Kategoria: Taiteet ja tekotaiteet

  • Arvottomien lehdet

    Arvottomien lehdet

    Arvottomissa luetaan lehtiä. Muistattehan sanomalehden: iso taiteltu A1-kokoinen valkoinen paperiarkki, jossa on mustaa tekstiä ja mustavalkoisia kuvia. Sellainen, josta saa helposti taiteltua biojätepussin – paitsi että ei 1980-luvun alussa taidettu puhua biojätteestä eikä jätteiden lajittelusta.

    Vuonna 1982 ihmisten elämään mahtui joutohetkiä, jolloin ehti istahtaa alas ja lueskella lehteä. Nykyäänhän jokainen liikenevä sekunti kuuluu viettää taskutieturin ruutua tuijottaen riippumatta siitä, istuuko paikallaan vai käveleekö liikenteen vilinässä.

    Sanomalehdet

    Kohdassa 39.40 BaariBarin pitäjä Vasili viettää taukoa ikkunapöydässä Helsingin Sanomia lukien ja Koskenkorvaa naukkaillen. Vapaaseen tuokioon lienee syynä katusoittaja, joka karkottaa asiakkaat soittamalla saksofonillaan ”Mahleria” ikkunan takana jalkakäytävällä.
    –Samaa tahtia loppuu myös raataminen. Eikö se ole hyvä?
    –Minä pidän työnteosta.
    –Olet aina ollut omituinen.
    Hesarissa on iso Burberrys-vaatemerkin mainos.

    Vähän myöhemmin (41.30) Manne hyökkää Kolmannen linjan hautaustoimistoon, jonka etuhuoneessa istuu työpöytänsä ääressä mies lukien lehteä kaikessa rauhassa. Manne ohittaa hänet kättään heilauttaen kävellessään rivakasti kohti toimistoa, jossa lyö Hagströmin komeasti pöydän yli.

    Mannen ja Harrin kesäisen Volga-retken ensimmäinen etappi on sirkus Eldorado. Siellä, asumukseksi muutetun trollikan ovenpielessä, istuksii verkkarihousuissa ja aluspaidassa vapaapäivänsä rennosti ottava mies repaleinen sanomalehti vasemmassa ja olutpullo oikeassa kädessään (56.41). Hetkeä myöhemmin hän ilmestyy tyylikkäästi pukeutuneena ja paljastuu ruletinhoitajaksi.

    Sanomalehtiä näkyy kuvassa silloinkin, kun niitä ei lueta. Niitä on luettu, ja luettuja lehden osia jätetty sinne tänne. Aivan alussa Mannen asunnossa, kun lähestymme puhelimen soittoon heräilevää Mannea, lattialla lojuu irrallisia Helsingin Sanomien sivuja. Kun Manne vetää puhelimen johdosta luokseen, näemme lähikuvassa osan radio- ja televisiosivuista (2.01). Vasemmalla sivulla on kolumni, mutta kolumnistin kasvokuvasta en oikein saa selvää. Lieneekö Jukka Kajava tai Helena Ylänen?

    Kun Manne lähtee ulos, näkyy postiluukun alla kasa mainoksia, ja taitaa siinä jokunen sanomalehtikin olla (3.59).

    BaariBarin tiskin lasireunus on päällystetty kahvinkeittimen kohdalta sanomalehdillä (6.57). Kummankin näkyvissä olevan aukeaman vasemmalla puolella on ilmoituksia, oikealla uutisia ja artikkeleita.

    Manne soittaa baarin puhelimesta Harrille ja kuva siirtyy seurantalolle, jonka lavalla Harri soittelee ja laulelee yksinään. Salin lattialla on rypistyneitä sanomalehden sivuja (9.56). Onpa yksi lavan reunallakin. Iltamien jälkeen, kun Juippi heräilee eteisen tuolista, nähdään uunin edessä ilmeisesti sytykkeeksi varattu ryppyinen lehti (33.06).

    Täydellisyyden vuoksi on mainittava vielä nämä: Villen huvilan lattialla gangsterien vierailun jälkeen lojuu kauppojen ilmoitusten täyttämä Helsingin Sanomien sivu, jonka yli Ville kaksi kertaa kävelee. Piskosen mökin nojatuolissa tikkataulun alla on ehkä paikallinen (Siilinjärvi) ilmaisjakelulehti tai iltapäivälehti (1.21.03). Kuopion kaupunginhotellin vastaanottotiskin lehtitelineessä on esitteitä ja lehtipinon päällimmäisenä Kauppalehti (1.23.56). Tampereen kauppahallin kahvilassakin vilahtaa lehtiteline markan pajatson vieressä, mutta merkille pantavaa on, ettei kahvilan pöydillä ole lehtiä (54.11).

    Le Monde

    Yksi lehti nousee Arvottomissa keskustelun aiheeksi. Ville lukee BaariBarin peräpöydässä Le Mondea, ja menossa on neljäs calvados-lasillinen (8.16).
    –Lue tuo.
    –Entä sitten?
    –Silkkaa huijausta alusta loppuun!
    –Onko sitä pakko lukea?
    –Eikö totuus sinänsä merkitse sinulle yhtään mitään?

    Mikä juttu on huijausta? Sitä arvaillaksemme meidän pitäisi tietää, mitä Le Monden numeroa Ville lukee.

    Pysäytyskuvaa katsomalla ja vähän arvaamalla voimme olettaa, että etusivun suurin otsikko kuuluu ”M Mitterrand devant le Parlement de Jérusalem”.

    Historiaa selailemalla opimme, että presidentti Mitterrand vieraili Israelissa 3.–5. maaliskuuta 1982. Hän puhui Israelin parlamentissa Knessetissä 4.3. Etsitään siis Le Monden arkistosta tuollaista otsikkoa.

    Sitä ei löydy. Sen sijaan löytyy maaliskuun viidennen päivän lehdestä pitkä otsikko, joka on kokonaisuudessaan:

    ”Le dialogue suppose que chaque partie peut aller au bout de son droit ce qui pour les Palestiniens peut, le moment venu, signifier un État”. M. Begin: le soutien de Paris au ”principe d’un État palestinien” est le ”principal obstacle” à l’amitié franco-israélienne”. Le discours du président de la République devant la Knesset

    Kun tämän tekstin tietää, huomaa, että sama lukee Villen lehdessä ison otsikon alla (olen selkeyttääkseni poistanut vähän välilyöntejä). Ranskan presidentti on siis sitä mieltä, että kunnollinen vuoropuhelu saattaa edellyttää tulevaisuudessa palestiinalaisvaltiota. Israelin pääministeri vastaa, että Pariisin tuki Palestiinan valtion periaatteelle on suurin este Ranskan ja Israelin ystävyydelle.

    Kansallisfilmografiasta tiedämme, että Arvottomien talvinen kuvausjakso oli 15.2.–5.3.1982 (tämä tosin ilmoitetaan ennakkoarvioksi). Muistelen, että tuohon aikaan sai ulkomaisia sanomalehtiä Helsingin aseman R-kioskista ja Akateemisesta kirjakaupasta. Mutta onko saman päivän lehti voinut ennättää lentopostissa BaariBarin kuvauksiin? Vai olisiko aikataulu venähtänyt seuraaviin päiviin ja kioskista käyty ostamassa tuorein saatavissa ollut numero?

    Mikä sitten on se sisäsivujen juttu, joka Ville Alfan mielestä on silkkaa huijausta? Sitä voi arvella sisällysluettelosta. Peter Handken haastattelu? Diplomaattien poistuminen Addis Abebasta? Marokon kuninkaan suunnitelma Länsi-Saharan kansanäänestyksestä?

    Entäs aikakauslehdet? Niitä on vähemmän, ja käsitellään ensin helpoimmat eli mahdottomat selvittää. Mannen asunnossa on Harrin saapuessa kasa lehtiä flyygelin päällä kahden viinipullon lisäksi (43.53). Jyväskylän matkustajakodin aamukahvipöydällä on Harrin ja Mannen kiistellessä kiiltäväkantinen lehti, jossa pohjaväri on punainen ja lehden nimi valkoisella (1.13.40). ”Äläkä kolise!” Piskosen kumppani Taivainen käy hakemassa kupillisen kahvia ja asettuu sohvalle lukemaan kioskikirjallisuutta (1.19.13). Mutta onko kyseessä jokin romanttinen lukemisto vai kenties Jerry Cotton? ”Musiikkia!”

    Seuraavissa auttavat taas pysäytyskuva ja verkon hakupalvelut.

    Räjähde Brokdorf

    Manne on hiiviskellyt salaa Hagströmin huvilaan, sillä hän aikoo siepata takaisin Edelfeltin taulun. Taulu on yläkerran työhuoneessa kassakaapin päällä. Portaita noustessaan Manne sytyttää huolettomasti savukkeen. Kuullessaan Hagströmin tulevan hän jättää palavan tupakan kirjoituspöydällä olevaan tuhkakuppiin ja piiloutuu. Hagström sytyttää valon, etsii kirjanpitonsa kassakaapista ottamastaan paperipinkasta, löytää, sammuttaa valon ja poistuu. Eikä tietenkään huomaa käryävää savuketta.

    Työpöydällä on tuhkakupin vieressä lehti (47.07). Punareunaisen lehden tunnistaa heti Der Spiegeliksi, vaikka lehti ei kertaakaan näy kokonaan. Mutta sivun alareunassa on isolla ”Brokdorf”. Haku Der Spiegel ja Brokdorf tuottaa lehden numeron 8/1981 (15.2.1981). Kansijuttu kertoo Schleswig-Holsteinissa sijaitsevasta Brokdorfin ydinvoimalasta.

    Ydinvoiman vastustamisella on Länsi-Saksassa pitkät perinteet, ja Brokdorfin voimalasta tuli toistuvien mielenosoitusten kohde. Voimalaa oli alettu rakentaa 1975, mutta jo seuraavana vuonna rakentaminen keskeytettiin. Keskeytys kumottiin vuoden 1980 lopussa ja rakennustöitä oli määrä jatkaa helmikuussa 1981. 28.2.1981 järjestettiin mielenosoituskiellosta huolimatta valtava sadantuhannen ihmisen mielenosoitus ja sitä estämään lähetettiin kymmenentuhatta poliisia. Väkivaltaa tuli ja parisataa ihmistä loukkaantui. Perustuslakituomioistuin totesi myöhemmin mielenosoituskiellon perustuslain vastaiseksi.

    Voimala käynnistyi lopulta Tšernobylin jälkeen 1986 ja lopetti toimintansa vuoden 2021 lopussa, kun Saksa oli päättänyt luopua ydinvoimasta.

    13 TV-kuuluttajaa

    Eldoradon näytöksen päätyttyä Manne istuu Volgan kuljettajan paikalla ja selailee lehteä. Sirkuksen kohdalle äkisti pysähtyvästä Mersusta TOM-497 poistuu, kas kummaa, Veera. ”Saatanan liikemiehet!”

    Mitä lehteä Manne lukee? Kansi vilahtaa filmissä vain sekunnin, mutta nimen ehtii ehkä huomata ja ruutu ruudulta katsoessa enemmänkin. Nimi on valkoisella, ”Aitta”. Siis Elokuva-Aitta. Kannen tausta on punertava ja siinä on useampi naishahmo. Googlen kuvahaku käyttöön, vuosien rajaus sen mukaan, milloin juuri tämä logo on ollut käytössä (1962–1967), ja aika pian löytyy numero 2/1964. Kansijuttu on nimeltään 13 TV-kuuluttajaa. Kannessa heitä on viisi, joista minä tunnistan ainakin Teija Sopasen.

    Myöhemmin, Harrin ja Mannen riitaannuttua, Harri lukee takaistuimella jotakin lehteä (1.14.35). Se voi olla tämä sama, mutta voi olla muukin. Jyväskylän aamiaispöydän lehti voisi myös olla Elokuva-Aitta.

    Vogue

    Vielä yksi aikakauslehti esiintyy Arvottomissa, kannellaan. Tämä tapahtuu alussa, kun Manne on huomannut gangsterien auton Fredrikinkadulla ja puhelee häkkilinnuille: ”Huomenta, tytöt. Saattaapa olla, että joudun piakkoin matkustamaan.” Häkin takana ikkunasyvennyksessä on Vogue-lehden kannesta tehty taulu tai juliste (3.01). Kuvahaku auttaa taas. Kansi on vuoden 1980 elokuun Voguen, ja siinä on Gia Carangi Richard Avedonin ottamassa valokuvassa. Carangi oli tuolloin 20-vuotias ja malliuransa huipulla. Hänelle ei käynyt hyvin, heroiini vei rahat ja naisen. Hän lopetti mallina jo vuosi Arvottomien jälkeen 1983 eikä saavuttanut tähtien 27 vuoden ikää vaan kuoli vuotta nuorempana 1986 immuunikadon tuomiin sairauksiin.

    Elokuva-Aitta-lehden kansi 2/1964. Sommitelmassa viiden naisen kuvat. Kannessa myös teksti "13 TV-kuuluttajaa".
  • Autolla ajoa öiseen aikaan

    Autolla ajoa öiseen aikaan

    Sebastian Schipperin huima yhden oton Berliini-jännäri Victoria (2015) tuli taas Teemalta. Koska tehtäväkseni on langennut selvittää sekä Arvottomien että Berliinissä tapahtuvien enkeliaiheisten ja yhden oton elokuvien kuvauspaikat, esitän tässä väliraporttini. Kuvat tulevat sitten, kun seuraavan kerran pääsen käymään paikan päällä.

    Elokuva tapahtuu reaaliajassa, joten kuvauspaikkojen on pakko sijaita pienellä alueella, tässä tapauksessa Berliinin Mittessä ja Kreuzbergissa. Verkosta löytyy helposti juttuja, joissa kerrotaan ilmiselvimmät kohteet: Charlottenstraßen varastokellariin lavastettu disko ja Friedrichstraßen varrella sijaitsevat Späti eli elintarvikekioski, josta varastetaan kaljaa, kerrostalo, jonka katolle kiivetään ryypiskelemään ja Victorian kahvila. Mutta kun lähdetään ajamaan pimeitä katuja autolla, jonka lasit ovat huurussa, paikkojen tunnistaminen ei enää olekaan niin helppoa. Aiemmat kirjoittajat ovat lyöneet tässä vaiheessa hanskat tiskiin, joten itsehän tämä piti tehdä. Kartat, street view, elokuvan lähiluku ja oma Berliinin tuntemus siis peliin.

    Ensimmäinen automatka alkaa kahvilan luota Fredan ja Hedemanninkadun kulmasta ja päättyy pysäköintihalliin, jossa gangsterit odottavat. Halli on suuren terassitalon Kötheninkadun puoleisessa siivessä, osoitteessa Köthener Straße 32. Ajo kestää tasan kolme minuuttia, ja reitti on Friedrichstraße–Puttkamerstraße – Anhalter Straße – Stresemannstraße – Bernburger Straße – Köthener Straße.

    Hallista lähdetään ryöstämään pankkia. Ajetaan Kötheninkadun päähän, josta käännytään oikealle Stresemanninkadulle. Blinker romahtaa, ja häntä pysähdytään virvoittamaan Stresemannstraße 121:n porttikäytävään. Jatkamaan päästyä ajetaan Niederkirchnerstraße-Zimmerstraße lähes päästä päähän, ja pankki on osoitteessa Zimmerstraße 54 melkein Springerin tornitaloa vastapäätä. Reitti: Köthener Straße – Stresemannstraße–Niederkirchnerstraße–Zimmerstraße.

    Pakomatka ryöstöpaikalta kestää kaksi ja puoli minuuttia, ja reitti on Zimmerstraße–Markgrafenstraße–Besselstraße–Charlottenstraße. Markgrafenstraßelta ollaan jo kääntymässä matalan rakennuksen sisäpihaan, mutta peruutetaankin takaisin kadulle ja kierretään Besselstraßen kautta Charlottenstraßen puolelle. Lopuksi ajetaan aivan maanalaisen diskon vierestä saman talon eteläiseen sisäpihaan ja pysähdytään lastauslaiturin viereen.

    Lopussa otetaan taksi Hedemanninkadulta, ajetaan Fredaa pohjoiseen ja käännytään Behrenstraßelle Westin Grand -hotellin eteen.

    Tässä muutaman tunnin pikaisen tutkimisen tulokset. Toivottavasti jompi kumpi lukijoistani vielä viitsii tarkistaa kirjoituksen faktat.

  • Kaksoisvalotus

    Kaksoisvalotus

    Kaivoin esiin kameran, jolla aloitin valokuvausharrastukseni 1970-luvulla: Agfa Silette Pronto. Vanhemmillani sattui olemaan samanlaiset kamerat, jotka he olivat hankkineet 1950-luvulla ennen tapaamistaan. Sain poikasena käyttööni isän kameran. Kesälomamatkoilla työnjako oli se, että äiti kuvasi väridiaa ja minä mustavalkoista. Myöhemmin sain anotuksi rahoitusta diafilmiin itsellenikin.

    Jossakin vaiheessa, kun äitini ei enää kuvannut – lomamatkatkin olivat loppuneet – sain käyttööni hänen kameransa. Siinä oli hiukkasen valovoimaisempi objektiivi. Tämän kameran otin nyt uuteen koekäyttöön ja ostin viime hiihtolomalla pari rullaa filmiä.

    Latasin kameraan ensin nelisatasta XP2:ta, mutta häikäisevät hanget olivat sille liikaa. Niinpä pari ruutua kuvattuani kelasin filmin takaisin kasettiin (jättäen pään näkyviin, jotta voin ladata sen uudestaan myöhemmin) ja vaihdoin kameraan rullan satasta T-Maxia. Sille kuvailin kevättalvisia hiihtomaisemia ja metsäkämppiä. Kuvattuani rullan täyteen jätin tämänkin pään esille, jotta voisin myöhemmin kehittää filmin rikkomatta kasettia.

    Myöhemmin keväällä kaivelin jääkaappia ja löysin kaksi rullaa, joista muistin toisen kokonaan kuvatuksi ja toisen aloitetuksi. Mutta kumpi oli kumpi? Arvasin väärin ja latasin T-maxin uudestaan kameraan. Vasta kuukausien päästä, kun kehitin filmit, tajusin tapahtuneen: XP2 oli kahta ensimmäistä ruutua lukuunottamatta valottumaton, mutta T-max sisälsi hämmästyttävän tarkasti päällekkäin valottuneita ruutuja Kainuun lumisista ja Itä-Helsingin alkukesäisistä maisemista.

    Onnistuneimmat satunnaistaiteelliset otokset ovat esillä Flickrissä.

  • Myrkyt värikuvina

    Myrkyt värikuvina

    Helsingin taannoisessa valotaidetapahtumassa kävi luemma 600000 ihmistä, siis likimain jokainen kaupungin asukas. Itsekin juoksin ja jonotin näytösreitin läpi. Teokset eivät mielestäni vetäneet vertoja pysyväisvalaistukselle, jonka kaupunki on pystyttänyt Itä-Helsingin Myllypuroon muinaisten myrkkytalojen muistoksi.

    Pyöreä hahtuvainen valokuvio heittyy pimeän kukkulan rinteeseen lähelle huippua.
    Tunturiin heittyvät valokuviot herättävät henkiin maasta huokuvat huumaavat höyryt.

    Täällä sijaitsi kaatopaikka, johon ajan hengen mukaisesti kipattiin surutta kaikkea mahdollista aina 1960-luvun alkuun asti. Kun Myllypuron asuinalue rakennettiin 1960-luvun puolivälissä, jätteet häthätää peitettiin. Kymmenen vuotta ilmeisesti riitti maanalaisen vaaran unohtamiseen, sillä 1970-luvun jälkipuolella kaatopaikan päälle rakennettiin Alakiventien kerrostalot.

    1990-luvulla pihat alkoivat vajoilla ja maaperästä nousi mielenkiintoisia tuoksuja. Alue todettiin asumiseen kelpaamattomaksi, ihmiset saivat muuttaa muualle ja kymmenkunta kerrostaloa purettiin. Vuosikausien urakassa myrkyt kerättiin ja sinetöitiin monumentaalisen kartion sisään. Myrkkytunturin alue sai olla monta vuotta mielenkiintoisena joutomaana, mutta 2010-luvulla kaupunki vihdoin viimeisteli sen puistoksi. Samalla pystytettiin valaistus, jonka äärellä voimme pimeinä öinä palauttaa mieleemme menneiden vuosikymmenten huuruiset muistot.

    Vihreillä ja sinisillä valoilla väritetty purouoma laskeutuu ruohikkoisen rinteen ja tumman metsänreunan välissä.
    Purouoman sinivihreä valaistus kuvaa syanidin ja rikkihapon tihkumista maaperästä ja valumista kohti Mustapuroa ja merta.
  • Positiivisuus

    Itsearvostus-tehtäväpaperi. Mitä asioita arvostat itsessäsi? Mikä sinussa on parasta? Mitä hyvää voit sanoa itsellesi? Mitä rakastat itsessäsi? Vastaukset: en mitään, ei mikään, en mitään, en mitään.

    Opiskeltiin töissä positiivista pedagogiikkaa.

  • Siunattu teknologia – puhelin Arvottomissa

    Siunattu teknologia – puhelin Arvottomissa

    Eikö elämä ole vähän tylsää, kun mitään tietoa ei tarvitse enää odottaa? Kun kannamme mukanamme viestilaitteita, joilla saamme heti paitsi puheyhteyden minne tahansa, myös kaiken nykymaailman hälinän silmillemme ja korvillemme?

    Mistä saadaan elokuvaan odottamisen, epätietoisuuden ja sattumanvaraisten kohtaamisten draamaa, kun kaikki kertovat toisilleen koko ajan, missä ovat ja mitä tekevät? Tai ehkä draama syntyykin nykyään loputtomasta kommunikaatiosta – en tiedä, kun en semmoisia elokuvia juuri näe.

    Mika Kaurismäen Arvottomat (1982) ei voisi tapahtua nykyajassa. Sen ihmiset liikkuvat pitkin Suomea yksin, yhdessä, välillä eroten, sitten taas yllättävästi kohdaten. Kun tarvitaan yhteys muualle, pitää mennä puhelimen luo ja pitää vielä käydä niin, että langan toisessa päässä olevan puhelimen lähettyvillä on joku vastaamassa. Puhelimia on kotona, työpaikalla, puhelinkopeissa, syrjäisissä kyläkaupoissa ja jopa palovartiotorneissa keskellä korpea, mutta niiden välillä ihmiset voi tavoittaa vain sattumalta.

    Valmistellessaan Arvottomia Mika ja Aki Kaurismäki lähtivät kiertämään Suomea samalla Volgalla, jolla elokuvan sankarit liikkuvat. He etsivät laitamia, katoamassa olevia paikkoja, sellaisia joihin elokuvan yhteiskunnan laidalle ajautuvat päähenkilöt todennäköisesti kulkeutuisivat. Näihin paikkoihin he kirjoittivat tie-elokuvan juonen.

    Sittemmin moni elokuvan tapahtumapaikoista katosi tai muuttui tunnistamattomaksi. Jotkin säilyivät. Tapa, jolla ihmiset viestivät keskenään, mullistui noin viisitoista vuotta elokuvan jälkeen. Aineellisen ympäristön muuttumisen saattoi kahdeksankymmentäluvulla ennustaa, mutta kommunikaatioympäristön muutosta aavisti tuskin kukaan.

    Haloo

    (1.28) Elokuvan ensimmäinen ääni on puhelimen pirinä ja ensimmäinen vuorosana ”Haloo”. Manne herää hitaasti Harrin soittoon. Harri kutsuu Mannen samaksi illaksi iltamiin maalle. Arvottomien dialogi on puhelinkeskusteluissa vieläkin tyylitellympää kuin muu puhe, täynnä nokkeluuksia, sitaatteja ja nasakoita lopetuksia.

    Manne lopettaa puhelun ”Noni”, siis jokseenkin ytimekkäämmin kuin nykyään on tapana. Nythän puhelujen viimeinen neljännesminuutti hoetaan ”moi, kiitos, no niin, joo, hei hei, moooi”, ennen kuin jompi kumpi uskaltaa painaa punaista nappia. Lähipiirissäni Mannen lopetusta ruvettiin tietenkin käyttämään, mutta muistan myös kömmähtäneeni: kerran en tajunnut veljeni noni-lopetusta lopetukseksi, vaan puhuin vielä kun kuulin naksahduksen luuristani.

    Harrin numero on 2026. Epäilenpä, että Arvottomien puhelinnumerot ovat myös sitaatteja – joku saisi selvittää, mistä.

    American Express – se olen minä

    (9.33) Manne soittaa BaariBarista Harrille ja ilmoittaa tulevansa iltamiin. Tämä keskustelu on koko elokuvan tyylitellyin ja varmasti myös siteeratuin. Auf Wienerschnitzel.

    Minulta meni viime yönä asunto

    (12.23) Ravintolan keittiö: Tiina on puhelimessa, mutta emme kuule mitä puhutaan. Ilme on huolestunut. Myöhemmin käy ilmi, että hänet on jätetty eikä hänellä ole paikkaa minne mennä.

    Noni

    (13.03) Mannen tiskaaminen ravintolan keittiössä keskeytyy, kun tarjoilija kantaa hänelle puhelimen:
    –Kuka se on?
    –Mitä se minulle kuuluu?
    –Olet oikeassa. Eipä kuulukaan.

    Seuraa elokuvan ensimmäinen ikävä käänne. Mannen vastattua tutuilla sanoilla iloinen työmusiikki vaihtuu uhkaavaksi jyrinäksi. Mitään muuta ei sanota, ja sanomattomuuden vahvistukseksi Manne suihkuttaa luurin ja sitten koko puhelimen vedellä ja työntää ne lopuksi astioiden mukana tiskikoneeseen. Soittajaksi paljastuu synkeä nahkatakkiin ja nahkahanskoihin pukeutunut mies hämärtyvän teollisuusalueen puhelinkopissa. Hän hämmästelee kuulokkeesta tulevaa omituista ääntä ja lyö luurin ripustimeen. Sitten hän tulee ulos kopista ja kurvaa paikalta kahden muun gangsterin kanssa.

    V niinkuin Verneri, A niin kuin Aatos. Kiitos.

    (38.14) Gangsterit ovat pahoinpidelleet Ville Alfaa ja vieneet taulun. Ville aikoo poistua maasta, ja Manne varaa hänelle lennon Pariisiin.

    Se on Tampereella

    (49.09) Manne näyttää taulua kahdelle biljardihaille. Toinen heistä kirjoittaa taululle ostajan puhelinnumeron 36139. Tämä ottaa taulun kyselemättä.

    Pysyisit kotona!

    (1.10.44) Moottoripyöräpoliisi on pysäyttänyt matkalaiset tukkirantaan. Hän aikoo ottaa Veeran kiinni, mutta Harri pysäyttää hänet aseella uhaten. Manne repii johdot moottoripyörän sytytystulpista ja radiopuhelimesta.

    Kello on puoli yhdeksän

    (1.25.08) Manne on tilannut hotellihuoneeseensa herätyksen. Puhelimen pirinä herättää hänet omituisesta unesta, jossa hän kävelee aukealla paikalla Veeran kanssa.

    Kuka Harri? Hän on kuollut

    (1.34.41) Harri on haavoittunut ammuskelussa. Manne soittaa syrjäisen kyläkaupan puhelimesta sairaalaan tiedustellakseen hänen vointiaan. Uutiset ovat pahoja.

    Siunattu teknologia!

    (1.38.25) Kohtaus on hieno ja syystä kuuluisa. Manne ja Veera ovat paenneet poliisia ja gangstereita metsien keskelle autiotaloon, jonka vieressä seisoo palovartiotorni. Paikka on todellisuudessakin niin kaukana, ettei syrjäisempää löydy Lapin eteläpuolelta. Se on Kuhmon Juntinvaara, jonne päästäkseen pitää ajaa runsaat neljäkymmentä kilometriä itään Kuhmon keskustasta ja sitten vielä kahdeksantoista kilometriä metsätietä pohjoiseen. Itärajalle on kymmenen kilometriä, ja siinä välissä on Elimyssalo: koskematonta ikimetsää, soita ja lampia.

    Laajoja metsäalueita valvottiin ennen kesäaikaan palovartiotorneista. Kun tornit rakennettiin korkeille paikoille, niistä näkyi joka suuntaan kymmenien kilometrien päähän. Palovartija saattoi siten havaita alkavan metsäpalon savun hyvissä ajoin ja hälyttää sammutusväen. Sitä varten tornissa tietenkin oli puhelin.

    Manne huomaa torniin johtavan puhelinlangan, kiipeää ylös – ja siellähän puhelin on. Hän haluaa tilata puhelun Pariisiin, mutta saa kuulla, että sinne pääsee nykyään suoraan: siunattu teknologia!

    Puhelin soi Villen hotellihuoneessa Pariisissa, ja kurkien huudot vaihtuvat suurkaupungin liikenteen huminaan. Vastakohta ei voisi suurempi, varsinkaan kun Villellä ei ole aavistusta, mistä Manne soittaa. Puhelu menee taas pian elämänfilosofiseksi väittelyksi, mutta sitten poliisihelikopteri ilmestyy pörisemään tornin viereen. ”Nähdään pian”, Manne lopettaa.

    Sinä olet vielä mukana

    (1.45.13) Manne istuu baaritiskillä ja soittaa Mitjalle tiedustellakseen, missä Hagström on.

    Kiitos viimeisestä

    Hagström on kaksi kertaa aikeissa soittaa puhelimella, mutta kumpikin yritys keskeytyy Mannen hyökkäykseen. Ensimmäisellä kerralla (41.40) hän lentää hautakiviliikkeeseen syöksyvän Mannen iskusta komeasti kirjoituspöydän yli luuri kädessään ja puhelin perässään. Tämä on hieno toimintakohtaus, jonka suosittelen katsomaan hidastettuna tai ruutu ruudulta!

    Toinen yritys (1.46.54) on Hagströmin viimeinen teko. Hän istuu hotellihuoneessaan, laskee konjakkilasin pöydälle ja tutkii puhelinluetteloa. Manne työntää liukuoven sivuun, astuu huoneeseen, ja neljä laukausta kajahtaa.

    Ajat ovat DVD-version mukaan.

    Tummanvihreää havumetsää ja vaaleanvihreää suota korkealta nähtynä
    Elimyssalo
  • Berliner Illustrirte Zeitung

    Berliner Illustrirte Zeitung

  • Talvipäivänseisaus

    Talvipäivänseisaus

    Raskaat pilvet olivat painaneet eteläisen rannikon kallioita, metsiä, peltoja ja kerrostalokolosseja jo päiväkausia. Tiheydellään ne jarruttivat kaikkea liikettä maan pinnalla. Kävelijän kasvot ja silmälasit kostuivat. Kaupungin keskustaan vievillä moottoriteillä autovirta hidastui, vaikutti jähmettyvän ja alkavan kulkea takaperin. Vain koivujen oksissa keikkuvat talitiaiset näyttivät liikkuvan yhtä vaivattomasti kuin aina muulloinkin.

    Poluilla lainehti ja lätisi, paitsi siellä, missä alkutalven vähäinen lumi oli pakkautunut, jäätynyt ja muuttunut iljanteeksi.

    Olin palannut kotiin pari viikkoa etuajassa, sillä kyllästyin toimettomuuteen DDR:n tilastokeskuksen vahtimestarin sijaisena. Lokakuusta lähtien istuin suunnattoman virastokolossin keskusvalvomossa työparini kanssa kahvia juoden ja pelaten ikivanhoilla tietokoneilla 1980-luvun pelejä. Monitoririvistö näytti kuvia autioista käytävistä, halleista ja portaikoista – viimeiset virkamiehet olivat häipyneet talosta jo melkein kymmenen vuotta aikaisemmin. Kun istuminen alkoi kyllästyttää, keilasimme käytävillä tai pelasimme pingistä valtavassa sisääntulohallissa, jossa 1960-luvun modernistinen optimismi vähitellen haalistui ja pölyttyi.

    Valtava rakennuskompleksi oli periaatteessa tiukasti suljettu, mutta silloin tällöin ties mistä tukkimatta unohtuneesta lävestä pääsi sisään urbaaneja löytöretkeilijöitä. Heidän pelottelemisensa toi tervetullutta vaihtelua tylsyyteen. Kun jossakin monitorissa näkyi liikettä, sieppasimme kirjoituspöydän laatikosta kumiset Erich Honecker -naamarit ja lähdimme jäljittämään tunkeilijoita. Tunsimme tietenkin talon paljon paremmin kuin vieraat, joten saatoimme hiippailla salaa heidän reitilleen ja järjestää karmivan yllätyksen. Sopiviin asemiin päästyämme vedimme naamarit päähämme, hyppäsimme kulman takaa kiljuen hupparihiippailijoiden eteen ja ajoimme heitä takaa pitkin käytäviä.

    Sen verran myötämielisiä olimme, ettemme ajaneet vieraitamme hyppimään hädissään ikkunoista. Ja vain harvoin ilmoitimme kyläilyistä poliisille.

    Virastossa sai olla rauhassa, en itse asiassa koskaan tavannut esimiehiäni enkä edes tiennyt, keitä he olivat – jos heitä ylipäänsä oli. Vaatimaton palkka tuli ajallaan kaksi kertaa kuussa.

    Usein istuin pitkiä aikoja ylimmän kerroksen kulmahuoneessa ja katselin Aleksanterinaukion hyörinää. Syksyn vanhetessa televisiotorni katosi yhä useammin pilviin ja oli joskus päiväkausia näkymättömissä.

    Sitten joulu alkoi lähestyä ja torille pystytettiin kymmeniä pieniä myyntikojuja. Jouluvalot syttyivät ja houkuttelivat toiveikkaalla lämmöllään ilta illan jälkeen torin täyteen jouluherkkujen ja lahjojen ostajia. Ylhäisessä näköalapaikassamme lämmitimme itsekin mausteista jouluviiniä kannussa pienen sähkövastuksen avulla.

    Mutta aika kävi pitkäksi. Mietin, voisinko jättää työt sovittua aikaisemmin. Työtoveri sanoi kyllä selviävänsä, sen kuin lähtisin. Hän kertoisi esimiehelle, jos semmoinen jostain sattuisi ilmestymään.

    Tulin kotiin, kaikkialla oli vetinen harmaus, paitsi öisin, jolloin natriumvalojen kammottava hehku hajosi pilviin ja teki koko kaupungista ahdistavan oranssin kasvihuoneen. Soitin tutulle neuvostoliittolaiselle sammakkoveneen kapteenille, joka oli tänäkin vuonna lähdössä vuoden pimeimpien päivien tienoilla kohti Jäämerta. Hän poikkeaisi itäisen pääkaupungin rantaan tuttuun purolahteen, josta pääsisin kyytiin.

    Sitten tuli pimeys ja asiat mutkistuivat. Valosaastetta vastustavat aktivistit olivat kirurgisella kybertäsmäiskulla saaneet koko seudun ulkovalaistuksen sammuksiin. Olikin yllättävän vaikea löytää sovittuun paikkaan, kun tähdistä ja kuusta ei ollut apua ja otsalampun valokeila hajosi läpitunkemattomaan sumuun. Myöhästyin tapaamisesta.

    Kapteeni tiesi minun olevan yleensä täsmällinen eikä hänellä ollut vielä kiire, joten päätettiin yrittää uutta tapaamista. Joutessaan hän kävisi kokeilemassa, miten pitkälle ylös Vantaata pääsisi sammakkoveneellään. Myöhemmin hän kertoi ajelleensa helposti Uudenmaan ja Hämeen rajamailla olevaan Vantaan kylään asti. Pitemmällekin kuulemma olisi päässyt, mutta aika kävi vähiin.

    Kyytiin nousu onnistui lopulta tutkimusmatkan paluureitin varrelta, vanhan työväen kesämajaparatiisin kivisestä niemennokasta. Ajettiin vaivihkaa vanhan satama-alueen reunoja pitkin, ohi valtavan työmaan, joka muistutti DDR:stä.

    Suomenlahti ja suuri osa Itämerta kuljettiin hyytävässä sumussa. Mutta Bornholmin tienoilla reipas luoteinen puhalsi pilvet pois. Oli iltayö ja tähdet loistivat kirkkaina. Sitten tajusin, että huomattava osa tähdistä liikkuu pohjoisesta etelään. Tähdenlennoiksi ne olivat liian hitaita, mutta voisiko noin monta satelliittia olla näkyvissä yhtä aikaa?

    Neuvostoliittolainen kippari osasi kertoa, mistä oli kysymys. Luulenpa, että aika moni on minun laillani ollut tähän asti autuaan tietämätön tästä kummallisesta hankkeesta.

    Valopisteet olivat itsestään lentäviä rahti-ilmalaivoja, jotka kuljettavat joululahjoja ja juhlarekvisiittaa Euroopan markkinoille. Tuotteita valmistetaan ydinsähköllä toimivissa tehtaissa, jotka toimivat entisissä kaivoksissa ja ydinohjustukikohdissa Kuolassa, Huippuvuorilla ja Novaja Zemljalla. Siellä on nykyajan Korvatunturi! Tuotteet ovat yleensä rihkamaa, tarpeettomia koriste-esineitä ja nopeasti hajoavaa elektroniikkaa ja muovileluja. Tuotantoa on vaivihkaa siirtynyt Itä-Aasiasta Euroopan pohjoisille reuna-alueille, mihin on vaikuttanut Neuvostoliiton talouden vaikea tila ja hajautetun kuljetusjärjestelmän nopea kehittyminen.

    Manner-Euroopassa on neljä suurta logistiikkakeskusta – yksi Ranskassa, yksi Belgiassa ja kaksi Saksassa – joista joululahjat jaellaan edelleen suoraan kuluttajille. Yhä useammin tämä tapahtuu automaattisilla pienoiskoptereilla.

    Kapteeni sanoi kuulleensa huhuja mannertenvälisiin kuljetuksiin suunnitelluista, jopa kilometrin pituisista zeppeliineistä. Hän tosin itse arveli näitä juttuja reippaasti liioitelluiksi. Jotain suurelta yleisöltä salattua hän kuitenkin tietää – puuhaileehan hän sammakkoveneineen Barentsinmeren rannoilla erinäisissä salamyhkäisissä ”huoltotöissä”. Kun kyselen niistä, hän lyö puheen leikiksi ja valehtelee kuljettavansa poroja.

    Vetäydyin sisälle lämmittelemään, mutta kippari kehotti pistäytymään ulkona, kun ajaisimme Juutinrauman sillan ali. Se on kuulemma pimeässäkin hieno näky, ja usein siellä on jotain kiinnostavaa tekeillä. Olihan siellä nytkin, sinisiä vilkkuja niin paljon, että luulin sitä ensin jouluvalaistukseksi.

    Pohjanmerellä tuuli jo kunnolla eikä ulkoilmaan ollut enää mitään asiaa.

    Sammakkovene heittää minut tuttuun tapaan Vuoreijaan. Kävelen reppu selässä ylös tutka-asemalle, ja minulle osoitetaan siellä taas jokin helppo avustava työ, johon ei kulu monta tuntia päivässä. Ehdin lueskella ja kävellä kukkuloilla ja käydä kylällä morjestamassa tuttuja. Aion myös livahtaa tutkakuvun sisään äänittämään pingispallojen mätkimistä. Tätä varten otin tilastokeskuksen aulasta mukaan mailan ja pari palloa.

    Sukset odottavat vakiopaikassa ulkovaraston katto-orren päällä. Katselen kaikessa rauhassa lumitilanteen kehittymistä ja viimestään kaamoksen hellittäessä lähden hiihtelemään etelään. Saapa nähdä, minne asti tänä talvena riittää kulkukelejä.

  • Huomenna hän tulee

    Huomenna hän tulee

    Yleisliittolaisen suurvalmentajan odotettiin pelastavan tasavallan liitokiekkojoukkueen unholasta.