuurisia ja subjektiivisia, ja otankin lopuksi vapauden temmata tuulesta oma subjektiivinen tulkintani.
E-molli edustaa Arvottomien irrallisten päähenkilöiden melankolista, vieraantunutta ja vetäytyvää mielenmaisemaa. He onnistuvat avautumaan ympäröivään maailmaan ja kohoamaan kuulaamman haikeuden a-molliin vain tilapäisesti, tullessaan tansseissa yhdessä kuultavan musiikin (Erottamattomat, Siks oon mä suruinen, Paratiisi) soidessa hetkeksi osaksi yhteisöä .
Päätösmusiikki kulkee lopputekstien aikana e-mollista a-molliin, mikä voisi vihjata, että henkilöiden elämä tulee jollakin tavalla muuttumaan, ehkä vakiintumaan. Häivytyksen alkaessa sävellaji on kuitenkin jo menossa jonnekin muualle. Kohtalo on siis avoin, eikä tarina todennäköisesti pääty Pariisiin.
Lähteitä
Suomen kansallisfilmografia 9 (1981–1985). Edita, 2000. Tiedot myös Elonetissä
Mattila, Mikko & Talvio, Raija: Arvottomat. Tärkeintä on lähteminen. Aviador, 2024.
Savonen, Tuomas: Hiljaisten kuvien säveltäjä. Anssi Tikanmäen ja Tuomas Savosen keskustelu kesällä 1998. Filmihullu 4/1998.
Mika Kaurismäen haastattelu Arvottomat-DVD:n oheismateriaaleissa
