Avainsana: yleisradio

  • Auttaako taustamusiikki?

    Lainaus kasvatustieteen professori Minna Huotilaisen esityksestä Aivot taidekasvatuksessa:

    • Taustamusiikki ennen oppimista
      • Lähes jokainen oppija hyötyy
      • Yhdessä kuunneltu musiikki lisää yhteisöllisyyttä
      • Yksin (kuulokkeilla) kuunneltu musiikki mahdollistaa keskittymisen
    • Taustamusiikki tehtävän tekemisen tai oppimisen aikana
      • Noin puolet oppijoista hyötyy
      • Oppijat, joilla musiikin tai tanssin harrastuneisuutta, eivät useinkaan hyödy
      • Oppijat, joilla on tarkkaavaisuuden säätelyn pulmia, hyötyvät useammin
      • Hyötyyn vaikuttaa äänenvoimakkuus, tempo, genre ja tuttuus

    Musiikkia harrastavalle ei ole olemassa taustamusiikkia, on vain musiikkia.

    Kun itse kuuntelen puheohjelmaa ja puheen ”taustalle” nostetaan musiikkia tai musiikinomaista ääntä, keskittymiseni siirtyy siihen. Jos totean musiikin olevan muuttumatonta mattomaista pulputusta, huomioni palaa pian puheeseen. Jos musiikissa on vaihtelua, toisiaan seuraavia erilaisia tapahtumia, se voi kaapata huomioni kokonaan.

    Kummassakin tapauksessa puheesta jää virkkeen verran tai enemmänkin havaitsematta. Jos tarkkaavaisuus palaa puheeseen nopeasti, jonkin verran voi pystyä rekonstruoimaan jatkon perusteella. Joka tapauksessa puheen vastaanotto on häiriintynyt.

    Yleisradion puheohjelmista jotkin arvaa erityisesti nuorisolle suunnatuiksi siitä, että niissä käytetään taustamusiikkia, tehosteita ja käsikirjoitettua puhekieltä. Hyvä esimerkki on Uutispodcast. Hyvänä aikomuksena on saada nuoret kiinnostumaan maailmasta ja seuraamaan ajankohtaisia tapahtumia. Mainittujen keinojen lisäksi ohjelmassa käytetään lyhyitä äänisitaatteja ja nopeita leikkauksia.

    Ehkä Ylessä tiedetään Huotilaisen kertomat asiat. Ehkä halutaan saada kuulijoiksi niitä, joilla on tarkkaavaisuuden säätelyn pulmia. Hyväksyn kernaasti tämän tavoitteen. Jos jotakuta musiikin käyttö häiritsee, hän löytää vastaavan informaation varmasti halutessaan muualta, ehkä jopa lukemalla.

    Pitää vain muistaa, ettei yksi keino sovi joka paikkaan eikä kaikille.

    (Tämä ei toki ollut Huotilaisen esityksen pääasia, se oli musiikin moninaiset hyödyt oppimiselle. Sovelsinpa vain yhtä kohtaa melko vakituiseen mietintöjeni aiheeseen.)

  • Ylen kurjistajat

    Kirjoitin tämän tekstin alun perin huhtikuussa 2024 ja tarjosin sitä mielipidekirjoitukseksi erääseen aikakauslehteen. Laitan tekstin tähän jokseenkin sellaisenaan, vaikka uusiakin puheenvuoroja on kevään mittaan tullut.

    Yle on vastannut tietosuojavaltuutetun selvityspyyntöön, joka koski Areenan kirjautumiskäytäntöjä. Vastauksessa Björkesten ei edelleenkään pysty perustelemaan kirjautumisen pakollisuutta. Jussi Tuulensuu kirjoitti 28.5. Iltalehteen pitkän ja erittäin kriittisen jutun.

    Masentavaa tässä keskustelussa on se, että Yle näyttää väistelyllään antavan aseet niiden käsiin, jotka haluavat kurjistaa Yleä aivan muista kuin rahasyistä: estääkseen kriittistä ja tutkivaa journalismia ja heikentääkseen Ylen kulttuuri- ja sivistystyötä. Kirjoituksen lopussa epäilemäni salajuoni vaikuttaa edelleen hyvin mahdolliselta.

    Kansallisaarre myyntikuntoon

    Yleisradio rajoittaa ja hankaloittaa verkkopalvelunsa Areenan käyttöä tavoilla, jotka näyttävät julkisen palvelun kannalta käsittämättömiltä. Sen sijaan, että palvelua kehitettäisiin mahdollisimman avoimeksi ja saavutettavaksi, sitä eristetään vapaasta internetistä kirjautumismuurien taakse. Vähittäisten askelien ja hivuttamisen päämäärä alkaa nyt näyttää pelottavan selvältä: tavoitteena on tehdä Areenasta suoratoistopalvelu muiden joukossa, oma firmansa, joka voidaan eriyttää Yleisradiosta ja tarpeen tullen vaikka myydä.

    Viime aikojen heikennyksiä ovat ohjelmasyötteiden häivyttäminen ja sovellusten kirjautumispakko.

    Yle on kiitettävästi tarjonnut ääniohjelmiaan podcasteina, avoimeen RSS-tekniikkaan perustuvina syötteinä: tilaat ohjelman, jota haluat seurata, ja uusi jakso ilmestyy itsestään kuunneltavaksi millä tahansa standardia noudattavalla sovelluksella.

    Tästä ollaan nyt tekemässä loppu. Ensin Yle veti syötteensä pois yleisesti käytetyistä podcast-hakemistoista, joiden kautta kuuntelijat etsivät ohjelmia.

    Sitten Yle alkoi määritellä sanojen merkityksiä uudelleen ja antoi Areenan audiopuolelle nimeksi ”Podcastit” – vaikka ääniohjelmat ovat tarjolla suoratoistona! Syötteisiin johtavat linkit ohjelmien verkkosivuilla olivat vielä äskettäin näkyvissä, mutta nyt nekin on poistettu ja syötteiden tilaaminen on tehty vaikeammaksi. Vanhat syötteet toistaiseksi toimivat, mutta kuinka kauan?

    Puheohjelmien juontajat komennettiin lukemaan fraasi: ”Jos pidit tästä ohjelmasta, merkitse se Areenassa suosikiksesi. Tilaa myös ilmoitukset, niin saat aina tiedon, kun uusi jakso ilmestyy.” Absurdia, kun ohjelman on voinut tähänkin asti tilata – vieläpä helpommin, ilman kirjautumista ja vapaavalintaisella sovelluksella.

    Kuluneen talven aikana Ylen mobiili- ja televisiosovellusten käyttö ilman Yle-tunnuksella kirjautumista on estetty.

    Yleisradiosta on ilmoitettu tavoitteeksi, että Areenaa käytetään ensi sijassa kirjautuneena. Tästä voidaankin ennustaa seuraavat askelet. Ehkä jo tänä vuonna kirjautumispakko tulee myös Areenan selainkäyttäjille. Seuraavana vuonna vaaditaan vahvaa tunnistautumista, jolloin Yle saa jokaisen käyttäjän henkilötiedot.

    Ylen strategia- ja asiakkuusjohtaja Marit af Björkesten on eri yhteyksissä puolustellut muutoksia, mutta hänen perusteensa eivät ole uskottavia. Sisältöjen löydettävyys paranee avaamisella, ei sulkemisella. On parannettava hakuominaisuuksia ja sisällön systematiikkaa ja tehtävä verkkopalvelusta looginen ja helposti suunnistettava. Jos joku haluaa vapaaehtoisesti luovuttaa käyttötietonsa algoritmin pyöritettäviksi, siitä vaan. Mutta miksi sen pitäisi olla pakollista?

    Matti Wiberg kysyi joulukuussa Verkkouutisissa aiheellisesti: Yle vaatii pakollista tunnusta, onko kyse enää julkisesta palvelusta? Björkesten ei vastauksessaan pysty perustelemaan, miksi tunnuksen käytön pitäisi olla pakollista kaikille.

    Paha aavistukseni onkin, ettei muutosten todellinen syy ole palvelun parantaminen vaan Ylen kurjistajien vaatimusten toteuttaminen. Areena erotetaan Ylen julkisesta palvelusta. Yleisradiolain 7. ja 8. pykälässä eriyttäminen on jo otettu huomioon.

    Kun Areenan rekisteröityneiksi käyttäjiksi on ensin houkuteltu ja sitten patistettu pari, kolme miljoonaa ihmistä ja saatu näiden yksilöidyt käyttöhistoriat, on koossa paketti, jota kelpaa tarjota sijoittajille. Sopivassa poliittisessa tilanteessa Areena myydään ja julkisen palvelun Yleisradio palaa juurilleen pelkäksi radio- ja televisiolähetysten tuottajaksi.

    Ehkä jo satavuotisjuhlissa 2026?

  • Ylen hiekkaa jalostettakoon

    Kapinoin periaatteessa sitä vastaan, että erilaisia tietoverkon palveluja piilotetaan tarpeettomasti käyttäjätunnusten taakse. Tunnuksia on maailmassa nyt jo liikaa, puolet pitäisi heti saada pois. Käyttäjän yksityisyyden suojaamisen ja palvelun personoimisen mahdollistavat tunnukset toki hyväksyn.

    Kun pitkän kiukuttelun jälkeen suostuin tekemään itselleni Yle-tunnuksen ja kirjautumaan sillä Areenaan, minulla on nyt luonnollisesti enemmän otsaa vaatia myönnytykselleni vastinetta. En onnistunut löytämään Areenan ohjesivuilta semmoista koottua esitystä, jossa olisi kuuntelijoiden toivomuksia listattuna ja varustettuna kehittäjien kommenteilla. Kirjoitan siis omani sekä palautelomakkeeseen että tähän julkisesti reposteltaviksi.

    Yleisesti ottaen haluaisin käyttää Areenaa kuin podcast-kuuntelinta. Käyttöliittymässä – sekä vepissä että taskutieturiohjelmassa – pitäisi olla seuraavat ominaisuudet:

    • Ohjelmasarjan jaksojen listaus valittavissa uusimmasta vanhimpaan tai vanhimmasta uusimpaan. Katkeamaton toisto molempiin suuntiin (välttämätön lyhyissä ohjelmissa).
    • Katkeamattomassa kuuntelussa hyppy osittain toistetun jakson keskeytyskohtaan ja kokonaan toistetun jakson yli.
    • Suosikeiksi merkittyjen ohjelmien jaksojen listaus ja toisto kiireellisyysjärjestyksessä (siinä järjestyksessä kuin ne ovat poistumassa Areenasta).
    • Eri ohjelmasarjoja sisältävät omat soittolistat, joissa edellä mainitut ominaisuudet.
    • Haku kaikista osastoista nimen, osittaisen nimen ja asiasanan perusteella.
    • Televisio-ohjelmien toisto selaimessa niin, että täyskuva ja äänenvoimakkuus säilyvät jaksosta toiseen siirryttäessä.
    • Ilmoitukset myös veppiin.
    • Kirjautumisen jälkeen henkilökohtainen näkymä, josta kaikki mainitut listaukset saa helposti näkyviin.

    Ja niin edelleen. Kirjoitan lisää sitä mukaa kun keksin.

    Ohjelmatarjonnaltaanhan Yleisradio on loistava. En ole kaivannut kaupallisia palveluita, päinvastoin tuskittelen, kuinka paljon aarteita on ajanpuutteen takia pakko päästää menemään ohi.

  • Pääseekö äänesi näkyviin?

    Radion Julkinen sana -ohjelman otsikkona oli ”Sananvapauden myytit ja ideologiat”. Viestintätutkija Kari Karppinen muun muassa selvitti, miten erilaiset yhteiskunnan äänet pääsevät julkisuudessa näkyviin. Arkijärjellä luulisi, että hankalasti, sillä yleensähän äänet kuuluvat.

    Mutta minäpä tiedän. Ääntä on visualisoitu huviksi ja hyödyksi iät ja ajat, ja tietokoneella voidaan nykyään piirtää hienoja kuvia, jotka havainnollistavat äänen voimakkuutta ja taajuussisältöä. Yllä on voimakkuuden kuvaaja ja sonogrammi viestintätutkijan sanoista ”miten julkisuudes pääsee erilaiset äänet näkyviin ja”.

  • Elektronisen musiikin historia

    Radiossa alkoi viikko sitten elektronisen musiikin historia Avaruusromun jäljillä. Suosittelen sitä jyrkästi kaikille. Jukka Mikkola on koonnut kolmeentoista tunnin pituiseen ohjelmaan elektronisen musiikin merkittäviä teoksia viisikymmenluvun alusta tähän päivään.

    Ensimmäinen jakso on jälkikuunneltavissa vielä tämän illan (12.6.), sillä tänään tulee radiosta toinen osa.

    Ensimmäisessä jaksossa soivat itsestäänselvät viisikymmenluvun perusteokset. Lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota Raymond Scottiin, joka keksi nykyisin turhan suositun silmukka- eli luuppipohjaisen sävellystavan jo 1950-luvun puolivälissä. Toki nauhalenkkien käyttö on aina ollut tärkeä nauhamusiikin tekniikka, mutta Scott käytti toisteisten kuvioiden toteuttamiseen itse rakentamiaan soittokoneita.

    Jos (tahtoo sanoa kun) käytettävissä on kunnon äänentoisto, kannattaa kuunnella, miten hiillos paitsi risahtelee, myös jysähtelee erittäin matalilla taajuuksilla Xenakisin kappaleessa Concret PH.

    Toisessa jaksossa tullaan kuusikymmenluvulle ja tietokonemusiikin alkuun. Ensimmäisenä kappaleena on luvassa tietokonemusiikin perustajan, hiljattain edesmenneen Max Mathewsin Bicycle Built for Two, tunnettu myös eräästä kuuluisasta elokuvakohtauksesta.

    Kappaleet soivat yhteen menoon ilman kuulutuksia. Mikkola on tosin mennyt mielestäni hieman liian pitkälle, sillä kappaleet käytännössä häivytetään ristiin ja levykestoista puuttuu järjestään pari kolme sekuntia. Kaiken kukkuraksi ensimmäisessä jaksossa Ussachevskyn ja Ligetin kappaleet soivat pitkän aikaa päällekkäin! Tällaisesta remiksauksesta pitäisi kyllä kertoa kuulijalle.

    Ligetin Artikulationista on muuten tehty kuuntelupartituuri.

    On onni, että Avaruusromu tulee nykyään yleisohjelmasta. Sen lähetys nimittäin on kuunneltavissa neteitse hyvälaatuisena äänenä. Muiden kanavien suorat lähetykset ja Areenan tallenteet ovat vain 128-kilobittistä mp-kolmosta. Näin ollen ohjelma kannattaa kuunnella silloin kun se tulee, ihan vanhan ajan tyyliin istumalla vastaanottimen ääreen ja rauhoittumalla kuuntelemaan.

    Toinen ohjelma, jonka kuulumisesta yleisohjelman puolelta meidän on syytä olla kiitollisia, on Osmo Tapio Räihälän progeohjelma Karmiininpunaisen kuninkaan hovi. Senkin uusin jakso on aina viikon verran Areenassa, mutta parhaasta äänestä (suoran lähetyksen ohella) saa nauttia, kun katsoo kappaleet luettelosta ja käy hakemassa levyt kirjastosta.

    Kun suositeltavista musiikkiohjelmista puhutaan, täytyy mainita vielä uusi sarja Hitin kaava. Se tosin tulee rinnakkaisohjelman puolelta, ja ainakaan ensimmäisessä osassa kappaletta ei soitettu kokonaan. Kannattaa siis kuunnella puheena oleva kappale etukäteen levyltä tai vaikka Spotifysta.

    Tosiaan, radiotahan voi kuunnella myös ihan perinteisen analogisesti ULA-vastaanottimella.

  • Videotaidetta radiossa

    Radio tarjoaa nettikuuntelijan riemuksi silloin tällöin taideyllätyksiä. Tällä kertaa oli vuorossa tiedeohjelma Kvanthopp. Se on tavallisesti puolen tunnin puheohjelma, mutta nyt tuli podcastiin neljän minuutin video. Sen ääniraita oli ote viimekertaisesta Otaniemen ydinreaktoria käsitelleestä jutusta, ja video-osuus oli kokeellinen: se kaappasi työpöydän taustakuvan ja lomitti sen jännittävällä tavalla iTunesin ikkunan sisällön kanssa.

    Lisää videotaidetta radioon!

  • Podcastien dynamiikkaa

    Veivasin yhden jakson kaikista tilauksessa olevista podcasteistani TT Dynamic range meterin läpi. Se mittaa äänitiedoston keskimääräisen äänekkyyden (RMS) ja huipputason ja antaa äänitteelle DR-arvon, joka ilmoittaa sen mikrodynaamisen skaalan desibeleinä. Tallensin mittaustulokset taulukoksi Google-dokumenttiin.

    Mittari on kehitetty välineeksi musiikin äänekkyyssodan vastaiseen taisteluun. Jos mittaamani tiedostot olisivat olleet musiikkikappaleita, niiden DR-arvot olisivat oikein hyviä. Puheohjelmien kannalta tilanne on kuitenkin hieman toinen, sillä puheen pitää ennen kaikkea olla ymmärrettävää. Ja pääasia tässä tapauksessa on, niin kuin eilen totesin, että ohjelmien väliset voimakkuuserot ovat tolkuttomia.

    Äänekkäimmän ja hiljaisimman ohjelman ero on huikeat 18 desibeliä. Peräti yhdeksän ohjelmaa neljästäkymmenestä ylittää digitaalisen nollatason eli suomeksi sanottuna menee ruvelle. Toisaalta ohjelmista hyvinkin puolet sijoittuu 3–4 desibelin sisään tuonne –20 dB:n hujakoille, joten siirtymät näiden ohjelmien välillä eivät kuulijaa pahemmin hätkäytä.

    Tänne on kerätty kiinnostava tietokanta DR-mittarilla mitatuista levyistä.

  • Parempaa äänitarkkailua radioon

    Kuuntelen aika paljon radiota – yleensä aina kun puuhailen jotakin käytännöllistä, siis sellaista, joka ei ole työntekoa, keskittynyttä musiikinkuuntelua, lukemista, kirjoittamista tai jookaamista. Yleensä kuuntelen Yleisohjelmaa, vai mikä Yle radio 1 se nykyään lienee. Mutta kanavaan ei yleensä tule kiinnitetyksi huomiota, sillä en kuuntele ohjelmia radiovastaanottimen kautta, vaan neteitse podcastina ja joskus areenasta. Minulla on kyllä hyllyssä vanha romanialaistyyppinen vastaanotin, jonka kanavanvalitsin on juotettu virallisen kanavan kohdalle, mutta käytän laitetta vain levysoittimen vahvistimena. (En ole vielä onnistunut hankkimaan pohjoiskorealaista radiovastaanotinta, jota ei voi laittaa pois päältä.)

    Tilaan podcastit iTunes-ohjelmaan ja kuuntelen ne siinä järjestyksessä kuin kulloinkin sattuu huvittamaan. Muutaman kerran vuodessa Yleisradio tosin rikkoo podcast-palvelunsa, ja ohjelmat joutuu tilaamaan uudestaan. Tästä urakasta on se hyöty, että samalla yleensä löytää uusia mielenkiintoisia ohjelmia. Niitä kertyy lopulta niin paljon, että varastossa on viikkokausiksi kuunneltavaa, eikä silloin auta muu kuin kylmästi poistaa sellaiset, joita ei sittenkään tullut kuunneltua.

    Kun kuuntelee erillisiä ohjelmia äänitiedostoista, tulee huomanneeksi sellaisia asioita, joita ei radiolähetystä kuunnellessa havaitse. Lähetyksessä kaikki ohjelmat prosessoidaan samalla tavalla: dynamiikka kompressoidaan ja limitoidaan niin, että lähetyksessä ei ole suuria äänenvoimakkuuden vaihteluja. Podcastina jaeltavissa tiedostoissa sen sijaan on valtavia voimakkuusvaihteluja, paitsi ohjelmien kesken, myös ohjelmien sisällä. Näyttää siltä, että jotkin tiedostot tallennetaan ajastetusti prosessoidusta lähetyssignaalista ja muut tehdään käsin ja toimitetaan podcast-palveluun sitten kun tekijä muistaa.

    Tässä on esimerkkinä äänenvoimakkuuden kuvaajat kahdesta ohjelmasta: ensin Huvudstadsregionens nyheter ja sitten Historiasarjoja samassa mittakaavassa.

    Huvudstadsregionens nyheter
    Historiasarjoja

    Kuuntelin ensin hiljaista Kultakuumeen kolumnia, ja kun se loppui ja Huvudstadsregionens nyheter alkoi, talossa helisivät ikkunat ja naapuri putosi tuoliltaan. Selvästi edellinen on otettu lähetyssignaalista, mutta taitaa olla Vegassa ja Yleisohjelmassa myös vähän erilaiset säädöt äänipöydissä. Edes Ykkösaamu ei tule yhtä kovaa, vaikka on kuuntelemistani Yleisohjelman podcasteista äänekkäin.

    Ehkä ruotsin kielen asemaa edistetään lähettämällä ruotsinkielisellä kanavalla ohjelmat kovemmalla äänellä?

    Olen dynaamisen musiikin ystävä, mutta radion puheohjelmien kuuntelua helpottaisi, jos voimakkuutta voisi jotenkin ennakoida. Pitääkö ruveta käyttämään omaa dynamiikkaprosessointia täällä vastaanottopäässä?

    Onkohan kaikissa ohjelmissa äänitarkkailijaa laisinkaan? Joissakin keskusteluohjelmissa pitäisi kuuntelijan käden olla jatkuvasti voimakkuussäätimellä, kun joku keskustelija tuntuu istuvan studion nurkassa ja toisella on mikrofoni suussaan. Tällaista on tapahtunut Pop-talkissa ja Markku Heikkisessä. Ennen maailmassa äänitarkkailijan kuului huolehtia tasapainosta, nyt tehtävä lienee ulkoistettu kuuntelijalle.

    Toinen esimerkki ohjelman sisäisestä shokkivaihtelusta on Sadan vuoden sykkeen alussa:

    Sadan vuoden syke

    Ensin tulee kaupallisradiosävyisen miesäänen puhuma ohjelman tunnus (jonka alku kuulostaa muutetun muotoon ”Tämä on Yle podcast”: pyrkiikö Yleisradio tekemään nimensä lyhennetystä muodosta suomen kielen taivutuksesta irrallisen koodisanan?). Sitten alkaa varsinainen ohjelma. Myös Kvanthoppin puheosuuksien ja äänitehosteiden voimakkuuserot ovat kohtuuttomat.

    Lienee niin, että toimittajat itse äänittävät ja editoivat ohjelmansa, ja dynamiikan tarkkailu jätetään herran haltuun eli lähettämöön, jossa kaikki voimakkuuserot puristetaan pois. Ongelma vain on siinä, että yhä useammat radion kuuntelijat kuuntelevat muuta kuin radiolähetystä: siis podcasteja tai areenan tallenteita, ja näiden dynamiikka sitten on mitä sattuu. Jokin yhtenäinen käytäntö pitäisi saada. Pienempi paha on kompressoitu lähetyssignaali. Parasta olisi kuitenkin, että äänitarkkailun taito palautettaisiin kunniaan ja ohjelmille saataisiin vakioitu voimakkuustaso.

    Seuraavassa jaksossa mittaustuloksia radio-ohjelmien dynamiikasta.

  • ”Julkista” palvelua

    Selkärankani katkesi ja päätin sittenkin vilkaista, voisiko Pekingin sirkushuveista nähdä suoraa lähetystä maailmanlaajuisen seitin välityksellä. Siispä suuntasin kansallisen julkisen palvelun yleisradioyhtiön veppisivulle, ja siellähän jo luvattiinkin: Kisoja voi seurata netissä myös suorina videolähetyksinä. Katso tästä miten. Ohjeen mukaan suunnistin EBUn ”olympiaporttaaliin” (miksei ”olymppiaporttaaliin”?).

    Pientä odottelua, avajaisethan ovat juuri alkaneet ja palvelussa on varmaankin ruuhkaa. Jonkinlainen taustagrafiikka latautuu, mutta ei vielä tekstiä, kuvia tai linkkejä. Isken uudelleenlatausnappulaa, ja kohta vilahtaakin jo jotain videoikkunan tapaista sekunnin murto-osan ajan, mutta sitten ilmoitetaan tylysti: To view Beijing Olympics 2008, you must have browser Cookies enabled, Macromedia Flash Player, and a supported Browser/Operating System/Media Player configuration. Linkin kautta löytyy lisätietoja: vain Microsoftin tuotteita käyttävät saavat luvan nauttia tästä Euroopan yleisradioyhtiöiden palvelusta.

    Yleisradion pitäisikin muuttaa edellä siteeraamani teksti muotoon: ”Kisoja voivat seurata netissä suorina videolähetyksinä Microsoft-veronsa maksaneet kunnon ihmiset. Roskaväki painukoon metsään lenkkeilemään.”