Aurinko paistaa vielä kuuman näköisesti, mutta päivä päivältä matalammalta. Suojaisissa paikoissa on lämmin, mutta heti liikkeelle lähtiessä tuntuu iholla viileä henkäys. Heinäkuun syvä, rentouttava lämpö on ohi – jos nyt sellaista tänä vuonna olikaan. Kansankuvaaja on saanut melkein kylläkseen panoraamoista, mutta kulkee vielä kerran Vartiokylänlahden rantoja ja tähtäilee ruovikon laidasta sopivia kuvakulmia.
Sama Kaunissaaren kallio, josta oli edellisen jutun kukkakuva.
Fotari ei ole aivan iloisimmillaan, kun se yrittää yhdistää panoraamaksi semmoisia kuvia, jossa merellinen horisontti häviää utuun, toisin sanoen kontrasti meren ja taivaan välillä ei ole mainittava. Mereen tulee helposti kuoppia ja saaret nousevat leijumaan. Voin tietenkin väittää, että juuri siltä maisema näytti: onhan merellä kangastuksia. Tämän koosteen kulma on alle 90 astetta, ja kokonaisuus on siedettävä (enhän toki näytä teille täysikokoista kuvaa), mutta eräs toinen, lähes oikokulman laajuinen rantamaisema jäi kokoamatta, kun osat eivät millään asettuneet kohdakkain. Mutta tässäkin katsojaa yritetään hämätä vetämällä hänen huomionsa kallion värikkäisiin yksityiskohtiin.
Aurinkolahti
Vuosaaren uusi Aurinkolahdeksi kutsuttu asuinalue Vuosaarenselältä nähtynä.
Tämä kuva paljastaa täydessä koossaan monenlaista toimintaa rannalla ja taloissa, samoin törröttäviä liitoskohtia. Mutta yleisölle näytetään kohtuulliseksi pienennetty kuva ja toivotaan, etteivät virheet erotu.
Tätä panoraamaa fotari laski minuuttitolkulla. Otoksia on 12, ja jotkin erottuvat hieman sävyltään. Tähän tuli niin jyrkät saumat, että niitä piti häivyttää kloonisuihkuttimella. Ensi yritykseksi selvisin kai varsin auttavasti. Fotari käyttää valtavasti muistia. Itse työtiedosto on puolitoista gigaa, ja ohjelma tallentaa muokkaushistoriaa jatkuvasti levylle, jolloin dataa kertyy gigakaupalla. Milloinkahan olen viimeksi saanut massiivisella laskennalla koneen levyn täyteen? Olisiko ollut silloin, kun venytin ääntä musiikkitieteen studion NeXT-laitteistolla 1990-luvun puolivälissä?
Vaikka fotarikin panee koneen lujille, varsinainen rantapallon pyörittäjä ja hermojen kiristäjä on useammin apertuuri. Kun ohjelma laskee taustalla esikatselukuvia, on kuvan käsittely täydellä tarkkuudella monesti mahdotonta. Yritä siinä kohdistaa tarkasti värinpoimintatyökalua, kun suurennuslasi ja lukemat laahaavat tolkuttomasti jäljessä. Luulenpa, että myös näytönohjain on yksi pullonkaula. Ulkoinen töllötin liitettynä ammattipässiin ei liene nopein yhdistelmä.
Kaunissaari on Helsingin kaupungin ulkoilusaari Sipoon saaristossa. Sinne pääsee vesiomnibussilla Vuosaaresta. Saaressa on vakituinen pitkäaikaistelttailua harrastava kesäasukaskunta. Tässä kuitenkin muutama kuva etelän rantakallioilta.
Rakennukset rupeavat aaltoilemaan mukavasti, kun fotari yhdistää neljä, viisi kuvaa panoraamaksi. Näin voidaan simuloida sitä, miltä rakennukset näyttäisivät Aallon suunnittelemina. Hyvinhän ohjelma selviytyi noista ristikkorakenteistakin. Ja nurmikolla kirmailevat lapset ehtivät olla useassa paikassa peräkkäisten otosten aikana, mutta fotaripa tajuaa valita vain yhden version kustakin lapsesta.
Mutta tämä alkaa olla jo panoraamatoiminnon väärinkäyttöä. Saumojen näkymistä voi näköjään ehkäistä, kun valitsee pienennyksessä asetuksen ”Lähin naapuri”.
Pitäisi vielä päästä kuulemaan Vanaja-sali yleisön puolelta.
Kainuussa menee työllisyyden varjolla läpi melkein mikä tahansa, ja erilaisten tieoikaisujen vänkääminen on ollut aina suosittua. 1990-luvulla rakennettiin Vuokatin vaarajonon poikki Eevala–Juurikkalahti-tie, joka on nykyään osa valtatie 6:ta. Tie lyhensi Kajaanin ja Joensuun välistä matkaa 8 kilometriä. Vaarajonon yli johti ennen kapea ja jyrkkä tie, jonka lähettyvillä oli hyviä vadelmapaikkoja. Vaaran rinteeltä näkee yli Jormasjärven. Uusi tie leikkaa vanhan tässä.
Vielä yksi panoraama Sumparn-sessiosta. Lienee mahdotonta saada automaattisesti yhdistymään tämmöistä kuvaa, jossa on paljon pysty- ja vaakasuorien viivojen leikkauksia. Kuvassa on törkeitä virheitä, mutta yritän viedä katsojan huomion toisaalle vääntämällä fuji-nappulaa rajusti myötäpäivään.
Verrytellessäni tutkimisesta väsyneitä silmiäni näin ruskean tahi oranssin perhosen laskeutuvan lehmuksen oksalle. Piti mennä pihalle tarkastamaan laji. Ja olihan se nokkosperhonen, ennen niin arkipäiväinen mutta aina ilahduttavan värikäs. Viime vuosina nokkosperhosia on näkynyt vähän, ja jopa neitoperhonen on täällä Suomen reunalla ollut yleisempi. Nyt nokkosperhonen tuntuu ruvenneen taas runsastumaan.
Kadunvarren ohdakkeissa oli ainakin kolme tuoretta nokkosperhosta ja erilaatuisia kimalaisia.