Suunnistuskisat Kontulassa

Suunnistuskartta Mellunkylän alueesta vuodelta 1945
Ota tästä kartta ja lähde suunnistamaan!

Taas paikallishistoriaa. Kuvassa on suunnistuskartta Mellunkylän alueesta vuodelta 1945. Sitä käytettiin Ford-yhtiön henkilökunnan suunnistuskilpailussa 30.5.1945. Kartta on omin luvin skannattu Anne Valkosen kirjasta Myllypuro. Kartanon takamaista monikulttuuriseksi kaupunginosaksi (Myllypuro-seura, 2005) sivulta 31 ja se on peräisin Harri Kekkisen arkistosta.

Alueen teistä ovat nykyisinkin paikoillaan Humikkalantie, Linnanherrantie ja Naulakalliontie sekä tietysti kaakkoiskulman leikkaava Itäväylä. Myös Rekitie on jäljellä, mutta yhteys on poikki Naulakallion eteläpuolelta nykyisen Länsimäentien kohdalta. Mellunmäestä Westerkullan kartanoon johtanut tie on jäänyt Mellunmäen kerrostaloalueen alle, vain maalaiskunnan puolella Länsimäen metsissä se on jäljellä ulkoilupolkuna niin kuin pellonreunan tiekin.

Mellunmäestä länteen vievästä tiestä on jäljellä pieni pätkä nykyistä Muinaistutkijantietä. Kontulantie ja metro noudattavat suunnilleen samaa linjaa, mutta jonkin verran tämän vanhan tien pohjoispuolella. Humikkalantien risteyksestä länteen tie jää hieman Kontulantien alle, mutta noudattaa sitten nykyisen Tanhuantien linjaa, kunnes tekee jyrkän mutkan luoteeseen nykyisen kirkon eteläpuolella. Siinähän on vieläkin pieni pätkä vanhaa tietä oikopolkuna. Siitä tie jatkuu Kontulan ostolan kautta kohti Malmia.

Humikkalantie kääntyy lounaispäässään jyrkästi luoteeseen, kadunnimenä on siinä kohdin Klamintie. Tien jatko on jäänyt voimalan ja kehätien alle, mutta pieni pätkä tätä vanhaa tietä on jäljellä nykyisen Myllypuron Hallainvuoressa, tämän kartan ulkopuolella.

Mutta entäpä suunnistusrastit, joita löydän ainakin kolme? Ja nyt on aika keskeyttää lukeminen, jos aiot tämän kartan avulla etsiä rastit maastosta! Klikkaa kuva suuremmaksi, niin saat paremmin selvää.

Ykkönen on pellonreunassa ja ojanmutkassa Vesalassa, ehkä nykyisen Vesalantie 35:n paikkeilla. Kakkonen on 1,4 kilometrin päässä lounaassa, se lienee Keinulaudantie 7:n viereinen kallio. Kolmonen on taas Vesalassa, polkujen risteyksessä ehkä nykyisten kerrostalojen eteläpuolella Varhelanpuistossa.

Muita numeroituja rasteja en löydä, mutta Mustikkamäen huipulle on piirretty ympyrä ja ehkä M-kirjain. Onkohan siinä kisan maali? Sitten vielä kartan alareunaan Bergtorp-sanan alle on piirretty merkki. Oliko suunnistuksen jälkeen päivällinen seurantalolla?

Kadonnut majakka

Tämä majakka on vielä tallella

Lapsen on hyvä aloittaa muumeihin tutustuminen viimeistään viisikymmenvuotiaana – eivät muumiromaanit tosin kovin paljon pienempien lasten juttu olekaan. Kirjastossa ne kuitenkin täytyy hakea lastenosastolta.

Romaanin Muumipappa ja meri (Pappan och havet, 1965) alkulehdille Tove Jansson on piirtänyt ilmakuvan majakkasaaresta, johon muumiperhe muuttaa syksyksi. Kuvassa annetaan jopa paikan koordinaatit: 60° 7’ 12” pohjoista leveyttä ja 25° 45’ 50” itäistä pituutta. Paikka on täällä. Siis avomerellä, yli neljän kilometrin päässä lähimmistä luodoista. Sattumoisin viiden ja puolen kilometrin päässä koillisessa sijaitsee Tove Janssonin kesäsaari. Ruotsinkielinen Wikipedia – paremmin kuin suomenkielinen – tietää tämän ja osaa myös kertoa, että merenpohjassa on tässä kohtaa kari kahdentoista metrin syvyydessä.

Muumiperheen purjehdus saarelle kestää kaksi yötä. Oikein hitaasti matkaten tämän ajan voisi saada kulumaan, jos lähtee liikkeelle Porvoon sisäsaaristosta. Onko Muumilaakson esikuva jossakin Pellingissä tai Emäsalossa?

Luin Muumipapan ja meren suomenkielisen vuoden 2008 painoksen, ja siinä siis oli mainittu piirros koordinaatteineen nimiölehteä vastapäätä. Uteliaisuuttani vilkaisin kirjastossa uudempaa ja kiiltävämpää painosta vuodelta 2010. Siitä piirros puuttui! Mitä on tapahtunut? Onko muumien majakkasaari haluttu jälkikäteen salata?

Eikö saari olekaan Tove Janssonin mielikuvituksen tuotetta? Onko meressä tuolla paikalla todellisuudessa jotakin, jonka olemassaolo on myöhemmin katsottu parhaaksi kiistää?

Söderskärin majakasta itäkaakkoon

Olen itsekin katsellut tuota meren kohtaa etäältä lännestä, Söderskärin majakan tornista kahdenkymmenen kilometrin päästä. Kuva on syyskuulta 2012. Saarta, saati majakkaa, siellä ei näy, mutta kun annat katseesi kulkea kuvan keskeltä Kokkomaan ja Synnerstlandenin luotojen yli horisonttiin aivan kuvan vasempaan reunaan, etkös näekin juuri ja juuri pienen mustan pisteen? Onko se Mörkö, joka jäälautallaan kelluen etsii majakkasaarta, Muumipeikkoa ja lyhtyä?

Tove Jansson poistui kesäkuussa 2001, päivälleen 12 vuotta sitten. Mutta ehkä hän ei poistunutkaan siinä mielessä kuin luulemme, vaan jatkaa oleskeluaan aavesaarella tai vedenalaisessa majakassa. Ehkä hänen rauhansa turvaamiseksi tieto paikan sijainnista on poistettu kirjan myöhemmistä painoksista.

Vai kävikö niin, että Muumipappa ja meri -romaanissa oudolla tavalla henkiin herännyt saari ei lopulta rauhoittunutkaan, niin kuin kirjassa väitetään, vaan jatkoi kouristeluaan ja lopulta mureni ja vajosi majakkoineen ja muumeineen meren syvyyksiin? Ja tiedon pimittämisellä haluttaisiin rauhoittaa paikka meriarkeologeille ja kirjallisuudentutkijoille?

Ensi vuoden elokussa Tove Jansson täyttää sata vuotta. Julkaistaanko silloin uutta tietoa tästä mysteeristä? Haluaisin kyllä selvitellä asiaa jo sitä ennen, mieluimmin itse paikalla käyden. En omista venettä, mutta  ystäviini kuuluu muuan väkivahva sammakkomies. Innostuisikohan hän lähtemään tutkimusretkelle?

Näkinkengät on irrotettu rasian pinnasta

Lynksit suohon

Mustan menolatu

Moottorikelkasta on toisinaan hyötyä – esimerkiksi silloin, kun kelkkailija auttaa kansanhiihtäjää pohjustamaan hiihtokuntoon vanhan ladun, jonka kaupunki on hyljännyt.

Ei kaikkea moottorikelkkailua ole syytä suin päin tuomita. Kelkat ovat melkoisen hyödyllisiä monessa asiallisessa työssä: maa- ja metsätaloudessa, kalastuksessa, rajavartioinnissa, pelastushommissa, retkeilyvarustusten rakentamisessa ja ylläpidossa ja varmasti monessa muussa.

Mutta kelkkojen viihdekäyttö on paheksuttavaa, varsinkin silloin, kun se haittaa laajan ulkona liikkuvan kansanosan viihtyvyyttä ja rajoittaa vapaata liikkumista. Missä vaiheessa meno kääntyi niin nurinkuriseksi, että metsässä tai järvenjäällä hiihtelijä joutuu olemaan varuillaan kelkkojen takia ja haistelemaan bensankatkua?

Kelkkailu on kyllä enimmäkseen rajoitettu omille reiteilleen, mutta onko siitä iloa silloin, kun kelkkareitti on rakennettu polun tai vanhan ladun päälle? Tällaista olen joutunut todistamaan synnyinseudullani, eräässä Oulujärven kaakkoispäässä sijaitsevassa pikkukaupungissa. Jääköön kaupungin nimi tässä mainitsematta, niin häpeällinen tapaus on.

Kelkkateollisuuden lobbaus on tietenkin karmeaa. Tässä mainosvideossa kaksi öykkäriä riehuu kelkkoineen henkeäsalpaavan upeassa lumisessa erämaassa saamatta näköjään minkäänlaista rangaistusta. Moottorin pauhu on korvattu musiikilla, eikä pakokaasun käry välity elokuvan kautta.

Helsingissä on näinä lumisina talvina ollut paljon harmia raitiotiekiskoille pysäköidyistä autoista, jotka ovat liikenteen tukkiessaan haitanneet tuhansien ihmisten liikkumista. Tilanteeseen saatiin äskettäin huomattava parannus, kun kaupunki ryhtyi räjäyttämään väärin pysäköityjä autoja. On autoilijoita, joita ei viidensadan euron sakko paljon hetkauta, mutta se saattaa vähän herätellä, kun ostoksilta palatessa näkee autonsa savuavaa raatoa juuri nostettavan romulavetille. Sitä paitsi räjäytykset ovat jännittävää katseltavaa lähiseudun asukkaille.

Järeiden keinojen hyödystä myös maasto-oloissa saatiin äskettäin näyttöä, kun poliisi ja puolustusvoimat yhdessä lopettivat rikollisen susijahdin tulittamalla salametsästykseen osallistuneita kelkkoja miehittämättömistä lennokeista.

Jokin vastaava keino voisi tepsiä viihdekelkkailuunkin. Tietenkin ensi sijassa on pyrittävä saamaan kunnalliset päättäjät järkiinsä, jotta nämä lopettavat moottoriturismin palvonnan ja kiinnittävät huomionsa omien kuntalaisten hyvinvointiin. Mutta jos hyvät keinot eivät auta, voisi kokeilla pahoja. Kelkkareittejä voisi esimerkiksi miinoittaa ja kelkkailijoita aluksi hivotella, ja jos viesti ei mene perille, jopa ampua kohti – toki kelkkaan eikä kelkkailijaan tähdäten. Voisin lähteä hommaan mukaan, niin saisin armeijasta pimittämäni kertasingon ja viuhkapanokset pois lojumasta vaatehuoneen perältä. Niiden parasta ennen -päiväkin taisi olla jo 1990-luvulla.

Siinä voisi joku lynksi kokea suoauton kohtalon.

Saaristohiihtoa

Tästä eteenpäin vain uimalla. Eestiluoto odottaa.

Tässä taannoin kansanhiihtäjä teki ensimmäisen tiedusteluretkensä Vartiosaareen: hiihteli saaren poikki polkua pitkin ja kierteli etelärantoja Ramsinniemelle päin. Kaakon puolella näkyi olevan joukko kiinnostavan näköisiä pikkusaaria, ja niiden takana ainakin parin kilometrin päässä metsäinen Villinki peitti näkymän ulapalle. Kylmä itätuuli kuitenkin puhalteli vasten naamaa, ja mieli teki hakeutua takaisin sisimpien saarien suojaan.

Viikkoa myöhemmin aurinko loisti pilvettömältä taivaalta ja oli lähes tyyntä. Tuhannet reippaat kansalaiset riensivät häikäisevän valkoisille merenjäille joko suksilla tai kävellen, heidän joukossaan myös kansanhiihtäjä. Oli aika suunnata suoraan keskelle maisemaa, joka oli jonkin verran tuttua vain mantereen niemenkärjistä ja vesibussin kyydistä katseltuna.

Varovasti Villinginsalmen kautta, sulia vältellen

Nälkä kasvaa syödessä, kansanhiihtäjän reitit venyvät yleensä aina suunnitellusta. Piti käydä katselemassa Villingin rantoja pohjoisen puolelta, mutta miksipä ei vilkaisisi, mitä Villinginsalmen takana on? Salmessa näköjään sula, mutta takana taas valkeaa jäälakeutta.

Isosaari

Villingin takana maisema väljenee. Lounaassa on sotilaiden Isosaari, mutta etelässä vain pienempiä saaria, kallioisia luotoja ja kareja. Kaikki luodot eivät edes onnistu pysymään meressä, jotkin niistä ovat nousseet leijumaan merenpinnan yläpuolelle!

Matalakari on lähtenyt leijailemaan

Villingin eteläreunalla jää muuttuu karkeaksi ja loppuu sitten yllättäen kokonaan. Kansanhiihtäjä haukkoo henkeään: onko tämmöistäkin olemassa! Valkea jääkansi katoaa, edessä on tummaa vettä, jonka pinnassa on ohut jääkerros. Kauempana vesi taitaa väreillä sulana. Etäämpänä idän puolella on muutamia isompia metsäisiä saaria: Eestiluoto, Kuiva-Hevonen, Hanskinen. Ja kun osaa katsoa oikeaan suuntaan, löytyy luotojen välistä Söderskärin majakka, joka on seitsemäntoista kilometrin päässä.

Kyllä se siellä on, ruskea Söderskärin majakka

Rantakallioiden päällä keikkuen pääsisi vielä jatkamaan, mutta kansanhiihtäjä katsoo parhaaksi kääntyä takaisin. Vastaantulijoiden kysymyksistä voi päätellä, että Villingin ympärihiihto on suosittu harrastus. Tänään se ei kuitenkaan onnistu.

Jättäkää Prinsessa rauhaan huhtikuusta elokuuhun!

Villinginsalmesta Kallahdenniemen kärjessä olevalle luodolle on neljän kilometrin viivasuora hiihto. Sitten vielä kaksi ja puoli kilometriä niemen itäpuolta kohti kahvilaa, perille sopivasti kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa. Viimeksi täällä kahviteltiinkin Håkan Schockin kanssa yli kaksi kuukautta sitten. Ulkona syöminen saa jäädä tällä kertaa vilustumisvaaran takia, joten korvapuusti ja kahvi nautitaan sisällä.

Kahvilla linssit huurussa

Hiihtäen kesäparatiisiin

Ahkiokyytiä ja energiaa

Viimeisen hiihtolomapäivän kunniaksi aurinko kohosi pilvettömälle taivaalle ja houkutteli kaikki reippaat ihmiset ulos poluille, hiihtoladuille ja meren- ja järvenjäille. Koska kansanhiihtäjän mielessä oli kirkkaan auringonvalon ja terävien varjojen hyödyntäminen, reppuun pääsi pitkästä aikaa virallinen kamera.

Laduilla riittää varmasti lunta vielä huhtikuulle, mutta merenjään riittoisuudesta ei tällaisena leutona talvena voi koskaan olla varma. Siispä nyt tai ei koskaan, alas Herttoniemen laduilta ja Kivinokan sivuitse Vanhankaupunginselälle.

Kivinokan nokan tervalepät

Jäällä liikkui nyt pelottomasti satoja tavallisia kansanhiihtäjiä ja kävelijöitä, ei vain niitä kalamiehiä, joille riittää kahden sentin jää Kulosaaren sillan kupeessa. Veneettömälle kaupunkilaiselle avautuu aivan uusi ulottuvuus ja tuore näkökulma tuttuun maisemaan. Tässä tarjoillaankin nyt vastakuvia keväisiin näkymiin.

Talven iloja Kuusiluodon rannassa

Kuusiluodon rantaan oli järjestetty talvirieha. Tarjolla oli ainakin jääkelkan pyöritystä ja jääpöydiltä anniskeltua mehua. Vilkas liikenne kävi saaren ja Arabianrannan välillä.

Kokkoluodon puut ovat taipuneet myötäilemään vallitsevia tuulia

Tiheä ja laaja järviruokoviidakko aiheuttaa kansanhiihtäjälle pitkiä kierroksia, mutta Lammassaaren ja Kuusiluodon välissä on pakko uskaltautua sekaan ja etsiä kapeinta ja harvinta läpikulkua. Lammassaaren itäpuolella odottavaa Loppia lienee helpointa lähestyä etelästä avoveden puolelta.

Lopin taajama

Täällä taitaa pesiä varisyhdyskunta harmaahaikaroita. Turvallinen paikka, sulan veden aikaan ei kulkijoita juuri liene.

Loppi osoittautuu hyväksi näköalapaikaksi. Vanhankaupunginselkää ympäröivät Kivinokka, Kuusiluoto ja Lammassaari. Kaupunkikin on jossain tuolla kaukana. Auringon lämmön tuntee jo, kevätpäiväntasaukseen on alle neljä viikkoa.

Tämä on jo selvästi kevättalvea

Tunturien digitoiminen

Lumikuru, pilvet ja kosteus

Kansanretkeilijä matkusti Lappiin, Saariselälle, ensi kertaa kesällä 1979. Suomen ladun opastettu ryhmä käveli Kiilopäältä Suomulle, Luirojärvelle ja Muorravaarakalle samaan aikaan, kun sandinistit ottivat vallan Nicaraguassa ja ajoivat Somozan pakosalle.

Toivon vielä löytäväni jostakin päiväkirjan, kartan tai muita muistiinpanoja, joista tarkka reitti selviäisi. Siihen asti on koetettava vertailla kuvien maisemia kansalaisen karttaan. Suurpiirteisen reitin muistan, kuten myös sen, että pettymyksekseni Sokosti ja Paratiisikuru jätettiin väliin, vaikka melkein vierestä kuljettiin.

Syy Sokostille kiipeämättömyyteen selviää kuvasta. On laskeuduttu ylängöltä pilven sisältä kosteaan ja uskomattoman vehmaaseen Lumikuruun. Huipulta ei siis olisi näkynyt mitään. Sokosti on kansanretkeilijältä yhä tänä päivänä käymättä, mutta riittäneehän noita vanhuudenpäiviä.

Kunnon skannerille on nyt syötetty kaksi rullallista Lapin-dioja. On vallan tavattoman mahtavaa, että vartin kävelyn päässä kirjastossa on kunnon digitointilaitteet ääntä ja kuvaa varten ja avulias henkilökunta.

Digitoin Epson V750 -skannerilla käyttäen tarkkuutta 4800 pistettä tuumalla. Tämä tuottaa yli kahdenkymmenen megapikselin kuvan, jonka tiedostokoko pakkaamattomana tiffinä on 70 megatavua ja ylikin. Siis melkein nelinkertainen 50D:n raakakuvaan verrattuna. Siinä saa kiintolevy pyörähtää kerran jos toisenkin, ennen kuin oma kolmenkymmenen ja perheen viidenkymmenen vuoden tuotanto on muutettu numeroiksi. Kauhistuttaa ajatellakin moista datamäärää. Mainittu pistetarkkuus lienee liioittelua Agfa Silette Pronton erottelukykyä ajatellen, 3200 varmaan riittää. Yashican järjestelmäkameran kuvissa 4800 puolustanee paikkaansa.

Hieno Digital ICE -roskientunnistusmenetelmä ei näköjään poista roskia, siispä en sitä jatkossa käytä. Työjärjestys tulee olemaan näillä näkymin seuraavanlainen: ennen digitointipaikalle lähtöä diat järjestetään, pyyhitään mikrokuituliinalla niin puhtaiksi kuin mahdollista ja pakataan pölyltä suojaan. Skannauskehikkoon aseteltaessa vielä puhalletaan (pumpulla) mahdolliset ilmasta tarttuneet roskat pois. Sitten digitoidaan ilman mitään ohjelmallisia korjauksia. Jäljelle jäänet pölyt retusoidaan, värit kirkastetaan ja valotus korjataan Aperturella. Aperture säilyttää kaikki muutokset metatietona, joten alkuperäinen kuva on aina tallessa, vaikkapa odottamassa uusia älykkäitä kuvankäsittelytekniikoita (tai kuvankäsittelijän taitojen parantumista).

Mediakirjaston digitointityöasema
Mediakirjaston digitointityöasema

Tässä kuvat.

Torronsuo

Suonsilmä näkee kauas

Häntälästä Volvo heitti retkeläiset Hämeen puolelle, 22 kilometrin päähän koilliseen Torronsuolle. Pysäköintipaikka on keskellä kansallispuistoa, alueen halkaisevan maantien varressa. Suota ja puistoa riittää kilometrikaupalla itään ja länteen, ja eteläosan avosuota kiertää pitkospuinen helposti käveltävä polku.

Korvasin tässä jutussa aikaisemmin olleen Google-kartan Paikkatietoikkunan ilmakuvalla.

Tässä vielä Retkikartan esitys samasta alueesta.

On kiehtovaa, että näin suuri yhtenäinen suoalue on säilynyt luonnontilaisena keskellä ikivanhoja viljelysseutuja. Satelliittikuvassa näkyvät suon muodot kuivempine ja vetisempine osineen hienosti. Pohjoisosan ihmeellinen pyörteilevä rimpimuodostelma on epäilemättä ufojen tekosia.

Pursuhopeatäplä (Boloria euphrosyne)

Kesäkuussa kukkivat pursut ja villat, ja kirkkaan oranssit hopeatäplät kiitävät valkoisesta kukasta toiseen. Onneksi yksi pursuhopeatäplä malttaa asettua muotokuvaan pitkospuulle. Vähän matkan päässä rämehopeatäpläpariskunnalla on lakan lehdellä niin tärkeää tekemistä, etteivät malta lähteä karkuun. Noloina nappaamme kuvat ja jätämme pikimmiten perhoset rauhaan.

Rämehopeatäplä (Boloria eunomia), koiras ja kissas

Jostakin etäämmältä kuuluu kapustarinnan haikea vihellys. Hetken tähystelyn jälkeen lintu saadaan näkyviinkin, ja kansanretkeilijä pääsee taas uudenlaisiin kuvausharjoituksiin. Tällä kertaa kameraan on nimittäin ruuvattu 400-millinen objektiivi, ja liikkuvan kohteen kuvaan saaminen ja putken vakaana pitäminen ei ole aivan helppoa. Seitsemästä laukauksesta yksi on sellainen, että lintu on joten kuten näkyvissä ja kuva on vain lähes järkyttävän pehmeä. Ensikertalaiselle tällainen tilapäinen julkaisukynnyksen alentaminen ehkä sallitaan.

Kapustarinta (Pluvialis apricaria)

Lähtiessä luodaan tornista yleiskatsaus kuljettuun maisemaan.

Seuraa pitkospuita Torronsuon eteläosiin

Koska tässä jutussa on visuaalinen kehysmuoto, se päättyy ensimmäisen kuvan vastakuvaan.

Pitkoksilta värikkääseen allikkoon

Häntälän alppiniityt

Kuusentuoksua ja kukkaloistoa Häntälän notkossa

Tässä taannoin perhosretki vei kansanretkeilijän tutustumaan pariin lounaisen Suomen kiehtovaan luonnonnähtävyyteen. Oppaana ja kyyditsijänä toimi itse avaran maan retkeilijä,  etevänä luontovalokuvaajana ja maailmanmatkaajana tunnettu.

Jo puoli tuntia pääkaupungista lähdön jälkeen Volvo nosti retkeläiset moottoritieltä miellyttäville kylänraiteille. Polkupyörän toimintasäteeseen tottuneen kansanretkeilijän päätä huimasi, ja siihen alkoi hiipiä kerettiläisiä ajatuksia: jos syyllistyisi henkilöauton omistamiseen, voisi harva se viikonloppu pyrähtää retkeilemään mihin tahansa eteläiseen Suomeen, oli kesä tahi talvi! Ei tarvitsisi aina tyytyä Sipoonkorpeen. Toki tämänpäiväinen retkikohdekin olisi pyöräillen saavutettavissa, mutta kiireetön retkeily vaatisi kyllä perillä yöpymistä.

(Auton hankinta rupesi kummittelemaan, ja kummittelua jatkui syksyyn asti: esimerkiksi tätä shamaaniretkeä ei olisi tullut tehtyä ilman laina-autoa. Mutta uuden asunnon autopaikkaan ei lopulta (toistaiseksi) hankittu täytettä, vaan siitä tehtiin kaupat naapurin kanssa.)

Pikkuapollo (Parnassius mnemosyne f. perkele)

Perhosretki suuntautui Someron Häntälän kylään, Rekijoen kymmeniä metrejä paksuun saveen uurtamaan laaksoon, joka on erittäin harvinaisen pikkuapolloperhosen ainoa vakituinen asuinpaikka Suomen mantereella. Avara maa esittelee taustatiedot pätevästi, joten niitä ei toisteta tässä.

Ja eihän sitä tarvinnut kuin kävellä alas laakson rinteitä, tehdä vähän tuttavuutta karjan kanssa, ja sitten lentelivätkin jo ensimmäiset pikkuapollot vastaan. Nopeita ne olivat: jos valokuvan halusi ottaa, piti tähdätä ja laukaista heti. Paljon tuli huteja, yllä on parhaiten onnistunut otos.

Karttaperhonen (Araschnia levana)

Kansanretkeilijä sai lainata hienoa Canonin 180-millistä makro-objektiivia ja aavistella, miltä oikeasta valokuvaajasta tuntuu. Kuvaamisessa olikin opettelemista. Perhosia kuvatessa tulee pyrittyä aina mahdollisimman lähelle, niin nytkin. Mutta kun putki tuo kohteen muutenkin lähemmäksi, oltiinkin sitten yleensä jo liian lähellä ja perhosesta jäi osa kuvan ulkopuolelle. Tai sitten ison polttovälin aiheuttama pieni syväterävyys yllätti tottumattoman, ja aina jokin osa perhosesta oli fokuksessa ja loput ei. Yllä oleva karttaperhonen onnistui joten kuten, ja kuva antaa aavistuksen ihanasta epäterävyysalueesta, joka tällaisilla polttoväleillä on mahdollista saavuttaa. Kunnon esimerkkejä kehotan katsomaan Avaran maan perhoskuvista.

Niittyhopeatäplä (Clossiana selene)

Virallisessa perhoskuvassa perhosen tulee olla siivet levällään ja tuntosarvet samassa tasossa siipien kanssa, kuten kuvan hopeatäplällä. Näin koko perhonen saadaan teräväksi ja tausta häivytettyä (olisi tässä voinut häivyttää enemmänkin).

Pikkuapollo piilee kasvillisuudessa

Toisaalta kansanretkeilijä on harjaantunut äärimmäisen hitaaseen liikkumiseen eli näennäiseen liikkumattomuuteen seisoessaan heinäkuisissa ohdakepuskissa odottamassa neitoperhosten laskeutumista kukille. Tätä tekniikkaa, jossa pokkarikamera hivutetaan vähitellen sentin päähän perhosesta, saattoi soveltaa silloin, kun pikkuapollo oli laskeutunut heinikon sisään odottamaan kirkkaampaa auringonpaistetta. Yllä onnistunein pokkariotos.

Laiduntava karja pitää maiseman avoimen puistomaisena

Pokkarilla on otettu myös tämän jutun maisemakuvat, kun viralliseen kameraan oli ruuvattuna arvovaltainen putki. Yllä olevaa kuvaa varten jouduttiin neuvottelemaan lehmien kanssa: joko menette siististi maisemaan oleskelemaan ettekä tule nuolemaan kameraa tai sitten pysyttelette kokonaan poissa kuvasta.

Sitten jatkettiin Torronsuolle.

Kulttuurimatkailija katosi

Voin nyt paljastaa taannoisen DDR:n matkani todellisen syyn, kun kaikki asianosaiset ovat joko turvassa tai – valitettavasti – kokeneet luonnollisen poistuman.

Kuten jotkut tietävät, osallistuin aiemmin tänä vuonna suomalaisen kulttuurivaltuuskunnan Neuvostoliiton-vierailuun. Eräällä keskisen Venäjän suomalais-ugrilaisella alueella reittimme sivusi salaperäistä viranomaisten sulkemaa aluetta, jolla paikkakuntalaisten liikkuminen on erittäin rajoitettua ja jolle ulkomaalaisten pääsy on kokonaan kielletty. Eräs seurueeseen kuulunut taiteilija, jonka uhkarohkeat tempaukset ja ajoittain tolkuttomaksi riistäytyvä alkoholinkäyttö aiheuttivat huolestuneisuutta jo vierailun suunnitteluvaiheessa, päätti tietenkin uhmata varoituksia ja suoranaisia kieltoja. Eräänä iltapäivänä hän onnistui välttämään isäntien ja matkatovereiden silmälläpitoa ja livahtamaan alueelle erästä syrjäistä ja ruohottunutta kärrytietä pitkin.

Alueen sulkemisen virallinen syy on onnettomuudessa tuhoutunut ydinvoimala, joka on nyttemmin valettu raskaan betonikuoren sisään ja haudattu sata metriä korkean tekotunturin alle. Yleisesti kuitenkin puhutaan ufojen jo 1980-luvulla alkaneista ja yhä jatkuvista vierailuista alueella. Hallussani on kuva- ja äänimateriaalia, joka saattaa todistaa ufokertomukset tosiksi, mutta niihin palannen toisessa yhteydessä.

Ankarista ukaaseista huolimatta alueen valvonta näyttää olevan neuvostoliittolaiseen tapaan leväperäistä. Useat pikkutiet ovat vain osittain tukittuja ja enimmän aikaa vailla vartiointia, ja niitä pitkin pääsee helposti lähestymään alueen sisäosia jalan tai mopedilla.

Taiteilijamme varasti majatalon pihasta mopon, jolla ajoi erään tällaisen pikkutien alkuun. Betonisten ajoesteiden luota hän jatkoi jalan, mopo löytyi viereisestä ojasta. Taiteilijaa ei kukaan maanmiehemme nähnyt lounaan jälkeen, betoniesteen luota tosin löydettiin paperipussillinen hauella täytettyjä kaalikääryleitä, joita hän oli siepannut mukaansa ruokapöydästä.

Osallistuin etsintään ensimmäisten joukossa ja yhdessä miliisien kanssa löysin mopon ja käärylepussin. Tarjouduin omalla riskilläni etsimään taiteilijatoveria kärrytien varrelta, mutta sen viranomaiset estivät ankarasti.

Isäntämme ja viranomaiset  vakuuttivat selvittävänsä katoamisen pikaisesti, mutta jäljellä oleva ohjelmamme paikkakunnalla peruutettiin ja meidät pakotettiin jatkamaan matkaa seuraavaan kaupunkiin. Saimme tiedusteluihimme vältteleviä vastauksia. Loppupuoli matkastamme sujui alakulon merkeissä, ja kotimaahan palatessamme huomasimme, että taiteilijamme nimi oli pyyhitty kaikista matkustusasiakirjoista.

Joitakin viikkoja kotiinpaluun jälkeen sain kuulla, että ilmeisesti toverillemme kuulunut kamera oli löydetty alueelta. Viesti tuli epävirallista tietä, sillä neuvostoliittolaiset eivät kertoneet – eivätkä tähän päivään mennessä ole kertoneet – meille mitään. Ilmeisesti kameran löytäneen sotilaan esimies oli onnistunut salaa kopioimaan kameran muistikortin sisällön itselleen. Työmatkallaan DDR:ssä hän oli jättänyt tiedostoista kopiot luotetulle ystävälleen. Omien yhteyksieni avulla minä taas sain jäljitetyksi tämän saksalaisen ja onnistuin järjestämään tapaamisen Itä-Berliiniin lokakuuksi.

Tässä siis se mitä taiteilijan pokkarikameran muistikortilta löytyi. Tämä on viimeinen tiedosto, edellinen oli seurueen edellisiltaisista juhlista enkä halua julkaista sitä sen tyhjänpäiväisyyden takia. Voimme vain arvailla mitä tapahtui, taiteilijaa tuskin enää näemme.

Kallioita ja kolosseja

Korkeat talot ja korkeat kalliot synnyttävät melkoisia korkeuseroja

Kuusikymmenluvulla rakennettiin isoja taloja harvakseltaan, väliin jätettiin metsiä ja kallioita. Nykyään tehdään pienempää ja tiheämpää. Joku väitti, että itähelsinkiläisen kolossilähiön asumistehokkuus on vain hieman omakotialuetta suurempi. Tiedä häntä, mutta jos kerrostalossa asuu, eikö ole samantekevää asuuko nelikerroksisessa vai kahdeksankerroksisessa talossa? Kerrostaloasumisen riemut ja riesat lienevät samat kummassakin tapauksessa. Kahdeksankerroksisten talojen väliin voi jättää kuitenkin kaksin verroin vapaata tilaa: ikkunasta voi katsella oravia ja käpytikkoja naapurin keittiöpuuhien sijaan. Ja jos sattuu saamaan huoneiston Kastelholmantien ylimmästä talosta männynlatvojen yläpuolelta, voi nähdä omasta keittiöstään koko Itä-Helsingin, ehkä Suomenlahteakin.

Vaihtoehtoinen näkymä Itäkeskuksen ostohelvettiin Olavinlinnantien kallioilta. Keskellä Itä-Helsingin kulttuurikeskus Stoa

Entisenä pikkupoikana osaan antaa arvon talojen väliin jääville laajoille seikkailualueille. Sain tosin viettää lapsuuteni pikkukaupungissa, jossa 60-lukulaisten kerrostalojen mittakaava on 1:3 Itä-Helsinkiin verrattuna. Mutta Itä-Helsinki on pinnanmuodoiltaan mahtavan kallioista: Puotinharjun kallioiden huipulla voi seisoa viereisen talon kuudennen kerroksen korkeudella!

Vapaata metsätaidetta Kajaaninlinnantien maastossa

Kiipeily-, mäenlasku-, maja- ja sota-aktiviteettien lisäksi kalliomaastot tarjoavat väestönsuojiin liittyvien betonirakennelmien muodossa mainioita alustoja nuorison omaehtoiseen taidekasvattautumiseen.

Leirinuotio luonnonkauniissa maisemassa. Huomaa alareunassa kemiallisen virkistäytymisen väline

Nuotioilta kalliolla on olennainen osa perjantaiyön viettoa. Makkaranpaiston lomassa rentoudutaan suun kautta ja muillakin tavoin nautittavin virkistysainein. Ja pakkausmateriaaleissa tapahtunut siirtymä ruskeasta lasista alumiiniin lisää entisestään kallioiden viihtyisyyttä ja turvallisuutta.

Ufot vierailivat täällä

Ja kun kotikalliolla seikkaileva nuori ihminen kohtaa metsikön reunassa vakuuttavat todisteet ufojen vierailusta, elämys on taatusti ikimuistoinen.

Varsinais-syksy

Sinnikäs vaahtera ei vielä luovu lehdistään

Lähiretkeilijä kääntää uuden reippausvaihteen päälle siinä vaiheessa, kun yöllä aletaan hivotella pakkasasteita ja päivälläkään ei päästä enää kymmeneen. Pipo päähän ja hanskat käteen, tiivis tuulitakki ja sopivasti eristettä alle. Mutta ei liikaa: aurinko lämmittää vielä, ja tuulensuojaisessa paikassa saattaa tulla lämmin. Ei pidä suotta hikeentyä.

Haavat ovat heittäneet lehtensä ja valmistautuvat kummittelemaan

Lehtipuut noudattavat osin lajinmukaisia, osin yksilöllisiä riisuutumisaikoja. Haavat ja vaahterat ovat enimmäkseen jo alasti, koivut tiputtelevat ja lepät viivyttelevät vielä. Tammet ovat hyvinkin tuuheita. Kartanopuiston vaahtera kuitenkin haluaa vielä pitää lehtensä, ei se ole ehtinyt edes kellastua kokonaan. Myrkkymäen juurella kieroonkasvaneet haavat ovat tulleet hulluiksi ja valmistautuvat pelottelemaan ohikulkijoita syysmyrskyillä.

Mänty, Iso Koivusaari ja paatti

Helsingin itäisessä sisäsaaristossa on suojaisia poukamia ja aurinkoisia rantakallioita. Vieressä on 36000 ihmisen kaupunginosa, mutta ei sitä huomaa.

Kansanretkeilijä nousee rantakalliolta ylemmäs metsään, missä on muinaisen meren rantakivikkoa. Hän hyräilee kömpiessään:

Ancylusjärven jää
on taakse jäänyttä elämää…*

*Hommage à Veikas Huovinenas

Myös uuden hiekkarannan disaintornissa tähystäneet rantavahdit ovat lentäneet hanhi- tai kurkiaurojen mukana etelään.

Tuulisina päivinä

Leijalautailija kiitää varjoaan nopeammin

Uimarantakausi on parhaimmillaan lokakuussa. Helle ei ahdista, rannalla on tilaa. Raikas länsituuli pitää ihon kuivana hiestä, täyttää keuhkot ja kuljettaa pilviä hurjaa vauhtia sinisen taivaan poikki.

Rantavahti on lentänyt pois

Leijasurffaajat ovat kokoontuneet Kallvikin hiekkarannan edustalle. Tuuli kuljettaa heitä käsittämättömän kovaa vauhtia, he tekevät jyrkkiä pärskeisiä käännöksiä ja hyppivät välillä ilmaan.

Mies temmataan taivaaseen

Sitten yksi surffaaja tekee poikkeuksellisen korkean hypyn. Ehdin kuvata hänet kymmenen metrin korkeudessa, mutta huimapää sen kuin kohoaa ja vieläpä kiihtyvällä vauhdilla. Hän nousee jyrkästi yläviistoon ja häviää lopulta leijoineen näkyvistä. Mies on tempaistu jäljettömiin!

Vesiä vartioidaan

Niemen kärjestä tarkistan, näkyykö Söderskär. Siellähän se majakka on, runsaan kuudentoista kilometrin päässä kaakossa. Oikeanpuoleinen saari lienee Kuiva-Hevonen, vartiolaivasta vasempaan kai Trutlandet ja Asplandet. Käyn sitten tarkistamassa näkyvyyden myös Vuosaarenalpilta.

Rantakallio lämmittää vielä hetken

Helikopterit hurisevat rantakalliolla, niin kuin suolammella vuosi sitten. Nämä ovat punaisia ja kuparisiipisiä. Pakkasöitä ei vielä ole ollut. Vuosaarenalpin huipulla linssilude koettaa painautua kiven koloihin tuulensuojaan.

Lämpöä ja tuulensuojaa kiven painanteesta, vielä vähän aikaa

Kaukainen valo

Majakka näkyy jo, mutta reitti ei vie sinne suoraan

Tuossahan se on parin kilometrin päässä, meri, Suomenlahti. Kymmenet tuhannet näkevät sen päivittäin matkustaessaan ruuhkassa pitkin Helsingin ahtaalle niemimaalle johtavia siltasuonia. Ja sunnuntaisin riittää päiväkävelijöitä rannoilla ja lähisaarissakin.

Mutta luulenpa silti, että aika monelle tämän Suomen eteläsyrjän miljoonaisen ihmiskasautuman jäsenelle suhde mereen jää pintapuoliseksi ja jopa vuosikymmenien pääkaupungissa asumisen jälkeen melko etäiseksi. Onhan enemmistö täällä asuvista kotoisin muualta, usein sisämaasta tai muista maanosista. Rannikkokaupunkiin muuttamista seuraavat vuodet hujahtavat opiskelu- ja työelämän kiireissä, ja vailla veneellisiä tuttuja elämä saattaa urautua varsin mantereiseksi.

On kansanretkeilijäkin ajellut vesibussilla sisäsaaristoon, istuskellut Suomenlinnan valleilla ja hiihdellyt itäisen Helsingin lähisaarten ympäri kunnon jäätalvina. Mutta jo Sipoonselän reunalta alkaa tuntematon, hieman pelottava maailma.

Tuuletusta ja raikkaita suihkuja

Mutta kyllä veneetönkin pääsee aivan kunnon merelle ja jopa uloimmille majakkaluodoille. Tarvitaan vain havahtuminen, sen asian tiedostaminen, että moniin saariin on kesäisin laivaliikennettä. Kaunissaari oli kansanretkeilijän ensimmäinen havahdus. Hetkellisen tajuttomuuden jälkeen löytyi sitten Söderskär.

Majakka ja majakkamestarin talo

Kansanretkeilijä vieraili majakkasaarella viikkoa ennen syyspäiväntasausta, päivänä, jolloin tuli kuluneeksi 150 vuotta majakan valon ensimmäisestä sytyttämisestä. Valo sammutettiin 1989, kun laivaväylät olivat muuttuneet niin, että majakkaa ei enää tarvittu.

Majakan juurella majakkamestarin talo ja majakanvartijoiden talo, taustalla Luotsisaarella luotsitupa

Majakka on nykyisin yksityisomistuksessa, ja saarten rakennuksia kunnostetaan parhaillaan matkailukäyttöön. Saaret ovat Metsähallituksen hoidossa ja luonnonsuojelualueena. Elokuuhun asti saaret ovat rauhoitetut linnuille, mutta alkukesälläkin pääsee ohjatuille vierailuille.

Luotsisaaren eteläreuna kohtaa Suomenlahden avomeren

Laivamatka Vuosaaresta kestää puolitoista tuntia. Raikas lounaistuuli nostaa sen verran reippaan aallokon, että laiva ei kulje suorinta reittiä vaan kiertää Sipoonselän saarten suojassa ja lähestyy Söderskäriä koillisesta. Paluumatkalla saadaan sitten kunnon keinutusta Kaunissaaren ja Eestiluodon välillä.

Kyllä kannattaakin valokuvata

Vierailu on harmillisen lyhyt, pari tuntia. Olo tuntuu välillä jopa japanilaisturistimaisen tehokkaalta. Kallioilla ja majakan tornissa viettäisi helposti päivän ja toisenkin aaltoja ja vaihtuvaa valaistusta katsellen.

Itäisen Helsingin maamerkit. Myllypuron sieni on 23 kilometrin päässä.

Eihän täältä tekisi mieli lähteä. Jos vaikka yrittäisi jollakin konstilla hankkiutua saarelle kesätöihin?

Sinne se nyt jäi

Loppukesän päiviä

Merestä on noussut silokalliolle taidekivi

Kyllä loppukesä kilpailee parhaan vuodenajan tittelistä kevättalven kanssa, kun sille päälle sattuu.

Takana ovat keskikesän kuumat päivät, jolloin tasalämpöinen joutui lojumaan toimettomana varjossa ja paahteeseen uskaltautuminen tiesi läkähtymisen ja palamisen vaaraa. Lämpöä on mukavat viisitoista astetta, länsituulet pitävät kulkijan raikkaana, puhaltavat voimaa raajoihin ja esittelevät alati vaihtelevia pilvimaisemia. Kallion suojanpuolelle istahtamalla saa silti halutessaan nauttia auringon kuumotuksesta.

Illat ovat reilusti hämäriä ja yöt pimeitä. Ollaan kohta puolivälissä menossa pimeyttä kohti, unohtunut on alkukesän huoli siitä, että kohta päivät taas lyhenevät.

Poissa ovat myös hyttyset ja paarmat, jotka saattoivat saada retkeilijän siinä määrin hermostumaan, että tämän teki mieli hypätä päistikkaa mustaan suolampeen. Tämän kuvan rauhallista tunnelmaa tarkastellessa on vaikea kuvitella, että todellisuudessa kuvaajalla oli täysi työ hätistellä hyttysiä naamaltaan ja aikaa kameran tähtäimen läpi sommitteluun käytettiin noin sekunti.

Samalla on tosin sanottava taas kerran näkemiin siivekkäille hyönteissyöjille. Viimeiset mustat sirpit suhahtelevat kuulaalla taivaalla, eivätkä enää hypnoottisesti manaten.

Rastilan rantametsässä lähellä Vartiokylänlahtea seisoo päättäväisinä vuosisataisia kilpikaarnaisia suurmäntyjä.

Syyskuu ja suomaisemat. Enpä ole ennen nähnyt näin pientä suota, jolla on oma nimi. Rastilan neva on kadun ja kerrostalotontin välissä, pitkospuinen polku johtaa luonnonsuojelualueen halki. Luontoretken voi halutessaan pyrähtää kahdessa minuutissa.

Ullaksen kahvilan ympäristö on mitä idyllisin

Se Vuosaaren osa, joka nykyisin tunnetaan Aurinkolahtena, oli kaksikymmentä vuotta sitten unholaan vaipuva ja rantametsikköön piiloutuva huvilaidylli. Pyöräily Uutelasta Kallvikinniemen juureen kärrytietä pitkin kävi seikkailusta. Olisinpa tuolloin tajunnut dokumentoida aluetta. Nyttemmin osa huviloista on purettu, mutta muutamia vanhoja rakennuksia on säilytetty ja kunnostettu. Yksi on rumannäköisesti verkkoaidan ympäröimä ja toiminee jonkinlaisena venevaraston tukikohtana. Mutta kahvila Villa Ullas on aivan täydellisessä ympäristössä. Sinne pitäisi oikeastaan pyöräillä päivittäin kahville ja korvapuustille.

Sittiäinen louhikossa

Kesälomalta palaaville ihmisille näyttää tarmokkuudessa esimerkkiä tämä Vuosaarenalpin sittiäinen.

Järviruo’on lämpöiset värit

Katse viivähtää vielä Särkkäniemen kluuvin ruovikon keltaiseen kääntyvissä väreissä.

Lisää sunnuntaipäivän tunnelmia täällä.

Kainuun rotkolaaksot 2

Moottoroitu maailma päättyy Palolammelle

Menin hiiteen.

Taisi olla aika hakea pyyntionnea, tai ainakin kysyä neuvoa. Jos ei tämä kesä ollut vienyt yliseen maailmaan, niin ehkä vastausta pitäisi hakea alisesta. Kysymyksiä oli kaikenlaisia, esimerkiksi: Mitä pitäisi ruveta tekemään elämässä? Kuinka voisi rikkoa sen laitostumisen ruudukon, joka pakottaa työskentelemään kellonaikojen ja kalenterin mukaan ja haittaa vakavasti mielekästä vuodenaikojen mukaista kansanretkeilyä?

Hiisi oli hiton kaukana, sinne päästäkseen oli syyllistyttävä auton käyttöön. Mutta peltikotelosta kuoriuduttua käveltävää oli enää puolisentoista kilometriä. Polku vei pitkin korkeita harjuja ja kosteita korpinotkoja. Alkumatkasta vastaantulevat vedet olivat matkalla luoteeseen, Oulujoen vesistöön. Mutta äkkiä tultiin hurjan rotkon äärelle. Äkkijyrkkien kallioiden välissä oli ylimmäinen lampi ja sen takana karmean louhikkoinen kynnys, portti. Toiselta puolelta vedet kulkisivat kaakkoon, Vuoksen vesistöön.

Parhaille paikoille päästäkseni minun oli livahdettava virallista polkua reunustavien köysikaiteiden läpi. Rotkon keskellä seisoo korkea kalliotorni, jonka päälle vie vain hyvin kapea kannas. Tornin reunat ovat kolmelta suunnalta pystysuorat, alla on musta nevareunainen lampi. Kapusin tornin huipulle ja istuin jyrkänteen reunalle.

Värikäs pikkulintupoikue hyppi matalissa männyissä vaimeasti tirskahdellen. Tervapääskyt kirskuivat ja syöksyivät kielekkeitä hipoen. Mahtoivatko ne pesiä kallion koloissa?

Aamupäivän aurinko häikäisi sekä ylhäältä taivaalta että alhaalta lammen pinnasta, alkoi olla painostavan kuuma. Mustat sirpit suhahtelivat yllättävän läheltä. Niitä tuntui tulevan koko ajan jostakin lisää. Kirskuntaa kuului nyt edestä ja takaa, se suorastaan sattui korviin. Välillä linnut lensivät suoraan kohti ja väistivät vasta alle metrin päässä. Aloin kiusaantua tästä hivottelusta ja nousin seisomaan.

Joidenkin tervapääskyjen erotuomarinpillit  kuulostivat kumman karkeilta. Ei, viereeni oli ilmestynyt korppi, useampikin. Ne alkoivat näykkiä peltipaitani hihoja eivätkä säikkyneet, vaikka huidoin vimmatusti. Tämä alkoi olla vaarallista.

Sitten hyppäsin jyrkänteen reunalta ja sukelsin pää edellä lampeen.

Lintujen huuto vaimeni, tuli viileää ja hämärää. Sukelsin yhä syvemmälle, lintujen äänet hävisivät kokonaan ja lopulta oli täysin hiljaista. Viimeinenkin valonsäde jäi taakse, olin pimeässä, äänettömässä ja painottomassa tilassa. Suunnat menettivät merkityksensä, ja kun jatkoin sukeltamista, olisin yhtä hyvin voinut liikkua ylöspäin. Pimeys ei ollutkaan täydellinen, liikuin selvästi jonkinlaista valoa kohti. Jäntevin potkuin sukeltava kuikka tuli vastaan ja suhahti saman tien ohi.

Pulpahdin pintaan tuntemattomalla metsäisellä lammella, lähellä rantaa. Oli hämärää, ilmeisesti yö. Ryömin hyllyvälle sammallautalle, vähitellen pääsin kovalle maalle ja nousin jaloilleni. Kävely oli uskomattoman kevyttä, teki mieli juosta.

Urpovaaran puut saavat kaatua omia aikojaan

Juoksin pitkin kuusikkoisia kankaita ja loikin kevyesti maassa makaavien puunrunkojen yli. Äkkiä huomasin, että karhu ja susi juoksivat vierelläni. Tilanne ei jostakin syystä hätkähdyttänyt minua ollenkaan, vaan jatkoimme kaikessa rauhassa lennokasta juoksua, kaikki kolme.

Vähitellen minulle valkeni, että ymmärsin, mitä karhu ja susi sanoivat. Keskustelu tapahtui karhujen ja susien kielellä, joten en tässä pysty tarkasti toistamaan sitä. Muistan kuitenkin keskustelun sävyn: se oli syvällinen ja vakava, mutta yhtä aikaa kepeä ja maanläheinen.

Pitkospuut johdattavat yli Urposuonniittyjen

Ylitimme välillä soita. En tiedä kauanko juoksimme, se saattoi yhtä hyvin olla tunnin tai viisi tuntia. Yö oli tasaisen hämärä, oli mahdotonta sanoa oliko ilta- vai aamuyö. Ilma oli viileä ja raikas, enkä koko aikana tuntenut väsymystä.

Suden ja karhun suhde maailmaan vaikutti suoralta ja käytännölliseltä, mitään eksistentiaalisia ahdistuksia heillä ei tuntunut olevan. He kummeksuivat minun ongelmiani ja pitivät niitä enimmäkseen keinotekoisina ja itse keksittyinä. Olin tajuavinani, että heidän mielestään piti vain elää, mennä eteenpäin, tehdä joka hetki päätöksiä ja huolehtia vain tästä päivästä. Koskaan ei tiennyt, milloin sala-ampujan luoti iskisi tai moottorikelkka ajaisi päälle. Näiden seutujen omertà piti huolen siitä, että niin saattoi tapahtua milloin vain.

Arvoisa viherkukkajäärä, pysytelkää hetki juuri siinä

Vaikka nyt muistan keskustelusta enää tunnelmia ja aiheiden pääpiirteitä, juuri sillä hetkellä aistini olivat äärimmäisen terävät. Juoksimme reipasta vauhtia, mutta pystyin silti havaitsemaan yksittäisiä maassa liikkuvia kovakuoriaisia, sammakoita ja myyriä.

Ison Oravijärven maasto on louhuista

Ylitimme louhikkoisempia kankaita, toisinaan susi ja karhu juoksivat kauempana ja hävisivät välillä kokonaan näkyvistä. Monin paikoin emme mahtuneet juoksemaan vierekkäin, mutta uumoilin myös, että saattajani alkoivat vähitellen kyllästyä ja heidän teki mieli rientää omille poluilleen.

Urpolampi

Keskustelumme hiipui vähitellen. Viimein pysähdyimme jälleen uuden lammen rantaan. Susi ja karhu viipyilivät pienen matkan päässä minusta ja toisistaan hiljaisina, ajatuksiinsa uponneina. Kumarruin hörppäämään vettä lammesta, ja kun nousin, seuralaiseni olivat poissa. He olivat häipyneet ilman pienintäkään risausta tai tömähdystä.

Olin jo tovin aavistanut tämän. Yö oli aina vain yhtä hämärä ja hiljainen, mitään ei tuntunut tapahtuvan. Lammen ranta näytti äkkisyvältä. Käännyin vielä katsomaan taakseni, mutta metsässä ei ollut minkäänlaista liikettä. Sitten sukelsin taas.

Kitulanlampi

Tällä kertaa osasin odottaa, mitä tulisi tapahtumaan. Jo parin metrin syvyydessä tuli vastaan kuikka. Sitten pimeni. Mutta tällä kertaa pimeys oli pidempi, ja hieman huolestuin, päätyisinkö täältä enää minnekään. Ensimmäisen kerran sukeltaessani ei päähäni ehtinyt pälkähtää miettiä, miten pitkään sukellukseen keuhkoissani oleva happi riittäisi, mutta nyt kysymys alkoi oikeasti vaivata.

Viimein sentään aloin nähdä valoa, ja käsitin sen tulevan ylhäältä. Pintaan tuntui vain olevan loputon matka. Aloin pelätä, etten jaksaisi ylös asti.

Äkkiä tunsin terävän piston takamuksessani. Kuikka oli sukeltanut avukseni ja auttoi minua ylöspäin nokallaan työntämällä. Kivun antamalla ylimääräisellä voimalla pulpahdin pärskien pintaan ja haukoin henkeäni monta minuuttia.

Oli taas paahtava aamupäivä. Hyttyset ja paarmat hyökkäsivät kimppuuni, tervapääskyt kirkuivat jossain kauempana.

Vedestä oli hankala päästä ylös. Kiskoin ensin itseni hyllyvälle nevalle, sitten liikuin pyörimällä louhikon reunaan. Kompuroin aikani hirveässä kiviröykkiössä, sitten kiipesin kalliolle halkeamista ja männynoksista vetäen. Löysin reppuni ja kamerani huipulta. Polulla kaideköysien takana liikkui retkeilijöitä, kuinkahan pitkään he olivat ehtineet seurata rimpuiluani?

Vaatteitani kuivatellessani huomasin olevani täysin uupunut. Voimani riittivät hädin tuskin lyhyeen kierrokseen Kovasinvaaran kautta takaisin Palolammelle.

Kovasimen erämaatalon muinainen viljelys

Vaarallinen päivä Sotkamossa

Persevaaran korkein kohta, taustalla Jormasjärvi ja Rönkönvaara

Vuokatti ei ole Kainuun korkein paikka. Korkein on Hyrynsalmen Iso Tuomivaara, 387 metriä. Sotkamon puolellakin on korkeampia paikkoja, etelän Naulavaara on melkein 368-metrinen ja Talvivaarakin on Vuokattia korkeampi, yli 350 metriä. Vuokatin vaaroista korkein, Porttivaara, yltää 345 metrin korkeuskäyrän paremmalle puolelle.

Vuokatti kuitenkin erottuu ympäristöstään kaikkein parhaiten, sillä isot järvet ympäröivät sitä kolmelta puolelta: idässä Kianta- ja Sapsojärvi, pohjoisessa Nuasjärvi ja lännessä Jormasjärvi. Paras näköalapaikka on vaarajonon pohjoisin huippu Iso-Pölly (326,3 metriä), jonka korkeusero Nuasjärvestä on lähes 190 metriä (tarkalleen ottaen 188,4 metriä Nuasjärven virallisesta keskikorkeudesta 137,9). Suurin keskimääräinen jyrkkyys (7,97 astetta) on kuitenkin Porttivaaralla, joka nousee Jormasjärvestä 1,43 kilometrin matkalla 200 metriä.

Vaarajonon pituus mitattuna 200 metrin korkeuskäyrältä Parkuanvaaran eteläpuolelta Ison-Pöllyn pohjoisrinteelle on 17 kilometriä. Kartassa nimettyjä vaaroja on 17, lisäksi käytössä on ainakin pari vaarannimeä, joita ei ole painettu peruskarttaan.

Kaukaa lännestä katsoen Vuokatin vaarat ovat kuin mateleva tai ryömivä jättiläisolio, jonka pää kurkottaa juomaan Nuasjärvestä, selkä kohoaa korkeimmilleen Porttivaaralla ja häntä laskeutuu poimuillen kohti etelää.

Olion selkänikamia pitkin kävelijää johdattaa hyvin merkitty polku, joka on osa UKK-retkeilyreittiä. Koko matkan Pökkelöperästä Vuokattiin kävelee hyvin päivässä. Liikkeelle voi lähteä myös kuutostien varren pysähdyspaikalta Rönkönmäestä. Reippaasti pötkien sieltä ehtii Ison-Pöllyn laelle tai urheiluopistolle neljässä tunnissa.

Kansanretkeilijä käveli tämän pohjoisemman osuuden, mutta aluksi oli tietenkin tehtävä pieni pisto etelään Persevaaralle. Jyrkkä koillisrinne on luonnonsuojelualuetta ja kasvaa tiheää naavaista kuusikkoa. Korkein kohta sen sijaan on hakattu aukeaksi, minkä ansiosta Jormasjärven suuntaan on avarat näkymät.

Persevaaran naavaista kuusikkoa

Persevaaralta matka kääntyy sitten pysyvästi pohjoiseen. Siinä, missä nykyinen valtatie leikkaa vanhan Rekivaaran tien, oli ennen vanhaan hyviä vadelmapaikkoja. Polku nousee ylös tieltä yhtä jyrkästi kuin vastakkaisella rinteellä, ja näihin nousuihin on tällä reitillä syytä tottua. Rönkönvaara on laakea ja suurelta osin paljaaksi hakattu. Polku muuttuu yllättäen tieksi, jota kulkien ohitetaan pari taloa.

Polku nousee portaittain Koljolanvaaralle

Koljolanvaaralla päästään taas asiaan, siis metsän suojaan ja kunnon polulle. Jyrkimpiä kalliopykäliä on helpotettu puuportailla ja vanhoja rakenteita uusitaan, niin kuin näkyy, vähän järeämmiksi. Kulkijalta vaaditaan kuitenkin ehjiä polvia ja nilkkoja, sillä esteettömäksi polun saa vain räjäyttämällä.

Päästään vihdoin 300 metrin korkeuskäyrälle ja satumaiseen vanhaan, lumen painamaan lakimetsään. Talvella painaa lumi, heinäkuun lopussa maa notkuu mustikoista. Onneksi peruskallio on vahva. Jormasjärvi vilahtelee lännessä.

Pian ollaankin jo polun korkeimmalla kohdalla, 340 metrissä Porttivaaran yläosissa. Vaaraolion turkki on täällä ehjimmillään. Pohjoispuolelle laskeuduttaessa tullaan sitten ulos ikimetsästä, parin kolmen vuosikymmenen ikäiseen taimikkoon. Vaaran selkää ei ole onnistuttu säilyttämään yhtenäisenä, vaan hakkuut leikkaavat metsään aukkoja tilarajojen mukaan.

Porttimäki, ohdakkeet ja Kiantajärvi

Porttivaaran ja Lehtovaaran välisessä notkossa on entinen Porttimäen tila. Täällä asuivat August ja Hilma Tikkanen, pitivät lehmiä ja viljelivät pientä peltoaan. August louhi myös uunikiviä Porttivaaran kupeesta. August kuoli 1946, Hilma eli täällä vuoteen 1962. Talo on ollut pystyssä ainakin vielä 1997, nyt on jäljellä vain vuolukivinen uuni. Retkeilijöille on pihapiiriin tehty kota ja nuotiopaikka. Maisema on vallan ihmeellinen, mutta mikä on ollut entisajan ihmisen suhde siihen: onko ehtinyt ihastella, kun työ on ollut saatanallis-perkeleellisen raskasta ja toimeentulo niukkaa? Kyllä tähän kesämökin pystyttäisi, mutta selviäisikö hengissä ensimmäisestä talvesta, jos pitäisi Augustin töitä tehdä?

Ilveskallion päälle on jätetty turkki, mutta selkä on paljas

Porttivaaran pohjoispuolella on Lehtovaara ja sen eteläreunassa jyrkkä Ilveskallio. Retkeilyreitin etapeissa on erikseen Ilvesvaara ja Lehtovaara, mutta Ilvesvaara on oikeastaan Lehtovaaran eteläinen huippu.

Katsaus Lehtovaaralta itään Kiantajärvelle

Ilveskallion päälle on jätetty kuusikko, mutta ylempää puut on korjattu pois. Tällaisia näkymiä ei olisi ilman hakkuita, noita nykyajan kuloja. Kulkisimme ikimetsän kuusien suojassa, ja vain karuimmilta huipuilta ja jyrkänteiden päältä pääsisimme näkemään vilauksen järvimaisemaa.

Luonnonsuojelualueita on Lehtovaaralla, Matovaaralla ja Pienellä-Pöllyllä, ja siellä retkeilijä saa kulkea satumetsässä. Toisin paikoin on talousmetsää, joten silloin voi huoletta kiihdyttää askelia. Vuokatin latuverkosto ulottuu pitkälle etelään. Koneella ajettaviksi raivatut latu-urat ovat kesäaikaan kurjan näköisiä, mutta hyväksymmekö ne tietäessämme niiden tarjoaman talvisen kansanhiihtoriemun?

Möykynlammen ja Möykynvaaran välissä retkeilyreitti on pantu kulkemaan latu-uraa ja vanha pitkospolku on hylätty. Syrjään jäänyt vanha tie on aina jollakin tavalla yhtä aikaa haikea, salaperäinen ja houkutteleva.

Yksittäiset vaaranhuiput seuraavat toisiaan noin puolen kilometrin, enintään kilometrin välein. Möykynvaaran, Matovaaran ja Keiman jälkeen tulee Pieni-Pölly. Vuokatin 323-metrinen radiomasto valmistui Pienen-Pöllyn rinteeseen 1976, ja Kainuussakin päästiin katselemaan kakkostelevisiota.

Aaltoja muinaisessa rantahiekassa

Pienen-Pöllyn korkeimmalla kohdalla, 330 metriä merenpinnan yläpuolella, on kivettyneitä aaltoja. Onko tämä muinaisen meren rantaa vai onko kallio muuten vain lohjennut näin ovelasti?

Tuolta tultiin: katsahdus Isolta-Pöllyltä etelään

Kävely loppuu Ison-Pöllyn – joka muuten on matalampi kuin Pieni-Pölly – näköalapaikalle. Koska tämä kirjoitus tahtoo jättää lukijan suhteellisen levollisille mielin, tähän loppuun tulee eteläpuolen maisema eikä kauhukuvia Vuokatin laskettelurinteistä esitetä.

Esoteerinen maantiede julkaisi vaara-aiheisen jutun sopivasti aivan äsken. Suosittelen – sanoisinko: jyrkästi.