Kategoria: Luonto ja retkeily

  • Koleus

    Koleus

    Hiihtelin reippaasti kohti etelää, päivämatkat pitenivät siinä kuin päivätkin. Helmikuussa olin Kainuun korkeudella ja lunta riitti. Mutta ennen kuin ehdin eteläisimpään Suomeen, tulivat vesisateet ja lämpöaalto. Nyt on hiihdot hiihdetty, ajattelin, mutta sitten muistin apulaiset. Viimeiset parisataa kilometriä lumikkopartio puikkelehti edelläni ja lumesi lumotun ladun halki metsien ja poikki peltojen suorinta tietä meren rantaan.

    Loppumatkan Helsingin perälle kuljin revontulten loisteessa rannikkoa pitkin kuunnellen merenlahtien vonkuvia ja ritiseviä jääkansia. Lämmön hivotellessa kymmentä astetta pelkäsin matkan loppuvan räsähdykseen ja loiskahdukseen, mutta sitten kuu pimensi auringon ja jäinen itäinen viima kohmetti meren pinnan rantaviivan tuntumassa juuri ja juuri kantavaksi. Nostin sukset olalle tutussa ojanvarsilepikossa ja kävelin kotiin.

    Tuuli kääntyi idästä etelään muttei juuri lämmennyt. Taivas muuttui sinisestä harmaaksi ja värit katosivat maisemasta.

    Sain töitä räjäytystyömailta. Aamuisin louhin graniittia itäisen pääkaupungin metsiin ja kallioille leviävien uusien muodikkaiden puutalokylien tieltä. Iltapäivisin toimin katuosaston erikoisasiantuntijana räjäytellen väärin pysäköityjä autoja, jotta työkoneet pääsevät lakaisemaan pois lyhyen talven aikana kaduille levitetyn kivirouheen.

    Jäätävää itätuulta ennen ehti virkavaltaisuuden kylmä puhuri kaataa unestaan juuri heräämässä olleen hirsihuvilan. Arjen virallisuudessa on niukasti tilaa määrittelemättömyydelle, hallitsemattomalle piirustuspöydiltä pakenevalle aktiivisuudelle. Raunioilla leijui viimasta huolimatta vihaa ja surua.

  • Talven valoa

    Talven valoa

    Kuukausien yhtämittainen sade on verhonnut Suomen etelälaidan harmaaseen harsoon. Ihmismielet on vallannut unohdus ja väsymys. Muunlaista aikaa tuskin on koskaan ollutkaan, ainakaan muualla kuin unessa.

    Sade roitelee ikkunoita koko yön. Hätkähdän hereille suden hetkellä kauhuissani siitä, että elämä valuu pois enkä pääse siihen enää mukaan, sillä harmaanraskaassa unessa jalat ovat lakanneet tottelemasta.

    En saa enää nukutuksi, joten luen loppuun veden kiinteää olomuotoa pohdiskelevan kirjan.

    Herään uudestaan, kun on jo valoisaa. Siis todellakin valoisaa, ei vain hämärää. Istun pöytäni ääreen ja teen töitä, mutta sitten aurinko tulee esiin vastapäisen talon katonharjan takaa. Sälekaihtimen sulkeminen olisi nyt petos. Jalat on otettava alle, nyt ne helpotuksekseni taas toimivat.

    Hiihtokelit ovat Helsingin perällä olleet pariin otteeseen lähellä, mutta nyt maasto on vain vetinen. Latupohjien puru purskahtelee.

    Juoksen unohtuneeseen kesäparatiisiin. Limonadi, olkihatut, päivänvarjot ja rantaleikit ovat tuskin koskaan olleetkaan muuta kuin unta.

    Lainehtivan meren äärellä muistan, että jouluun on enää viikko. Kolmen työpäivän jälkeen minäkin pääsen muihin maisemiin. Olen sopinut jo kyydistä tutun neuvostoliittolaisen kipparin kanssa: hän tulee hakemaan minut sammakkoveneellään.

    Perjantaina vene lipuu vaivihkaa Villingin eteläpuolelle odottelemaan. Iltapäivän hämärtyessä se ajelee lähes kokonaan veden alla, vain hylkeen näköinen tähystysosa pinnalla, Vartiosaaren vieritse Strömsinlahden pohjukkaan ja alkaa pimeyden turvin nousta ylös Mustapuroa. Kävelen odottamaan tennishallin takaiseen lepikkoon. Pian sammakkovene nousee pintaan ja muutama hämmästynyt sinisorsa räpiköi loitommalle.

    Heitän kevyen reppuni luukusta sisään ja kömmin itse perässä. Tempaisen luukun kiinni, ja sitten sukellamme.

    Tulemme pintaan vasta keskemmällä Suomenlahtea. Otamme tasaisen matkavauhdin, edessä on pari vuorokautta yhtämittaista ajoa, ensin etelään, sitten Atlanttia pohjoiseen ja lopuksi itään, kohti Varangin niemimaan kärkeä.

    Aatonaattona aloitan työt Vuoreijan tutka-aseman hoitajan joululomasijaisena. Uudelta vuodelta otan sitten rennosti ja odottelen kaamoksen loppumista.

    Yhdessä auringon kanssa nousen ylös tunturiin ja alan hiljakseen hiihdellä etelään päin. Päivien pidetessä ja luiston parantuessa sujuttelen yhä pitempiä matkoja. Ehkä jo etelän hiihtolomaviikolla, mutta varmasti ennen pääsiäistä, alan lähestyä maan eteläreunaa. Toivottavasti täällä on vielä silloin riittävästi lunta maassa.

    Ainakin valoa on enemmän kuin nyt, päivän pituus on jo yli yhdeksän tuntia. Ja harmaata tihkua varmasti vähemmän.

  • Talvisydännä

    Talvisydännä

    Oikeastaan on jo vuoden yhdestoista päivä. Tuon verran on kulunut talvipäivänseisauksesta, oikeasta vuodenvaihteesta. Ihmiset ovat vain tahallaan keksineet vuoden pimeimpään aikaan useampia juhlapäiviä, jotta saisivat luvan loikoilla ja poltella tulia.

    Päivä on ehtinyt pidentyä 12 minuuttia, mutta sitä tuskin huomaa Suomen syrjäisellä etelälaidalla. Aurinko on jossakin harmaan pilvipeiton takana, etelän suunnalla erottaa hädin tuskin pienen oranssin kajastuksen. Tasainen viiden asteen lämpö ja päivittäinen tihkusade takaavat, että ainoa ajateltavissa oleva hiihtolaji on vesihiihto.

    Haapasaari
    Alppi ja satama
    Mustapuron Repe ja kumppanit
  • Tuuli, tuuleskeli

    Tuuli, tuuleskeli

    Maailmalla on tänään ollut tuulesta kovasti harmia, mutta täällä Suomen syrjäisellä eteläreunalla on saatu nauttia virkistävästä kuuden, seitsemän boforin länsituulosesta. Ehdottomasti syksyn paras ilma tähän mennessä.

    Kansanretkeilijä lähti etsimään länteen antavia niemiä ja avoimia selkiä, joiden rannoilla puhalluksesta pääsisi parhaiten nauttimaan. Hectorin Tuulisina öinä alkoi soida päässä, niin kuin aina tällaisella ilmalla, vaikka olisi päiväkin. Erittäin hieno kappale.

    Veteen pääsee suoraan pukuhuoneen portailta.

    Kallvikissa meri oli noussut hiekkarannalle. Surffaajat olivat jo vauhdissa, ja lisää reippaita miehiä neopreenipuvuissaan riensi paikalle. Tällä kertaa ei kengät jalassa ollut asiaa avoveden äärelle, joten on tyydyttävä vuoden takaisiin kuviin

    Kahlattava tie

    Vesi peitti myös alavan rantaniityn ja teki Kuningattaresta jälleen saaren. Hetken harkitsin kenkien riisumista ja lahkeiden käärimistä, mutta tähänkin reippauden päivään pääsi jostakin tirahtamaan pieni pisara laiskuutta, joka vesitti aikeen.

    Uutelassa roiskahtelee vienosti.

    Uutelan puolella boforit jäivät vaatimattomiksi, mutta vastavalopärskähdyksiä näki, kun pysähtyi hetkeksi odottelemaan.

    Vesijuoksua tarjolla

    Kunnon talvimyrskyillä Vartiokylänlahti ja Porvarinlahti voivat nousta niin paljon, että Vuosaaresta tulee nimensä mukaisesti saari, niin kuin se on muinoin ollutkin. Vaatimattomampia tulvia, sellaisia että vesi tulee rannan kävelyteille, on joka vuosi. Maastopyörän polkimet muuten ylettyvät alle vaaksan päähän maasta, mikä kannattaa muistaa, kun punnitsee kiertotien ja vesiajon välillä. Mutta jos matka on jo kotiinpäin, suosittelen riskin ottamista.

    Otsikko on Huoviselta, muistaakseni Puukansan tarinasta.

  • Loppukesän iltapäiviä

    Loppukesän iltapäiviä

    Iltapäivä on lämmin, vaan ei kirkkaan paahteinen. Taivaalla on ohutta harsoa, eikä valokuvista saa hehkuvan värikylläisiä. Syksy on jo ilmoitellut tulostaan sateilla ja koleammilla päivillä, joten ihmiset osaavat iloita sunnuntaiksi sattuvasta aurinkoisesta ilmasta. Tällaisia ei ehkä enää tule monta tänä kesänä.

    Mutta ei kesän loppumisesta huolestuakaan jaksa. Onhan tätä nyt ollut, ja ensi vuonna tulee lisää. Toisin oli vielä pari kuukautta sitten, kun kasvun kohahdusta seurasi henkeään pidätellen ja koetti paeta kauhistavaa tietoisuutta siitä, että kohta kaikki tasaantuu ja alkaa vääjäämätön rappeutumisen, vanhenemisen ja kuihtumisen aika, jota kestää aina talvipäivänseisaukseen.

    Vaan pian on vuoden paras aika: syyskuu, kirkkaiden värien, raikkaan tuulen ja reippaan retkeilymielen kuukausi!

    Tavallinen itähelsinkiläinen suo
    Tavallinen itähelsinkiläinen suo

    Kansanretkeilijältä jäävät nyt kuitenkin väliin ruskaretket ja tuuliset majakkavierailut. Syyskuun alussa tupsahdetaan keskelle meluisaa, kuumaa ja hikistä aasialaista pääkaupunkia, ja viikkoa myöhemmin hytistään jo vuorijättiläisen juurella jäätikön perusleirissä. On hieman harmillista, että parhaat retkeilykuukaudet ovat samat Suomessa ja Himalajalla ja pitää valita jompi kumpi.

    Mutta takaisin tullaan jo lokakuun alkupuolella, ehkäpä kahdeksantuhatta metriä rikkaampana! Silloinhan on vasta varsinais-syksy, paljon tuulta ja vesisadetta, sieniä ja lenkkipolkuja – ennen kuin alkaa kansanhiihtokausi.

    Tiettyä haikeutta ei voi kuitenkaan välttää, isolle kansanretkelle lähtö huolestuttaa aina jonkin verran. Kuinka turvallista olisikaan nyt jäädä näihin tuttuihin maisemiin.

    Tavallinen itähelsinkiläinen ohdakeperhonen
    Tavallinen itähelsinkiläinen ohdakeperhonen

    Ohdakeperhoset harjoittelevat muodostelmalentoa Vuosaarenalpin huipulla. Lähdössä kai nekin. Kansanretkeilijä osaa jo useimpien saarten nimet: Pikku Niinisaari, Musta-Hevonen, Kuiva-Hevonen, Hanskinen ja Eestiluoto. Sipoonselän takana Kaunissaari, Bodö ja Pirttisaari. Ja keskellä kauimmaisena se majakka…

    Kai se on sitten lähdettävä. Takaisinhan sieltä on tarkoitus tulla, ja sitten pitää ruveta valmistelemaan kevään kansanretkeä. Jotenkinhan se on järjestettävä, ja jotakin on puuhailtava, kun työpaikallekaan ei ole menemistä ennen ensi syksyä…

  • Kadonnut rautatie

    Kadonnut rautatie

    Teollisuusraiteen päätepuskin piileksii viidakossa. Muutama metri kiskoa, ratapölkkyjä ja kiinnityslevyjä lojuu vilkkaan liikenteen vieressä mutta hyvin kätkettynä Viilarintien penkereen juurella.

    Herttoniemen satamarata on kadonnut vähä vähältä. Itse Herttoniemessä ja Roihupellossa siitä muistuttavat enää rautatiemäisesti kaartuvat katulinjat, muutama vanhan teollisuusrakennuksen lastauslaituri ja mainio tasainen pyörätie vanhalla ratapiha-alueella. Viilarintien varresta kiskot katosivat jokunen vuosi sitten, ja aivan äskettäin nostettiin maasta metron huoltoraide Viikintien ja tunnelin väliltä.

    Roihupellon teollisuusalueella on ollut ainakin kyllästyslaitoksen ja vesilaitoksen raiteet. Olivatkohan nämä kyllästyslaitoksen raiteita? Kiskot eivät välttämättä ole alkuperäisellä paikallaan: sen verran runneltuja ne ovat, että niitä on varmaan puskettu sivuun viereisen varikkoalueen tieltä.

    Maastoutunut rata

    Tässä vielä oma aiempi satamaratatunnelmointini ja Seisakkeen historiallinen satamarata-artikkeli. Vaunut.orgissa on alueen ratapihakaavio vuodelta 1989.

    25.11.2013: Lisäsin linkin vaunut.orgissa olevaan ratapihakaavion kuvaan.

  • Suunnistuskisan tulokset

    Paikkakunnalla oleskelevilla on nyt ollut koko sunnuntai-iltapäivä, ilta ja yö aikaa kiertää Kontulan vuoden 1945 suunnistusreitti. Itsekin kävin, polkupyörällä tosin. Jos et ehtinyt vielä suunnistaa, jätä lukeminen tähän, ota kartta edellisestä jutusta ja käy etsimässä rastit.

    Nyt julistan, saatana, tulokset.

    Rasti 1: Vesalantie

    Ykkösrastin metrintarkka paikallistaminen ei ole mahdollista, sillä katuja rakennettaessa myös puron reittiä on muutettu. Melko mukavasti voidaan silti ajatella, että rasti olisi kuvan keskellä olevan punaisen auton kohdalla. Siinä on purossa mutka ja maasto siitä eteenpäin oikealle on riittävän tasaista, että paikalla on voinut olla pellonkulma. Lähempänä tien oikealla puolella on jännittävä tonttien välinen viidakko.

    Rasti 2, Keinulaudantie

    Kakkosrastin paikka on selvä, kallionlaesta ei voi erehtyä. Itse rastimerkki on voinut olla vaikkapa tuossa männyssä, luulisin että se on ollut olemassa jo 1945. Vieressä muuten valmistetaan hyvää jäätelöä, jota itähelsinkiläisten tulee syödä jo isänmaallisistakin syistä. Itsekin nautin suunnistuksen jälkeen vadelma-valkosuklaajäätelön.

    Rasti 3: Varhelanpuisto

    Kolmosrasti löytyy taas Vesalasta. Vanhassa kartassa rasti on polkujen risteyksessä, mutta nykyiset polut ovat voineet syntyä vasta kerrostaloasutuksen aikanakin. Iso louhi on kuitenkin hyvä maamerkki, joten sovitaan, että rasti on siinä.

    Maali: Mustikkamäki

    Vaikkei asia suunnistuskartasta aivan yksiselitteisesti ilmene, ehdotan kuitenkin, että sovimme maalin olevan Mustikkamäellä. Koska kaikki rastikuvat ovat panoraamoja, pitää tämänkin olla. Toki tästä blogista löytyy lukuisia muitakin kuvakulmia tästä kansansuunnistajalle niin tutusta paikasta.

  • Suunnistuskisat Kontulassa

    Suunnistuskisat Kontulassa

    Taas paikallishistoriaa. Kuvassa on suunnistuskartta Mellunkylän alueesta vuodelta 1945. Sitä käytettiin Ford-yhtiön henkilökunnan suunnistuskilpailussa 30.5.1945. Kartta on omin luvin skannattu Anne Valkosen kirjasta Myllypuro. Kartanon takamaista monikulttuuriseksi kaupunginosaksi (Myllypuro-seura, 2005) sivulta 31 ja se on peräisin Harri Kekkisen arkistosta.

    Alueen teistä ovat nykyisinkin paikoillaan Humikkalantie, Linnanherrantie ja Naulakalliontie sekä tietysti kaakkoiskulman leikkaava Itäväylä. Myös Rekitie on jäljellä, mutta yhteys on poikki Naulakallion eteläpuolelta nykyisen Länsimäentien kohdalta. Mellunmäestä Westerkullan kartanoon johtanut tie on jäänyt Mellunmäen kerrostaloalueen alle, vain maalaiskunnan puolella Länsimäen metsissä se on jäljellä ulkoilupolkuna niin kuin pellonreunan tiekin.

    Mellunmäestä länteen vievästä tiestä on jäljellä pieni pätkä nykyistä Muinaistutkijantietä. Kontulantie ja metro noudattavat suunnilleen samaa linjaa, mutta jonkin verran tämän vanhan tien pohjoispuolella. Humikkalantien risteyksestä länteen tie jää hieman Kontulantien alle, mutta noudattaa sitten nykyisen Tanhuantien linjaa, kunnes tekee jyrkän mutkan luoteeseen nykyisen kirkon eteläpuolella. Siinähän on vieläkin pieni pätkä vanhaa tietä oikopolkuna. Siitä tie jatkuu Kontulan ostolan kautta kohti Malmia.

    Humikkalantie kääntyy lounaispäässään jyrkästi luoteeseen, kadunnimenä on siinä kohdin Klamintie. Tien jatko on jäänyt voimalan ja kehätien alle, mutta pieni pätkä tätä vanhaa tietä on jäljellä nykyisen Myllypuron Hallainvuoressa, tämän kartan ulkopuolella.

    Mutta entäpä suunnistusrastit, joita löydän ainakin kolme? Ja nyt on aika keskeyttää lukeminen, jos aiot tämän kartan avulla etsiä rastit maastosta! Klikkaa kuva suuremmaksi, niin saat paremmin selvää.

    Ykkönen on pellonreunassa ja ojanmutkassa Vesalassa, ehkä nykyisen Vesalantie 35:n paikkeilla. Kakkonen on 1,4 kilometrin päässä lounaassa, se lienee Keinulaudantie 7:n viereinen kallio. Kolmonen on taas Vesalassa, polkujen risteyksessä ehkä nykyisten kerrostalojen eteläpuolella Varhelanpuistossa.

    Muita numeroituja rasteja en löydä, mutta Mustikkamäen huipulle on piirretty ympyrä ja ehkä M-kirjain. Onkohan siinä kisan maali? Sitten vielä kartan alareunaan Bergtorp-sanan alle on piirretty merkki. Oliko suunnistuksen jälkeen päivällinen seurantalolla?

  • Kadonnut majakka

    Kadonnut majakka

    Lapsen on hyvä aloittaa muumeihin tutustuminen viimeistään viisikymmenvuotiaana – eivät muumiromaanit tosin kovin paljon pienempien lasten juttu olekaan. Kirjastossa ne kuitenkin täytyy hakea lastenosastolta.

    Romaanin Muumipappa ja meri (Pappan och havet, 1965) alkulehdille Tove Jansson on piirtänyt ilmakuvan majakkasaaresta, johon muumiperhe muuttaa syksyksi. Kuvassa annetaan jopa paikan koordinaatit: 60° 7’ 12” pohjoista leveyttä ja 25° 45’ 50” itäistä pituutta. Paikka on täällä. Siis avomerellä, yli neljän kilometrin päässä lähimmistä luodoista. Sattumoisin viiden ja puolen kilometrin päässä koillisessa sijaitsee Tove Janssonin kesäsaari. Ruotsinkielinen Wikipedia – paremmin kuin suomenkielinen – tietää tämän ja osaa myös kertoa, että merenpohjassa on tässä kohtaa kari kahdentoista metrin syvyydessä.

    Muumiperheen purjehdus saarelle kestää kaksi yötä. Oikein hitaasti matkaten tämän ajan voisi saada kulumaan, jos lähtee liikkeelle Porvoon sisäsaaristosta. Onko Muumilaakson esikuva jossakin Pellingissä tai Emäsalossa?

    Luin Muumipapan ja meren suomenkielisen vuoden 2008 painoksen, ja siinä siis oli mainittu piirros koordinaatteineen nimiölehteä vastapäätä. Uteliaisuuttani vilkaisin kirjastossa uudempaa ja kiiltävämpää painosta vuodelta 2010. Siitä piirros puuttui! Mitä on tapahtunut? Onko muumien majakkasaari haluttu jälkikäteen salata?

    Eikö saari olekaan Tove Janssonin mielikuvituksen tuotetta? Onko meressä tuolla paikalla todellisuudessa jotakin, jonka olemassaolo on myöhemmin katsottu parhaaksi kiistää?

    Söderskärin majakasta itäkaakkoon

    Olen itsekin katsellut tuota meren kohtaa etäältä lännestä, Söderskärin majakan tornista kahdenkymmenen kilometrin päästä. Kuva on syyskuulta 2012. Saarta, saati majakkaa, siellä ei näy, mutta kun annat katseesi kulkea kuvan keskeltä Kokkomaan ja Synnerstlandenin luotojen yli horisonttiin aivan kuvan vasempaan reunaan, etkös näekin juuri ja juuri pienen mustan pisteen? Onko se Mörkö, joka jäälautallaan kelluen etsii majakkasaarta, Muumipeikkoa ja lyhtyä?

    Tove Jansson poistui kesäkuussa 2001, päivälleen 12 vuotta sitten. Mutta ehkä hän ei poistunutkaan siinä mielessä kuin luulemme, vaan jatkaa oleskeluaan aavesaarella tai vedenalaisessa majakassa. Ehkä hänen rauhansa turvaamiseksi tieto paikan sijainnista on poistettu kirjan myöhemmistä painoksista.

    Vai kävikö niin, että Muumipappa ja meri -romaanissa oudolla tavalla henkiin herännyt saari ei lopulta rauhoittunutkaan, niin kuin kirjassa väitetään, vaan jatkoi kouristeluaan ja lopulta mureni ja vajosi majakkoineen ja muumeineen meren syvyyksiin? Ja tiedon pimittämisellä haluttaisiin rauhoittaa paikka meriarkeologeille ja kirjallisuudentutkijoille?

    Ensi vuoden elokussa Tove Jansson täyttää sata vuotta. Julkaistaanko silloin uutta tietoa tästä mysteeristä? Haluaisin kyllä selvitellä asiaa jo sitä ennen, mieluimmin itse paikalla käyden. En omista venettä, mutta  ystäviini kuuluu muuan väkivahva sammakkomies. Innostuisikohan hän lähtemään tutkimusretkelle?

    Näkinkengät on irrotettu rasian pinnasta
  • Lynksit suohon

    Lynksit suohon

    Moottorikelkasta on toisinaan hyötyä – esimerkiksi silloin, kun kelkkailija auttaa kansanhiihtäjää pohjustamaan hiihtokuntoon vanhan ladun, jonka kaupunki on hyljännyt.

    Ei kaikkea moottorikelkkailua ole syytä suin päin tuomita. Kelkat ovat melkoisen hyödyllisiä monessa asiallisessa työssä: maa- ja metsätaloudessa, kalastuksessa, rajavartioinnissa, pelastushommissa, retkeilyvarustusten rakentamisessa ja ylläpidossa ja varmasti monessa muussa.

    Mutta kelkkojen viihdekäyttö on paheksuttavaa, varsinkin silloin, kun se haittaa laajan ulkona liikkuvan kansanosan viihtyvyyttä ja rajoittaa vapaata liikkumista. Missä vaiheessa meno kääntyi niin nurinkuriseksi, että metsässä tai järvenjäällä hiihtelijä joutuu olemaan varuillaan kelkkojen takia ja haistelemaan bensankatkua?

    Kelkkailu on kyllä enimmäkseen rajoitettu omille reiteilleen, mutta onko siitä iloa silloin, kun kelkkareitti on rakennettu polun tai vanhan ladun päälle? Tällaista olen joutunut todistamaan synnyinseudullani, eräässä Oulujärven kaakkoispäässä sijaitsevassa pikkukaupungissa. Jääköön kaupungin nimi tässä mainitsematta, niin häpeällinen tapaus on.

    Kelkkateollisuuden lobbaus on tietenkin karmeaa. Tässä mainosvideossa kaksi öykkäriä riehuu kelkkoineen henkeäsalpaavan upeassa lumisessa erämaassa saamatta näköjään minkäänlaista rangaistusta. Moottorin pauhu on korvattu musiikilla, eikä pakokaasun käry välity elokuvan kautta.

    Helsingissä on näinä lumisina talvina ollut paljon harmia raitiotiekiskoille pysäköidyistä autoista, jotka ovat liikenteen tukkiessaan haitanneet tuhansien ihmisten liikkumista. Tilanteeseen saatiin äskettäin huomattava parannus, kun kaupunki ryhtyi räjäyttämään väärin pysäköityjä autoja. On autoilijoita, joita ei viidensadan euron sakko paljon hetkauta, mutta se saattaa vähän herätellä, kun ostoksilta palatessa näkee autonsa savuavaa raatoa juuri nostettavan romulavetille. Sitä paitsi räjäytykset ovat jännittävää katseltavaa lähiseudun asukkaille.

    Järeiden keinojen hyödystä myös maasto-oloissa saatiin äskettäin näyttöä, kun poliisi ja puolustusvoimat yhdessä lopettivat rikollisen susijahdin tulittamalla salametsästykseen osallistuneita kelkkoja miehittämättömistä lennokeista.

    Jokin vastaava keino voisi tepsiä viihdekelkkailuunkin. Tietenkin ensi sijassa on pyrittävä saamaan kunnalliset päättäjät järkiinsä, jotta nämä lopettavat moottoriturismin palvonnan ja kiinnittävät huomionsa omien kuntalaisten hyvinvointiin. Mutta jos hyvät keinot eivät auta, voisi kokeilla pahoja. Kelkkareittejä voisi esimerkiksi miinoittaa ja kelkkailijoita aluksi hivotella, ja jos viesti ei mene perille, jopa ampua kohti – toki kelkkaan eikä kelkkailijaan tähdäten. Voisin lähteä hommaan mukaan, niin saisin armeijasta pimittämäni kertasingon ja viuhkapanokset pois lojumasta vaatehuoneen perältä. Niiden parasta ennen -päiväkin taisi olla jo 1990-luvulla.

    Siinä voisi joku lynksi kokea suoauton kohtalon.