Sebastian Schipperin huima yhden oton Berliini-jännäri Victoria (2015) tuli taas Teemalta. Koska tehtäväkseni on langennut selvittää sekä Arvottomien että Berliinissä tapahtuvien enkeliaiheisten ja yhden oton elokuvien kuvauspaikat, esitän tässä väliraporttini. Kuvat tulevat sitten, kun seuraavan kerran pääsen käymään paikan päällä.
Elokuva tapahtuu reaaliajassa, joten kuvauspaikkojen on pakko sijaita pienellä alueella, tässä tapauksessa Berliinin Mittessä ja Kreuzbergissa. Verkosta löytyy helposti juttuja, joissa kerrotaan ilmiselvimmät kohteet: Charlottenstraßen varastokellariin lavastettu disko ja Friedrichstraßen varrella sijaitsevat Späti eli elintarvikekioski, josta varastetaan kaljaa, kerrostalo, jonka katolle kiivetään ryypiskelemään ja Victorian kahvila. Mutta kun lähdetään ajamaan pimeitä katuja autolla, jonka lasit ovat huurussa, paikkojen tunnistaminen ei enää olekaan niin helppoa. Aiemmat kirjoittajat ovat lyöneet tässä vaiheessa hanskat tiskiin, joten itsehän tämä piti tehdä. Kartat, street view, elokuvan lähiluku ja oma Berliinin tuntemus siis peliin.
Ensimmäinen automatka alkaa kahvilan luota Fredan ja Hedemanninkadun kulmasta ja päättyy pysäköintihalliin, jossa gangsterit odottavat. Halli on suuren terassitalon Kötheninkadun puoleisessa siivessä, osoitteessa Köthener Straße 32. Ajo kestää tasan kolme minuuttia, ja reitti on Friedrichstraße–Puttkamerstraße – Anhalter Straße – Stresemannstraße – Bernburger Straße – Köthener Straße.
Hallista lähdetään ryöstämään pankkia. Ajetaan Kötheninkadun päähän, josta käännytään oikealle Stresemanninkadulle. Blinker romahtaa, ja häntä pysähdytään virvoittamaan Stresemannstraße 121:n porttikäytävään. Jatkamaan päästyä ajetaan Niederkirchnerstraße-Zimmerstraße lähes päästä päähän, ja pankki on osoitteessa Zimmerstraße 54 melkein Springerin tornitaloa vastapäätä. Reitti: Köthener Straße – Stresemannstraße–Niederkirchnerstraße–Zimmerstraße.
Pakomatka ryöstöpaikalta kestää kaksi ja puoli minuuttia, ja reitti on Zimmerstraße–Markgrafenstraße–Besselstraße–Charlottenstraße. Markgrafenstraßelta ollaan jo kääntymässä matalan rakennuksen sisäpihaan, mutta peruutetaankin takaisin kadulle ja kierretään Besselstraßen kautta Charlottenstraßen puolelle. Lopuksi ajetaan aivan maanalaisen diskon vierestä saman talon eteläiseen sisäpihaan ja pysähdytään lastauslaiturin viereen.
Lopussa otetaan taksi Hedemanninkadulta, ajetaan Fredaa pohjoiseen ja käännytään Behrenstraßelle Westin Grand -hotellin eteen.
Tässä muutaman tunnin pikaisen tutkimisen tulokset. Toivottavasti jompi kumpi lukijoistani vielä viitsii tarkistaa kirjoituksen faktat.
”Stop wars”, huutavat kahden kerroksen korkuiset punaiset kirjaimet valkoisen virastotalon yläosassa, kun kävelen Aleksanterinaukiolta ohi Opettajan talon kohti Karl Marxin puistokatua. Lähempää katsoen julkisivu vaikuttaa kuluneelta ja epäsiistiltä: graffiteja on myös alimmissa kerroksissa, ja työmaa-aidat ja vanerilevyt torjuvat lähestyjää katutasolla. Ikkunoista näyttävät puuttuvan lasit kolmannesta kerroksesta ylöspäin. Hyvänen aika, talohan on autio! Pääkaupungin paraatipaikalla, kymmenien tuhansien ihmisten päivittäisen kulkureitin varrella.
Yli Aleksanterinkadun, ohi Opettajan talon, Karl Marxin puistokadun tuolle puolen
Tämä on Tilastojen talo, valtava yhdeksän- ja kaksitoistakerroksinen virastokolossi Karl Marxin puistokadun ja Otto Braunin kadun kulmassa. Se oli DDR:n aikana tilastokeskus, ja ylimmät kerrokset olivat Valtion turvallisuuden ministeriön, tuttavallisemmin Stasin, käytössä. Yhdistymisen jälkeen talossa säilytettiin Stasin arkistoja, joista kansalaiset saattoivat käydä tutkimassa, mitä isoveli oli heistä katsonut aiheelliseksi merkitä muistiin. Nyt talo on ollut vuosia tyhjillään.
Katutason ovet ja ikkunat ovat tiukasti peitetyt
Pommit ja sosialismi uudistivat itäisen Berliinin keskustan perusteellisesti. Jopa kaupungin suurrakenne muuttui, kun rakennettiin leveitä bulevardeja ja laajoja aukioita. Aleksanterinaukiolta johti itään valtava Stalinin – vuodesta 1961 häveliäämmin Karl Marxin – puistokatu.
Näkymä vastapäisestä hotellista
Aleksanterinaukion ympärille rakennettiin vuosina 1961–1971 puhtaan vaaleita nykyaikaa hehkuvia julkisia rakennuksia: Opettajan, Matkailun, Sähköteollisuuden ja Tilastojen (1968–70) talot. Kaksi ensinmainittua on suojeltu ja kolmaskin kunnostettu. Vain Tilastojen talon tulevaisuus on tuntematon, jopa purkamisesta on ollut puhetta.
Tilastojen talon pääsisäänkäynti
Mocca-Eckin kuppi höyryää vielä.
Tästä nurkasta on joskus menty sisään.
Sisäpihalle pääsee kävelemään, mutta kerroksia suojaa piikkilanka.
Autiot ja hylätyt rakennukset kiehtovat monia. Mainiossa Abandoned Berlin -blogissa on jännittävä kertomus luvattomasta vierailusta kolossissa vuonna 2011. Silloin talo oli sisältä hyvässä kunnossa ja valvojat päivystivät paikan päällä. Sittemmin sisätiloja on kohdannut rappio, mutta vartiointi on yhä tiukkaa. Vielä viisi vuotta myöhemmin, näiden kuvien ottamisen aikaan, rakennuksessa on jutun kommenttien perusteella onnistuttu vierailemaan.
Sisäpiha. Oikeanpuoleisessa nurkassa kerrotaan joskus olleen avoin ovi.
Itse tyydyn kiertämään taloa ulkopuolella. Kadun puolen vaneriseinää peittävät sadat konserttijulisteet. Löydän aivan avoimen läpikulun sisäpihalle. Siellä on jokunen pysäköity auto ja peräkärry. Televisiotorni kurkistelee Aleksanterinaukion suunnasta.
Mä vaanin sua ja sä väijyt mua.
Tilastojen talossa toimi aikoinaan kahvila Mokkakulma, mistä muistuttaa päädyssä höyryävä kahvikuppi. Nykyisin korttelin Mollinkadun puoleisessa kulmassa on mainio Agon-konditoria, johon kannattaa mennä aamiaiselle.
Tasan 27 vuotta sitten Bornholminkadun rajanylityspaikalla Berliinin pohjoisosassa muurin itäpuolella oli aikamoinen tungos. Tuhannet ihmiset vaativat päästä muurin porteista länsipuolelle.
Rajoja ei ollut tarkoitus avata yhdellä rysäyksellä. DDR aikoi helpottaa vierailuja länteen, mutta ne olisivat edelleen luvanvaraisia. Illan mittaan televisiouutisista välittyi kuitenkin viesti, että rajat olisivat avautumassa kokonaan, ja lehdistötilaisuuden suorassa lähetyksessä keskuskomitean jäsen Schabowski hieman ihmetellen tulkitsi kädessään ollutta paperia, että uudet säännökset tulisivat voimaan heti.
Iltayöstä väkijoukon paine rajaporteilla rautatiesillan itäpäässä alkoi olla melkoinen. Ihmisiä päästettiin yksitellen länteen, mutta heidän passejaan yhä tarkastettiin. Lopulta puolta tuntia ennen keskiyötä rajavartijat luovuttivat ja avasivat kaikki portit ihmisten kulkea vapaasti.
Bornholminkadun raja-asema oli ensimmäinen, jossa muuri aukesi. Samana yönä kiivettiin muurille ja muurin yli muuallakin, kuuluisimmin Brandenburgin portilla. Siinä ei kuitenkaan ollut ylityspaikkaa, eikä kaksi metriä paksua muuria noin vain puhkaistu. Mutta murtaminen alkoi, ja seuraavina päivinä nosteltiin muurielementtejä sivuun jo konevoimin.
Bösebrücke ja muistoaukio remontissa
Lokakuussa 2016 silta on remontissa eikä ”Marraskuun 9. päivän aukio”, entisen rajanylityspaikan alue, ole aivan edustuskunnossa. Sunnuntaiaamuna paikalla on pari tyhjennettyä kuohuviinipulloa, pienimuotoista vapausjuhlaa siis lienee vietetty lauantai-iltana.
Vapautuksen maljat
Aukion poikki kulkevat raidat kertaavat historiallisen illan tapahtumia.
9.00 DDR:n ministeriöt työstävät uusia matkustussääntöjä.
16.00 SED:n pääsihteeri Krenz lukee matkustussäännöt keskuskomiteassa.
18.00 SED:n keskuskomitean kansainvälisen lehdistötilaisuuden alku, suora lähetys
18.53 ”Matkustussäännöt ovat voimassa nyt heti.” Schabowski, SED:n lehdistöedustaja
19.05 ”DDR avaa rajat.” AP:n uutinen
19.30 ”Yksityisiä matkoja ulkomaille voi anoa.”
20.00 ”DDR avaa rajat” TV-uutiset
20.15 50 itäberliiniläistä Bornholminkadulla
20.40 ”Ei ole mahdollista tässä ja nyt sallia teille lähtöä.” Kansanpoliisi
Kurfürstendamm ja Joachimsthaler Straße: Swissôtel ja Sofitel
Harjoittelin tällaista katukuvausta, jossa kuvaan yritetään sommitella jokin kiinnostava rakennus ja etualalle kadulla kulkevia ihmisiä. Kuva pitää ottaa niin pikaisesti, että siihen kävelevät ihmiset eivät ehdi varautua, ihannetapauksessa eivät edes huomaa kuvaajaa. Helpoimmin tämä onnistuu isossa kaupungissa, jossa on aina paljon kulkijoita ja nähtävyyksiä tähtäileviä turisteja. Taskutieturin kamera on hyvä: sen kanssa voi muina miehinä ensin asetella rakennuksen tähtäimeen ja sitten, kun ihmisiä kävelee ohi, rätkiä menemään. Usein jokin ruutu onnistuu melko hyvin.
Budapester Straße: Upper West
Kurfürstendamm ja Joachimsthaler Straße: Zoofenster ja Upper West
Kurfürstendamm ja Joachimsthaler Straße: Kranzler-kulma
Kurfürstendamm ja Joachimsthaler Straße: Swissôtel ja Sofitel
Kurfürstendamm: Europa-Center
Breitscheidplatz: Europa-Center
Kurfürstendamm
Kuvissa esiintyvät modernit rakennukset suunnittelijoineen:
Upper West (2016), Christoph Langhof, KSP Jürgen Engel Architekten
Zoofenster (2011), Christoph Mäckler
Sofitel (2005), Jan Kleihues
Swissôtel (2001), gmp von Gerkan, Marg & Partner
Neues Kranzler-Eck (2000), Helmut Jahn
Europa-Center (1965), Helmut Hentrich, Hubert Petschnigg
Berliinin muurin rajanylityspaikat aukesivat myöhään illalla 9.11.1989. Muuri alkoi kirjaimellisesti murtua seuraavina päivinä ja viikkoina, kun uusia tilapäisiä ylityspaikkoja avattiin luonteviin liikennekohtiin, esimerkiksi Brandenburgin portille ja Potsdaminaukiolle. Vuoden 1990 loppuun mennessä muuri oli hävitetty lähes kokonaan – niin tyystin, että osa nykyään muistomerkkeinä seisovista muurinpätkistä on rekonstruktioita.
Muuri oli oikeastaan kaksoismuuri. Länsi-Berliinin rajalla oli uloin muuri ja syvemmällä Itä-Berliinin puolella takamuuri. Väliin jäi autioksi raivattu, estein ja ilmaisimin varustettu, jatkuvasti valaistu ja vartioitu kuolemanvyöhyke. Vyöhykkeen leveys vaihteli: se saattoi olla paikoin jopa satoja metrejä, mutta joskus vain muutamia metrejä. Vähitellen DDR purki kaikki rakennukset muurivyöhykkeeltä.
Muuri katkaisi luontevat liikkumisreitit. Yhtäkkiä keskeisistä kaupunginosista tuli umpiperiä, laitakaupunkia. Läpikulkuliikenteen puuttuessa läntisen kaupunginpuolikkaan reunasta tuli ehkä peräti rauhallinen asuinpaikka. Saattoihan siinä olla ikävätkin puolensa: jatkuvasti palavat valonheittimet paistoivat ehkä jossain harmillisesti makuuhuoneeseen ja välillä muurin takaa kuuluvat laukaukset ja koirien haukunta katkaisivat yöunet.
Yhdistymisen ja muurin purkamisen jälkeen kuolonvyöhyke jäi hetkeksi joutomaaksi. Kaupungin keskeisimmät paikat rakennettiin toki ripeästi, mutta sivummalla onnistui heinittyminen, pusikoituminen ja kiehtova väliaikaisuus ja epämääräisyys valtaamaan alueita muutamiksi vuosiksi.
Tässä taannoin kävelin muinaisen muurin reittiä joelta joelle, ValtiopäivätaloltaSchillinginsillalle. Keskusta-alueella kuljin enimmäkseen upouusien tai peruskorjattujen rakennusten keskellä, mutta idempänä Kreuzbergin suunnalla odotin näkeväni kadun oikealla puolella sekalaista rakennuskantaa 1900-luvun alusta 1970-luvulle ja vasemmalla puolella, entisellä muurivyöhykkeellä, upouusia 2000- ja 2010-luvun taloja.
Sitten yllättäen Tallikirjurinkadulla tapahtui aikadilataatio, ja löysin läntisen Berliinin kantakaupungin viimeisen joutomaan! Unohdus leijaili syysilmassa. Alkuperäisen kadun asfaltti hädin tuskin pilkisti vesakon ja heinikon alta. Pieniä polkuja risteili vaahterain, lehmusten ja koivujen välissä. Siellä täällä oli unohtunutta roinaa. Pulloröykkiö ilmaisi paikan olevan suotuisa raikkaassa ulkoilmassa harjoitettavaan etanolin viihdekäyttöön. Rotta vilahti juurakossa.
Rottain hyvinvoinnin syy selvisi tuota pikaa: vastaan tuli muori, joka valutti kulkiessaan polun varteen siemeniä isosta muovipussista. Jokaisella kulmakunnalla taitaa asustaa mummi, joka uskottelee itselleen auttavansa taivaan lintusia selviämään kylmästä vuodenajasta, mutta ruokkiikin oikeastaan ihan toisenlaisia eläimiä.
Jätin joutomaan taakseni, ja seuraavan kadunkulman takana Sebastianinkadulla minulle esitettiin, miltä se näyttäisi parin vuoden päästä.
Tämä oli tuleva: puut on kaadettu, maa avattu, alue aidattu. Paikalle rakennetaan uusia asuintaloja maksukykyisille. Talojen on määrä olla valmiit vuoden 2019 loppuun mennessä.
Kreuzbergin puoleiset talot ovat menettäneet suojaavan lehtiverhonsa.
Vanha katu on kuorittu esiin.
Muurivyöhykkeeltä purettujen talojen jäänteitä
Liittyvätkö nämä maasta kaivetut betonimöhkäleet muuriin?
Muurin lounaispuoli eli vanhojen kerrostalojen alue on Kreuzbergia ja koillispuoli, tähänastinen joutomaa, Mitteä eli keskustaa. Joutomaan omistanut liittovaltio myi tontin 29 miljoonalla isoimman tarjouksen tehneelle yksityiselle firmalle. Se tarkoittaa kalliita asuntoja. Osavaltion omistamalla rakennuttajalla ei ollut tarjouskilpailussa mahdollisuuksia, mutta se saa osan asunnoista välitettäväkseen vuokra-asunnoiksi. Lehtijuttu helmikuulta 2016 täällä.
Asuntomyyjän mainos on täällä ja pihasuunnitelman tehneen maisema-arkkitehtitoimiston piirustukset täällä.
Seudun asukasyhdistyksen sivulla on koko alueen pohjapiirros ja kuvia muurin murtumisen 25-vuotisjuhlista (9.11.2014) tältä paikalta.
Flickrissä on kuvia joutomaasta ja läheisestä puistosta. Puiden kaadosta on kuvia Twitterissä.
Gitte Lauströer (1943–2016) asui Berliinissä 70-luvun puolivälistä lähtien ja toimi Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtajana viime vuosiin asti. Tätä kirjoittaessani huomasin, että hän kuoli äskettäin, ennen kuin ehdin tutustua hänen teksteihinsä.
Tästäkin kirjasta (kirjoitettu 1982) jää päällimmäisenä mieleen harmaa ja sekasortoinen maailmanlopun tunnelma, mutta arkiset ja jokseenkin normaalit asiat ovat myös läsnä.
Länsi-Berliinin kummallinen erikoisasema tulee hyvin selväksi. Kaupunginpuolikasta pitävät suurin kustannuksin yllä Liittotasavallasta tulevat huoltosuonet. Elämistä leimaa epävarmuus ja väliaikaisuus, siirtolaisten asuttama Kreuzberg rähjääntyy, Euroopan ulkopuolelta tulevien kohtaama vieroksunta tuntuu pahaenteisen tutulta.
Länsiberliiniläiset itsekin haluavat säännöllisesti paeta kaupungistaan, mutta eivät kuitenkaan osaa asua missään muualla. Berliiniläiseksi tullaan, ei synnytä. Syntyperäisiä voi olla jopa vaikea löytää.
Jos on DDR:n rajavartijoiden käytös sadistisen nöyryyttävää, eivät lännen maahanmuuttovirkailijatkaan juuri ystävällisemmiltä vaikuta. Virallisen systeemin epäkohtelias kalseus hämmästyttää nykylukijaa.
Monet haluavat paeta idästä länteen, mutta kaikki eivät välttämättä sopeudu läntiseen elämäntapaan. Idässä kasvaneet ovat luonteeltaan erilaisia, heille läntinen puheliaisuus on teennäisyyttä, elämä muutoinkin liian räikeää. DDR:stä karkotettu kirjailija ei halua tavata haastattelijoita eikä kommentoida systeemien eroja, vaan hakeutuu mieluummin konkreettiseen yhteiskunnalliseen työhön auttamaan tavallisia ihmisiä. Joidenkin loikkareiden muutos on taas liioiteltu, heistä tulee 120-prosenttisia länsimaalaisia, joille aineellinen menestys on kaikki kaikessa.
Kirja loppuu toiveikkaisiin tunnelmiin. Otetaan vastaan vuotta 1982. Länsiberliiniläiset kokoontuvat Teufelsbergin mäelle ampumaan raketteja ja nauttimaan samppanjaa. Läntinen puoli erottuu valoisana idästä, jossa yksityinen ilotulittaminen on kiellettyä (hyvä!). Lopuksi juhlitaan aamuun asti ystävien kesken tutun originellin kirjailija-kapakoitsijan paikassa.
Poden nostalgiaa 1970- ja 80-luvun Länsi-Berliiniä kohtaan. Eristetyssä kaupungissa on aina harmaa ja sateinen lokakuu. Rakennukset rappeutuvat, taloja vallataan, alakulttuurit kukoistavat. Radikaaleimmista on tullut terroristeja. Baarit ovat aina auki, elämä tapahtuu yöllä. Huimausaineita kuluu, äärimmäinen seksuaalinen vapaus vallitsee. Muurin takana on tyly työläisten ja talonpoikien valtio, jossa on vähintään yhtä harmaata mutta mainosvalojen puutteessa öisin vielä pimeämpää.
Olen sen ikäinen, että periaatteessa olisin päässyt tuosta osalliseksi, jos olisin koulusta päästyäni lähtenyt Berliiniin. Mutta mitä minä siellä olisin tehnyt? Opiskellut, työskennellyt? Vallannut taloja, soittanut teollisuusmusiikkia, kirjoittanut eksistentialistisia novelleja tai vihervasemmistolaisia pamfletteja?
Ei minusta sellaiseen olisi ollut. Nostalgia on huono isäntä, lieneekö kummoinen renkikään.
Walter de Campin kertoja oleskelee 1980-luvun Länsi-Berliinissä, elää öisin, käy baarissa. Hän pohtii yksilöllisyyttä, ihmissuhteita, seksiä, kulttuuria, taidetta. Sitaatteja on paljon ja ne ovat niin pitkiä, että välillä joutuu selaamaan taaksepäin ja tarkastamaan, kuka puhuu. Kirja on kuitenkin ohut, yhdessä illassa luettava.
Vuosi sitten työmaaruokalassa kollega kyseli, mitä kirjoja olin lukenut kesällä. Minulla oli vaikeuksia luetella niitä, vaikka olin lukenut useita vain parin viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Yhden muistin, mutta se tuntui liian viihteelliseltä tullakseen mainituksi ensimmäisenä. Niinpä pinnistelin tovin ja sain kuin sainkin palautetuksi aktiiviseen mieleeni pari kirjaa, jotka kehtaisin mainita ennen sitä viihteellistä.
Tämä muistamattomuus on omituista. Kirjat kyllä uppoavat jonnekin ja tulevat itsestään mieleen sopivassa asiayhteydessä, mutta eivät mitenkään kysyttäessä. Niin kai se on kuten sanotaan: ei kukko laula käskien eikä Ismo ilman rahaa.
Elokuvien kanssa oli aikoinaan vähän sama juttu. Kun tulin Helsinkiin, katsoin usein kolme elokuvaa illassa, ja joskus oli viimeisen filmin jälkeen melkein mahdotonta muistaa, mikä oli ollut illan ensimmäinen.
Olen ajoittain yrittänyt pitää kirjoista muistilistaa. Löysinkin juuri yhden, mutta sen merkinnät näkyvät päättyneen kaksi vuotta sitten.
Mutta jos kirjoittaisin jotain kaikkien nähtäville? Joutuisin siten vastuuseen lukemisistani, ja luettua olisi pakko hieman prosessoida, jotta siitä pystyisi sanomaan jotakin. Siten se olisi epäilemättä helpompi myös palauttaa mieleen. Ajattelin ensin Twitteriä: olisi sinänsä hyvää harjoitusta yrittää puristaa sanottava sataan merkkiin (kun kirjan tiedot vievät jo kolmanneksen tilasta). Mutta tiivistyksestä tulee helposti yksipuolinen kärjistys.
Kirjoitan siis tänne, ja lähinnä itseäni varten. En yritä esitellä teoksia kattavasti enkä varsinkaan arvostella. Jos erityistä kehuttavaa tai moitittavaa on, sen toki sanon. Mutta nämä ovat huomioita ja vaikutelmia, pohdintojakin jos niitä on tullakseen.
Ja joka tapauksessa lyhyempiä kuin tämä johdanto.
Berliini. Kirjailijan kaupunki on sitaattivalikoima suomalaisten kirjoittajien Berliini-aiheisia tekstejä. Kirjan luvut on järjestetty alkupuolella historiallisesti ja loppupuolella aiheenmukaisesti. Kukin luku etenee aikajärjestyksessä, ja lainausten pituus vaihtelee yhdestä kappaleesta puoleentoista sivuun.
Tekstit ulottuvat 1840-luvulta (Snellman) vuosisadan vaihteen (Leino), 20-luvun tulenkantajien ja 30-luvun natsien ihailijoiden kautta sotaan, viisikymmenluvun ankeuteen (Donner), 70- ja 80-lukujen harmaaseen itään ja dekadenttiin länteen ja vihdoin yhdistymiseen ja yhteenkasvamiseen. Uusimmat otteet ovat 2000-luvun ensi vuosilta.
Kirja toimii suomalaisen Berliini-kirjallisuuden aloitusteoksena. Kirjallisuusluettelo on hyvin laadittu, joten kiinnostavan otteen löydettyään lukija pääsee äkkiä kokonaisen teoksen jäljille.
Teknoklubin tulee tietenkin sijaita voimalaitoksessa
Musiikinhistoria väittää, että teknon pääkaupunkeja ovat Berliini ja Detroit. Berliiniin oli helpompi lähteä neljäksi syyslomapäiväksi. Päätin hankkiutua kaupunkiin vailla ennakkosuunnitelmia ja katsoa paikan päällä, mitä tapahtuu.
Isot massajytinäpaikat, joista nykyään kuuluisin on kai Berghain, ja joissa meno alkaa keskiyöllä ja kestää aamuun, toimivat lähinnä viikonloppuisin. Sellainen olisi ihan uteliaisuuttaan hyvä käydä kokemassa, mutta yön läpeensä heilumista korvat tukkivassa jytkeessä en oikein jaksa. Ei silti, että yksin yössä seikkaileminen huolestuttaisi: Berliini on turvallinen ja inhimillisen kokoinen kaupunki. Taksimatka olisi joka tapauksessa lyhyempi ja halvempi kuin Helsingissä, ja kävellenkin pääsisi hotelliin tunnissa tiukan paikan tullen. Mutta kuunneltava ja ihmisten aikoihin esitettävä musiikki olisi mieluisempi valinta.
Ja jopas: Tresor-klubilla näytti olevan keskiviikkona kello 21 kolmen esiintyjän konsertti, muiden muassa Robert Henke. Voisiko paremmin sattua.
Alkuperäinen Tresor toimi Leipziger Straßella entisen idän puolella vuosina 1991–2005. Paikalla on nyt valtava rakennustyömaa. Klubi oli eurooppalaisen teknon sykkivä sydän, ja siihen suhtautuvat nostalgisesti monet sellaisetkin, jotka eivät tulleet edes käyneeksi Berliinissä 1990-luvulla. Vuodesta 2007 Tresor on toiminut Köpenicker Straßella voimalaitoksen käytöstä poistetussa osassa.
Kun en oikein tiennyt aloitusaikakäytännöistä ja paikkojen suosiosta, hankkiuduin ovelle puoli yhdeksäksi. Samoin teki jokunen muu, mutta ovet olivat kiinni eikä minkäänlaista ryntäystä näyttänyt olevan tulossa. Ehdin siis käydä kulman kioskilla kiskaisemassa currywurstit ja palata rauhassa yhdeksäksi.
Ovien auetessa paikalla oli väkeä saman verran kuin elektronisen musiikin konserteissa Helsingissä, muutama kymmen. Sympaattista, että isollakin paikkakunnalla erikoisalojen yleisöt ovat inhimillisen pieniä porukoita.
Tresorissa on saleja useammassa kerroksessa. Kuuntelukonsertti oli Globus-salissa, pienehkössä tilassa jossa ihmiset istuvat tyynyillä ja nojatuoleissa. Sitten on toinen pienempi klubitila ja vihdoin itse Tresor-halli, jossa jytisee keskiyöstä eteenpäin.
Globus-saliin kävellessäni Henke oli tarkistamassa laitteistoaan huoneen keskellä seisovan pöydän ääressä. Istuuduin kolmen metrin päähän mukavaan pallotuoliin odottelemaan esityksiä.
Ensimmäisenä esiintyivät Adam X & Dasha Rush. Musiikki oli pehmeää ambientia, mollitonaliteetissa kellumista vailla minkäänlaista biittiä. Oikein miellyttävää myös äänenvoimakkuudeltaan. He soittivat Tresorissa keskiyön jälkeen vähän rankempaa materiaalia, täältä voi kuunnella jos jaksaa.
Elektronisessa musiikissa populaarin ja akateemisen tai taidemusiikin raja on häilyvä. Olen viime aikoina oppinut tuntemaan Robert Henken vakavasti otettavaksi tekijäksi tällä moniulotteisella alueella. Hän esiintyy sekä Monolake-projektina että omalla nimellään, ohjelmoi (hän on Ablettoman perustajia ja Live-ohjelman tärkeimpiä kehittäjiä) ja opettaa äänisuunnittelua yliopistotasolla.
Aloitusesiintyjän viimeisten äänten kaikuessa Henke pyrähti pöytänsä ääreen punaviinilasi kädessään ja avasi koneensa hanat. Henken osuus oli lähes puolentoista tunnin mittainen yhtenäinen esitys, jonka aikana hän ohjasi konettaan kahdella liukusäätimin ja potikoin varustetulla kontrollerilla.
Äänimaailman perustan muodosti ja esityksen eri vaiheet yhteen sitoi eräänlainen rikas kohiseva jylinä, kuin etäältä kuunneltu teollisuuslaitos. Musiikki oli enimmän osan aikaa sävelkorkeudetonta, mutta kohinasta saattoi korva muodostaa illusorisia harmonioita. Perusjylystä kohosi erilaisia säikeitä, jotka kukin vuorollaan nousivat esiin, kehittyivät, soivat aikansa ja häipyivät pois tai muuttuivat toisiksi.
Äänten alkulähteitä ei yleensä pystynyt tunnistamaan, ne saattoivat olla konkreettisia tai synteettisiä, mutta usein äänet vaikuttivat vahvasti granuloiduilta eli raesynteesin keinoin käsitellyiltä. Eräässä vaiheessa esimerkiksi tuli selvästikin ihmisääniä, joiden jatkuvuus rikottiin ja satunnaistettiin granulaarisesti silppuamalla ja jotka sitten vähitellen yhä kapeammalla kaistanpäästösuodatuksella muutettiin resonoiviksi ujelluksiksi ja vihellyksiksi.
Yhdessä vaiheessa koko äänimassa oli matalaa kuulo- ja tuntoaistin rajoilla liikkuvaa jyminää, mutta koskaan äänenvoimakkuus ei ollut liiallinen. Loppupuolella käytiin myös sävelkorkeuksien maailmassa, operoitiin tuokio matalan urkupisteen päällä.
En tiedä millä tekniikalla Henke esityksensä teki, mutta voisin arvella hänen käynnistäneen ääniä Livellä ja käsitelleen niitä ohjelmoimallaan Granulator-instrumentilla, jonka parametreja hän ehkä manipuloi kontrollereillaan.
Konserttiosuuden viimeinen esiintyjä Biosphere (Geir Jenssen) oli ennakkotietojen perusteella mitä kiinnostavin. Hän on kotoisin Tromssasta (Tromssa–Berliini-akseli, tästä on puhuttu ennenkin!) ja käyttää musiikissaan vuorilla tekemiään kenttä-äänityksiä. Tämä esitys ei kuitenkaan ollut järin nautittava: suurimman osan aikaa musiikissa oli monotoninen biitti, ja bassorummun funktiota toimittava matala iskuääni oli päätähalkovan voimakas. Kaikki ambient-nyanssit hukkuivat hakkuuseen. Nyt levyltä kuunnellessani vaikutelma on aivan toinen, miellyttävä.
Itse Tresor-salia en edes nähnyt, se oli alkuillan konsertin aikana vielä kiinni. Käytävillä alkoi liikkua halventuneen pääsymaksun houkuttelemia meluisia poikaporukoita, ja lähdinkin puoliltaöin mainiota U-bahn-verkostoa hyödyntäen yöpymään. Zurückbleiben, bitte!
